Lue keskustelun säännöt.
Muilla vanhempia, jotka tarjoavat jatkuvasti asioita, mutta jos niitä ottaa vastaan, niin haluavat hallita?
24.09.2021 |
Ikäänkuin jos otetaan lahjoja tai palveluksia vastaan, niin sitten pitää totella kaikessa ja tehdä heidän mielen mukaan kaikki? Ja niistä lahjoista aina muistutetaan, vaikka olisivat sellaisia millä ei edes tehdä mitään.
Kommentit (386)
Vierailija kirjoitti:
Miksiköhän nämä FB:ssä kirjoittelevat mummot eivät tule tänne vastailemaan mitään. Vai osaavatko ainoastaan käyttää tätä FB:tä.
Eivät varmasti avaa koko ketjua, koska eihän tuollainen koske heitä, kun heillä on loistavat välit lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa, mitä nyt välillä lapset käyttäytyvät typerästi kun ovat hieman vähäisempiä, eivätkä ymmärrä hänen arvoaan…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mustamaalaaminen myös ominaista näille narsisti-/läheisriippuvaisille isovanhemmille. Jos joku uskaltaa olla eri mieltä tai mikä pahinta, sanoo suoraan jostain törkeydestä että tuollainen kohtelu ei käy. Siitä vasta sota syttyy! Haukutaan tämä omat rajansa ilmoittanut henkilö kaikille mahdollisille henkilöille. Kunnes sitten puolen vuoden päästä kaikki on taas ok, varmaan uudet taistelut jo uusien ihmisten kanssa, eikä sitä kaikkien kanssa tietenkään voi samaan aikaan olla riidoissa. Sittenhän sitä voisi luulla että itsessä vaikka olisi vikaa…
Vierailija kirjoitti:
Miksiköhän nämä FB:ssä kirjoittelevat mummot eivät tule tänne vastailemaan mitään. Vai osaavatko ainoastaan käyttää tätä FB:tä.
Onhan tänne pari marttyyrimummoa tullut haukkumaan lapsiaan, kun eivät
huoli rahaa tai lahjoja. Sille on kuulkaas varmasti syynsä.
Nämä isovanhemmat tai iäkkäät vanhemmat joista tässä ketjussa on kirjoitettu eivät kunnioita aikuisia lapsiaan tasavertaisina. Se on oikeastaan ongelman ydin. Joku osuvasti kirjoitti, että aikuiset lapset joutuvat pienentämään itsensä, jotta tämä häiriintynyt vanhempi ei vaikkapa suuttuisi ja aloittaisi kuukausien mykkäkoulua tai kiristäisi muuten jollain sairaalla tavalla. Ei voi sanoa todellisia mielipiteitään, ei voi välttämättä edes tehdä sellaisia asioita mitä itse haluaa elämässään. Pelätään edelleen että äiti tai isä suuttuu, ihan kuin pienenä lapsena ja henkisestihän nämä ovatkin jääneet pieniksi sairaalloisen hallitsevan vanhemman vuoksi.
Todellakin. Just tällä tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi on olemassa myös ihania, viisaita, sydämellisiä vanhuksia, jotka saattavat myös täysin pyytteettömästi haluta antaa ja auttaa. Mutta kaikki eivät ole tällaisia. Mikä näissä jotka eivät ole on mennyt pieleen? Itse toivoisin vanhana olevani sydämeltäni viisas, tasapainoinen, täynnä rakkautta ja myötätuntoa kanssaihmisiäni etenkin omia lapsiani ja lapsenlapsiani (!) kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Nämä isovanhemmat tai iäkkäät vanhemmat joista tässä ketjussa on kirjoitettu eivät kunnioita aikuisia lapsiaan tasavertaisina. Se on oikeastaan ongelman ydin. Joku osuvasti kirjoitti, että aikuiset lapset joutuvat pienentämään itsensä, jotta tämä häiriintynyt vanhempi ei vaikkapa suuttuisi ja aloittaisi kuukausien mykkäkoulua tai kiristäisi muuten jollain sairaalla tavalla. Ei voi sanoa todellisia mielipiteitään, ei voi välttämättä edes tehdä sellaisia asioita mitä itse haluaa elämässään. Pelätään edelleen että äiti tai isä suuttuu, ihan kuin pienenä lapsena ja henkisestihän nämä ovatkin jääneet pieniksi sairaalloisen hallitsevan vanhemman vuoksi.
Erittäin totta. Itse kasvoin aikuiseksi vasta kun välit vanhempiin oli ollut poikki noin vuoden. Vasta silloin he olivat lopullisesti poistuneet päästäni, ja synnyin omaksi minäkseni jokaelää omaa elämäänsä ja ottaa siitä myös vastuun. Tästä on nyt kuusi vuotta aikaa, ja olen törmännyt ihmisiin, itseäni vanhempiinkin, jotka elävät yhä ensisijaisesti vanhempiensa lapsina, heidän primääri tehtävänsä ja roolinsa on olla sitä, mitä vanhemmat heiltä odottavat. Heille joille kuvio ei ole tuttu, tilanne näyttäytyy toki ihanana läheisyytenä ja hyvinä väleinä sukupolvien kesken, mutta itse häiriintyneestä perhedynamiikasta irrottautuneena tunnistan rivien välistä milloin suhteesta puuttuu aito läheisyys ja kiintymys. Näissä aikuisissa lapsissa on myös jotain lapsenomaista, sellainen dynaaminen oman elämän eläminen puuttuu, ollaan vähän hukassa minuuden ja identiteetin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä isovanhemmat tai iäkkäät vanhemmat joista tässä ketjussa on kirjoitettu eivät kunnioita aikuisia lapsiaan tasavertaisina. Se on oikeastaan ongelman ydin. Joku osuvasti kirjoitti, että aikuiset lapset joutuvat pienentämään itsensä, jotta tämä häiriintynyt vanhempi ei vaikkapa suuttuisi ja aloittaisi kuukausien mykkäkoulua tai kiristäisi muuten jollain sairaalla tavalla. Ei voi sanoa todellisia mielipiteitään, ei voi välttämättä edes tehdä sellaisia asioita mitä itse haluaa elämässään. Pelätään edelleen että äiti tai isä suuttuu, ihan kuin pienenä lapsena ja henkisestihän nämä ovatkin jääneet pieniksi sairaalloisen hallitsevan vanhemman vuoksi.
Erittäin totta. Itse kasvoin aikuiseksi vasta kun välit vanhempiin oli ollut poikki noin vuoden. Vasta silloin he olivat lopullisesti poistuneet päästäni, ja synnyin omaksi minäkseni jokaelää omaa elämäänsä ja ottaa siitä myös vastuun. Tästä on nyt kuusi vuotta aikaa, ja olen törmännyt ihmisiin, itseäni vanhempiinkin, jotka elävät yhä ensisijaisesti vanhempiensa lapsina, heidän primääri tehtävänsä ja roolinsa on olla sitä, mitä vanhemmat heiltä odottavat. Heille joille kuvio ei ole tuttu, tilanne näyttäytyy toki ihanana läheisyytenä ja hyvinä väleinä sukupolvien kesken, mutta itse häiriintyneestä perhedynamiikasta irrottautuneena tunnistan rivien välistä milloin suhteesta puuttuu aito läheisyys ja kiintymys. Näissä aikuisissa lapsissa on myös jotain lapsenomaista, sellainen dynaaminen oman elämän eläminen puuttuu, ollaan vähän hukassa minuuden ja identiteetin kanssa.
Tunnistan myös tuon lapsenomaisuuden itsessäni, vaikka en ole muutamaan vuoteen pitänyt juurikaan yhteyttä vanhempiini. Mutta ikää on jo lähes 40v, joten en tiedä kasvaako minusta edes enää sellaista oikeaa aikuista. Katsotaan vielä muutama vuosi, josko sitten.
Toisaalta miehen vanhemmat ovat jotenkin korvanneet omat vanhempani, ja heillä vähän samanlaisia piirteitä, joskin lievempinä. Esim työasioistani anoppi aina arvostelevaan sävyyn puhuu. Kun olen korkeasti koulutettu ihminen, mutta teen vähän ”hanttihommia”, joista kyllä tienaa jopa enemmän kuin jos tekisin oman alani töitä ja aikaa jää lisäksi pienille lapsille ja perheelle. Anopin aina muistaa kuitenkin kysellä olenko miettinyt jotain muuta työpaikkaa jne. Koen sitten oloni vähän huonoksi ja tyhmäksi, kelpaamattomaksi. Jotenkin se vaikuttaa muhun, vaikka ei pitäisi antaa tietenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä isovanhemmat tai iäkkäät vanhemmat joista tässä ketjussa on kirjoitettu eivät kunnioita aikuisia lapsiaan tasavertaisina. Se on oikeastaan ongelman ydin. Joku osuvasti kirjoitti, että aikuiset lapset joutuvat pienentämään itsensä, jotta tämä häiriintynyt vanhempi ei vaikkapa suuttuisi ja aloittaisi kuukausien mykkäkoulua tai kiristäisi muuten jollain sairaalla tavalla. Ei voi sanoa todellisia mielipiteitään, ei voi välttämättä edes tehdä sellaisia asioita mitä itse haluaa elämässään. Pelätään edelleen että äiti tai isä suuttuu, ihan kuin pienenä lapsena ja henkisestihän nämä ovatkin jääneet pieniksi sairaalloisen hallitsevan vanhemman vuoksi.
Erittäin totta. Itse kasvoin aikuiseksi vasta kun välit vanhempiin oli ollut poikki noin vuoden. Vasta silloin he olivat lopullisesti poistuneet päästäni, ja synnyin omaksi minäkseni jokaelää omaa elämäänsä ja ottaa siitä myös vastuun. Tästä on nyt kuusi vuotta aikaa, ja olen törmännyt ihmisiin, itseäni vanhempiinkin, jotka elävät yhä ensisijaisesti vanhempiensa lapsina, heidän primääri tehtävänsä ja roolinsa on olla sitä, mitä vanhemmat heiltä odottavat. Heille joille kuvio ei ole tuttu, tilanne näyttäytyy toki ihanana läheisyytenä ja hyvinä väleinä sukupolvien kesken, mutta itse häiriintyneestä perhedynamiikasta irrottautuneena tunnistan rivien välistä milloin suhteesta puuttuu aito läheisyys ja kiintymys. Näissä aikuisissa lapsissa on myös jotain lapsenomaista, sellainen dynaaminen oman elämän eläminen puuttuu, ollaan vähän hukassa minuuden ja identiteetin kanssa.
Tää aiheuttaa itsetunto-ongelmia. Mulla yksi ystävä joka on tosi kiinni äidissään. Äiti soittelee monta kertaa päivässä hänelle ja kyselee kaikkea ja kaikesta. Ystäväni on kaunis, koulutettu ja muutenkin ihana ihminen, mutta jotenkin perustavalla tavalla tosi epävarma itsestään. Sen huomaa ihan pikkujutuista, on tarve todistella jatkuvasti muulle maailmalle sitä mitä on. Että on rahaa, trendikäs hieno koti, upea avioliitto, muodikkaat vaatteet jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä oikeastaan, mutta tunnistan kyllä tyylin.
Oma lapseni ei halua lahjaksi muuta kuin rahaa, mutta en halua rahaa antaa, koska en saa sanoa saatesanoiksi että tämä ei sitten ole päihteisiin tarkoitettua, koska se on ilmeisesti kontrollointia. Olen sitten kiertänyt tämän antamalla ruokakauppoihin lahjakortteja. Tämähän on sitä ihan samaa kontrollointia, mutta kierrettyä sellaista.
Uhrimarttyyrin vinkunoita osa 2.
Tuohan tekee just niin kuin pitää. Sulla taitaa itselläs olla aika isot ongelmat... Hae ammattiapua.
Tulee yrittämättä mieleen äidin pikku kaljottelijapoika, jolta ei saa odottaa mitään kuten ei vauvanakaan. 😁
Uskallan väittää että kyse ei ole vain suurten ikäluokkien ongelmasta, omat vanhempani ovat boomereita ja ovat ihan tehokkaasti terrorisoineet suhdettamme jo vuosikymmeniä. Olen kirjoittanut tänne aiheesta aiemminkin, mutta meillä on selkeästi dynamiikka jossa vanhempani eivät suostu näkemään aikuisia lapsiaan aikuisina, saati erillisinä ihmisinä. Päälle kolmekymppiset lapset ovat "lapsia" ja aina avun tarpeessa ja kykenemättömiä niin omien asioidensa asialliseen hoitoon kuin suuriin "aikuisten tunteisiin". On vain vanhempani ja heidän rakkautensa, muu on heikompaa ainesta.
Olen ottanut osa-irtioton eli vähentänyt hurjasti kontaktia ja ottanut etäisemmän lähestymistavan heidän elämäänsä. Mitään en heiltä odota, mitään en halua ottaa vastaan ja jokaista "heikkoa hetkeä" kun olen nähnyt äitini äitinä ja avautunut hänelle omista asioistani ja tunteistani, kadun ja pelkään milloin kertomani asiat tulevat kirveenä selkääni. En oikein jaksa vuosikausien kurjaa käytöstä tiivistää mutta saman kokeneet varmasti tunnistavat nämä tunteet.
He ylpeilevät lämpimällä ja tiiviillä perheellä vaikka totuus on etten luota heidän tukeensa, enkä halua heitä turhan lähelle. Sisarukseni tuntevat samoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä sanoivat riidassa kiittämättömyys on maailman palkka. Phyi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisitte edes tyytyväisiä kun saatte apua. Omat vanhempani eivät auta mitenkään tai pidä yhteyttä.
Mitä ihmeen apua se on että töistä tullessasi huomaat kassillisen outoja ruokatarvikkeita roikkumasta ovenpielestä, osa jo sulaneena? Mitä apua se on että töistä tullessasi huomaat olohuoneesi kattolampun vaihdetun täysin vastakkaiseen kuin oma makusi on? Mitä apua se on että töistä tullessasi huomaat lastenhuoneeseen ilmestyneen uuden lastulevyhyllykön jota ette tarvitse? Mitä helvatin apua se on?!?
Lukon vaihto, niin ei tarvitse töistä tullessa yllättyä mistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä oikeastaan, mutta tunnistan kyllä tyylin.
Oma lapseni ei halua lahjaksi muuta kuin rahaa, mutta en halua rahaa antaa, koska en saa sanoa saatesanoiksi että tämä ei sitten ole päihteisiin tarkoitettua, koska se on ilmeisesti kontrollointia. Olen sitten kiertänyt tämän antamalla ruokakauppoihin lahjakortteja. Tämähän on sitä ihan samaa kontrollointia, mutta kierrettyä sellaista.
Uhrimarttyyrin vinkunoita osa 2.
No, jos olisin tuossa tilanteessa ja lahjanantosuhteessa ihmiseen, jolla kaikki raha menee kurkusta alas, toimisin luultavasti samoin siinä toivossa, että tuo ihmisparka söisi edes joskus tai ostaisi vessapaperia. Vaikka saattaisihan hän tietysti myydä lahjakortinkin sen arvoa halvemmalla eteenpäin.
Onko kellekään käynyt siten että on repäissyt sairaasta kuviosta itsensä irti ja vanhemmat kostaa? (Se kostaminen on tietenkin sitä heidän lempipuuhaa, ja vielä siten että se kodösto on aivan suhteettoman iso tehtyyn pikkurikkeeseen verrattuna).
Mä repäisin itseni irti, tein kohteliasti sen, en raivonnut, vaan kerroin nätisti ilman draamaa että mun on pakko laittaa nyt rajoja enkä enää jaksa että mua tallotaan ja mitätöidään jatkuvastl.
No siitä tuli kolmas maailmansota kahdeksi viikoksi (vanhemmat soitteli uhkailu/raivo/marttyyripuheluita), sisarukset sotkettiin mukaan (vanhemmat soitti ja valehteli että minä olen ”hyökännyt” heidän kinppuun) ja lopulta suku vedettiin mukaan.
Kun en pyörtänyt päätöstä, vanhemmat laittoi välit poikki todella teatraalisesti ja kosto oli taas sit ylimitoitettu: marssivat samantien pankin lakimiehelle ja tekivät mut testamentilla perinnöttömäksi, olen ”syvästi loukannut” joten heidän mielestään tää oli aiheellista.
Ja sitten vaan paheni: sisaruksille ostettiin uudet autot (minut ärsyttääkseen) ja annettiin isot ennakkoperinnöt. Nyt vanhemmat sitten lapioivat rahaa sisaruksille etten saisi edes lakiosaa.
Sisarukset innoissaan ottaa kaiken vastaan eivätkä lainkaan kyseenalaista tätä kuviota. Ovat lopettaneet yhteydenpidon minuun, ja ottivat vanhempien puolen.
Aivan sairasta. Meni välit nyt sit koko lapsuudenperheeseen.
Tätä just tarkoitan sillä että nuo kostot on aina aivan suhteettomia mittaluokaltaan.
No just nuo suhteettoman suuret ylimitoitetut kostot on syy miksi aikuiset lapset ei uskalla rikko kuviota. Ne pelkää, ja pelkää ihan aiheesta. Jos pitää puolensa, menettää lapsuusperheen ja sukulaiset ja joutuu eristetyksi hylkiöksi, joka suljetaan ulos kaikesta.
Ton ikäluokan ihmisille ei ole mikään ongelma pitää vihanpitoa ja mykkäkoulua. Äitini on ollut 45 vuotta välirikossa äitiinsä. Isäni ollut 50v välirikossa sisaruksiinsa. Ja nämä molemmat vanhempani on olleet 15v välirikossa minuun, omaan lapsensa. Heidän keinonsa ”hoitaa” ristiriitoja on laittaa välit poikki ja nimenomaan IKUISESTI. Ei heillä ole muuta osaamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on tavallaan erikoinen, kun sitten on se toinen ääripää, jotka eivät saa vanhemmiltaan mitään apua tai huomiota ja ovat siitä pahoillaan. Ja tämä toinen ääripää, joka kyllä saa kaikenlaista, mutta siihen on verhoiltuna se omistamisen halu suhteessa omiin lapsiin.
Lopulta se lokero on aika kapea, missä pitäisi auttaa, olla läsnä ja kuitenkin juuri oikealla tavalla ja oikeassa määrin. Tässä on vastuu sillä aikuisella lapsellakin, pidetään rajat ja toisaalta, että jos apua haluaa ja kaipaa, ei voi täysin vaatia tietynlaista käytöstä, vaikka peruskunnioitus tietenkin pitää aina olla, puolin ja toisin.
Omat vanhempani ovat tätä omistamisenhaluista porukkaa, ja heidän suhteensa olen joutunut välit laittamaan jäähylle, enkä ota vastaan mitään apua, vaikka olisi kuinka tarve. Tunnistan monet tarinat muka-pyyteettömästä avusta, lahjoista jne.
Kyllä se häiriökäytös on täysin sen häirikön vastuulla. Ei se ole koskaan muiden syy.
Tottakai on. Mutta ymmärtänet sen, että jos on hankaluuksia itsenäistyä, syystä tai toisesta, se tie häiriköintiin aukeaa ihan eri tavalla. Monesti se vaikeus itsenäistyä lähtee toki siitä omistavan vanhemman käytöksestä, mutta sitten on näitäkin, jotka jäävät roikkumaan myrkyllisiin suhteisiin, koska esimerkiksi rahallinen apu koetaan niin isona etuna.
Ja sanon tämän ihan omasta kokemuksesta. Itse välttelin lopullista konfliktia vanhempien kanssa juurikin siksi, että olihan se helppoa toisaalta, kun esim aina antoivat rahaa pyytämättäkin. Lopulta onneton olo voitti, ja nyt yli 10 vuotta välirikon jälkeen voin aidosti sanoa olevani omasta elämästäni itse vastuussa ja onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
No just nuo suhteettoman suuret ylimitoitetut kostot on syy miksi aikuiset lapset ei uskalla rikko kuviota. Ne pelkää, ja pelkää ihan aiheesta. Jos pitää puolensa, menettää lapsuusperheen ja sukulaiset ja joutuu eristetyksi hylkiöksi, joka suljetaan ulos kaikesta.
Ton ikäluokan ihmisille ei ole mikään ongelma pitää vihanpitoa ja mykkäkoulua. Äitini on ollut 45 vuotta välirikossa äitiinsä. Isäni ollut 50v välirikossa sisaruksiinsa. Ja nämä molemmat vanhempani on olleet 15v välirikossa minuun, omaan lapsensa. Heidän keinonsa ”hoitaa” ristiriitoja on laittaa välit poikki ja nimenomaan IKUISESTI. Ei heillä ole muuta osaamista.
Myös omassa suvussani tietyn nimeltämainitsemattoman ikäluokan ihmiset harrastaa näitä ikuisia välirikkoja. Ja nimenomaan ikuisia. Asiaa ei suostuta edes harkitsemaan muutettavaksi vaikka toinen osapuoli ojentaisi kättä. Ei, ei, ei. Välit on poikki ikuisestk.
Vierailija kirjoitti:
Onko kellekään käynyt siten että on repäissyt sairaasta kuviosta itsensä irti ja vanhemmat kostaa? (Se kostaminen on tietenkin sitä heidän lempipuuhaa, ja vielä siten että se kodösto on aivan suhteettoman iso tehtyyn pikkurikkeeseen verrattuna).
Mä repäisin itseni irti, tein kohteliasti sen, en raivonnut, vaan kerroin nätisti ilman draamaa että mun on pakko laittaa nyt rajoja enkä enää jaksa että mua tallotaan ja mitätöidään jatkuvastl.No siitä tuli kolmas maailmansota kahdeksi viikoksi (vanhemmat soitteli uhkailu/raivo/marttyyripuheluita), sisarukset sotkettiin mukaan (vanhemmat soitti ja valehteli että minä olen ”hyökännyt” heidän kinppuun) ja lopulta suku vedettiin mukaan.
Kun en pyörtänyt päätöstä, vanhemmat laittoi välit poikki todella teatraalisesti ja kosto oli taas sit ylimitoitettu: marssivat samantien pankin lakimiehelle ja tekivät mut testamentilla perinnöttömäksi, olen ”syvästi loukannut” joten heidän mielestään tää oli aiheellista.
Ja sitten vaan paheni: sisaruksille ostettiin uudet autot (minut ärsyttääkseen) ja annettiin isot ennakkoperinnöt. Nyt vanhemmat sitten lapioivat rahaa sisaruksille etten saisi edes lakiosaa.Sisarukset innoissaan ottaa kaiken vastaan eivätkä lainkaan kyseenalaista tätä kuviota. Ovat lopettaneet yhteydenpidon minuun, ja ottivat vanhempien puolen.
Aivan sairasta. Meni välit nyt sit koko lapsuudenperheeseen.
Tätä just tarkoitan sillä että nuo kostot on aina aivan suhteettomia mittaluokaltaan.
No tuo raha on vain rahaa, siihen kannattaa suhtautua siten, että se on vanhempiesi rahaa, vaikka harmittaakin.
Sen sijaan tämä sisarusten ajaminen toisiaan vastaan on kamalaa. Itselleni on käynyt myös sama, veljenikään ei pidä yhteyksiä, koska vanhempani ovat niin hänet puolelleen saaneet. Samoin serkut, joiden kanssa aiemmin olin läheinen. Välillä mustina hetkinä pieni epäilys käy mielessä, että olenko tosiaan minä se paha musta lammas, joka ei vaan tajua. Mutta kun tunnekuohusta pääsee irti ja järjellä ajattelee, niin onhan tämä aivan sairas kuvio.
No melkein aina, jos sisarus jatkaa sitä mitä vanhempi aloitti, se sisarus on se narsistin kultalapsi.
Siis kultalapsi oppii siihen että syntipukkia saa kohdella kuin roskaa, haukkua, tiuskia, uhkailla. Ja oppii senkin että syntipukkia saa syyttää kaikesta, sillä lailla oma mieli pysyy hyvänä kun syyllinen on syntipukki. Tämä on lähes aina sama ”roolitus”.