Missä iässä pääsit asumisen tasolle, joka tuntui riittävän hyvältä loppuiäksi. Eli et enää miettinyt "seuraavaa kämppää".

Jo ihan ekassa kämpässä, jossa asun vielä 7v myöhemmin. 38 neliötä, hyvä sijainti, uusi rakennus.

19v.

Kun muutin vanhempien luota pois opiskelemaan. Lämmintä kämpässä myös talvella, lämmin suihku, lämmin käyttövesi hanasta. Kämppä ei haise homeelle. Siinä ne tärkeimmät vaatimukset.

En ole vielä päässyt ”sille asumisen tasolle”.

Vuosia halusin aina isompaa ja kaikkea mukavuutta ja tarpeellisuutta.

Nyt vaan haluaisin pienempää ja vähemmän siivottavaa. Ilman kodinhoitohuonettakin hyvin pärjää.

Ennen halusin rauhaa ja etäisyyttä nyt taas palvelut viereen, kiitos.

Tarpeet tuntuvat muuttuvan jatkuvasti.

Nainen 69 v.

28v ja onnellinen yhä näin myöhäiskeski-ikäisenä

47-vuotiaana kun muutimme tähän 58m2 kaksioon miehen kanssa. Tässä on nyt oikein hyvä elellä loppuun asti, Helsinki kantakaupunki. 

N53

En ole koskaan miettinyt seuraavaa kämppää.

42 vuotiaana ostin omakotitalon ja se oli oikea koti. Elämäntilanteen muututtua eli avioero, oli unohdettava tuon ison unelman asumismuoto.

Nyt asun 54 vuotiaana rivarissa, jossa voisin asua loppuelämäni

Olin 20v kun ostin nykyisen omakotitaloni, ei ole aikomustakaan siitä mihinkään muuttaa :)

Lapset alkaa yksi toisensa jälkeen muuttaa pois kotoa ja remontoimalla talosta saa täydellisen kahdelle aikuiselle.

34- vuotiaana.

31v ostettiin miehen kanssa omakotitalo. Ei tämäkään varmaan loppuelämän koti ole, mutta ainakin toivon mukaan se pitkäaikaisin, lastemme lapsuudenkoti. Nyt on ensimmäistä kertaa semmoinen olo, että voi ostaa esim kalliimpaa kalustetta miettimättä, miten se toimisi mahdollisesti seuraavassa kodissa ja muutenkin laittaa kotia oman näköiseksi miettimättä jälleenmyyntiarvoa ym. Jotenkin tosi levollista. Koskaanhan ei tietysti tiedä mihin elämä johtaa, mutta nyt on hyvä näin.

34 olin kun rakennettiin omakotitalo omien toiveiden mukaan keskisuureen kaupunkiin lähelle palveluita.

Ehkä nelikymppisenä luovuin talo maalla -haaveistani, ja olen tyytyväinen vuokrarivariini.

22-v kun ostin omakotitalon. 

26-vuotiaana. Sitten tosin kävi niin, että mies ei ollut tyytyväinen asuntoon, joten muutettiin vielä kertaalleen. Itselle se oli todella vaikeaa, kun olin "henkisesti asettunut" siihen asuntoon, jos nyt ei koko loppuelämäksi, niin vähintäänkin hyvin pitkäksi aikaa. Mutta olenpa nyt vuosia viihtynyt uudessakin ja vaikuttaisi, että tämä on nyt se molemmille sopiva.

Inhoan muuttoa yli kaiken. Tästä syystä en ole kovin montaa kertaa muuttanut. 

No varmaan 28 kun muutti itsariyksiöön elämään yhteiskunnan varoilla.

15 viotiaana. Tänä kesänä tuli 60 vuotta samassa kämpässä täyteen. Asun rauhallisella paikalla, järven rannalla ja kaupungin keskustassa.

Olin 32-vuotias kun ostettiin omakotitalo perheelle kehyskunnasta. Tasoa ei ole tarpeen tästä nostaa, mutta muuttokuume on välillä nostanut päätä. Sitten ollaan tajuttu, että tämä on meille tällä kohtaa tosi hyvä just näin.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin kaipaan jo sitä, että voidaan miehen kanssa joskus muuttaa tästä kaksin helppohoitoiseen kerrostaloasuntoon, mutta se ei varmaan ole tason nostoa…

Meillä haaveena on muuttaa noin viiden vuoden kuluttua eli eläkepäivien alussa suht uuteen kerrostaloon palvelujen ääreen. Olohuoneesta pitää olla vesistönäkymät. Tässä on vielä muutama vuosi aikaa säästää, tuollainen asunto ei lähde halvalla.