Suritteko isovanhempienne kuolemaa?

Kyllä, sen jonka tunsin. Muut kuolleet ennen syntymääni, osa vuosikymmeniä ennen. Toki olen heitäkin miettinyt myöhemmin ja heidän elämäänsä.

Isovanhempien pyyteetön rakkaus kantaa läpi elämän.

Surin. Erityisesti isäni vanhempien, mutta myös äidin äidin kuolemaa. Isän vanhemmat kuolivat iäkkäinä ja dementoituneina mutta heidän rakkautensa meitä lapsenlapsia kohtaan oli loppuun asti kirkasta ja selkeää. Olin reilusti yli 30v heidän kuollessaan eli sain pitää heidät kauan. Äidin äiti taas kuoli nuorempana, muutama vuosi tyttärensä jälkeen, pahasti alkoholisoituneena. Hänenkin kuolemansa suretti, mutta toisaalta oli arvokas ja kaunis, nopea lähtö paljon kärsineelle ihmiselle.

Äidinäiti oli minua 40 vuotta vanhempi. Ihana ihminen. Kannusti ja arvosti minua, kuten minäkin häntä. Mummulla oli pilke silmässä vielä yli 8-kymppisenä ja sydämessään tunsi olevansa rippikouluikäinen.

Meillä oli niin ihania keskusteluja, hän oli minulle enemmän kuin äiti.

Surin hänen kuolemaansa syvästi ja nytkin kun tätä kirjoitan niin kyyneleet tuli silmiin.

Isovanhemmat jäivät hieman vieraaksi johtuen välimatkasta. Mutta minullapa oli ANNIMUMMO! Ihana ❤. Annimummo ei ollut mitään sukua minulle, mutta me olimme "sielunsiskot". Ikäeromme oli ehkä 50 vuotta.

Edelleenkin kaipaan häntä. 

Surin toisen mummoni kuolemaa. Hän oli minulle tärkeä.

Isäni vanhemmat kuoli ennen kuin synnyin tai kun olin vastasyntynyt. Olen joskus käynyt haudalla ja miettinyt, kuinka lämpimän, empaattisen ja välittävän ihmisen he aikanaan kasvattivat.

Vierailija kirjoitti:

Isovanhempien pyyteetön rakkaus kantaa läpi elämän.

Tämä on ihan totta. Vanhempani olivat ikäviä ja kylmiä ihmisiä, mutta mummoni lämmin ja aina hyvä minulle. Nyt olen 56-vuotias ja mummo on ollut kuolleena 30 vuotta, mutta aina vaan saan noista muistoista itselleni voimia. Tiedän että olin hänelle tärkeä ja hän tiesi että on minulle tärkeä.

Olen tuntenut kolme heistä, yksi kuoli ennen syntymääni. Yksi näistä kolmesta on edelleen elossa.

Mummini kuolemaa surin kyllä, mutta hän oli kovin sairas, joka hieman toi helpotusta asian hyväksymiseen. Ukkini, vaikka vanha olikin, lähti yllättäen ja vähän ikävämmällä tavalla. Häntä olen surrut pitkään ja edelleen hänen ajattelemisensa nostaa tunteet pintaan. Olen ollut aika läheinen kaikkien isovanhempieni kanssa ja jokainen heistä on ollut rakas.

Papastani, joka kuoli ennen minun syntymääni en ole toki kokenut varsinaista "surua", koska en tuntenut häntä, mutta olen usein miettinyt miten erilaista minunkin elämäni olisi voinut olla, jos hän olisi ollut vielä täällä.

Yritän kovasti nauttia parhaani mukaan elossa olevan mummoni seurasta, kun vielä voin.

Äidin vanhempien kuolemaa surin todella. Ilman heitä minusta ei olisi tullut näinkään kelvollista ihmistä kuin nyt olen, itsekin jo mummoikäinen tällä hetkellä. Isää ja hänen vanhempiaan en edes tiennyt vuosikymmeniin. Isä oli käynyt kerran katsomassa minua pian syntymäni jälkeen, isoäidinkin olin kuulemma joskus tavannut, vaikka ei sitä minulle kerrottu, kuka se vanhempi täti oli, jolle piti niiata. Isoisä sen sijaan oli kuollut jo sota-aikaan sairauteen.

Mummo kuoli kun olin 12v ja todellakin surin häntä. Ihana ja läheinen. Hän hoiti minua kun olin vauva ja pikkulapsi. Äitiysloma oli vuonna -69 vain 3kk.  Ala-asteellakin menin usein hänen luokseen koulupäivän jälkeen.

Mielenkiintoista kyllä, en. Pienenä mummini oli minulle rakas, mutta viimeisinä vuosinaan hän alkoi lievästi dementoitumaan ja piikittelemään joka asiasta. Se harmitti, koska jostain syystä minä olin se joka erityisesti valikoitui kiusattavaksi. Höperöitymisestä huolimatta mummi oli sillä lailla älykäs, että hän ei ollut suoran ilkeä. Tunteet olivat viilenneet tämän kohtelun takia sen verran, etten surrut. Muuten hän oli vielä hyvässä kunnossa ja kuoli äkillisesti, eli se että hän olisi ollut sairas ei ollut vaikuttamassa asiaan.

Enpä juuri. Ei oltu kovin läheisiä, ja kuolivat kaikki niin vanhoina, että se tuntui hyvin luonnolliselta. Vaivojakin heillä oli, että hyvä kun pääsivät rauhaan.

Kyllä surin. 70000 euron perintö kuitenkin toi lohtua.

Kun äidinäiti kuoli 1963, olin lapsi. Hämmentynyt kaikesta. Missä oli mummin voileivät, lapsille kahvipöytä ja syli? Hautajaiset olivat isot. Pappa eli 87 vuotiaaksi. Hän oli sivistynyt, vitsikäs ja halusi aina panna "leikiksi", jos vaikka joku vävypojista yritti olla isäntämiestä suurempaa. Papan kuolema oli kova paikka minulle ja miehelleni. En ole monesti nähnyt mieheni kyynelehtivän, mutta papan kuolema vaikutti näin. Isän vanhemmista en tiedä mitään, vain valokuvia.

Mummini ja vaarini kuolemaa olen surrut, mutta en tiedä, tulenko suremaan äitini ja isäni kuolemaa, toki voin kuolla ennen heitä. Isääni olen nähnyt elämäni aikana kahdesti ja äitini ei ole kohdellut ketään läheistään mitenkään mukavasti...

Kolme neljästä oli kuollut ennen syntymääni. Äidin äiti eli pitkään, olin 16 kun kuoli, mutta jäi etäiseksi koska oli sänkypotilas viim. 10 vuotta. En halunnut käydä vuodeosastolla eikä äiti pakottanut. Usein en muistanut että häntä olikaan.

Tiedän vain lähinnä äitini kertomuksia hänestä, miten kaameaa oli ollut elää ja kasvaa hänen kanssaan. Jälkikäteen kun muistelen lapsuuteni tapahtumia tuntuu oudolle, kolkolle ja surulliselle että oli mummo joka oli sänkynsä vanki toisaalla ja minä en edes muistanut häntä.

Henkisesti epävakaa äitini kävi säännöllisesti katsomassa (vierailut syyttelyä, haukkumista ja kotiin kinuamista) ja tuli kotiin viinakaupan kautta. En väitä että edesmenneen äitini alkoholismi johtui mummostani mutta yksi tekijä se varmasti oli.

Minulla ei ollut kuniaa tuntea heitä valitetavasti.Isäni syntynyt,eli 1895-1964 ja äitini 1916-1973. Kun minä synnyin 1953. Isovanhempia ei ollut olemassakaan.Joten ei voi tuntematonta surra.

En. En ollut pitänyt yhteyttä sitten lapsuuden. Ei heissä mitään vikaa ollut, en vain ole sukukeskeinen ihminen. Tai mikään ihmisten keskellä viihtyvä muutenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Isovanhempien pyyteetön rakkaus kantaa läpi elämän.

Minä jäin osattomaksi isovanhempien rakkaudesta. Niin jäin kyllä vanhempienkin ettei sen puoleen.

Yksi isovanhempi on vain ollut elämässäni. Kuoli, kun olin noin 17 v. Surin kyllä. Surin myös aikani sitä, ettei ollut kuin yksi isovanhempi.