Kohtelen miestäni huonosti...

En joka kommenttia ehtinyt lukea, mutta ajattelisin että tuossa tapauksessa epärealistinen se odotus, että jatkatte eron jälkeen hyvinä ystävinä. Ymmärrän että niin varmaan mielellään ajattelee, että "olisipa kivempi kun...", mutta eikö sellainen tilanne yleensä edellytä sitä, että ero on yhteisymmärryksessä syntynyt. Voi olla että mies ei kestä eroa, jos nyt ei toivottavasti tapa itseään niin voi olla ettei pysty olemaan tekemisissä tai heittäytyy muuten holtittomaksi, lasten asioita (ovat varmaan jo isompia mutta toki kaikenlaista yhteisjuttua silti on vaikka lapset asuisivat omillaan) ei pysty hoitamaan tms.

Minusta on oma valinta alkaako käyttäytyä niin kuin sanoit, että "mies joutuu kerjäämään seksiä ja hellyyttä" tai että alkaa vihaamaan toista omien pelkojen vuoksi. Voit käsitellä niitä pelkoja tai voit keksiä muitakin ratkaisuja tilanteeseen, kuin eron. Ero on totaalinen, joku muu välimatkan ottaminen voisi ajaa saman asian. Uusiin ihmisiin voi tutustua ja voi alkaa pyöriä eri piireissä, ilman lupaa aviopuolisolta ei kannata hypätä sänkyyn muiden kanssa, mutta jos pääset tekemisiin uusien, erilaisten ihmisten kanssa ilman seksiäkin, voi olla että saat siitä sitä piristystä mitä tarvitset.

Ja 41:n ajatus on, että siinä vaiheessa kun lapset on muuttaneet omilleen, avioliiton ei tarvitse olla sitä ydinperheenä olemista ja samaa mitä siihenkin asti. Omille vanhemmille kävi niin, että toinen haki ja sai töitä muutaman sadan kilometrin päästä ja hankki sieltä pienen asunnon itselleen, käy kotona muutamana pitkänä viikonloppuna kuussa ja lomat. Toinen asuu kotona omassa rauhassa, käy töissä ja harrastuksissa jne. ja käy joskus siellä puolison työpaikkakunnalla. Eivät näe joka viikko silti, kun näkevät niin on enempi kuin treffeillä oloa kuin arkea sohvalla. En ole kysynyt seksielämästä enkä kysy, mutta eivät he ole eronneet vaikka etäisyyttä ja omaa tilaa on.

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 13:48"]

Mutta miksi pitää mennä naimisiin, jos tuntuu ettei sitä puolisoa ikuisuuksia jaska? Entä jos etsisi toisen? Jos olisi rehellinen siitä, että en ole ihminen joka miettii loppuelämän suhteita?

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 13:32"]

minua ihmetyttää nämä kaikki besserwisserit, jotka tuomitsevat ilomielin ap:n elämään loppuelämänsäkin säästöliekillä ja sisäisesti kuolleena. Helppohan sellaisen ihmisen on rakastaa avioliittoinstituutiota, joka rakastaa aidosti puolisoaan, saa tältä tukea, rakkautta ja älyllisiä virikkeitä jne. Onko se niin vaikea ymmärtää, että kaikki eivät saa? Lisäksi ihmiset ovat luonteiltaan niin erilaisia, että sadan vuoden avioliitto ihannemiehenkään kanssa ei välttämättä vaan kaikilta onnistu! Veri vetää ihan muualle, mutta tylsämieliset puritaanit tuomitsevat heti huonoksi ihmiseksi jos ei suostu/pysty enää torjumaan omia tunteitaan. Yksi tykkää hautautua sohvalle saman miehen kainaloon koko elämäksi, toinen taas kuolisi tylsyyteen samassa tilanteessa. Tunteitaan pitää kuunnella, ja niin huolella ettei tee suuria virheitä.

[/quote]

[/quote]

Monelle lapset ovat ratkaiseva syy mennä naimisiin ja jatkaa liitossa. Yleinen ilmiö, että parit eroavat lasten kasvettua pesästä. Naimisiin ei edes pitäisi mennä periaattella "ollaan loppuelämä yhdessä tuli mitä tuli". Yhdessä elämisen kuuluu perustua molempien vapaaseen tahtoon. 

1

Lisäisin tähän vielä, että olen menettänyt fyysisen kiinnostúksen miestäni kohtaan. Hän on kyllä mielestäni komea, kuten varmasti monen muunkin naisen näkökulmasta, mutta hänestä on tullut mulle enemmänkin ystävä, enkä tunne häntä kohtaan enää samanlaista vetoa kuin joskus. ap

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 12:32"]

Elämä on pääosin arkea ja vastuunkantamista perheestä ja lapsista.  

Nyt sitten kun on tällainen mies niin se onkin ihan paska... prinsessa haluaa TEENNÄISTÄ IHAILUA...    

Olisi ihanaa kun joku tanssiva latino ottaisi lujasti ja rakastaisi. (siihen asti kunnes löytää seuraavan matamin, viimeistään seuraavana iltana tai heti kun taksi lähtee lentokentälle)  

[/quote]

taivaan kiitos itse en ole mennyt naimisiin enkä hankkinut lapsia, joten olen oikeasti vapaa etsimään onnellisuuttani tässä elämässä. Syy, miksi en ole vihille suostunut, vaikka mies joskus olisi halunnutkin, on juuri se, että minusta on täysin järjetön ajatus että pitäisi luvata tahtoa rakastaa ja olla yhdessä kunnes kuolema erottaa. En minä sellaista aio luvata. Minä aion olla vapaa ja etsiä onneani, ja lähteä jos jossain suhteessa tai tilanteessa ei ole hyvä olla. Olen kyllä ollut jo 11 vuotta saman miehen kanssa ja voi olla että olen loppuikänikin, mutta esim. jos alkaisi tuntua kuten ap:stä, lähtisin. Meillä on tiettävästi vain yksi elämä, enkä minä aio elää sitä tilanteissa joista en pidä, jos ei ole pakko.

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 13:12"]

Ap, mitä ne asiat konkreettisesti ovat, joita haluat päästä toteuttamaan ja miten se ero edesauttaa niitä? Entä mitä luulet että miehesi pystyy paremmin toteuttamaan yksin ollessaan? Pystytkö nimeämään ne?

[/quote]

kokeilemaan onneaan miesmarkkinoilla... lycka till vaan voi jäädä luu käteen jos edes sitä.  veikkaan että saisi kuulla taas näitä kliseitä 'kokea rakastumisen' rakastua johonkin narsistiseen alfaurokseen ja luulla että tämän vastarakkaus on jotain aivan muuta kuin tämä normaalielämäpaska LOL LOL LOL 

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 11:39"]

Ilmoitin miehelleni, että haluan erota. Mies on asiasta aivan murtunut, uhannut jopa itsemurhalla jos toteutan aikeeni. Samalla kertoo kuinka paljon mua rakastaa ja tiedän että tekisi puolestani kaiken mitä voi. Meillä on ollut tasainen suhde ja mies on kohdellut mua viime vuodet kuin kuningatarta. Eli, voin sanoa saavani suhteessa kaiken mitä haluan; rakkautta, hellyyttä, tukea, ystävyyden, seksiä...jne. Mies on muutenkin mallikelpoinnen aviomies ja hyvä isä lapsille.

Mutta en rakasta miestäni enää romanttisessa mielessä. Koen olevani tukitolppa johon mies nojaa, suhteemme tuntuu riippakiveltä, joka syö energiaani. Nostettuani eroajatuksen esille, miehen takertuvuus on lisääntynyt. Kamppailen itseni kanssa voinko jättää noin rakastavan miehen. Samalla tiedän että ero on väistämätön ennen pitkää, sillä en pysty jatkamaan suhdetta ikuisesti pelkästä tahdosta.

Tilanne on repivä mulle sekä erityisesti miehelle. Kuulisin mielenkiinnosta ajatuksia tilanteesta. Ehkä kokemuksia vastaavista? Tai onko sulla tän kaltaisia omakohtasia kokemuksia?

[/quote]

Tuohon itsemurhaan takerruin. 

Millainen miehesi henkinen tasapaino on? Onko miehesi masentunut? Onko hän riippuvainen sinusta? Onko hän takertuva? 

Missä miehen itsetunto on? Löytyisikö se kenties yksilöterapiasta?

Luulen myös, että te voisitte hyötyä pariterapiasta. Voisitte pohtia avioliittonne tilaa ja kuulisitte myös ulkopuolisen näkökulmia siihen. Jos vielä terapiankin jälkeen olet sitä mieltä, että haluat erota, niin eroa sitten. Lähde kuitenkin terapiaan mieluiten sillä mielellä, että haluat pelastaa liittosi ja tehdä sen eteen töitä. 

En jaksanut lukea kaikkia kommentteja, mutta eikö tämä ole aika esimerkillinen tilanne siitä milloin kannattaa hakeutua parisuhde- ja seksuaaliterapiaan. Ihan lapsiakin ajatellen. On kyllä äärettömän itsekästä korostaa omaa nautintoa ja vain sen tylsyyden takia lähtee haikailemaan renttujen perään. Opettelette miehes kanssa puhumaan asioista. Mutta jos olisit mun vaimo ja noin yksinkertainen, niin lentäisit kyllä mäkeen alta aikayksikön.

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 15:21"]

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 13:12"]

Ap, mitä ne asiat konkreettisesti ovat, joita haluat päästä toteuttamaan ja miten se ero edesauttaa niitä? Entä mitä luulet että miehesi pystyy paremmin toteuttamaan yksin ollessaan? Pystytkö nimeämään ne?

[/quote]

kokeilemaan onneaan miesmarkkinoilla... lycka till vaan voi jäädä luu käteen jos edes sitä.  veikkaan että saisi kuulla taas näitä kliseitä 'kokea rakastumisen' rakastua johonkin narsistiseen alfaurokseen ja luulla että tämän vastarakkaus on jotain aivan muuta kuin tämä normaalielämäpaska LOL LOL LOL 

[/quote]

Vitsi miten ilkeämielielistä kommenttia...Tarkoitus ei ole erota, jotta pääsisin etsimään uutta seksiseuraa. Hyvin mahdollista, että herää jossain vaiheessa kiinnostus testata arvoaan miesmarkkinoilla. Aika luonnollista vai mitä? Mutta se ei ole tässä se itsetarkoitus. ap

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 15:29"]

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 11:39"]

Ilmoitin miehelleni, että haluan erota. Mies on asiasta aivan murtunut, uhannut jopa itsemurhalla jos toteutan aikeeni. Samalla kertoo kuinka paljon mua rakastaa ja tiedän että tekisi puolestani kaiken mitä voi. Meillä on ollut tasainen suhde ja mies on kohdellut mua viime vuodet kuin kuningatarta. Eli, voin sanoa saavani suhteessa kaiken mitä haluan; rakkautta, hellyyttä, tukea, ystävyyden, seksiä...jne. Mies on muutenkin mallikelpoinnen aviomies ja hyvä isä lapsille.

Mutta en rakasta miestäni enää romanttisessa mielessä. Koen olevani tukitolppa johon mies nojaa, suhteemme tuntuu riippakiveltä, joka syö energiaani. Nostettuani eroajatuksen esille, miehen takertuvuus on lisääntynyt. Kamppailen itseni kanssa voinko jättää noin rakastavan miehen. Samalla tiedän että ero on väistämätön ennen pitkää, sillä en pysty jatkamaan suhdetta ikuisesti pelkästä tahdosta.

Tilanne on repivä mulle sekä erityisesti miehelle. Kuulisin mielenkiinnosta ajatuksia tilanteesta. Ehkä kokemuksia vastaavista? Tai onko sulla tän kaltaisia omakohtasia kokemuksia?

[/quote]

Tuohon itsemurhaan takerruin. 

Millainen miehesi henkinen tasapaino on? Onko miehesi masentunut? Onko hän riippuvainen sinusta? Onko hän takertuva? 

Missä miehen itsetunto on? Löytyisikö se kenties yksilöterapiasta?

Luulen myös, että te voisitte hyötyä pariterapiasta. Voisitte pohtia avioliittonne tilaa ja kuulisitte myös ulkopuolisen näkökulmia siihen. Jos vielä terapiankin jälkeen olet sitä mieltä, että haluat erota, niin eroa sitten. Lähde kuitenkin terapiaan mieluiten sillä mielellä, että haluat pelastaa liittosi ja tehdä sen eteen töitä. 

[/quote]

Kyllä, hän on takertuva ja olen ollut suhteessa se, joka on henkinen päävastuunkantaja.Olen itse ottanut roolin jo suhteemme alussa ja hän kokee minut turvaksi johon nojata. Nyt siis tilanne, etten enää jaksaisi ottaa vastuuta hänestä vaan haluaisin keskittyä omiin asioihini. ap