Suritteko isovanhempienne kuolemaa?

Surin. Olen viettänyt isovanhempieni kanssa todella paljon aikaa ja minulla on rakkaat muistot heistä. 

En. Yksi oli jo kuollut paljon ennen syntymääni. Isoäidit jäivät etäisiksi ja se toinen pappa oli sellainen kärtty sodankäynyt alkoholisti. En ollut paljonkaan tekemisissä. 

Kyllä, yhden isovanhemman kuolemaa surin eli mummini.

Entäs itse?

Mamman- isän äidin kyllä , mutta mummon en. Mumm8 oli itsekeskeinen pa..a. Kumpaakaan pappaa en tuntenut kun olivat jo kuolleet kun synnyin.

Minä en surrut mummoni kuolemaa, muita kolmea en tavannutkaan. Mummo oli kylä ja etäinen, tavattiin pikaisesti kerran vuodessa. Se onkin jännä juttu, että biologia ei välttämättä tee tunnesidettä, mutta biologia voi geeneillään siirtää jälkipolville sekä hyvää että paha, sairauksia sekä myös poikkeavaa lahjakkuutta.

Toisten isovanhempien haudalla olen käynyt ja kyllä mietin, ettei minuakaan olisi olemassa ilman noita tuntemattomia ihmisiä.

Kyllä, etenkin ukkini poismeno oli kova paikka. Toinen isoäitini on vielä elossa ja kyllä hänenkin kuolema tulee koskettamaan.

Kyllä surin mammani kuolemaa. Hän oli minulle läheinen ja rakas. Hänen miehensä eli pappani oli kuollut jo ennen syntymääni. Toiset isovanhemmat oli jääneet etäisiksi, heitä en osannut surra.

En varsinaisesti, koska olivat vanhoja ja sairaita ihmisiä. Mutta kaipaan joka ikinen päivä!

Kyllä, toisen mummoni kuolemaa Surin ja suren joskus vieläkin vaikka siitä on kauan.

Toisen mummoni ja ukkini kuolemaa taas en, en pitänyt heistä.

Surin kyllä, tosin hieman eroja näissä oli. Toinen isoisäni kuoli äkillisesti alta 7-kymppisenä, oli tuolloin 10-vuotias. Tämä tuntui ihan hirveälle, koska se oli ensimmäinen kosketus kuolemaan ja mietitytti pitkään. Vanhempani eivät osanneet suhtautua asiaan mitenkään lapsen näkökulmasta, joten jäin pohdiskelemaan asiaan itsekseni. Muut isovanhempani elivät sitten pitkälle ja lähestyvä kuolema oli kaikkien osalta ennakoitavissa, joten aikuisena tämä oli helpompi käsitellä. Hyvät ja lämpimät muistot jäi kaikista, ehkä siksikin että olin lapsena hyvin paljon isovanhempien hoivassa. Siis kesät läpeensä ja lomat ja viikonloppujakin. Mutta kaikelle on aikansa, niin se vaan menee.

Vierailija kirjoitti:

Minä en surrut mummoni kuolemaa, muita kolmea en tavannutkaan. Mummo oli kylä ja etäinen, tavattiin pikaisesti kerran vuodessa. Se onkin jännä juttu, että biologia ei välttämättä tee tunnesidettä, mutta biologia voi geeneillään siirtää jälkipolville sekä hyvää että paha, sairauksia sekä myös poikkeavaa lahjakkuutta.

Toisten isovanhempien haudalla olen käynyt ja kyllä mietin, ettei minuakaan olisi olemassa ilman noita tuntemattomia ihmisiä.

Niinpä, jos pitää isovanhempiansa typeryksinä, puhuu myös itsestään.

Surin mummini terveydentilaa ennen hänen kuolemaansa, mutta en kuolemaa, koska se oli helpoutus, joka päätti kovat kivut ja kärsimyksen häneltä.

Kolme heistä oli kuollut jo ennen syntymääni ja sen neljännen kuoleman ajankohtaa en edes tiedä.

En, koska en tuntenut heitä. Isän isä kuoli jatkosodassa kauan ennen syntymääni, isän äidin tapasin muistaakseni kaksi tai kolme kertaa, ja äidin vanhempien kuollessa olin ihan pieni, niin ettei minulla ole selkeitä muistikuvia heistä.

Molempien mummieni kohdalla surin. Varsinkin äidinäitiäni joka oli minulle läheinen. Hän hoiti minua paljon kun olin pieni, ehkä siksi tai sattuman kautta me kuulemma muistutimme paljon toisiamme. Hän oli minulle todella rakas, vieläkin tulee itku kun häntä muistelen.

Isänisäni kuoli kun olin niin pieni etten ymmärtänyt sitä kunnolla, äidinisäni oli taas sellainen k-pää että surin vain hänen kamalaa kuolintapaansa.

Ukkini kuoli kun olin tokalla. En surrut, hän olo jäyhä ja pelottava hahmo. Sairauden takia kärttyisä.Pelkäsin puhua hänelle. Eniten minua järkytti oman isäni suuri suru.

Mummi kuoli kun olin parikymppinen.En häntäkään surrut, oli sanonut usein ikävästi. Arvostellut valintojani ja jopa ulkonäköäni; syyttänyt turhasta.Tavattiin lapsuudessa normaalisti, ehkä jopa kerran viikossa mutta kiintymystä ei vain syntynyt kauheasti. Onneksi opiskelijatyttönä en osannut syyllisyyttä kantaa surun puutteesta. Jälkeenpäin olen miettinyt häntä ja hänen elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Surin mummini terveydentilaa ennen hänen kuolemaansa, mutta en kuolemaa, koska se oli helpoutus, joka päätti kovat kivut ja kärsimyksen häneltä.

Niin, kuolema päättää myös elämän.

Surin, olivat minulle rakkaampia kuin vanhempani.

Isän äiti on kuollut muutama vuosi ennen mun syntymää. Isänisä asui meillä osan mun lapsuusvuosista ja kyllä häntä surin, olin 11v. kun hän kuoli. Pari vuotta tuosta eteenpäin niin äidin äiti kuoli ja häntäkin surin. Vaikein paikka on kuitenkin ollut kun äidin isä kuoli muutama vuosi sitten. Hän oli kuitenkin isovanhemmista pisimpään mun elämässä, melkein 40 vuotta. Edelleen tulee kyyneleet silmiin kun ajattelen, että paappaa ei ole enää. Hänestä mulle jäi eniten muistoja.