Lue keskustelun säännöt.
Aika järkyttävä se Ylen dokkari suomalaisista sotaveteraaneista joiden mieli järkkyi pahasti sodassa
19.09.2021 |
Se valtaisa taakka on heijastunut vähintään pariin sukupolveen siitäkin eteenpäin.
Minusta järkyttävintä oli se, että jotkut häpesivät ja syyttivät itseään koko loppuelämänsä, etteivät he olleet tarpeeksi "miehiä" kestämään sodan kauhut.
Nykyisin tiedetään että PTSD (posttraumaattinen stressioireyhtymä) on täysin yleinen sotaveteraaneilla. Voi olla melkein vähemmistössä ne joilla ei ole minkäänlaisia oireita. Jos puhutaan niistä jotka oikeasti ovat olleet pahoissa paikoissa mukana.
Kommentit (113)
Jostain syystä tämä(kin) aihe herättää joissakin täällä selittämätöntä raivoa.
On kuitenkin fakta, että trauma siirtyy sukupolvelta toiselle ja vaikka sotaveteraaneista suurin osa on jo poissa, näkyvät sodan vaikutukset edelleen yhteiskunnassamme. On tutkittu, että sodan aiheuttamien traumojen vaikutus voi näkyä jopa kolmen sukupolven päähän. Siksi tästä aiheesta on tärkeää puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hengissä selvinneet olivat suurelta osin "takaportaan jehuja" jotka sitten myöhemmin patsastelivat veteraanijuhlissa rinnat täynnä prenikoita. Kukaan toimittaja ei uskaltanut milloinkaan mainita että "sinähän nyt et edes siellä etulinjassa koskaan ollutkaan". Sehän olisi koettu pyhäinhäväistykseksi.
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä tämä(kin) aihe herättää joissakin täällä selittämätöntä raivoa.
On kuitenkin fakta, että trauma siirtyy sukupolvelta toiselle ja vaikka sotaveteraaneista suurin osa on jo poissa, näkyvät sodan vaikutukset edelleen yhteiskunnassamme. On tutkittu, että sodan aiheuttamien traumojen vaikutus voi näkyä jopa kolmen sukupolven päähän. Siksi tästä aiheesta on tärkeää puhua.
Ei niitä omia ongelmia kuitenkaan 80 vuotta sitten käydyllä sodalla voi selittää.
Sota-ajan elänyt sukupolvi on sentään kokenut oikeita kauhuja. Nykypolvi pelaa vaan tietokoneella pyssypelejä ja masentuu jos yhteiskuntaan tulee koronarajoituksia, tai pitäisi ottaa koronapiikki joka käy pipisti 😂😆😄
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mikäs tuossa? Sama se on ollut kaikkialla. Ollutta ja mennyttä.
Juuri tuo "sama se oli kaikilla" -asenne aiheutti sen, että apua ei ollut tarjolla.
Aivan, se oli sitä aikaa. Minkä minä sille voin? Ollutta ja mennyttä.
Juuri tuo sinun vähättelysi ylläpitää trauman siirtymistä. Ja tätä ”älä valita, mitä sille enää voi” - tunnekylmyyttä on tosiaan maailma täynnä.
Se että kammottavista asioista halutaan vaieta ja niiden merkitystä mitätöidä, vain vahvistaa niiden voimaa.
Sisäistämme seuraavaan sukupolveen vaikenemisen lain. Mieli ei silti pysty pääsemään trauman yli muuten kuin jakamalla sen jonkun myötätuntoisen ihmisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä tämä(kin) aihe herättää joissakin täällä selittämätöntä raivoa.
On kuitenkin fakta, että trauma siirtyy sukupolvelta toiselle ja vaikka sotaveteraaneista suurin osa on jo poissa, näkyvät sodan vaikutukset edelleen yhteiskunnassamme. On tutkittu, että sodan aiheuttamien traumojen vaikutus voi näkyä jopa kolmen sukupolven päähän. Siksi tästä aiheesta on tärkeää puhua.
Ei niitä omia ongelmia kuitenkaan 80 vuotta sitten käydyllä sodalla voi selittää.
Osa päihdeongelmista periytyy. Käytösmallit siirtyvät eteenpäin, kuten vaikeneminen ja vaientaminen. Opitaan jo varhain että ketään ei kinnosta. Että ihan sama sitten. Että keneenkään ei voi luottaa.
Kyllä nuo samat ilmiöt ovat täällä tänäänkin. Purkamaton trauma tekee ihmistä tuhoavia tai itsetuhoisia. Emme me oikeasti kovin onnellista aikaa elä, ainakaan kun kurkkaa oman pesän ulkopuolelle. Ihmisethän näyttävät kihisevän kostonhimoa ainakin netissä. Mitä oikeastaan halutaan oikaista, mitä koettua vääryyttä?
Mun ukkini sairastui skitsofreniaan parikymppisenä sodan seurauksena. Valehtelisin, jos väittäisin ettei hänen sairautensa (ihmistä jonka tapasin kerran) olisi elämäni valintoihin vaikuttanut. Tai siihen, mitä pystyin valitsemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pientä lääkeriippuvuuttakin näkyi mutta työt hoitui
Jep, minun isoenoni joutui sotaan nuorena, n. 18-vuotiaana. Hän ei tainnut koskaan oikein toipua siitä, jäi peräkamarin pojaksi eikä juuri puhunut kenellekään. Eli kyllä yhdeksänkymppiseksi eikä käsittääkseni alkanut juopotella koskaan. Mutta ei myöskään paljon tehnyt elantonsa eteen, vaikka maatilalla olisi työtä riittänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun pappa ei koskaan päässyt yli sodasta. Teki itsemurhan 50-luvulla äitini ollessa ihan pieni.
Mistä tiedät johtuiko se sodasta? Aivan, et tiedä. Ehkä hänellä oli esim taloudellisia vaikeuksia tai huono avioliitto.
Ei tietenkään voi varmasti tietää. Jälkeensä jättämät päiväkirjat ja asioista puhumiset mummoni kanssa antavat kyllä aika selvän kuvan.
Keksit päästäsi. Siihen aikaan tavismiehet ei päiväkirjoja pitäneet.
Itse asiassa pitivät. Kirjeenvaihto ja päiväkirjanpito olivat ihan yleisiä aikana, jolloin sähköisiä välineitä ei ollut. Mun isoisä piti sotapäiväkirjaa. Ei ollut korkeakoulutettu, vaan kirvesmies.
Eri
Vierailija kirjoitti:
No mikäs tuossa? Sama se on ollut kaikkialla. Ollutta ja mennyttä.
Se ei ole ollutta ja mennyttä niin kauan kuin näiden miesten lapset ja heidän lapsensa kärsivät seurauksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketjussa aiemmin mainittiin sodan käyneestä isästä, joka ei kestänyt lasten leikkejä ja meteliä.
Oma isäni kasvoi sellaisen isän varjossa sodan jälkeen.
Isoisäni, joka kuoli ennen syntymääni kävi läpi kaikki tarjolla olleet rintamat Talvisodasta Lapin sotaan ja jälki oli sen mukaista.
Fyysisesti selvisi pienin vammoin, mutta psyykkisesti ei. Se vähäinen mitä isoisästäni ja sodastaan tiedän on, se että oli ollut hieman hullunrohkea ja vapaaehtoisena mennyt kaikkiin paikkoihin, joihin oli vain päässyt. Ihme, että oli hengissä selvinnyt.
Sodan jälkeen oli pitänyt taas opetella olemaan pienviljelijä ja elää perhe-elämää. Ei enää olisi onnistunut, mutta oli pakko.
Viinan pakeni hänkin ja työntekoon, rajuihin metsätöihin jne. Lapset ja vaimo saivat osakseen pahoinpitelyä, niin fyysistä kuin psyykkistä.
Isäni on samasta muotista, ollessani lapsi, piti opetella olemaan näkymätön ja hyvin, hyvin hiljainen, isä ei kestänyt leikkejä, kovia ääniä, nauramista.
Työtä olisi pitänyt tehdä kuin raa'asta korvesta raivatulla pohjoisen pientilalla ikään, mutta ei sellaista enää ollutkaan, vaan elettiinkin kaupungissa ja työt olivat tehtaassa. Pihatöitä piti sitten keksimällä keksiä ja raivota väsymystä, kun vuorotyö ei mahdollista samaa rytmiä kuin pientilalla.
Eläimiäkään ei enää ollut, joille olla isäntänä, vain koira, joka kokikin kovia. Ja lapset tietysti, kurin olisi pitänyt olla sama kuin sodan jälkeen pohjoisen korvessa, mutta nuo 80-luvun nuoret, p- keleet, eivät siihen muottiin taipuneetkaan. Turpiin tuli, moneen kertaan, fyysisti ja henkisesti.
Olen toista sukupolvea sodan jälkeen, 70-luvulla syntynyt.
Minäkin kannan jälkiä sodasta, ja minä olen katkonut tätä kierrettä.
Omat lapseni saavat olla lapsia, asioista puhutaan, ollaan avoimia, rakastetaan, näytetään tunteita.
Silti olen sukuni tuote.
Mun isällä meni hermot sodassa, eikä se kestänyt yhtään normaalia lasten pelehtimistä ja leikkejä. Kyllä se lapsena kuormitti henkisesti ja välillä tuntui, että ei saisi näkyä ja kuulua.