Lue keskustelun säännöt.
Surmaajaäitien haukkuminen suututtaa! (omakohtainen kokemus pimeiltä ajoilta)
25.11.2014 |
Heti alkuun huomautan, etten millään tavalla puolusta näiden äitien tekoja, mutta en myöskään ymmärrä, miten tällainen netissä repostelu ja haukkuminen mm. sairaaksi paskiaiseksi oikein hyödyttää uhreja tai tekijöitä itseään (näistä viimeisistä tosin toinen ei pääse koskaan näkemään kirjoituksia, omaksi onnekseen).
Olen aina ollut luonteeltani ailahtelevainen ja olen myös sairastanut masennusjakson vuosia ennen lapsiperhe-elämää. Ensimmäisen lapsen jälkeen en sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen, vaikka sitä jopa "odotettiin" neuvolan taholta taustani huomioiden. Mutta saatuani toisen lapseni vajosin hetkiseksi jonnekin todella pimeään paikkaan.
Kokemus oli pelottava. Olin fyysisesti ihan kunnossa, ja jaksoin hoitaa kodin ja lapset. Rakastin lapsiani yli kaiken, ja vauvakin oli todella rauhallinen ja ihana. Kuitenkin univajeen, synnytyksen jälkeisen väliaikaisen rupsahtamisen ja kotiin jumahtamisen seurauksena aloin saada outoja ajatuksia. Pelkäsin mieheni pettävän minua työaikana; koin olevani surkea ja huono äiti; podin alemmuutta verrattuna kaikkiin maailman naisiin ja äiteihin. Tunsin, ettei mieheni rakastanut minua ja että minä ja lapset olisimme pilanneet hänen elämänsä (huom. tämä oli minun aivan tuulesta tempaisema juttu). Havahduin siihen, että mietin...
jos surmaisin itseni ja lapseni, niin miten oikein tekisin sen?
Hälytyskellot alkoivat soida. Kerroin ajatuksistani miehelleni, ja yhdessä koetimme helpottaa arkea niin, että pääsisin pahimmasta väsymyksestä ja alkaisin voida paremmin. Aloin ennen kaikkea pitämään huolen itsestäni. Olin varautunut puhumaan asiasta neuvolassa, mutta oloni ja mielialani alkoi parantua ennen seuraavaa käyntiä.
Kuten sanoin, en puolustele näiden äitien tekoja. Voin kuitenkin ymmärtää, kuinka helposti yksinäisyyttä ja väsymystä potevalla ihmisellä voi ns. naksahtaa päässä. Toki varsinaisten tekojen toteuttamiseen vaaditaan jo enemmän kuin synkkiä ajatuksia, mutta...
Pidän suurimpana ongelmana nyky-yhteiskunnassa sitä, että perheet ja varsinkin äidit ovat niin yksin. Perhekerhot ja muskarit eivät riitä korvaamaan sitä sukupolvien välistä yhteisöllisyyttä ja vastavuoroisuutta, millä lapset on ennen kasvatettu (toki lapsensurmia on tapahtunut aina, kun esim. köyhiin perheisiin on syntynyt epätoivottuja lapsia - näissä on ilmeisesti ajateltu jo olemassa olevien lasten selviytymistä). Omalla kohdalla lasten sairastelu sekä isomman lapsen käytösongelmat tekivät kerhoihin ym. osallistumisesta mahdotonta. Ripustauduin mieheeni, joka aluksi ahdistui asiasta (myöhemmin ymmärsi, mistä oli kyse) mikä tietenkin sai minut ruokkimaan ikäviä ajatuksia ja epäilyjä entisestään. Tunsin olevani aivan yksin.
On helppoa sanoa, että pitäisi hakea apua. Psykologilta voi saada mielialalääkitystä ja keskusteluapua, mutta itse olisin kaivannut konkreettista arkiapua - lisäksi minun olisi pitänyt pitää esikoinen virikehoidossa vauvan syntymän jälkeen, niin karulta kuin se kuulostaakin. Perheet tarvitsevat apukäsiä - ennen lapset oli helppo lähettää ulos isompien mukana, mutta nykyään ei voida enää laittaa 2-3-vuotiaita ulkoilemaan yksinään. Jatkuva lasten tarpeiden täyttäminen aamusta iltaan ja illasta aamuun voi uuvuttaa kenet tahansa, jos lähellä ei ole tarpeeksi ihmisiä antamassa mahdollisuuden levähtää.
Ja uskokaa tai älkää, väsymys voi ajaa valmiiksi epävakaan ihmisen todella käsittämättömiin ratkaisuihin.
Kommentit (129)
Samaa mieltä tuosta, että nykyään ollaan niin yksin eikä siinä perhekerhot auta. Nimenomaan tuo lapsen tarpeiden täyttäminen 24/7.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kauhea paasaus tämän sekopään mahdollisesta psykoosista, vittu kun kukaan teistä ei tiedä hänellä olleen mitään psykoosia, hullu hän ainakin on kaikesta huolimatta!
Vaikka omat lapsivuodepsykoosinne olisivat olleet millaisia vaan, niin moniko teistä niitä lapsianne tappoi, ei ketään?! Ja se on aivan vitun sama onko kyseessä äidin mielisairaus, lapsivuodepsykoosi tai jonkun muun hullun mielenterveydelliset ongelmat jotka saattavat siihen johtaa, ne ovat yhtä oikeuttavia ja ymmärrystä vaativia. Ja tässä kun ei oel missään diaknosoitu psykoosia, hullut puolustele toista, jos vaikka itselläkin napsahtaa tai jotain!
Mitäs hankit lapsia? Miksi et miettinyt etukäteen voimavarojasi? Siis niin pölhöjä kysymyksiä ihan oikeasti. Voi kun tää maailma olisikin yksinkertainen ja helppo paikka, jos kaiken vaan voisi etukäteen miettiä ja suunnitella. Se masennus voi ihan ennalta-arvaamatta hiipiä sen raskauden jälkeenkin, kulkee nimellä synnnytyksen jälkeinen masennus, jos jollekin oikeasti on epäselvää.
Tämä nyky-yhteiskunta kansalaisineen päivineen on niin äärettömän julma ja vaativa. Sinun on osattava ja pärjättävä ihan itse, jos et, niin olet heikko. Tätä palstaakin kun seuraa, niin huomaa kuinka susia naiset voivat olla toisilleen. Arvostellaan, kivitetään, mitä vaan, tietämättä asiasta muuta kuin sen pari riviä minkä on juuri lukenut. Okei, täällä ollaan internetissä missä kuka tahansa voi kirjoittaa nimettömästi mitä tahansa, mutta eipä se meininki kovin erilaista oikeassa elämässäkään ole. Suurin ero ehkä se, että asioita ei läväytetä toiselle suoraan, vaan mielipide ilmoitetaan jotenkin muuten. Juorutaan, kartetaan ko ihmistä, supatetaan, tehtaillaan ls-ilmoituksia ihan vaan muuten, KIUSATAAN. Tällaisen korppikotka-meiningin keskellä ei ole mikään ihme, jos kynnys myöntää tarvitsevansa saati hakea apua on suuri. Siellä ollaan vieressä kytiksessä valmiina hyökkäämään haaskalle ja muka parannetaan omaa oloa morkkaamalla toista, vaikka ei varmasti sillä tavalla parane kenenkään olo. Joten miksi niin tehdään?
Me ihmiset kun ollaan niin herkkiä puuttumaan toisten asioihin, niin voitaisiinko keskittää voimavaramme vaan niihin hyvällä tarkoituksilla puuttumisiin? Autetaan, kuunnellaan, se ei ole keneltäkään pois ja voi olla suurikin hyöty toiselle.
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 23:35"]
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 14:39"]
Komppaan aloitusta, ap. Olen itse mieleltäni terve ja vakaa ja rauhallinen persoona ja silti tuo ajanjakso kun toinen lapseni oli vauva ja esikoinen taapero oli elämäni synkintä, kamalinta aikaa. Olin yksin usein neljän seinän sisällä lasten jatkuvan sairastelun takia. Isommalla oli myös käytöshäiriötä ja muuta häikkää, oli aggressiivinen vauvaa kohtaan kumpaakaan ei voinut jättää hetkeksikään yksin, esikoinen ei nukkunut enää päiväunia ja muutenkin heräili ja nousi sängystä pois tuhoamaan kotia monta kertaa yössä. Vauvalla oli koliikki ja nukkui 20min. pätkissä kuukausikaupalla ja itki kuusi tuntia suoraa huutoa joka ilta.
En pimahtanut enkä vahingoittanut lapsiani. Mutta huusin usein, muistan kuinka oikein raivosin kerran keskellä yötä esikoiselle joka heräsi jo kolmannen kerran leikkimään kun ei muka väsyttänyt, oli nukkunut ehkä 4 tuntia koko vuorokauden aikana ja oli vasta 2.5v. En jaksanut viedä häntä ulos muuta kun pari kertaa viikossa olin niin väsynyt että kompastuin portaita alas lastenvaunujen kanssa, ei ollut turvallinen olo. Eli oltiin sisällä liian pienessä asunnossa, joskus pakosta, joskus jaksamisen puutteesta. Tarvitsin apua. Tarvitsin unta.
Mies oli pitkillä työmatkoilla ja teki yötä päivää töitä (on yrittäjä) ja joutilas hyvin toimeentuleva äitini joka asuu meitä lähellä matkusteli ja treffaili ystävien kanssa kaupungilla eikä auttanut. Sanoi vaan että jos niitä lapsia tehdään niin niitä sitten myös hoidetaan, ja ei kukaan häntäkään auttanut (mikä ei ole totta ollenkaan, muistan kuinka lastenvahdit, hänen oman äidin ja sisaret hoitivat meitä paljonkin, ottivat kaikki neljä lasta yökylään että he pääsisivät juhlimaan). En ikinä anna tätä hänelle anteeksi, tarvitsin häntä enemmän niinä aikoina kun olen koskaan häntä tarvinnut ja hän ei auttanut. Pyysin apua neuvolasta jossa tilannetta vähäteltiin, vedottiin normaaliin uhmaan ja sisaren syntymän aiheuttamaan mustasukkaisuuteen, sanottiin kyllä se siitä, soitin perheneuvolaan johon en päässyt koska tilanne oli "normaali ja meillä ei ollut muita ongelmia.
Kärsin ja selvisin. Mutta voin vaan kuvitella jos ei ole terve, jos mielessä on muutenkin vaara pimahtaa miten mahdoton tuo yhtälö olisi ollut.
Eli en oikeuta tekoja mutta näen miten tuo voi tapahtua helpostikin.
[/quote]
JUST nämä tällaiset ymmärrykset, voi Jeesus oikeasti. Kuule nämä sun kokemukset ei ole mitenkään uniikkeja, vaan aivan tavallisia. Ne ei oikeuta mihinkään pimahtamisiin tai edes sinne päinkään. Minun ystäväpiirissäni on ehkä yksi äiti joka EI olisi ollut nääntynyt taaperon ja vauvan kanssa. Kaikki muut ovat olleet aivan totaalisen piipussa sen puoli vuotta-vuoden. Kaikki kuitenkin ymmärtävät että se on väliaikaista, vaikka tietysti helvetin raskasta. Se on NORMAALIA. Uhmaikäinen on hankala, vauva on vaativa. Jos vauva ei nuku niin siinä ei auta mitkään perhetyöntekijät vaan ainoastaan aika, ja se pitää vaan kestää. En vaan voi tajuta millä lailla se oikeuttaa vahingoittamaan lapsiaan, tappamaan? Ei heru ymmärrystä. Ja ne lasten tekemiset on OMIA VALINTOJA, täytyy pystyä aikuisen sen verran ennakoimaan että onko resursseja vaiko ei. Yleensä olen empaattinen ja yliymmärtävä ihminen, mutta minusta tämä lasten tappamisen ymmärtäminen täytyy lopettaa just nyt. Tämänkin joku lukee ja ajattelee että noin mulla just on kamalaa, eipä ihme jos kohta pimahdan.
[/quote]
Vaan sitäpä et tiedä sinä eikä kukaan muukaan, montako lasta pelastuu joko kuolemalta tai vanhempien mielenterveyden totaaliromahdukselta tai sen seurauksilta siksi, että jotkut haluavat puhua näistä tapauksista jossain muussa tyylilajissa kuin tulta ja tulikiveä. Väitän, että se joukko on huomattavasti suurempi. Et tiedä sitäkään, josko tuomitsevat sanasi ajavat jonkun yritteliään yli kestokykynsä, kun normaali ihminen kyllä jaksaa vaikkei jaksakaan. Lisäksi, se itsensä ajaminen piippuun on alun perin turhaa ja vahingollista, meillä voisi olla yhteiskunta, jossa pienten lasten vanhempia autetaan ja ne osaavat itsekin auttaa toisiaan. Mutta sinun kovuuden ihannoimisesi ylläpitää nykyistä sairasta tilaa, jonka takia tuhannet lapset kärsivät joka päivä.
Sinä tuomitset kaikki. Ne, jotka valitsevat väärin, ne jotka valittavat, ne jotka eivät ymmärrä tilanteen ohimenevyyttä niinkuin normaalit ihmiset. En oikein usko että tiedät mistä puhut, kun esität olevasi normaalisti empaattinen.
Ajattelemisen ja tekemisen välillä on valtava kuilu. Sen kuilun ylittäminen vaatii lähes aina persoonallisuuden häiriön mt-sairauden lisäksi. Koska vaikka olisi kuinka sekaisin, niin normaali ihminen jollain tasolla aina havahtuu, kun oma lapsi kärsii, eikä tappaminen ihan käytännössä ole yleensä silloin mahdollista. Tai ainakaan jopa kahden lapsen surmaaminen! Itseäänhän nämä paskakasat eivät yleensä saa hengiltä, siihen ei rohkeus sitten riitäkään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 12:00"]
Minua suututtaa niitten puolustelu. Itselläni on ollut nuoresta saakka toistuva masennus, myös synnytyksen jälkeen enkä ole koskaan edes ajatellut muitten kuin itseni kuolemaa.
[/quote]
Luulisi, että itsekin mielenterveydellisistä ongelmista kärsinyt ymmärtäisi, etteivät oireet ole koskaan täysin samanlaiset ja ovat hyvin persoonasta riippuvaisia. Itse sairastuin pahaan työuupumukseen urani alkuvaiheilla, kun paahdoin liian pitkiä päiviä ja unohdin pitää itsestäni huolta. Minäkään en halunnut missään vaiheessa tappaa itseäni edes ajatuksen tasolla, enkä myöskään ketään muita, mutta se ei tarkoita, etteikö joku muu voisi niin tuntea.
Syyllistäminen ei näissä tapauksissa auta yhtään mitään. Ei se äidin haukkuminen ja asiasta mesoaminen tuo niitä pieniä lapsia enää takaisin tähän maailmaan, joten jospa tällaisten tilanteiden edessä keskityttäisiin mielummin siihen, kuinka estetään vastaavat tapahtumat jatkossa. Onko äideille (ja myös isille) tarpeeksi tukea tarjolla, osataanko ihminen ohjata tarpeeksi nopeasti tarvitsemansa avun piiriin, millaista tukea perheille voitaisiin tarjota...?
Missä olitte ymmärtäjät kun Laajasalon murhaajaa, nuorta kokoomuspomoa halvennettiin. Ai niin hänellä ei tietenkään ollut murhan pyhittävää lapsivuodepsykoosia mutta hänellä oli mielenterveys ongelmia. Taisi humaaneilla ymmärtäjillä olla liian kiire ilkkua kokoomukselle, onneton rikollisia hyysäävä logiikkanne jo paljastaa teidät ja selittää miksi myötätuntonne on niin kovin valikoivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tää joku av-mammojen mielipiteen muokkaus rintama että jos itse syyllistyy joskus murhaamaan lapsensa niin varmistetaan päänsilitys ja ymmärtäminen muilta äideiltä. Sairasta.
[quote author="Vierailija" time="26.11.2014 klo 18:25"]
Missä olitte ymmärtäjät kun Laajasalon murhaajaa, nuorta kokoomuspomoa halvennettiin. Ai niin hänellä ei tietenkään ollut murhan pyhittävää lapsivuodepsykoosia mutta hänellä oli mielenterveys ongelmia. Taisi humaaneilla ymmärtäjillä olla liian kiire ilkkua kokoomukselle, onneton rikollisia hyysäävä logiikkanne jo paljastaa teidät ja selittää miksi myötätuntonne on niin kovin valikoivaa.
[/quote]
Muuten asiaa, mutta tuo "hyysäävä" olisi voinut jäädä viestistä pois. Se kun on yleensä varma merkki provoilusta samalla lailla kuin sanat mamupatja, lassukka ja femakkokin.
Tuntuu joo tuo myötätunto palstalla kohdistuvan vain ja ainoastaan naisiin. Silloinkaan ei saa kuulua väärään puolueeseen tai olla liian kaunis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen ryöminyt joskus aika pohjamudissa, mutta IKINÄ ei ole tullut mieleenkään tehdä lapsille mitään pahaa. Siitä syystä olen pitänyt itsenikin hengissä.
Mitä pitäisi ymmärtää siitä, että lasten murhaaja suunnitteli tekoaan useita viikkoja?
Ei julkista ymmärtämystä näille. Ei ymmärtämystä siksi, ettei kukaan äiti vinksahtaneessa mielessään sekoittaisi ymmärtämistä ja hyväksymistä keskenään ja päätyisi samanlaisiin hirveyksiin.
http://www.vauva.fi/keskustelu/4328064/ketju/murhaajaaitien_nakeminen_uhrina
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.11.2014 klo 10:39"]
Harva kuitenkin elää niin täysin muista ihmisistä irrallaan, etteikö voisi itselleen ja perheelleen tukiverkkoa rakentaa, jos vain haluaisi sen vaivan nähdä. Suurimmalle osalle vaan tarjolla olevat ihmiset eivät millään kelpaa.
[/quote]
Arvasin, että alapeukutetaan, mutta ei voi mitään, totuus sattuu. Täälläkin saa jatkuvasti lukea, kuinka ei uskalla antaa kallisarvoisia lapsiaan jonkun vieraamman hoitoon. Pitää olla lastenpedagogiikan korkeakoulututkinto, hengenpelastusmitali, sous chefin kokemus Välimäen raflasta ja olympiamitali, että voi edes harkita. Eikä siihen vieraaseen tietenkään voi tutustua. Sukulaisten kanssa on välit poikki, ystävät ovat Kyrvätperällä ja naapureita mulkataan verhojen raoista.
[quote author="Vierailija" time="26.11.2014 klo 10:54"]
[quote author="Vierailija" time="26.11.2014 klo 10:35"]
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 23:35"]
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 14:39"]
Komppaan aloitusta, ap. Olen itse mieleltäni terve ja vakaa ja rauhallinen persoona ja silti tuo ajanjakso kun toinen lapseni oli vauva ja esikoinen taapero oli elämäni synkintä, kamalinta aikaa. Olin yksin usein neljän seinän sisällä lasten jatkuvan sairastelun takia. Isommalla oli myös käytöshäiriötä ja muuta häikkää, oli aggressiivinen vauvaa kohtaan kumpaakaan ei voinut jättää hetkeksikään yksin, esikoinen ei nukkunut enää päiväunia ja muutenkin heräili ja nousi sängystä pois tuhoamaan kotia monta kertaa yössä. Vauvalla oli koliikki ja nukkui 20min. pätkissä kuukausikaupalla ja itki kuusi tuntia suoraa huutoa joka ilta.
En pimahtanut enkä vahingoittanut lapsiani. Mutta huusin usein, muistan kuinka oikein raivosin kerran keskellä yötä esikoiselle joka heräsi jo kolmannen kerran leikkimään kun ei muka väsyttänyt, oli nukkunut ehkä 4 tuntia koko vuorokauden aikana ja oli vasta 2.5v. En jaksanut viedä häntä ulos muuta kun pari kertaa viikossa olin niin väsynyt että kompastuin portaita alas lastenvaunujen kanssa, ei ollut turvallinen olo. Eli oltiin sisällä liian pienessä asunnossa, joskus pakosta, joskus jaksamisen puutteesta. Tarvitsin apua. Tarvitsin unta.
Mies oli pitkillä työmatkoilla ja teki yötä päivää töitä (on yrittäjä) ja joutilas hyvin toimeentuleva äitini joka asuu meitä lähellä matkusteli ja treffaili ystävien kanssa kaupungilla eikä auttanut. Sanoi vaan että jos niitä lapsia tehdään niin niitä sitten myös hoidetaan, ja ei kukaan häntäkään auttanut (mikä ei ole totta ollenkaan, muistan kuinka lastenvahdit, hänen oman äidin ja sisaret hoitivat meitä paljonkin, ottivat kaikki neljä lasta yökylään että he pääsisivät juhlimaan). En ikinä anna tätä hänelle anteeksi, tarvitsin häntä enemmän niinä aikoina kun olen koskaan häntä tarvinnut ja hän ei auttanut. Pyysin apua neuvolasta jossa tilannetta vähäteltiin, vedottiin normaaliin uhmaan ja sisaren syntymän aiheuttamaan mustasukkaisuuteen, sanottiin kyllä se siitä, soitin perheneuvolaan johon en päässyt koska tilanne oli "normaali ja meillä ei ollut muita ongelmia.
Kärsin ja selvisin. Mutta voin vaan kuvitella jos ei ole terve, jos mielessä on muutenkin vaara pimahtaa miten mahdoton tuo yhtälö olisi ollut.
Eli en oikeuta tekoja mutta näen miten tuo voi tapahtua helpostikin.
[/quote]
JUST nämä tällaiset ymmärrykset, voi Jeesus oikeasti. Kuule nämä sun kokemukset ei ole mitenkään uniikkeja, vaan aivan tavallisia. Ne ei oikeuta mihinkään pimahtamisiin tai edes sinne päinkään. Minun ystäväpiirissäni on ehkä yksi äiti joka EI olisi ollut nääntynyt taaperon ja vauvan kanssa. Kaikki muut ovat olleet aivan totaalisen piipussa sen puoli vuotta-vuoden. Kaikki kuitenkin ymmärtävät että se on väliaikaista, vaikka tietysti helvetin raskasta. Se on NORMAALIA. Uhmaikäinen on hankala, vauva on vaativa. Jos vauva ei nuku niin siinä ei auta mitkään perhetyöntekijät vaan ainoastaan aika, ja se pitää vaan kestää. En vaan voi tajuta millä lailla se oikeuttaa vahingoittamaan lapsiaan, tappamaan? Ei heru ymmärrystä. Ja ne lasten tekemiset on OMIA VALINTOJA, täytyy pystyä aikuisen sen verran ennakoimaan että onko resursseja vaiko ei. Yleensä olen empaattinen ja yliymmärtävä ihminen, mutta minusta tämä lasten tappamisen ymmärtäminen täytyy lopettaa just nyt. Tämänkin joku lukee ja ajattelee että noin mulla just on kamalaa, eipä ihme jos kohta pimahdan.
[/quote]
Tiedän että kaikki vauvojen ja taaperoiden vanhemmat ovat väsyneitä, minun laajassa lähipiirissäni ei ollut kyllä ketään jolla oli yhtä vaikeaa kun minulla silloin oli ja kaikki joille olen puhunut kokemuksistani on samaa mieltä. Kenenkään tuntemani äidin esikoiset eivät hyökänneet jatkuvasti vauvan päälle jättäen verisiä puremajälkiä ja tuhonneet kotia päivin ja öin rikkomalla kaikki lelunsa, telkkarin ja kuvakehykset heittämällä kenkiä ja kiipeilemällä. Mikään normaali kasvatuskeino ei auttanut, esikoinen olisi pitänyt lukita pehmustettuun huoneeseen yksin ettei olisi tuhonnut jotain tai satuttanut itseään tai muita. Esikoiseni on nyt tutkimuksissa ja diagnoosia odotellaan.
Yleensä lapset eivät myöskään valvota läheskään noin paljon ja noin kauan. Nukuin sen koko vuoden 2-3 tuntia yössä katkonaista unta, voitko sanoa saman? Siitä univelasta selviäminen kesti vuosia ja siitä jäi myös pitkäaikainen unihäiriö, yhä heräilen monta kertaa yössä vaikka lapset nukkuvat. En sanonut kertaakaan että hyväksyn teon, kerroinpahan vaan oman rankan kokemukseni joka on esimerkki siitä mitä voi tapahtua ja johon ei mitenkään voi varutua. Odotin myös että minua autettaisiin, katsoin että minulla oli äiti joka asui lähellä ja mieskin joka lupasi auttaa ja sitten ei auttanut. Minulla on myös paljon ystäviä mutta siihen aikaa heillä oli myös valvottavia pikkulapsia enkä kehdannut viedä omia huutavia lapsiani sinne heidän väsymystä kuormittamaan.
Ainoa pointtini oli että kestin ja jaksoin tuon ajan vain ja ainoastaan koska olen terve ja minulla ei ole muita ongelmia. Joku jolla olisi ollut mielenterveyongelmia ei varmasti olisi jaksanut.
tuon ylläolevan viestin kirjoittaja
[/quote]
Tässä sinulle vertailua. Minulla neljä pientä lasta, pienillä ikäeroilla. Isoimmalla adhd, todella hankala lapsi. Satutti jatkuvasti pienempiään kotona. (joita siis kolme). vastasyntynyt koliikkivauva. Mies työssä aina yli vuorokauden kerrallaan. Ei tukiverkkoa. Vähän rahaa. Ja kules, en siltikään ymmärrä miten joku voi tappaa lapsensa!
Sinun "rankka" elämäsi kuulostaa minusta vielä helpolta. Kisa tämä ei tosin ole, mutta haluan herättää sinut ymmärtämään, että oma asenteesi on ollut nyt ratkaiseva. Jos sitä heittäytyy uhriksi "voi kun minulla on nyt vaikeaa" "kenelläkään muulla ei tällaista ole ollut". Niin huijaa vaan itseään. Kyllä on muilla ollut, ja joillakin vielä vaikeampaakin.
[/quote]
No on aina elämässä joku jolla on ollut rankempaa, mutta on aika vaikea sanoa kellä on oikeasti ollut rankempaa olosuhteista huolimatta kun tilanteita on tosiaan erilaisia ja ihmisillä erilaisia henkisiä voimavaroja.
Minusta on tärkeintä että hän sanoo että on ollut rankkaa ja uskon häntä. Muitakin on joilla on mielestään rankkaa ja sitä ei pidä vähätellä. Tämänkin kirjoittajan hätää ja pahaa oloa vähätelittin neuvolassa ja muualla kun siitä avautui niinkuin sinä teet nyt. Juuri tämän takia avun saamisen kynnys on niin korkea. Ei ole sinun eikä kenekään asiasi määritellä mikä on kenellekkin rankkaa, jos joku sanoo että on, niin on ja apua pitää järjestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 15:16"]
Tämä nyky-yhteiskunta kansalaisineen päivineen on niin äärettömän julma ja vaativa. Sinun on osattava ja pärjättävä ihan itse, jos et, niin olet heikko. Tätä palstaakin kun seuraa, niin huomaa kuinka susia naiset voivat olla toisilleen. Arvostellaan, kivitetään, mitä vaan, tietämättä asiasta muuta kuin sen pari riviä minkä on juuri lukenut. Okei, täällä ollaan internetissä missä kuka tahansa voi kirjoittaa nimettömästi mitä tahansa, mutta eipä se meininki kovin erilaista oikeassa elämässäkään ole. Suurin ero ehkä se, että asioita ei läväytetä toiselle suoraan, vaan mielipide ilmoitetaan jotenkin muuten. Juorutaan, kartetaan ko ihmistä, supatetaan, tehtaillaan ls-ilmoituksia ihan vaan muuten, KIUSATAAN. Tällaisen korppikotka-meiningin keskellä ei ole mikään ihme, jos kynnys myöntää tarvitsevansa saati hakea apua on suuri. Siellä ollaan vieressä kytiksessä valmiina hyökkäämään haaskalle ja muka parannetaan omaa oloa morkkaamalla toista, vaikka ei varmasti sillä tavalla parane kenenkään olo. Joten miksi niin tehdään?
Me ihmiset kun ollaan niin herkkiä puuttumaan toisten asioihin, niin voitaisiinko keskittää voimavaramme vaan niihin hyvällä tarkoituksilla puuttumisiin? Autetaan, kuunnellaan, se ei ole keneltäkään pois ja voi olla suurikin hyöty toiselle.
[/quote]
Tehtaillaan lastensuojeluilmoituksia? Eikö se ole hyvä asia, että ulkopuolinen hakee apua (tai ainakin yrittää) perheelle, jos vanhemat eivät sitä itse ymmärrä tehdä?
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 14:39"]
Komppaan aloitusta, ap. Olen itse mieleltäni terve ja vakaa ja rauhallinen persoona ja silti tuo ajanjakso kun toinen lapseni oli vauva ja esikoinen taapero oli elämäni synkintä, kamalinta aikaa. Olin yksin usein neljän seinän sisällä lasten jatkuvan sairastelun takia. Isommalla oli myös käytöshäiriötä ja muuta häikkää, oli aggressiivinen vauvaa kohtaan kumpaakaan ei voinut jättää hetkeksikään yksin, esikoinen ei nukkunut enää päiväunia ja muutenkin heräili ja nousi sängystä pois tuhoamaan kotia monta kertaa yössä. Vauvalla oli koliikki ja nukkui 20min. pätkissä kuukausikaupalla ja itki kuusi tuntia suoraa huutoa joka ilta.
En pimahtanut enkä vahingoittanut lapsiani. Mutta huusin usein, muistan kuinka oikein raivosin kerran keskellä yötä esikoiselle joka heräsi jo kolmannen kerran leikkimään kun ei muka väsyttänyt, oli nukkunut ehkä 4 tuntia koko vuorokauden aikana ja oli vasta 2.5v. En jaksanut viedä häntä ulos muuta kun pari kertaa viikossa olin niin väsynyt että kompastuin portaita alas lastenvaunujen kanssa, ei ollut turvallinen olo. Eli oltiin sisällä liian pienessä asunnossa, joskus pakosta, joskus jaksamisen puutteesta. Tarvitsin apua. Tarvitsin unta.
Mies oli pitkillä työmatkoilla ja teki yötä päivää töitä (on yrittäjä) ja joutilas hyvin toimeentuleva äitini joka asuu meitä lähellä matkusteli ja treffaili ystävien kanssa kaupungilla eikä auttanut. Sanoi vaan että jos niitä lapsia tehdään niin niitä sitten myös hoidetaan, ja ei kukaan häntäkään auttanut (mikä ei ole totta ollenkaan, muistan kuinka lastenvahdit, hänen oman äidin ja sisaret hoitivat meitä paljonkin, ottivat kaikki neljä lasta yökylään että he pääsisivät juhlimaan). En ikinä anna tätä hänelle anteeksi, tarvitsin häntä enemmän niinä aikoina kun olen koskaan häntä tarvinnut ja hän ei auttanut. Pyysin apua neuvolasta jossa tilannetta vähäteltiin, vedottiin normaaliin uhmaan ja sisaren syntymän aiheuttamaan mustasukkaisuuteen, sanottiin kyllä se siitä, soitin perheneuvolaan johon en päässyt koska tilanne oli "normaali ja meillä ei ollut muita ongelmia.
Kärsin ja selvisin. Mutta voin vaan kuvitella jos ei ole terve, jos mielessä on muutenkin vaara pimahtaa miten mahdoton tuo yhtälö olisi ollut.
Eli en oikeuta tekoja mutta näen miten tuo voi tapahtua helpostikin.
[/quote]
JUST nämä tällaiset ymmärrykset, voi Jeesus oikeasti. Kuule nämä sun kokemukset ei ole mitenkään uniikkeja, vaan aivan tavallisia. Ne ei oikeuta mihinkään pimahtamisiin tai edes sinne päinkään. Minun ystäväpiirissäni on ehkä yksi äiti joka EI olisi ollut nääntynyt taaperon ja vauvan kanssa. Kaikki muut ovat olleet aivan totaalisen piipussa sen puoli vuotta-vuoden. Kaikki kuitenkin ymmärtävät että se on väliaikaista, vaikka tietysti helvetin raskasta. Se on NORMAALIA. Uhmaikäinen on hankala, vauva on vaativa. Jos vauva ei nuku niin siinä ei auta mitkään perhetyöntekijät vaan ainoastaan aika, ja se pitää vaan kestää. En vaan voi tajuta millä lailla se oikeuttaa vahingoittamaan lapsiaan, tappamaan? Ei heru ymmärrystä. Ja ne lasten tekemiset on OMIA VALINTOJA, täytyy pystyä aikuisen sen verran ennakoimaan että onko resursseja vaiko ei. Yleensä olen empaattinen ja yliymmärtävä ihminen, mutta minusta tämä lasten tappamisen ymmärtäminen täytyy lopettaa just nyt. Tämänkin joku lukee ja ajattelee että noin mulla just on kamalaa, eipä ihme jos kohta pimahdan.
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 11:39"]
Jos kyseessä olisi isän tekemä teko, olisi isän haukkuminen täysin sallittua. Mikä siinä on että äidin teko on jotenkin enemmän anteeksiannettavampi!?! Tämä, jos joku suututtaa minua.
[/quote]
Koska äidin ja isän rooli lapsen elämässä on ihan erilaisia keskenään. Miehillä ei yleensä ole samanlaista vastuuta kaikesta lapseen liittyen, kuin äidillä on. Siksi äidin tekemänä tuo on jokseenkin ymmärrettävämpää kuin miehen. Mies harvemmin luopuu työstään vuosiksi lasten vuoksi. Heillä ei tule raskaudesta ja synnytyksestä johtuvaa hormoniheittelyä. He eivät ole fyysisesti kiinni lapsessa. Äidit ensin kantavat lapset ja sitten imettävät, jolloin liikkuminen kodin ulkopuolella on pitkän aikaa rajattua. Seinät voi hyvinkin kaatua päälle. Miehet ovat töistä pois max kuukauden ja sitten pääsevät taas irtaantumaan kotiarjesta. Äidit vaan jäävät kotiin. Siksi miehen tekona tuo olisi kauhea ja itsekäs teko, mutta naisen kohdalla tulee vain mieleen, että hän sekosi päästään, kun oli niin rankkaa.
Ja olen ap:n linjoilla. Jotenkin ymmärrän tuota naista, vaikka ihan hirveän teon on tehnyt. Itse olen sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja olen myös miettinyt epätoivoisia ajatuksia. Äitien pitäisi saada enemmän apua. Ihan konkreettista, ei mitään "diipadaapaa joku käy vähän juttelemassa". Perheneuvolassa käytiin ja siellä sanottiin harrastuksistani, ettei pienten lasten äidit yleensä harrasta noin paljon (3krt/viikko) rupesin itkemään, että silloin kyllä sekoan päästäni jos en pääse välillä ulos kotoa. Harrastukseni kesti max 4 h yhteensä. Kaikki muu aika meni lasten kanssa. Miksi ei voida ymmärtää, että apua pitää saada ja äidin olisi hyvä päästä jonnekkin ilman lapsia?
Ja niille ketkä ihmettelee miksi pitää lapsia tehdä, jos siitä masentuu. En tiennyt että voisin reagoida kuten tein. Harva meistä pystyy ennustamaan elämänsä kulun ja tunteet, mitä tulee. Rakastin lastani hirveästi ja samaan aikaan pelkäsin, että en ole tarpeeksi hyvä äiti. Tästä tuli epätoivon kierre ja olin ihan yksin ajatusteni ja pelkojeni kanssa.
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 23:35"]
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 14:39"]
Komppaan aloitusta, ap. Olen itse mieleltäni terve ja vakaa ja rauhallinen persoona ja silti tuo ajanjakso kun toinen lapseni oli vauva ja esikoinen taapero oli elämäni synkintä, kamalinta aikaa. Olin yksin usein neljän seinän sisällä lasten jatkuvan sairastelun takia. Isommalla oli myös käytöshäiriötä ja muuta häikkää, oli aggressiivinen vauvaa kohtaan kumpaakaan ei voinut jättää hetkeksikään yksin, esikoinen ei nukkunut enää päiväunia ja muutenkin heräili ja nousi sängystä pois tuhoamaan kotia monta kertaa yössä. Vauvalla oli koliikki ja nukkui 20min. pätkissä kuukausikaupalla ja itki kuusi tuntia suoraa huutoa joka ilta.
En pimahtanut enkä vahingoittanut lapsiani. Mutta huusin usein, muistan kuinka oikein raivosin kerran keskellä yötä esikoiselle joka heräsi jo kolmannen kerran leikkimään kun ei muka väsyttänyt, oli nukkunut ehkä 4 tuntia koko vuorokauden aikana ja oli vasta 2.5v. En jaksanut viedä häntä ulos muuta kun pari kertaa viikossa olin niin väsynyt että kompastuin portaita alas lastenvaunujen kanssa, ei ollut turvallinen olo. Eli oltiin sisällä liian pienessä asunnossa, joskus pakosta, joskus jaksamisen puutteesta. Tarvitsin apua. Tarvitsin unta.
Mies oli pitkillä työmatkoilla ja teki yötä päivää töitä (on yrittäjä) ja joutilas hyvin toimeentuleva äitini joka asuu meitä lähellä matkusteli ja treffaili ystävien kanssa kaupungilla eikä auttanut. Sanoi vaan että jos niitä lapsia tehdään niin niitä sitten myös hoidetaan, ja ei kukaan häntäkään auttanut (mikä ei ole totta ollenkaan, muistan kuinka lastenvahdit, hänen oman äidin ja sisaret hoitivat meitä paljonkin, ottivat kaikki neljä lasta yökylään että he pääsisivät juhlimaan). En ikinä anna tätä hänelle anteeksi, tarvitsin häntä enemmän niinä aikoina kun olen koskaan häntä tarvinnut ja hän ei auttanut. Pyysin apua neuvolasta jossa tilannetta vähäteltiin, vedottiin normaaliin uhmaan ja sisaren syntymän aiheuttamaan mustasukkaisuuteen, sanottiin kyllä se siitä, soitin perheneuvolaan johon en päässyt koska tilanne oli "normaali ja meillä ei ollut muita ongelmia.
Kärsin ja selvisin. Mutta voin vaan kuvitella jos ei ole terve, jos mielessä on muutenkin vaara pimahtaa miten mahdoton tuo yhtälö olisi ollut.
Eli en oikeuta tekoja mutta näen miten tuo voi tapahtua helpostikin.
[/quote]
JUST nämä tällaiset ymmärrykset, voi Jeesus oikeasti. Kuule nämä sun kokemukset ei ole mitenkään uniikkeja, vaan aivan tavallisia. Ne ei oikeuta mihinkään pimahtamisiin tai edes sinne päinkään. Minun ystäväpiirissäni on ehkä yksi äiti joka EI olisi ollut nääntynyt taaperon ja vauvan kanssa. Kaikki muut ovat olleet aivan totaalisen piipussa sen puoli vuotta-vuoden. Kaikki kuitenkin ymmärtävät että se on väliaikaista, vaikka tietysti helvetin raskasta. Se on NORMAALIA. Uhmaikäinen on hankala, vauva on vaativa. Jos vauva ei nuku niin siinä ei auta mitkään perhetyöntekijät vaan ainoastaan aika, ja se pitää vaan kestää. En vaan voi tajuta millä lailla se oikeuttaa vahingoittamaan lapsiaan, tappamaan? Ei heru ymmärrystä. Ja ne lasten tekemiset on OMIA VALINTOJA, täytyy pystyä aikuisen sen verran ennakoimaan että onko resursseja vaiko ei. Yleensä olen empaattinen ja yliymmärtävä ihminen, mutta minusta tämä lasten tappamisen ymmärtäminen täytyy lopettaa just nyt. Tämänkin joku lukee ja ajattelee että noin mulla just on kamalaa, eipä ihme jos kohta pimahdan.
[/quote]
Tiedän että kaikki vauvojen ja taaperoiden vanhemmat ovat väsyneitä, minun laajassa lähipiirissäni ei ollut kyllä ketään jolla oli yhtä vaikeaa kun minulla silloin oli ja kaikki joille olen puhunut kokemuksistani on samaa mieltä. Kenenkään tuntemani äidin esikoiset eivät hyökänneet jatkuvasti vauvan päälle jättäen verisiä puremajälkiä ja tuhonneet kotia päivin ja öin rikkomalla kaikki lelunsa, telkkarin ja kuvakehykset heittämällä kenkiä ja kiipeilemällä. Mikään normaali kasvatuskeino ei auttanut, esikoinen olisi pitänyt lukita pehmustettuun huoneeseen yksin ettei olisi tuhonnut jotain tai satuttanut itseään tai muita. Esikoiseni on nyt tutkimuksissa ja diagnoosia odotellaan.
Yleensä lapset eivät myöskään valvota läheskään noin paljon ja noin kauan. Nukuin sen koko vuoden 2-3 tuntia yössä katkonaista unta, voitko sanoa saman? Siitä univelasta selviäminen kesti vuosia ja siitä jäi myös pitkäaikainen unihäiriö, yhä heräilen monta kertaa yössä vaikka lapset nukkuvat. En sanonut kertaakaan että hyväksyn teon, kerroinpahan vaan oman rankan kokemukseni joka on esimerkki siitä mitä voi tapahtua ja johon ei mitenkään voi varutua. Odotin myös että minua autettaisiin, katsoin että minulla oli äiti joka asui lähellä ja mieskin joka lupasi auttaa ja sitten ei auttanut. Minulla on myös paljon ystäviä mutta siihen aikaa heillä oli myös valvottavia pikkulapsia enkä kehdannut viedä omia huutavia lapsiani sinne heidän väsymystä kuormittamaan.
Ainoa pointtini oli että kestin ja jaksoin tuon ajan vain ja ainoastaan koska olen terve ja minulla ei ole muita ongelmia. Joku jolla olisi ollut mielenterveyongelmia ei varmasti olisi jaksanut.
tuon ylläolevan viestin kirjoittaja
Harva kuitenkin elää niin täysin muista ihmisistä irrallaan, etteikö voisi itselleen ja perheelleen tukiverkkoa rakentaa, jos vain haluaisi sen vaivan nähdä. Suurimmalle osalle vaan tarjolla olevat ihmiset eivät millään kelpaa.
[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 11:36"]
Heti alkuun huomautan, etten millään tavalla puolusta näiden äitien tekoja, mutta en myöskään ymmärrä, miten tällainen netissä repostelu ja haukkuminen mm. sairaaksi paskiaiseksi oikein hyödyttää uhreja tai tekijöitä itseään (näistä viimeisistä tosin toinen ei pääse koskaan näkemään kirjoituksia, omaksi onnekseen).
Olen aina ollut luonteeltani ailahtelevainen ja olen myös sairastanut masennusjakson vuosia ennen lapsiperhe-elämää. Ensimmäisen lapsen jälkeen en sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen, vaikka sitä jopa "odotettiin" neuvolan taholta taustani huomioiden. Mutta saatuani toisen lapseni vajosin hetkiseksi jonnekin todella pimeään paikkaan.
Kokemus oli pelottava. Olin fyysisesti ihan kunnossa, ja jaksoin hoitaa kodin ja lapset. Rakastin lapsiani yli kaiken, ja vauvakin oli todella rauhallinen ja ihana. Kuitenkin univajeen, synnytyksen jälkeisen väliaikaisen rupsahtamisen ja kotiin jumahtamisen seurauksena aloin saada outoja ajatuksia. Pelkäsin mieheni pettävän minua työaikana; koin olevani surkea ja huono äiti; podin alemmuutta verrattuna kaikkiin maailman naisiin ja äiteihin. Tunsin, ettei mieheni rakastanut minua ja että minä ja lapset olisimme pilanneet hänen elämänsä (huom. tämä oli minun aivan tuulesta tempaisema juttu). Havahduin siihen, että mietin...
jos surmaisin itseni ja lapseni, niin miten oikein tekisin sen?
Hälytyskellot alkoivat soida. Kerroin ajatuksistani miehelleni, ja yhdessä koetimme helpottaa arkea niin, että pääsisin pahimmasta väsymyksestä ja alkaisin voida paremmin. Aloin ennen kaikkea pitämään huolen itsestäni. Olin varautunut puhumaan asiasta neuvolassa, mutta oloni ja mielialani alkoi parantua ennen seuraavaa käyntiä.
Kuten sanoin, en puolustele näiden äitien tekoja. Voin kuitenkin ymmärtää, kuinka helposti yksinäisyyttä ja väsymystä potevalla ihmisellä voi ns. naksahtaa päässä. Toki varsinaisten tekojen toteuttamiseen vaaditaan jo enemmän kuin synkkiä ajatuksia, mutta...
Pidän suurimpana ongelmana nyky-yhteiskunnassa sitä, että perheet ja varsinkin äidit ovat niin yksin. Perhekerhot ja muskarit eivät riitä korvaamaan sitä sukupolvien välistä yhteisöllisyyttä ja vastavuoroisuutta, millä lapset on ennen kasvatettu (toki lapsensurmia on tapahtunut aina, kun esim. köyhiin perheisiin on syntynyt epätoivottuja lapsia - näissä on ilmeisesti ajateltu jo olemassa olevien lasten selviytymistä). Omalla kohdalla lasten sairastelu sekä isomman lapsen käytösongelmat tekivät kerhoihin ym. osallistumisesta mahdotonta. Ripustauduin mieheeni, joka aluksi ahdistui asiasta (myöhemmin ymmärsi, mistä oli kyse) mikä tietenkin sai minut ruokkimaan ikäviä ajatuksia ja epäilyjä entisestään. Tunsin olevani aivan yksin.
On helppoa sanoa, että pitäisi hakea apua. Psykologilta voi saada mielialalääkitystä ja keskusteluapua, mutta itse olisin kaivannut konkreettista arkiapua - lisäksi minun olisi pitänyt pitää esikoinen virikehoidossa vauvan syntymän jälkeen, niin karulta kuin se kuulostaakin. Perheet tarvitsevat apukäsiä - ennen lapset oli helppo lähettää ulos isompien mukana, mutta nykyään ei voida enää laittaa 2-3-vuotiaita ulkoilemaan yksinään. Jatkuva lasten tarpeiden täyttäminen aamusta iltaan ja illasta aamuun voi uuvuttaa kenet tahansa, jos lähellä ei ole tarpeeksi ihmisiä antamassa mahdollisuuden levähtää.
Ja uskokaa tai älkää, väsymys voi ajaa valmiiksi epävakaan ihmisen todella käsittämättömiin ratkaisuihin.
[/quote]
Mutta jos on niin epävakaa, että saattaa pahimmilla hetkillään satuttaa läheisiään, niin kannattaako sellaisen ihmisen yleinsäkään tehdä lapsia? Minä en varmastikaan tekisi jos tietäisin itsessäni tuollaisen piirteen. Minusta lasten tekeminen olisi äärimmäisen itsekästä, mikäli äiti olisi mielenterveydeltään arvaamaton.
Syitä näihin murhiin on turha miettiä. Kukaan ei edes tiedä mikä syynä on ollut. Mutta kyllä minä olen ainakin sitä mieltä, että murhaajia ovat. Eikä se siitä kaunistelemalla mihinkään muutu. Samanlailla murhaajia kuin muutkin ihmiset jotka murhaavat toisia. Tappaisi edes vain itsensä jos on vaikeaa, mutta murhaamalla lapset, ei minulta heru minkään nököistä sympatiaa.
Olisitko yhtä empaattinen jos oma miehesi tappaisi teidän yhteiset lapset? Löytisikö ymmärrystä silloinkin? Tai jos miniäsi tappaisi tulevat lapsenlapsesi? Muistaisitko ymmärtää myös häntä?
Minua henk koht ärsyttää ehkä eniten se, että ymmärrystä on haettu urakalla nimenomaan äideille. Kun isät ovat tehneet vastaavia tekoja, niin ymmärrystä ei ole näkynyt!
Mä pystyn myöskin "ymmärtämään" miksi näitä kauheuksia tapahtuu.