Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Surmaajaäitien haukkuminen suututtaa! (omakohtainen kokemus pimeiltä ajoilta)
25.11.2014 |
Heti alkuun huomautan, etten millään tavalla puolusta näiden äitien tekoja, mutta en myöskään ymmärrä, miten tällainen netissä repostelu ja haukkuminen mm. sairaaksi paskiaiseksi oikein hyödyttää uhreja tai tekijöitä itseään (näistä viimeisistä tosin toinen ei pääse koskaan näkemään kirjoituksia, omaksi onnekseen).
Olen aina ollut luonteeltani ailahtelevainen ja olen myös sairastanut masennusjakson vuosia ennen lapsiperhe-elämää. Ensimmäisen lapsen jälkeen en sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen, vaikka sitä jopa "odotettiin" neuvolan taholta taustani huomioiden. Mutta saatuani toisen lapseni vajosin hetkiseksi jonnekin todella pimeään paikkaan.
Kokemus oli pelottava. Olin fyysisesti ihan kunnossa, ja jaksoin hoitaa kodin ja lapset. Rakastin lapsiani yli kaiken, ja vauvakin oli todella rauhallinen ja ihana. Kuitenkin univajeen, synnytyksen jälkeisen väliaikaisen rupsahtamisen ja kotiin jumahtamisen seurauksena aloin saada outoja ajatuksia. Pelkäsin mieheni pettävän minua työaikana; koin olevani surkea ja huono äiti; podin alemmuutta verrattuna kaikkiin maailman naisiin ja äiteihin. Tunsin, ettei mieheni rakastanut minua ja että minä ja lapset olisimme pilanneet hänen elämänsä (huom. tämä oli minun aivan tuulesta tempaisema juttu). Havahduin siihen, että mietin...
jos surmaisin itseni ja lapseni, niin miten oikein tekisin sen?
Hälytyskellot alkoivat soida. Kerroin ajatuksistani miehelleni, ja yhdessä koetimme helpottaa arkea niin, että pääsisin pahimmasta väsymyksestä ja alkaisin voida paremmin. Aloin ennen kaikkea pitämään huolen itsestäni. Olin varautunut puhumaan asiasta neuvolassa, mutta oloni ja mielialani alkoi parantua ennen seuraavaa käyntiä.
Kuten sanoin, en puolustele näiden äitien tekoja. Voin kuitenkin ymmärtää, kuinka helposti yksinäisyyttä ja väsymystä potevalla ihmisellä voi ns. naksahtaa päässä. Toki varsinaisten tekojen toteuttamiseen vaaditaan jo enemmän kuin synkkiä ajatuksia, mutta...
Pidän suurimpana ongelmana nyky-yhteiskunnassa sitä, että perheet ja varsinkin äidit ovat niin yksin. Perhekerhot ja muskarit eivät riitä korvaamaan sitä sukupolvien välistä yhteisöllisyyttä ja vastavuoroisuutta, millä lapset on ennen kasvatettu (toki lapsensurmia on tapahtunut aina, kun esim. köyhiin perheisiin on syntynyt epätoivottuja lapsia - näissä on ilmeisesti ajateltu jo olemassa olevien lasten selviytymistä). Omalla kohdalla lasten sairastelu sekä isomman lapsen käytösongelmat tekivät kerhoihin ym. osallistumisesta mahdotonta. Ripustauduin mieheeni, joka aluksi ahdistui asiasta (myöhemmin ymmärsi, mistä oli kyse) mikä tietenkin sai minut ruokkimaan ikäviä ajatuksia ja epäilyjä entisestään. Tunsin olevani aivan yksin.
On helppoa sanoa, että pitäisi hakea apua. Psykologilta voi saada mielialalääkitystä ja keskusteluapua, mutta itse olisin kaivannut konkreettista arkiapua - lisäksi minun olisi pitänyt pitää esikoinen virikehoidossa vauvan syntymän jälkeen, niin karulta kuin se kuulostaakin. Perheet tarvitsevat apukäsiä - ennen lapset oli helppo lähettää ulos isompien mukana, mutta nykyään ei voida enää laittaa 2-3-vuotiaita ulkoilemaan yksinään. Jatkuva lasten tarpeiden täyttäminen aamusta iltaan ja illasta aamuun voi uuvuttaa kenet tahansa, jos lähellä ei ole tarpeeksi ihmisiä antamassa mahdollisuuden levähtää.
Ja uskokaa tai älkää, väsymys voi ajaa valmiiksi epävakaan ihmisen todella käsittämättömiin ratkaisuihin.
Kommentit (129)
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 14:15"]
Pahinta tässä liian positiivisessa ja ymmärtävässä huomiossa on se, että se saattaa saada aikaan lisää samanlaisia tapauksia. Olikohan ihan sattumaa, että nämä 2 tapausta tulivat peräjälkeen. Olisi hyvä tuomita yhdellä äänellä, jottei joku epävakaa hairahdu hakemaan huomiota ja ymmärrystä tappamalla lapsensa.
[/quote]
Ovatko kovat tuomiot ja yhteen ääneen tuomitseminen ja kauhistelu vähentäneet tappoja ja murhia Yhdysvalloissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 12:12"]Sitten käsi ylös kaikki te, jotka olette joskus olleet psykoosissa?
Minä olen sen kokenut, lapseton olin, yli 20vuotta sitten tapahtui. Muistan ne asiat suurinpiirteiden kaikki mitä tapahtui ja ymmärrän kyllä että olin tosi sairas. Kuvittelin että isäni yrittää tappaa minut. Yritin hypätä kuudennen kerroksen parvekkeelta alas isää karkuun, en kuvitellut tai tajunnut että siinä voi kuolla, halusin vain päästä isääni karkuun.
Otin käteeni myös ison kukkaruukun ja koitin heittää sen olohuoneen ikkunamme lasin läpi, se näytti silmiini siltä, niinkuin se lasi olisi joustanut, mennyt mutkalle ja se iso kukkaruukku kimposi takaisin syliini. En tiedä oliko se totta vai ei. Mä todella luulin että kuolen, jos en pääse kotoa pois. Mitään järjellistä syytä ei ollut pelätä. Näin myöskin harhoja, pahoja sellaisia ja ne tuntuivat ihan todelta. Vaanin isääni veitsi kädessä, olin varma että hän tappaa minut, jos mä en ehdi ensin tappamaan häntä. Onneksi isä sai veitsen pois minulta. Mitään rationaalista ajattelua ei ollut, ei mitään ajatusta syistä ta seurauksista, ei hetkeäkään.
Tuntuu ihan kauhealta, kun osa on sitä mieltä, että psykoosissa oleva ihminen tajuaa mitä tekee, paskanmarjat tajua. Täällä esitetään asiantuntevia lausuntoja siitä, miten olisi pitänyt olla ja käyttäytyä ja miksi ei tunnistettu oireita jne. Moniko teistä, jotka niin kovasti tästä psykoosista tietää, on kokenut sen? Toivottavasti tosi harva. Kyllä se sellainen reissu oli, etten pahimmalle vihamiehellenikään soisi.
[/quote]
Ennenvanhaan sut olisi vaan todettu hulluksi.
Eihän kukaan tekisi koskaan virheitä, jos kaiken voisi aina miettiä ennalta.
Silti tuomitsen tuollaisen teon. Hoitoon tai vankilaan, loppuikseen.
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 13:30"][quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 13:20"]
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 13:12"][quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 12:51"] [quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 12:49"] Säälikää nyt vielä Jammu-setää ja kaikkia muitakin jotka päänsä pimettyä(?) ovat muita tappaneet, koska voi voi, mielen sairastuttua on niin vaikea hakea apua ja olla tekemättä sitä pahinta tekoa -.- Jos kaikki mielenterveysongelmaiset suomalaiset rupeais tappamaan lapsiaan ja toisiaan, niin meitähän ei olisi täällä enää kohta yhtään! Vittu mitä jeesustelua taas tämä "älkää haukkuko murhaajaäitiä, sille voi tulla paha mieli jos se lukee näitä juttuja joskus" [/quote] Anteeksi, kirjoitinko näin? Lähinnä halusin tuoda esille sitä, että melkein kenellä vain voi napsahtaa ja ihmisten pitäisi ymmärtää se. Ja että sitä apua tulisi todella saada, vaan kun oikeasti se on vain sanahelinää! Moni tarvisi vain toisen käsiparin avuksi hetkeksi tai edes muutaman yön kunnon unta. - ap [/quote] En ole samaa mieltä. Kenellä tahansa ei voi napsahtaa. Jos voi, on riskejä jo olemassa (univelka, masennus) joihin täytyy vastuullisena aikuisena hakea apua ennen sitä napsahdusta! Se juuri erottaa sen kuka on voi lapsensa surmata ja kuka ei ikimaailmassa. [/quote] Mistä äiti saa univelkaan apua?
[/quote]
Jos sellaista apua ei ole saatavilla, täytyy taas sanoa: miksi teit lapsia/lapsen? Ja kyllä, se hyödyttää kysyä sillä ihmisen omasta vastuusta tulisi puhua enemmänkin. Monissa Eu-maissa tehdään vain yksi lapsi, kun ei ole varaa useampaan eikä ole hoitajia.Suomessa ajatellaan että yhteiskunta auttaa ja hoitaa, kuten sinä kyselet mistä äiti saa apua univelkaan.Miksi yhteiskunnan tai jonkun ulkopuolisen tahon tulisi siinä auttaa, jos joku aikuinen ei osaa suunnitella omia tukiverkostojaan ennalta?En vaan tajua. Tottakai voi yllättäviä asioita sattua kaikille, mutta jonkinlainen suunnitelma ja tulevaisuuden pärjäämisen miettiminen tulisi olla itsestäänselvyys.
[/quote]yhteiskunta. Määrittele se, ja mieti, mitä se tarkoittaa ja mitä tehtäviä sillä on. Sitten mietitään hetki, kuinka paljon lapsensurmia tapahtuu alkuasukasheimoissa, kuinka he järjestävät lastenhoidon, kuinka yksin ne jättävät äidin. Jaa, mutta sivistyksen parissa elävillä länsimaalaisilla on vain oma napa ja oma apu. Se on sitä sivistystä.
Lämmöllä, ymmärryksellä ja lemmellä autetaan murhaajia ja estetään uusia? Paskanvitut. Kyllä ne hullut tekee mitä haluavat kuten tuokin tapaus. Turhaa paapomista. Murhaajat, raiskaajat ja pedofiilit saa erityiskohtelua. Mikä oikeuttaa heidän ymmärtämiseen? Miten uhrit, entä heidän oikeutensa? Miten voitte sivuuttaa sen miten uhrit kärsivät ja kuolivat. Perhesurmat ovat vain puhtaasti hirveitä eikä takana ole mitään ihania ihmisiä.
Olen köyhä, talousongelmainen, jatko-opiskelija ja kokenut yksinäisyyden, uupumusta ja pikkulapsiajan vailla turvaverkkoa. Ei heru tippaakaan ymmärrystä tai päänsilittelyä noille urpoille jotka muita murhaa. Kyllä saa ja pitää tuomita sellaiset jotka tekevät muiden puolesta lopullisia ratkaisuja!
Apua oli äidillä saatavilla, päätti vain kylmästi ja harkiten toteuttaa suunnitelmansa. Valehteli ja manipuloi. Yleensä vinksahtaneet ihmiset osaavat manipuloida ja teihin moniin toimii täysillä. On jotain pielessä tämän maan äitikulttuurissa kun ymmärretään itkien murhaajan pahoinvointia mutta ei niiden lasten. Eikä auteta äitejä jotka apua tarvitsevat jotka eivät ketään tappaisi. Jokainen teistä ymmärtäjistä, hopi hopi paikallisiin järjestöihin auttamaan, tekemään lastenvahtihommia, tarjoamaan kuunteluapua jne. Kuinka moni teistä on todellisuudessa valmis tekemään yhtään mitään? Aivan, kun voi sitä paskaa jauhaa sivukaupalla netissä. Olette samanlaisia kuin ne murhaajien ihannoijat, sekopäät saa fanipostia linnaan kun ihmiset ymmärtää tekojen takana olevia..hirviöitä?
Tekopyhyys on fundamentalismin huippu ja jokainen jälkiviisas rakkauskommentteineen voisi herätä ettei kaikki ihmiset OLE ihania eikä tekoja pidä ymmärtää mitenkään. Nainen tai mies, paha paska ansaitsee saman kohtelun mitä tehnyt uhrilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 11:58"]
Kyllä se usein niin menee, että väsynyt perhe kaipaa eniten tukiverkostoa, josta voi saada ihan konkreettista apua. Auttaa huomattavan paljon, jos ympärillä olevat ihmiset haluavat koko sydämestään auttaa. Perheet jätetään usein liian yksin, vaikka näennäisesti ympärillä olisikin paljon ihmisiä.
[/quote]Idiootti, sosiaalipaivystys on joka kaupungissa. Tai jos et sita osaa, soita yleiseen hatanumeroon ja kerro etta aiot/haluat tappaa lapsesi. Ihme vinkujia taas palstoilla, "ei ole tukiverkostoja" oletko koskaan miettinyt milta lapsestasi tuntuu olla sinunkaltaisesi potentiaalisen lapsentappajan LAPSENA?
Kiitos aloittajalle tästä tosi hyvästä aloituksesta. Sekä tuolle kommentoijalle, joka kertoi omasta psykoosistaan.
Vakavia mielenterveysongelmia ei pysty ymmärtämään, ennenkuin ne omalle kohdalle tai lähipiirin osuvat.
Psykoosi on se hinta, joka me maksetaan aivojen muovautumiskyvystä. En muuten koskaan ole tavannut kovin tyhmää psykoosipotilasta (paitsi näitä vanhoja, jotka ovat vuosia sairastaneet ilman lääkitystä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 11:56"]
Kristus mitä keskenkasvuisia, huvin vähäisen elämänkokemuksen omaavia täällä kirjoittelee. Ymmärrän ap:n pointin täydellisesti.
Kyllä pitäisi pystyä puhumaan muustakin kun äitiyden ihanuudesta. Pitäisi pystyä puhumaan siitä, mitä tehdä jos puoli vuotta yksin lapsen kanssa valvoneena tulee tunne että tekee jotain pahaa lapselle. Näihin tulisi antaa jo odotusaikana neuvoja. Lapsen voi jättää yksin itkemään pinnasänkyyn ja mennä itse vetämään vaikka kierros talon ympäri. Ei lapsi huutoonsa kuole, mutta esim.ravisteluun voi kuolla.
Hirvittävän harva täällä ymmärtää tätä - tuomitkaa teko, mutta älkää ihmistä.
[/quote]
Kyllä nämä asiat kerrotaan neuvolassa, moneen kertaan. Ei voi kukaan väittää etteikö olisi kuullut. Eri asia onko kuunnellut. Vanhemmuudesta annetaan itse asiassa aika karsea kuva, muistan kun miehen kanssa sitä oikein ihmeteltiin. Väestöliiton esitteessä kerrottiin että mies ei yleensä hoida vauvaa, nainen yleensä on halunnut sen lapsen ja mies ei, tulee riitoja, lasta ei saa hoitaa kännissä, krapulassa suuttuu helpommin, on ok puhua omalle lapselleen julkisilla paikoilla, ja lopuksi miten erotaan fiksusti ja miten yksinhuoltajana pärjää, ja kaikissa muissakin kriiseissä. Kaikki osoitteet ja puhelinnumerot päälle. Myös vauva-ainakana neuvolassa kyseltiin aina että pärjäänkö, jaksanko, miten menee. Ihan joka kerta. Kaksi lapsista valvotti paljon ja kotiapua tarjottiin molemmilla kerroilla. Mitä muuta vielä pitäisi? Jos kerrotaan asioista ja kysytään vielä päälle tarviiko apua, jos ei sitten osaa sanoa että joo niin mitä vielä pitäisi tehdä? Lukea ajatuksia?
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="26.11.2014 klo 10:35"]
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 23:35"]
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 14:39"]
Komppaan aloitusta, ap. Olen itse mieleltäni terve ja vakaa ja rauhallinen persoona ja silti tuo ajanjakso kun toinen lapseni oli vauva ja esikoinen taapero oli elämäni synkintä, kamalinta aikaa. Olin yksin usein neljän seinän sisällä lasten jatkuvan sairastelun takia. Isommalla oli myös käytöshäiriötä ja muuta häikkää, oli aggressiivinen vauvaa kohtaan kumpaakaan ei voinut jättää hetkeksikään yksin, esikoinen ei nukkunut enää päiväunia ja muutenkin heräili ja nousi sängystä pois tuhoamaan kotia monta kertaa yössä. Vauvalla oli koliikki ja nukkui 20min. pätkissä kuukausikaupalla ja itki kuusi tuntia suoraa huutoa joka ilta.
En pimahtanut enkä vahingoittanut lapsiani. Mutta huusin usein, muistan kuinka oikein raivosin kerran keskellä yötä esikoiselle joka heräsi jo kolmannen kerran leikkimään kun ei muka väsyttänyt, oli nukkunut ehkä 4 tuntia koko vuorokauden aikana ja oli vasta 2.5v. En jaksanut viedä häntä ulos muuta kun pari kertaa viikossa olin niin väsynyt että kompastuin portaita alas lastenvaunujen kanssa, ei ollut turvallinen olo. Eli oltiin sisällä liian pienessä asunnossa, joskus pakosta, joskus jaksamisen puutteesta. Tarvitsin apua. Tarvitsin unta.
Mies oli pitkillä työmatkoilla ja teki yötä päivää töitä (on yrittäjä) ja joutilas hyvin toimeentuleva äitini joka asuu meitä lähellä matkusteli ja treffaili ystävien kanssa kaupungilla eikä auttanut. Sanoi vaan että jos niitä lapsia tehdään niin niitä sitten myös hoidetaan, ja ei kukaan häntäkään auttanut (mikä ei ole totta ollenkaan, muistan kuinka lastenvahdit, hänen oman äidin ja sisaret hoitivat meitä paljonkin, ottivat kaikki neljä lasta yökylään että he pääsisivät juhlimaan). En ikinä anna tätä hänelle anteeksi, tarvitsin häntä enemmän niinä aikoina kun olen koskaan häntä tarvinnut ja hän ei auttanut. Pyysin apua neuvolasta jossa tilannetta vähäteltiin, vedottiin normaaliin uhmaan ja sisaren syntymän aiheuttamaan mustasukkaisuuteen, sanottiin kyllä se siitä, soitin perheneuvolaan johon en päässyt koska tilanne oli "normaali ja meillä ei ollut muita ongelmia.
Kärsin ja selvisin. Mutta voin vaan kuvitella jos ei ole terve, jos mielessä on muutenkin vaara pimahtaa miten mahdoton tuo yhtälö olisi ollut.
Eli en oikeuta tekoja mutta näen miten tuo voi tapahtua helpostikin.
[/quote]
JUST nämä tällaiset ymmärrykset, voi Jeesus oikeasti. Kuule nämä sun kokemukset ei ole mitenkään uniikkeja, vaan aivan tavallisia. Ne ei oikeuta mihinkään pimahtamisiin tai edes sinne päinkään. Minun ystäväpiirissäni on ehkä yksi äiti joka EI olisi ollut nääntynyt taaperon ja vauvan kanssa. Kaikki muut ovat olleet aivan totaalisen piipussa sen puoli vuotta-vuoden. Kaikki kuitenkin ymmärtävät että se on väliaikaista, vaikka tietysti helvetin raskasta. Se on NORMAALIA. Uhmaikäinen on hankala, vauva on vaativa. Jos vauva ei nuku niin siinä ei auta mitkään perhetyöntekijät vaan ainoastaan aika, ja se pitää vaan kestää. En vaan voi tajuta millä lailla se oikeuttaa vahingoittamaan lapsiaan, tappamaan? Ei heru ymmärrystä. Ja ne lasten tekemiset on OMIA VALINTOJA, täytyy pystyä aikuisen sen verran ennakoimaan että onko resursseja vaiko ei. Yleensä olen empaattinen ja yliymmärtävä ihminen, mutta minusta tämä lasten tappamisen ymmärtäminen täytyy lopettaa just nyt. Tämänkin joku lukee ja ajattelee että noin mulla just on kamalaa, eipä ihme jos kohta pimahdan.
[/quote]
Tiedän että kaikki vauvojen ja taaperoiden vanhemmat ovat väsyneitä, minun laajassa lähipiirissäni ei ollut kyllä ketään jolla oli yhtä vaikeaa kun minulla silloin oli ja kaikki joille olen puhunut kokemuksistani on samaa mieltä. Kenenkään tuntemani äidin esikoiset eivät hyökänneet jatkuvasti vauvan päälle jättäen verisiä puremajälkiä ja tuhonneet kotia päivin ja öin rikkomalla kaikki lelunsa, telkkarin ja kuvakehykset heittämällä kenkiä ja kiipeilemällä. Mikään normaali kasvatuskeino ei auttanut, esikoinen olisi pitänyt lukita pehmustettuun huoneeseen yksin ettei olisi tuhonnut jotain tai satuttanut itseään tai muita. Esikoiseni on nyt tutkimuksissa ja diagnoosia odotellaan.
Yleensä lapset eivät myöskään valvota läheskään noin paljon ja noin kauan. Nukuin sen koko vuoden 2-3 tuntia yössä katkonaista unta, voitko sanoa saman? Siitä univelasta selviäminen kesti vuosia ja siitä jäi myös pitkäaikainen unihäiriö, yhä heräilen monta kertaa yössä vaikka lapset nukkuvat. En sanonut kertaakaan että hyväksyn teon, kerroinpahan vaan oman rankan kokemukseni joka on esimerkki siitä mitä voi tapahtua ja johon ei mitenkään voi varutua. Odotin myös että minua autettaisiin, katsoin että minulla oli äiti joka asui lähellä ja mieskin joka lupasi auttaa ja sitten ei auttanut. Minulla on myös paljon ystäviä mutta siihen aikaa heillä oli myös valvottavia pikkulapsia enkä kehdannut viedä omia huutavia lapsiani sinne heidän väsymystä kuormittamaan.
Ainoa pointtini oli että kestin ja jaksoin tuon ajan vain ja ainoastaan koska olen terve ja minulla ei ole muita ongelmia. Joku jolla olisi ollut mielenterveyongelmia ei varmasti olisi jaksanut.
tuon ylläolevan viestin kirjoittaja
[/quote]
Tässä sinulle vertailua. Minulla neljä pientä lasta, pienillä ikäeroilla. Isoimmalla adhd, todella hankala lapsi. Satutti jatkuvasti pienempiään kotona. (joita siis kolme). vastasyntynyt koliikkivauva. Mies työssä aina yli vuorokauden kerrallaan. Ei tukiverkkoa. Vähän rahaa. Ja kules, en siltikään ymmärrä miten joku voi tappaa lapsensa!
Sinun "rankka" elämäsi kuulostaa minusta vielä helpolta. Kisa tämä ei tosin ole, mutta haluan herättää sinut ymmärtämään, että oma asenteesi on ollut nyt ratkaiseva. Jos sitä heittäytyy uhriksi "voi kun minulla on nyt vaikeaa" "kenelläkään muulla ei tällaista ole ollut". Niin huijaa vaan itseään. Kyllä on muilla ollut, ja joillakin vielä vaikeampaakin.