Miten ihmeessä "kaikki" löytävät jostain mieluisan kumppanin ja miksi minä en löydä?

Ja sit vielä sellainen pointti, että on niillä epäonnistuneillakin ihmissuhteilla jokin tarkoitus, parempi se kun ettei koskaan olisi ollut mitään.

Peruspercel, minkäs sille mahtaa.

Vierailija kirjoitti:

Ja sit vielä sellainen pointti, että on niillä epäonnistuneillakin ihmissuhteilla jokin tarkoitus, parempi se kun ettei koskaan olisi ollut mitään.

Sit semmone pointsi viel et millään ei ole mitään "tarkoitusta". Otat opiksi ja jatkat elämää, kokemusta rikkaampana

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on aihe jota olen miehenä pohtinut lähes päivittäin eli miksi en kelpaa suuresta treffimäärästä huolimatta.

Aina olen ollut mukava, asiallinen ja huomaavainen naisia kohtaan, mutta lopputuloksena on silti kohteliaat pakit.

Mikä minussa on niin pielessä että romanttisia tunteita ei naisilla ikinä synny ja miksi tapailua ei voi edes yrittää? "Voidaan kyllä vielä nähdä, mutta kaverimielessä" on tuttu lause.

Kuulee niin paljon sitä, että naiset menevät sänkyyn ns. pelimiesten kanssa ja sitten surraan kun pelimies ei enää ole yhteydessä, mutta itse en pääse sänkyyn vaikka olen rehellisesti parisuhteen perässä.

m35

No sama se mulla on naisena. Tutustun kyllä helposti uusiin ihmisiin ja siis tietysti miehiin myös. Vaikka itse ihastuisin, mies ei ikinä tunne kipinää minua kohtaan. Saan aina kuulla vain "ollaanko kavereita?". Mulle on jopa sanottu että ihanaa olla mun kaveri kun ei tarvi pelätä minkälaista seksuaalista jännitettä. No voi kiitos, kylläpä imarteli!

Olen normaalipainoinen ja ihan nätti, naisellinen, käytän mekkoja, mutta mitään muuta kuin kaveruutta ei ole tarjolla. Yritän aktiivisesti kuolettaa kumppanin kaipuuta itsessäni, mutta tiukassa on. N39

Täysin sama minulla! Olen 52-vuotias. Onhan se tosi kiva olla ihana nainen _kaverina_ 

Minä taas olin sinkku aina 30vee asti, toki kävin joskus treffeillä mutta ei löytynyt yhtään sopivaa. Huomasin ihastuvani tosi harvoin ja ne harvat kerran kuin ihastuin, ei se ollut vastavuoroista.

Sitten rakastuin aivan sydänjuuriani myöden työtoveriini joka oli ulkoisesti aika erilainen kuin mitä olin yleensä ”tyyppinäni” katsellut: punertava tukka ja minun pituiseni. Mutta hänellä oli loistava huumorintaju ja ymmärrys elämästä, mahatavan myötätuntoinen ja kohtelias suhtautuminen kanssaeläjiin(näin luulin).

Meillä oli hetken aivan mahtavaa yhdessä kunnes näin hänestä empaattisen naamion taakse kätketyn itsekkään ja julman persoonallisuuden. Suhde päättyi rikkoen minut palasiksi. Olin pari vuotta täysin hajalla ja kuvittelin etten enää ikinä voisi löytää ketään jota kohtaan tunteet voisivat samalla tavalla syttyä. Kävin kuitenkin treffeillä ja jotain lieviä ihastuksen tunteita heräsi joskus mutta ei mitään kovin ihmeellistä.

Mutta opin etten enää etsinyt ”tyyppiäni”, vaan miestä koska olin kerta pystynyt niin palavasti rakastumaan myös exään joka oli ulkonäöltään hyvin erilainen. Nyt keskityin etsimään miestä joka olisi mahdollisimman samankaltaisista perhetaustoista (tämä ensirakkaus oli monin tavoin rikkonaisesta perheestä, mutta luulin hänen käsitelleen ne asiat -myöhemmin opin että esim terapia oli hänen mielestään ”naurettavaa”)

Olin 34v kun lähdin treffeille miehen kanssa joka kuvien perusteella epäilytti, mutta viestittelyssä vaikutti loistotyypiltä ja oli taustoiltaan sopivan kuuloinen. Ja se kannatti! Aivan mahtava mies jonka kanssa mennään nyt 4vuotta myöhemmin ensi kesänä naimisiin.

Eli sitkeyttä sitkeyttä ja sitkeyttä sekä omien kriteeristöjen kyseenalaistamista, näitä tarvitaan elämänkumppanin etsinnässä.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas olin sinkku aina 30vee asti, toki kävin joskus treffeillä mutta ei löytynyt yhtään sopivaa. Huomasin ihastuvani tosi harvoin ja ne harvat kerran kuin ihastuin, ei se ollut vastavuoroista.

Sitten rakastuin aivan sydänjuuriani myöden työtoveriini joka oli ulkoisesti aika erilainen kuin mitä olin yleensä ”tyyppinäni” katsellut: punertava tukka ja minun pituiseni. Mutta hänellä oli loistava huumorintaju ja ymmärrys elämästä, mahatavan myötätuntoinen ja kohtelias suhtautuminen kanssaeläjiin(näin luulin).

Meillä oli hetken aivan mahtavaa yhdessä kunnes näin hänestä empaattisen naamion taakse kätketyn itsekkään ja julman persoonallisuuden. Suhde päättyi rikkoen minut palasiksi. Olin pari vuotta täysin hajalla ja kuvittelin etten enää ikinä voisi löytää ketään jota kohtaan tunteet voisivat samalla tavalla syttyä. Kävin kuitenkin treffeillä ja jotain lieviä ihastuksen tunteita heräsi joskus mutta ei mitään kovin ihmeellistä.

Mutta opin etten enää etsinyt ”tyyppiäni”, vaan miestä koska olin kerta pystynyt niin palavasti rakastumaan myös exään joka oli ulkonäöltään hyvin erilainen. Nyt keskityin etsimään miestä joka olisi mahdollisimman samankaltaisista perhetaustoista (tämä ensirakkaus oli monin tavoin rikkonaisesta perheestä, mutta luulin hänen käsitelleen ne asiat -myöhemmin opin että esim terapia oli hänen mielestään ”naurettavaa”)

Olin 34v kun lähdin treffeille miehen kanssa joka kuvien perusteella epäilytti, mutta viestittelyssä vaikutti loistotyypiltä ja oli taustoiltaan sopivan kuuloinen. Ja se kannatti! Aivan mahtava mies jonka kanssa mennään nyt 4vuotta myöhemmin ensi kesänä naimisiin.

Eli sitkeyttä sitkeyttä ja sitkeyttä sekä omien kriteeristöjen kyseenalaistamista, näitä tarvitaan elämänkumppanin etsinnässä.

Hienoa, että lopulta löysit kumppanin, jonka kanssa natsasi ja joka osoittautui ihanaksi tyypiksi! Mutta kommentoin vähän tuota "omien kriteeristöjen kyseenalaistamista". Ei kaikilla ne kriteerit ole tyyliin joku tietty hiusväri, pituus, harrastaa asiaa X tai koulutustaso. Esimerkiksi minulla ne kriteerit tarkoittavat sitä, että toisen kanssa synkkaa, että huumorintaju osuu yksiin, että hänen kanssaan on sekä hauskaa että myös keskustelu antoisaa, että on seksuaalista vetovoimaa ja seksuaalisesti sovitaan yhteen, että elämänarvot ja ajattelutavat osuvat yksiin. Lisäksi toki se, että toinen miellyttää myös ulkoisesti, mutta sehän liittyy tuohon seksuaaliseen vetovoimaan. Vaikka kuinka päättäisin, että voin kiinnostua vaikka sen tyyppisestä, josta en normaalisti syty ollenkaan, niin minkäs sille tekee, jos ei vaan kiinnostu, kun ei pysty kiinnostumaan...

Mä en edes halua kumppania eli en huolisi ketään. Viihdyn parhaiten yksin :)

Vierailija kirjoitti:

Minä taas olin sinkku aina 30vee asti, toki kävin joskus treffeillä mutta ei löytynyt yhtään sopivaa. Huomasin ihastuvani tosi harvoin ja ne harvat kerran kuin ihastuin, ei se ollut vastavuoroista.

Sitten rakastuin aivan sydänjuuriani myöden työtoveriini joka oli ulkoisesti aika erilainen kuin mitä olin yleensä ”tyyppinäni” katsellut: punertava tukka ja minun pituiseni. Mutta hänellä oli loistava huumorintaju ja ymmärrys elämästä, mahatavan myötätuntoinen ja kohtelias suhtautuminen kanssaeläjiin(näin luulin).

Meillä oli hetken aivan mahtavaa yhdessä kunnes näin hänestä empaattisen naamion taakse kätketyn itsekkään ja julman persoonallisuuden. Suhde päättyi rikkoen minut palasiksi. Olin pari vuotta täysin hajalla ja kuvittelin etten enää ikinä voisi löytää ketään jota kohtaan tunteet voisivat samalla tavalla syttyä. Kävin kuitenkin treffeillä ja jotain lieviä ihastuksen tunteita heräsi joskus mutta ei mitään kovin ihmeellistä.

Mutta opin etten enää etsinyt ”tyyppiäni”, vaan miestä koska olin kerta pystynyt niin palavasti rakastumaan myös exään joka oli ulkonäöltään hyvin erilainen. Nyt keskityin etsimään miestä joka olisi mahdollisimman samankaltaisista perhetaustoista (tämä ensirakkaus oli monin tavoin rikkonaisesta perheestä, mutta luulin hänen käsitelleen ne asiat -myöhemmin opin että esim terapia oli hänen mielestään ”naurettavaa”)

Olin 34v kun lähdin treffeille miehen kanssa joka kuvien perusteella epäilytti, mutta viestittelyssä vaikutti loistotyypiltä ja oli taustoiltaan sopivan kuuloinen. Ja se kannatti! Aivan mahtava mies jonka kanssa mennään nyt 4vuotta myöhemmin ensi kesänä naimisiin.

Eli sitkeyttä sitkeyttä ja sitkeyttä sekä omien kriteeristöjen kyseenalaistamista, näitä tarvitaan elämänkumppanin etsinnässä.

Millainen on oma perhetaustasi tai onko lapsuudessasi jotain miksi rakastuit tuohon ekaan, jolla oli ongelmia? Olen tavannut monia tyyppejä, joista moni vaikuttaa hyvältä. Yhteen olen kuitenkin aina päätynyt tyyppien kanssa, joilla on joko itsetunto-ongelmia tai vaikeuksia sitoutumisen/läheisyyden kanssa. Nuo asiat eivät tietenkään tule ilmi suhteen kuherrusvaiheessa, mutta myöhemmin kaatuvat. Tiedän heidän taustoistaan ja traumoista. Toisen perheessä ollut alkoholismia. Mutta eikö minun pitäisi tutkia omia traumojani, koska jokin saa monet muut tuntumaan ns. kädenlämpöisiltä. Ei herää vaan romanttisia tunteita. En ainakaan tietoisesti ole etsinyt suhdetta joka tulee päättymään. Päinvastoin. Mietin, että tunnistanko jotenkin alitajuisesti nuo tapaukset ja silti päädyn niihin. Väitän tunnistavani lapsuuteni kipupisteet ja tiedän myös mikä minulle olisi hyväksi ja mitä tarvitsen, mutta valinnat osoittautuvat aina vääriksi lopulta. Ei kyse ole mistään väkivallasta tai pettämisestä, mutta suhteet vaan kaatuvat ja itse tunnen olevani se kenellä on enemmän tunteita pelissä ja tekee enemmän suhteen eteen ja kuvittelee toisen arvostavan sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas olin sinkku aina 30vee asti, toki kävin joskus treffeillä mutta ei löytynyt yhtään sopivaa. Huomasin ihastuvani tosi harvoin ja ne harvat kerran kuin ihastuin, ei se ollut vastavuoroista.

Sitten rakastuin aivan sydänjuuriani myöden työtoveriini joka oli ulkoisesti aika erilainen kuin mitä olin yleensä ”tyyppinäni” katsellut: punertava tukka ja minun pituiseni. Mutta hänellä oli loistava huumorintaju ja ymmärrys elämästä, mahatavan myötätuntoinen ja kohtelias suhtautuminen kanssaeläjiin(näin luulin).

Meillä oli hetken aivan mahtavaa yhdessä kunnes näin hänestä empaattisen naamion taakse kätketyn itsekkään ja julman persoonallisuuden. Suhde päättyi rikkoen minut palasiksi. Olin pari vuotta täysin hajalla ja kuvittelin etten enää ikinä voisi löytää ketään jota kohtaan tunteet voisivat samalla tavalla syttyä. Kävin kuitenkin treffeillä ja jotain lieviä ihastuksen tunteita heräsi joskus mutta ei mitään kovin ihmeellistä.

Mutta opin etten enää etsinyt ”tyyppiäni”, vaan miestä koska olin kerta pystynyt niin palavasti rakastumaan myös exään joka oli ulkonäöltään hyvin erilainen. Nyt keskityin etsimään miestä joka olisi mahdollisimman samankaltaisista perhetaustoista (tämä ensirakkaus oli monin tavoin rikkonaisesta perheestä, mutta luulin hänen käsitelleen ne asiat -myöhemmin opin että esim terapia oli hänen mielestään ”naurettavaa”)

Olin 34v kun lähdin treffeille miehen kanssa joka kuvien perusteella epäilytti, mutta viestittelyssä vaikutti loistotyypiltä ja oli taustoiltaan sopivan kuuloinen. Ja se kannatti! Aivan mahtava mies jonka kanssa mennään nyt 4vuotta myöhemmin ensi kesänä naimisiin.

Eli sitkeyttä sitkeyttä ja sitkeyttä sekä omien kriteeristöjen kyseenalaistamista, näitä tarvitaan elämänkumppanin etsinnässä.

Hienoa, että lopulta löysit kumppanin, jonka kanssa natsasi ja joka osoittautui ihanaksi tyypiksi! Mutta kommentoin vähän tuota "omien kriteeristöjen kyseenalaistamista". Ei kaikilla ne kriteerit ole tyyliin joku tietty hiusväri, pituus, harrastaa asiaa X tai koulutustaso. Esimerkiksi minulla ne kriteerit tarkoittavat sitä, että toisen kanssa synkkaa, että huumorintaju osuu yksiin, että hänen kanssaan on sekä hauskaa että myös keskustelu antoisaa, että on seksuaalista vetovoimaa ja seksuaalisesti sovitaan yhteen, että elämänarvot ja ajattelutavat osuvat yksiin. Lisäksi toki se, että toinen miellyttää myös ulkoisesti, mutta sehän liittyy tuohon seksuaaliseen vetovoimaan. Vaikka kuinka päättäisin, että voin kiinnostua vaikka sen tyyppisestä, josta en normaalisti syty ollenkaan, niin minkäs sille tekee, jos ei vaan kiinnostu, kun ei pysty kiinnostumaan...

Tätä juuri tarkoitan: ennen kuin olin tutustunut työkaveriini ihmisenä en olisi uskonut voivani kiinnostua punertavasta ja lyhyehköstä miehestä, toisin kävi. Siksi annoin uudella treffikierroksella mahdollisuuksia miehille jotka eivät heti ulkoisesti sytyttäneet ja myös tämä minun rakas puolisoni on pitkä kapea ”juoksija-mallinen” mies josta en lähtökohtaisesti fyysisesti niin innostunut.

Tietysti asiaan vaikuttaa myös se että en itse antanut kovin suurta painoarvoa seksuaalisuudelle, se varmaan liittyy myös siihen mitä itse olen eli ”tavallinen” riittää ja sitä hain myös miehessäkin. Halusin lapsia ja lapsilleni tervepäisen, osallistuvan ja rakastavan isän, mitään seksiseikkailut eivät olleet mielessäni ja harrastimme sitä ensimmäisen kerran vasta kuukausi ensi tapaamisen jälkeen (vaikka yhtään päivää emme ensi tapamisen jälkeen enää viettäneet olematta ainakin jossakin yhteydessä).

Minulle seksissä tärkeintä on yhteys ja rakkaus toiseen, en ole kiinnostunut mistään mitä nykyään pidetään lähes välttämättömänä osana seksielämää eli anaaliyhdynnät, lelut ja vempeleet, sidonnat tms.

Olemme kai molemmat sitten niin tylsiä että meille se tavallinen riittää ja siksi meillä oli myös aikaa kaikessa rauhassa löytää toisemme seksuaalisesti. En siis yhtään säikähtänyt sitä että ensimmäinen kertamme oli epävarmaa harjoittelun tuntua, tiesin jo silloin satavarmana ettei meidän juttumme siihen kaadu!

Omat mieltymyksetkin muokkautuvat matkan varrella kun toista oppii tuntemaan, eli esim nykyään tuntuu hassulta että katselin harteikkaita, leveä rakenteisia miehiä ja ohitin ”kuikelot” jotenkin lähes naisellisina. Nykyään oman mieheni kapea runko on mielestäni mitä ihanin enkä voi käsittää miten en aikaisemmin nähnyt sellaisen vartalon upeaa miehekkyyttä!

Vierailija kirjoitti:

Mieti, että jotkut löytävät niitä niin paljon, että voi vaihtaa lennosta seuraavaan, kun edellinen suhde päättyy. Aina on kainalossa uusi rakas.

Siksi kai ne edelliset päättyykin