Onko mieheni oikeasti täysin tunteeton paska?

Meillä kuoli lapsi kohtuun 4 kk sitten. Pieni vauva jolla ei ollut vielä nimeäkään mietitty. 

Mieheni tuntuu päässeen asiasta yli koska puhuu tosi paljon muille syntyvistä/syntyneistä vauvoista. Kertoo esim. miten hänen kaverinsa sai juuri pojan, näyttää fb:stä valokuvaa sanoen; "Kato nyt!" Kertoo mitä veljensä vaimolle ostaisi kun heille syntyy pian esikoinen. Tapasimme erään tutun joka oli viimeisillään raskaana, mä en pystynyt edes katsomaan häntä päin, saatika sanomaan hänelle mitään. Mies kysyi kummastellen että miksi et sanonut Jutalle mitään? Mutta mä en pysty katsomaan mitään kuvia, en puhumaan toisille syntyvistä vauvoista, en iloitsemaan mieheni veljen onnesta, en miettimään lahjoja.... Koska menetimme oman pienen aarteemme.

Me puhutaan hävettävän vähän omasta lapsestamme. En oikein osaa sanoa miksi, onko se on niin arka paikka vaiko koska mies on jo unohtanut hänet. Hän puhuu niin luontevasti muista lapsista. Mun on tosi vaikea ottaa puheeksi hänet... Pelkään ääneni särkyvän, koska ajatuksena tasollakin puheeksi ottaminen saa silmät täyteen kyyneliä. 

Pari viikko takaperin kysyin mieheltäni että miettiikö hän ikinä lastamme. Mies oli hetken hiljaa ja myhäisi vain mmmh. Ei sanonut muuta, olin toivonut että kysyisi mietinkö minä jotta olisin voinut kertoa että päivässä ei kovin montaa tuntia ole kun en häntä miettisi. 

Ulospäin kavereille ja perheille olen nauravainen ja oma iloinen itseni mutta totuus on täysin toinen. Rinnan päällä on iso kivi. Halauaisin yrittää uudelleen (raskautta) mutta en uskalla ottaa asiaa puheeksi mieheni kanssa, pelkään hänen sanovan että hän ei ehkä halua yrittää uudestaan, tms. Joskus olen todella vihainen miehelleni kun hän ei halua puhua asiasta, ihan kuin olisi unohtanut koko oman lapsensa. Onko kenelläkään kokemusta asiasta ja miten tässä asiassa pääsisi eteenpäin? 

Sain itse kriisiapua synnytyksen jälkeen, mies ei halunnut tulla mukaan mutta minulle se puhuminen auttoi. Psykiatri neuvoi jo silloin meitä puhumaan aiheesta, mutta se on minulle tosi tosi vaikeaa eikä miehenikään näyttänyt lämpeävän sille että puhuttaisiin asiasta.