Suritteko isovanhempienne kuolemaa?

Isovanhemmistani tunsin molemmilta puolilta vain toisen isovanhemman. Isänisä ja äidinäiti olivat kuolleet ennen syntymääni.

Kyllä surin, erityisesti papan kuolemaa. Hän oli läheisempi, vaikka asui kauempana ja tapasimme harvemmin. Jostain syystä mummo oli aina etäinen, lähes kylmäkiskoinen. Pappa oli leikkisä, sosiaalinen ja todella piti lapsista. Vahva ja vanttera vielä vanhanakin, oikea pohjalainen köriläs. Mutta erittäin lämminsydäminen.

Mummoakin surin, mutta ehkä enemmänkin sellaisena elämän rajallisuuden asiana. En niinkään hänen menettämisenä.

m56

En. He olivat jo vanhoja, eivätkä mitenkään ihania ihmisiä, vaikka paljon olinkin aikoinaan tekemisissä.

Olen onnekas siinä mielessä että olen saanut tavata ja viettää aikaa kaikkien isovanhempieni kanssa.

Isänäiti kuoli kun olin 14 ja vaikka kuolema oli pitkän sairastelun jälkeen toisaalta helpotus, oli hänen kuolemansa kova paikka ja ensi kosketus läheisen kuolemaan elämässäni. Isänisä kuoli, kun olin vähän yli 20 v. Kuolema oli yllättävä ja shokki oli iso. Surin molempia, erityisesti isänisää. Isänäiti oli sairastanut niin kauan etten edes muistanut häntä terveenä joten en koskaan oikeasti tutustunut häneen.

Nyt 35-vuotiaana kyyneleet kohoavat edelleen silmiin tätä kirjoittaessani. Viime vuosina olen surrut myös sitä, että isän vanhemmat jäivät kuitenkin melko etäisiksi minulle, vaikka välit olivat aina hyvät. He asuivat melko kaukana, mutta ei niin kaukana etteikö olisi voinut nähdä useammin. Isänisän kuollessa vietin opiskelijaelämää ja aikuistuessani aloin vasta havahtua siihen, että voisin itsekin pitää yhteyttä ja tavata häntä, mutta en ehtinyt toteuttaa tätä. Tämä harmittaa kovasti. Harmittaa myös se että isänisä ei juuri koskaan soitellut minulle vaikka hän muuten piti paljon yhteyttä sukulaisiin. Uskon, että jos hän olisi saanut elää kauemmin, olisi suhteemme muuttunut läheisemmäksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen onnekas siinä mielessä että olen saanut tavata ja viettää aikaa kaikkien isovanhempieni kanssa.

Isänäiti kuoli kun olin 14 ja vaikka kuolema oli pitkän sairastelun jälkeen toisaalta helpotus, oli hänen kuolemansa kova paikka ja ensi kosketus läheisen kuolemaan elämässäni. Isänisä kuoli, kun olin vähän yli 20 v. Kuolema oli yllättävä ja shokki oli iso. Surin molempia, erityisesti isänisää. Isänäiti oli sairastanut niin kauan etten edes muistanut häntä terveenä joten en koskaan oikeasti tutustunut häneen.

Nyt 35-vuotiaana kyyneleet kohoavat edelleen silmiin tätä kirjoittaessani. Viime vuosina olen surrut myös sitä, että isän vanhemmat jäivät kuitenkin melko etäisiksi minulle, vaikka välit olivat aina hyvät. He asuivat melko kaukana, mutta ei niin kaukana etteikö olisi voinut nähdä useammin. Isänisän kuollessa vietin opiskelijaelämää ja aikuistuessani aloin vasta havahtua siihen, että voisin itsekin pitää yhteyttä ja tavata häntä, mutta en ehtinyt toteuttaa tätä. Tämä harmittaa kovasti. Harmittaa myös se että isänisä ei juuri koskaan soitellut minulle vaikka hän muuten piti paljon yhteyttä sukulaisiin. Uskon, että jos hän olisi saanut elää kauemmin, olisi suhteemme muuttunut läheisemmäksi.

Äidin vanhemmat vielä elävät ja heihin on läheiset välit.