Niin masentunut et haluun kuolla oikeesti.

2

Meidän tontilla oli tänä syksynä valtavat määrät silokkeja ja jotain huippumadonlakkeja (kaveri huomasi kun on perehtyny asiaan) Olisin rikas jos niitä saisi myydä :D

U

Kiitti vitusti 2 viimeistä vastaajaa. Juuri tommoisia vastauksia kaipasinkin. Mulla on keskusteluapua(oma terapia)ja lapsilla on kaikenlaisia omia juttuja. En laita nyt tähän sitäkään et mitä diagnooseja lapsilla on kun en halua et mua tosiaan tunnistetaan. Ja miehestä ei ole tällä hetkellä kauheasti apua sen työkuvioiden takia.

Mun olo on tosiaan sen verran huono, et en pysty lepäämään kun lapset on koulussa. Kun olo on kokoajan tuskainen ja ahdistunut ja itsetuhoinen, niin ei lepäämisestä tule mitään, ja nyt ollaan jo siinä pisteessä et se ei autakaan kun ajattelee et kohta ne tulee takas kumminkin.

ap

?

Sun tilanne kuulostaa kyllä kieltämättä aika haastavalta. En osaa auttaa. Toivon kuitenkin, että muistat olevasi lastesi ainut äiti.

Tsemppiä. Voi kun jaksaisi ♡

Meillä kaksi erityislasta, erittäin haastavia. Olin vuosikausia masentunut, erkkojen kanssa piti olla valppaana päivin ja öin, koskaan ei tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi. Lopulta ei jaksettu enää, toinen heistä eli vaikeampi tapaus muutti laitokseen. 

Vaikutti koko perheeseen, ei ollut aikaa huomioida tarpeeksi terveitä lapsia. Erokin tuli lopulta miehen kanssa...

Voimia ap! En voi sanoa että tiedän mitä käyt läpi, mutta voin sanoa, että ymmärrän osittain mitä käyt läpi sillä olen itsekin ollut masentunut. Se on kamalaa, eikä sitä voi kukaan muu ymmärtää jos ei itse ole sitä läpi käynyt.

Oletko ollut yhteydessä kirkon perheneuvontaan? Se on ilmainen ja sinne voi mennä joko yksin tai jonkun kanssa, taikka koko perheen kanssa jos haluaa. Kerroit kyllä, että sulla oma terapeutti jolla käyt juttelemassa, mutta ajattelin josko ne pystyis kirkon kautta järjestämään teille esim. jotai perheapua, että saisit levätä rauhassa.

Jos et muuta keksi niin mene päivystykseen, sieltä saa kuitenkin hetkellisesti edes apua. Älä anna itsesi mennä viimeiseen pisteeseen saakka, vaan soita vaikka ambulanssi hakemaan tai mies viemään. Kyllä ne ottaa tosissaa kun sanoo, ettet jaksa enää ja harkitset itsemurhaakin..

Kiitos viimeisille ihanista vastauksista ja tsemppauksesta.

ap

2

2

[quote author="Vierailija" time="20.11.2014 klo 16:44"]Tee rautavaarat.
[/quote]

Sä oot kyllä sairas paska. Toivottavasti sairastut masennukseen niin saat tietää mitä se on! Ilmoitin viestistäsi.

40. jatkaa. Oman lapsen laittaminen laitokseen ei ollut lainkaan helppo päätös. Erityslasten vanhemmat usein ajattelevat, ettei kukaan muu osaa hoitaa heidän lapsiaan niin hyvin kuin omat vanhemmat, eikä kukaan muu voi ymmärtää lasta täysin kuin oma äiti ja isä. Onhan se tottakai niinkin, mutta ei meidän lapsi huonoakaan hoitoa ole laitoksessa ollessaan saanut. Hoitajat vaikuttavat lisäksi hyvin empaattisilta ja lapsi saa paljon myös läheisyyttä heiltä. 

Me olimme täysin uupuneita, koitimme vain selvitä päivästä toiseen. Itse en jaksanut muuta kuin nukkua ja syödä, pahimpina masennuskausina. Mies joutui ottamaan paljon vastuuta. Aikaisemmin kun minulla oli 'vain' yksi erityislapsi terveiden lisäksi, niin lähinnä halveksuin vanhempia jotka ovat niin julmia että voivat laittaa ihanan lapsensa laitokseen. Emme siis varmaan olisi ikinä päätyneet tuohon ratkaisuun, ellei lasten psykiatri olisi nähnyt uupumustamme ja alkanut varovasti puhumaan asiasta meille. Samoin koulusta tuli jatkuvasti palautetta, että henkilökunta oli aivan äärirajoilla lapsemme kanssa. 

Lapsi on asunut laitoksessa nyt viitisen vuotta. Joka kerta kun lähden kotiin vierailun päätyttyä, tunnen kaihoa kun oma lapsi jää sinne. Samalla koitan järkeillä, että näin lapseni onnellisena ja että omat voimavarani eivät riittäisi hänen hoitamiseen. Voin sanoa, että minä ja entinen mieheni olemme kuin uudesti syntyneitä. Ennen ajattelin, ettei tilanteeseen ole muuta helpotusta kuin kuolema, niin väsynyt olin.

Vähän ohiksena mutta valitettavasti Suomessa on niin iso "yksin pärjäämisen kulttuuri". Voisin kuvitella, että ap:nkin tilanne näyttäisi vähän toiselta, jos hän voisi päivittäin jakaa arkea muiden kanssa, ettei koko ajan kokisi olevansa niin yksin vastuussa kaikesta. Tämä pätee nimenomaan erityislasten vanhempiin. Jokunen vuosi sitten oli vielä tarjolla jonkin verran perhetyöntekijöitä ja kotiapua lapsiperheille, mutta ilmeisesti ei enää? Sellainen apu olisi niin arvokasta tässäkin tapauksessa. Asioita voisi purkaa saman tien jonkun kanssa ennen kuin niistä kasvaa liian suuri taakka kannettavaksi yhdelle ihmiselle.

Varaa itsellesi hetki yksinolo aikaa. Mieti ja kirjoita vihkoon /paperille asiat jotka mieltä painavat juuri nyt. Kaikki asiat. Pilko ongelmat osiin/palasiksi ja luettaviksi. Pienet ja suuret asiat. Itku saattaa tulla tai muuten kummallinen olo, mutta anna tunteen tulla. Tunnustele kaikki tunteet, mitä paperilla olevat asiat herättävät. Tarkastele hetki kirjoittamiasi asioita. Asia kerrallaan pohdi; miksi tämä asia on näin kun nyt on? Miten haluaisin sen olevan? Miten pääsisin haluttuun lopputulokseen? Erota asiat joihin voit vaikuttaa ja ne joihin et maailmankaikkeudessa vaan voi mitään; opi löytämään kiitollisuus ja hyvä kaikesta. Mikään maailmassa ei ole mustavalkoisesti hyvä tai huono. Sinä et ole koskaan niin pohjalla että olisit huono tai elämäsi olisi menetetty tapaus. On aika pysähtyä ja hengittää. Päivä kerrallaan. Nuku hyvin. Kun olet tarpeeksi pohtinut mielessäsi mitä asiaa lähtisit ensimmäisenä työstämään.. kerää voimia ja hae tukea tarvittaessa ammattilaisilta. Netistä saa esim kunnan palveluista tietoa. ♡

Mene ja sano että olet itsetuhoinen. Näin pääset hoitoon. Valitettavasti. Mutta eivät voi laittaa pihalle jos haluat riistää henkesi ja sanot sen ääneen lääkärille.

2

2

40. ja 46. taas tässä. Haluaisin vielä sanoa, että meidän oli todella vaikea saada mitään apua kotiin kunnalta, ja samoin läheiset ja sukulaiset oikeastaan katosivat ympäriltä, koska he olivat shokissa perheemme tilanteesta. Siitä, kuinka oli mahdollista että meillä oli niin huono tuuri että tuli toinenkin erityislapsi, täysin eri vammalla kuin ensimmäinen eikä kummallakaan mitään geneettistä. Eli sukulaiset tekivät surutyötään eivätkä kyenneet oikeastaan kohtaamaan meitä. 

Kävin joitakin kertoja psykologin juttusilla, ja hän sanoi, että minulla todellakin oli syy olla masentunut. Hän sanoi, että monilla ihmisillä ei ole varsinaista näkyvää syytä masennukseen. Joten tuntuu oudolta, että noin vaikeassa tilanteessa olevaa ihmistä ei ymmärretä jos on masentunut ja itsetuhoinenkin.