Kohtelen miestäni huonosti...

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 18:25"]

Ratkaisu: Tapa ittes ja lapsesi. Mies seuraa perästä.

[/quote]

Sairaan mielen kommentti. Pala helvetissä.

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 18:26"]

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 18:25"]

Ratkaisu: Tapa ittes ja lapsesi. Mies seuraa perästä.

[/quote]

Sairaan mielen kommentti. Pala helvetissä.

[/quote]

On täällä tilaa sinullekkin ja AP:lle (sekä hänen lapsilleen) :D

Et sinä voi eikä sinun tarvitse jäädä siihen suhteeseen jos sinun ei ole siinä hyvä olla, ei vaikka mies objektiivisesti arvioiden olisi kuinka hyvä, tai vaikka kuinka tuntuisi julmalta jättää sinusta "riippuvainen" mies. Näin siis olettaen että ihan oikeasti olet kunnolla harkinnut tuon eroasian ja tuntemuksesti siitä että mies ja suhde vain syö energiaasi ja huonontaa hyvinvointiasi, on pitkäaikainen. 

Toisaalta sekin kannattaa miettiä että onko nuo tunteet pysyviä. Minä olen ollut 14 vuotta naimisissa mieheni kanssa ja kyllä meillä on ollut kausia, yksi vähän pidempikin, jolloin en todellakaan tuntenut mitään rakkautta enkä edes seksuaalista halua mieheeni. Lähinnä ärsytti koko tyyppi. Sitoutumispäätöksen voimin siitä mentiin yli ja rakkaus ja seksihalut palasivat aikanaan. Mutta eihän näin ole toki kaikkien pakko toimia, nykyaikana ihmisellä on oikeus erota jos siltä tuntuu, eikä toinen voi sitä estää kiristämällä omalla pahalla olollaan erosta. 

Olet vain itsekäs lehmä, et oikea nainen, tai rakastava äiti. Hajotat perheen ja alistat miestäsi. Miksi?

Mies on mallikelpoinen? Haluat siis hakkaavan motoristi-narkki-juopon? Vanhan linnakundin?

Naisten itsekkyydellä ja kusipäisyydellä ei ole rajaa.

Meillä on ollut suhteessa näitä huonompia kausia aiemminkin. Ensimmäinen esikoisen synnyttyä ja lasten ollessa pieniä ero tuntui musta oikealta vaihtoehdolta. Eroperheen lapsena halusin kuitenkin, että lapset saavat kasvaa ydinperheessä. Eli suhde on ollut sinnittely ja tahtoa, vaikka toki niitä erittäin ihaniakin hetkiä löytyy. Viime vuodet suhde on ollut tasainen ja olin jo turtunut ajatukseen, että elämme yhdessä loppu elämän. Nyt sitten kuitenkin tuli tämä tunne, että mä en vaan voi kuolla tällä tavalla pystyyn.

Musta tuntuu, että me molemmat ollaan pohjimmiltamme onnettomia tässä suhteessa. Tämä on pitkä liitto ja tähän on vaan totuttu. Kumpikin tekee omia toiveitaan vastaan kompromissejä ja tämä suhde on enemmänkin tahtoa ja riippuvuutta, kuin aitoa halua olla toisen lähellä. ap

Voi ap tunnen niin tuskasi. Itsellä ihan sama tilanne. Olen jostain syystä henkisesti täysin irrottautunut miehestäni, joka on toki kaikin puolin hyvä, mutta riitaisan kauden jälkeen joku vuosi sitten menetin jotenkin uskoni häneen eikä se ole palannut. En luota hänen tukeensa (koska hän on hyvin altis kiukutteluun väsyneenä, ja työnarkomaanina on aina väsynyt) enkä nauti hänen seurastaan ikinä. Keskustelut kiertävät samoja polkuja kuin aina ja yhteiselämämme on niin tylsää, että se itkettää. Seksiäkin on, ja mies on siinäkin joustava ja tekee mitä pyydetään, mutta henkinen yhteys puuttuu. Huomasin tämän kesällä kun petin miestäni tuskitta ja nautin suunnattomasti kun pystyin puhumaan miehen kanssa stressaamatta. Eli tunteet ovat avioliitossani aika nollilla, mutta olen jo niin vanha ja ryppyinen, että valitsen avioerossa käytännössä varman yksinäisyyden loppuiäkseni enkä ole varma haluanko sitäkään. Ehkä asetan itselleni takarajaksi vaikka ensi kevään ja jos tunteita ei vieläkään ole miestäni kohtaan, pakkaan laukkuni.

Olen kokenut jotain vastaavaa. Aika ajoin se välinpitämättömyyden, kyllästymisen ja ärsyyntymisen tunne miestäni kohtaan valtaa vieläkin mieleni, enkä tiedä miten tämä päättyy. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kyse saattaa olla jonkinlaisesta ikäkriisistäkin, tyyliin "tässäkö tämä elämäni nyt sitten oli". Ei enää minkäänlaisia tunnekuohuja, rakastumista tai uuden kokemista. Voisiko sinunkin kohdallasi kyse olla tästä?

Onhan se veemäistä jos elämä oli tässä, 40-vuotiaana! Ei enää rakastumista ja muutenkin on kuin haaleassa vedessä lilluisi. Surkeaa. Ehkä yksiavioisuus ei vaan sovi kaikille ja siinä se. Itselleni se ainakin tuntuu aiheuttavan masennusta.

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 11:51"]

Olet vain itsekäs lehmä, et oikea nainen, tai rakastava äiti. Hajotat perheen ja alistat miestäsi. Miksi?

Mies on mallikelpoinen? Haluat siis hakkaavan motoristi-narkki-juopon? Vanhan linnakundin?

Naisten itsekkyydellä ja kusipäisyydellä ei ole rajaa.

[/quote]

Niin. Tästä  mä juuri tunnen syyllisyyttä, että aion hajottaa liiton, jossa ei voi nimetä olevan mitään vikaa. Samalla ajan hyvän, rakastettavan miehen epätoivoon. Mutta onko miestä kohtaan oikein elää suhteessa, jossa häntä ei rakasteta niin kuin kuuluu? Hän joutuisi kerjäämään multa helyyttä ja seksiä, mikä ei enää luonnistuisi luonnostaan.

Toisaalta mä itsekin voisin jäädä suhteeseen sillä, että se olisi niin helppoa ja saisin säännöllistä seksiä. Seksi on  mulle tärkeää, mutta olen kriittinen ja erittäin huono solmimaan uusia suhteita. Mutta aika valheelliselta tämä tuntuu liiton perustaksi. Ja jossain vaiheessa tämä kuitenkin kaatuisi.

Ja vielä tuohon sun loppuun. En ajatellut lähteä baarista etsimään linnakundeja. Oma käsi ajaa asian paremmin. :) ap

KATSO TÄMÄ 

evoluutiobiologian dosentti Markus J. Rantala. Aamu-tv:n vieraana Rantala puhui rakkaudesta biologian näkökulmasta. Miksi rakastumme? Mitkä tekijät vaikuttavat siihen, kehen rakastumme? Miksi rakkaus loppuu?

http://areena.yle.fi/tv/1979783

esim. 5v jälkeen rakastumisen aiheuttavat hormonit vähentyvät ja saavat aikaan sen mitä sun suhteessa tapahtuu juuri nyt.  jos sen ymmärtää ja se menee ohi niin tilanne vaihtuu toisenlaiseen kiintymykseen. 

ARVOSTA SITÄ MITÄ SINULLA ON!!!!!!  

VAIHTAMALLA EI PARANE! SAAT JONKUN HETKEN IHASTUMISEN JA SITTEN SE MENEE OHI, JA JÄÄT SUREMAAN KAIKKEA JÄTETTYÄ PERHETTÄ JA SITÄ YHTEENKUULUVUUDEN TUNNETTA MIKÄ TEILLÄ ON OLLUT.  

AIHEUTAT VAAN KATKERAA PASKAA TUOLLA KÄYTÖKSELLÄ 

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 12:01"]

Olen kokenut jotain vastaavaa. Aika ajoin se välinpitämättömyyden, kyllästymisen ja ärsyyntymisen tunne miestäni kohtaan valtaa vieläkin mieleni, enkä tiedä miten tämä päättyy. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kyse saattaa olla jonkinlaisesta ikäkriisistäkin, tyyliin "tässäkö tämä elämäni nyt sitten oli". Ei enää minkäänlaisia tunnekuohuja, rakastumista tai uuden kokemista. Voisiko sinunkin kohdallasi kyse olla tästä?

[/quote]

Osittain varmasti ikäkriisiäkin. Mutta mitä järkeä on roikkua suhteessa, jossa tuntee kuolevansa  pystyyn? Alkaa inhota toista vuosien  kuluessa yhä enemmän ja loukata. Kaikki pelkästä pelosta muutosta ja yksinäistä vanhuutta kohtaan...Uskon että olisimme mieheni kanssa onnellisempia erillämme ja hyvinä ystävinä. Miksi siis jatkaa?ap

Olet näköjään niin varma asiasta että eroa vain. Turhaa sitä loputtomiin vatvoa. Tosin jos hurmos ja seksi ovat tärkeitä niin seuraavassakin suhteessa tulet kokemaan vastaavanlaisen näivettymisen. Mutta ehkä olet siinä vaiheessa muuttunut ihmisenä ja pystyt hyväksymään asian. Toivottavasti löydät sen intohimon edes joksikin aikaa.

Juurikin sitä TAHTOA suhde tarvitseekin. Pappikin kysyy vihkikaavassa, että "tahdotko sinä.."
Pitkässä suhteessa ne tunteet vaihtelee, yhdessä jatkaminen vaatii TAHTOA.

Naiset, jos siinä miehessä ei ole mitään vikaa, Niin kehottaisin tutkiskelemaan omaa sisintä. Mihin asioihin olet oikeasti tyytymätön ja onko itsellä joku kehitysvaihe meneillään mikä luo tyhjyyden tunnetta. Parantakaa omaa elämänlaatuanne, tekemmällä asioita mistä saatte energiaa itsellenne. Moni asia parantuu itsestään jo sillä, että voi henkisesti hyvin....pitkässä parisuhteessa tulee kuivia kausia, ei rakkautta, ei seksuaalista himoa ja voi olla jopa vihantunteita toista kohtaan. Kuivat kaudet voivat kestää parikin vuotta! Ja silti kumppanit voivat rakastua toisiinsa uudelleen ja seksikin voi tän jälkeen olla parempaa kuin ikinä. Eli, mun neuvo, keskittykää itsenne, ottakaa oma tilanne suhteessa, antakaa ajan kulua, usein se puoliso sieltä jälleen löytyy. Ei kannata heittää hukkaan perhettä vain koska itsellä on pallo hukassa!!!!

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 12:14"]

KATSO TÄMÄ 

evoluutiobiologian dosentti Markus J. Rantala. Aamu-tv:n vieraana Rantala puhui rakkaudesta biologian näkökulmasta. Miksi rakastumme? Mitkä tekijät vaikuttavat siihen, kehen rakastumme? Miksi rakkaus loppuu?

http://areena.yle.fi/tv/1979783

esim. 5v jälkeen rakastumisen aiheuttavat hormonit vähentyvät ja saavat aikaan sen mitä sun suhteessa tapahtuu juuri nyt.  jos sen ymmärtää ja se menee ohi niin tilanne vaihtuu toisenlaiseen kiintymykseen. 

ARVOSTA SITÄ MITÄ SINULLA ON!!!!!!  

VAIHTAMALLA EI PARANE! SAAT JONKUN HETKEN IHASTUMISEN JA SITTEN SE MENEE OHI, JA JÄÄT SUREMAAN KAIKKEA JÄTETTYÄ PERHETTÄ JA SITÄ YHTEENKUULUVUUDEN TUNNETTA MIKÄ TEILLÄ ON OLLUT.  

AIHEUTAT VAAN KATKERAA PASKAA TUOLLA KÄYTÖKSELLÄ 

[/quote]

Meillä on takana yhteistä elämää yli 20-vuotta, eli ero on todella iso juttu. Hajotan siinä perheen ja menetän puolison. Mutta eikö onni yksilötasolla ole tärkeämpää kuin takertuminen toiseen yksinäisyyden pelossa? Uskon että me olisimme miehen kanssa onnelisempia ystävinä kuin pariskuntana. Mies tosin on mua enemmän parisuhdeihminen ja toivon hänelle uutta kumppania, jotta hänen olisi helpompi päästä musta yli. ap

Olen kokenut vähän samanlaisen mutta mies ei ollut ihan noin riippuvainen minusta eikä uhkaillut itsemurhalla tai muulla sellaisella. Hänelle vaan ero tuli aika "puun takaa", koska hän oli omien sanojensa mukaan täysin onnellinen. Ja uskon että olikin. Hän oli niin erilainen ihminen kuin minä, hänelle riitti sellainen arjen jakaminen ilman ihmeempää romantiikkaa tai tunnesidettä. Hänestä kaiken piti olla hyvin, koska me emme juuri riidelleet ja seksikin sujui.

Minä taas olen aina ollut ihminen joka olen kaivannut parisuhteesta ensisijaisesti *henkistä* syvää yhteyttä, ja sitä en tuon miehen kanssa saanut. Ei arjen jakaminen minua kiinnosta, olen itse asiassa sen verran erakkomainen että mieluiten vietän arkeni yksin, ellei sitten muut hyödyt parisuhteesta kumoa lievää jatkuvaa stressiä joka minulle tulee toisen kanssa asumisesta. Seksi, no joo, ihan hyvä mutta ei minulle millään ykkösprioriteetilla. Kaalimato surisemaan niin ongelma hoidettu ilman miestä. Minusta tuntui että näivetyn ja kuolen sisäisesti sellaisessa pintatason suhteessa jossa olin. 

Erottiin sitten, ja olin sen jälkeen 7 vuotta yksin. Sen jälkeen tapasin ihan erilaisen miehen, sellaisen sielunkumppanityyppisen. Kun olin jo ajatellut että varmaan olen loppuikäni yksin, eikä se ajatus ahdistanut ollenkaan, viihdyin hyvin yksin. Mutta nyt kun olen sellaisen kanssa jonka kanssa tosiaan on syvä henkisen tason yhteys ja yhteenkuuluvuuden tunne, niin en todellakaan kadu eroamista, päinvastoin, kaduttaa etten tehnyt sitä jo ennen tai mikä parempaa, alunperin jo ymmärtänyt ettei kannata tyytyä mieheen vain koska hän on ominaisuuksiltaan jees (ok näköinen, hyvä koulutus ja ammatti, ei ryyppää, kiltti) kun ei kerran mitenkään henkisellä tasolla sytytä.

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 12:16"]

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 12:01"]

Olen kokenut jotain vastaavaa. Aika ajoin se välinpitämättömyyden, kyllästymisen ja ärsyyntymisen tunne miestäni kohtaan valtaa vieläkin mieleni, enkä tiedä miten tämä päättyy. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kyse saattaa olla jonkinlaisesta ikäkriisistäkin, tyyliin "tässäkö tämä elämäni nyt sitten oli". Ei enää minkäänlaisia tunnekuohuja, rakastumista tai uuden kokemista. Voisiko sinunkin kohdallasi kyse olla tästä?

[/quote]

Osittain varmasti ikäkriisiäkin. Mutta mitä järkeä on roikkua suhteessa, jossa tuntee kuolevansa  pystyyn? Alkaa inhota toista vuosien  kuluessa yhä enemmän ja loukata. Kaikki pelkästä pelosta muutosta ja yksinäistä vanhuutta kohtaan...Uskon että olisimme mieheni kanssa onnellisempia erillämme ja hyvinä ystävinä. Miksi siis jatkaa?ap

[/quote]

Itse mietin, että liitto on ylä- ja alamäkeä. Nyt taidetaan olla jonkinlaisessa suvannossa, mutta jotenkin jaksan aina toivoa, että niitä parempiakin hetkiä tulee taas. En siis ole heittänyt hanskoja naulaan, sillä eihän ikuinen onni ja autuuskaan ole kovin realistinen odote. Mutta toisaalta, en inhoa miestäni, kuten sinä sanoit tekeväsi. Siksi en kai osaa antaa neuvojakaan.

Elämä on pääosin arkea ja vastuunkantamista perheestä ja lapsista.  

Nyt sitten kun on tällainen mies niin se onkin ihan paska... prinsessa haluaa TEENNÄISTÄ IHAILUA...    

Olisi ihanaa kun joku tanssiva latino ottaisi lujasti ja rakastaisi. (siihen asti kunnes löytää seuraavan matamin, viimeistään seuraavana iltana tai heti kun taksi lähtee lentokentälle)  

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 12:24"]

Naiset, jos siinä miehessä ei ole mitään vikaa, Niin kehottaisin tutkiskelemaan omaa sisintä. Mihin asioihin olet oikeasti tyytymätön ja onko itsellä joku kehitysvaihe meneillään mikä luo tyhjyyden tunnetta. Parantakaa omaa elämänlaatuanne, tekemmällä asioita mistä saatte energiaa itsellenne. Moni asia parantuu itsestään jo sillä, että voi henkisesti hyvin....pitkässä parisuhteessa tulee kuivia kausia, ei rakkautta, ei seksuaalista himoa ja voi olla jopa vihantunteita toista kohtaan. Kuivat kaudet voivat kestää parikin vuotta! Ja silti kumppanit voivat rakastua toisiinsa uudelleen ja seksikin voi tän jälkeen olla parempaa kuin ikinä. Eli, mun neuvo, keskittykää itsenne, ottakaa oma tilanne suhteessa, antakaa ajan kulua, usein se puoliso sieltä jälleen löytyy. Ei kannata heittää hukkaan perhettä vain koska itsellä on pallo hukassa!!!!

[/quote]

evoluutiobiologian dosentti Markus J. Rantala. Aamu-tv:n vieraana Rantala puhui rakkaudesta biologian näkökulmasta. Miksi rakastumme? Mitkä tekijät vaikuttavat siihen, kehen rakastumme? Miksi rakkaus loppuu?

http://areena.yle.fi/tv/1979783

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 12:19"]

Olet näköjään niin varma asiasta että eroa vain. Turhaa sitä loputtomiin vatvoa. Tosin jos hurmos ja seksi ovat tärkeitä niin seuraavassakin suhteessa tulet kokemaan vastaavanlaisen näivettymisen. Mutta ehkä olet siinä vaiheessa muuttunut ihmisenä ja pystyt hyväksymään asian. Toivottavasti löydät sen intohimon edes joksikin aikaa.

En suunnittele eroa, jotta voisin etsiä uutta intohimon kohdetta. Suhde vaan tuntuu mun ajatuksissa kulkeneen tiensä päähän ja uskon että voimme toteuttaa itseämme paremmin erillämme ja tulla siten onnellisimmiksi.

[/quote]