Jätin mielenterveyspotilaan

[quote author="Vierailija" time="04.11.2014 klo 08:25"]Multa et saa sääliä tai kunnioitusta. Sairastin itse vakavan masennuksen. Mies pysyi rinnalla vaikeuksista huolimatta. Älä sitten luule että mies ottaa takaisin jos ja kun paranee.
[/quote]

En ole ap, eikä kumppanillani ole ollut masennusta (minulla itselläni toisin syvä masennus psykoottisin piirtein, mutta on jo parempana), mutta tutustuin tässä pari viikko sitten mieheen ihan kaveripohjalta, mutta tästä tuli parissa viikossa todella mustasukkainen persoona minua kohtaan. Kävi mm öisin mun kodin pihalla katsomassa onko valoja päällä, vaikka kotiosoitettani en missään vaiheessa kertonut tälle. Oli jostain etsinyt sen käsiinsä, ihankuin myös minun puhelinnumeron. Viestejä tuli satoja vuorikaudessa, myös öisin. Yritti estää minun ja poikaystäväni näkemisen, ja pommitti viesteillä ja puheluilla etenkin silloin, jos tiesi minun olevan poikaystävälläni. Meni siihen, etten voinut enää pitää puhelintani päällä, se olisi muuten mennyt tukkoon viesteistä, enkä uskaltanut nukkua, tai pitää valoja päällä, koska tämä saattoi olla puhalla katsomassa ikkunoihin. Oli omasta mielestään vain "hieman läheisriippuvainen". Onko tässäkin tapauksessa ehdoton ei välien katkaisulle?

Kyllä tää elämä on sitten pinnallista. Puolison voi jättää kun toinen sairastuu masennukseen, syöpään ym. Toivon että ap itse kokee saman sairastuttuaan. Ainiin, ap ei aio koskaan sairastua!

Caikea sanoa. Jos olitte naimisissa esimerkiksi, niin silloin olet lupautunut myös huonoihin aikoihin.
Toisaalta hän olisi tarvinnut tukeasi eniten juuri nyt.
Olen ajatellut, että jos toinen on kiltti kahjo, niinbtätä vielä kestää, mutta jos ilkeä, niin ei ehkä kestä.
Kaverini sairastui skitsofreniaan ja hän on ajoittain hyvin syytteleväbja ilkeä harhoissaan. Voisin uskoa, että häntä.kestäisi paremmin, jos olisi vain harhainen ilman harhaisia syytöksiä iäminua kohtaan.

Jep, oikea valinta. Hyvin, hyvin harva parantuu näistä yläkerran ongelmista. Miksi pilata omaa elämää...!!!

AP kiittää kommenteista. Haluan lisätä kirjoitukseeni vielä sen, että miehellä sairauteen liittyi myös vahvaa läheisriippuvuutta ja pakkoajatuksia. Suhteemme sisälsi myös henkistä väkivaltaa. Yritin jättää hänet useaankin otteeseen, mutta hän vetosi siihen, ettei sairasta voi jättää. Ymmärrän kyllä, että toisen tukena täytyy olla, mutta jos koko ajan saat vain huonoa kohtelua osaksesi, sitä ei vaan enää jaksa.

Tuo henkinen väkivalta on subjektiivinen käsite. Oliko sitä ookeasti, vai ajatteliko ap vain noin, että pystyisi jättämään.

Ei kukaan ole velvollinen pilaamaan elämänsä toisen sairauden ja vittumaisen käytöksen takia!

Ap saa kaiken tukeni. Puoliso ei voi olla terapeutti, vaan sairaan on itse haettava ammattiapua. On omituista, että toista ihmistä velvoitetaan yhteisön puolelta pitämään hulluja aisoissa. Sitä varten on sairaalat ja lääkärit.

Masentuneet puolisot ovat kamalia. Olen ollut itsekin vastaavanlainen. Vasta pitkä sinkkuaika auttoi siihen, etten enää yrittänyt ottaa puolisoista/heiloista semmoisia äiti/isi-korvikkeita, jotka hoitavat kaiken puolestani. Kippasin ihan liikaa murhetta ja surua näiden tyyppien niskaan, jotka halusivat auttaa. Mutta masennus oli minulle elämäntapa, eli auttamisyritykset upposivat suohon. Ymmärrän ratkaisusi erota. Masentuneen ihmisen kanssa ei saa kaikkea, mitä parisuhteessa ansaitsee. Sitä vaan enemmän tai vähemmän joutuu luisumaan terapeutin, kodinhoitajan ja äidin kengissä ja sehän syö omankin elämänhalun. Olet nyt vapaa ja ansaitset suhteen, missä kukaan ei sinua polta loppuun tai et joudu pelkäämään kaikkea arkea ja tulevaisuutta, jonka ohjakset on jonkun muun käsissä.

Jos olitte naimisissa, niin sitten vastuusi oli suurempi. Riippuu myös paljon sinunbitsesi henkisistä voimavaroistasi. Jos olet masentuva itsekin, niin vaikeaa on.

[quote author="Vierailija" time="04.11.2014 klo 08:51"]Jep, oikea valinta. Hyvin, hyvin harva parantuu näistä yläkerran ongelmista. Miksi pilata omaa elämää...!!!
[/quote]
Olin itse todella rakastunut masentuneeseen, mutta vuoden aikana selvisi, että loppuelämä olisi ylä- ja alamäkeä sairauden varjossa. Sinä aikana valitettavasti ehti nähdä miten masennus tuhoaa elämän. Elämästä katoaa päämäärät. Jätin hänet sairauden vuoksi. Olen nykyään uudessa parisuhteessa, mutta säälin exää ja tunnen vähän syyllisyyttä. Hänen on helppo saada seuraa, mutta kaikki suhteet tuntuvat päätyvän lyhyeen eikä varmasti vähiten sairauden takia. Sääliksi käy.
M36

Kai se nyt on hiukan eri juttu sairastuuko joku avioliitossa, parin lapsen ja yhteisten vuosien jälkeen kuin tavata uusi tyyppi, joka on valmiiksi sairas. Ymmärrän ap sinua. Ei masentunutta jaksa ja ei parisuhde ole hoitosuhde.

Minä katsoin liian kauan (6 vuotta) ja tuin ja olin ja rakastin. Kunnes olin itte aivan romu. Vaikka sanotaan, ettei mielen sairaudet tartu, niin... no, kyllä ne vaan tarttuu. Enkä suosittele kellekään tätä samaa virhettä minkä itse tein.

Itse painin samojem ajatusten kanssa. Olen tosin seurustellut vasta vajaa vuoden, mutta vuosi on ollut todella rankkaa aikaa. Nyt alan olemaan niin loppu tässä suhteessa, että ero pyörii mielessä koko ajan. 

Ei se itse masennus haittaa, mutta se kaikki muu oireilu. Mies on tosi mustasukkainen ja tarkertuva. Riitelemme rajusti n. kerran viikossa. Silloin mies käyttäytyy uhkaavasti. Henkistä väkivaltaa ei säästellä, eikä aina fyysistäkään. Kuitenkaan ei ole koskaan vielä lyönyt, vaikka välillä silläkin uhkailee. Itse kärsin riitelystä hirveästi ja menen aina ihan toivottamaksi, koska raivoaminen ei vain lopu. Olen muutaman kerran saanut paniikkikohtauksen pitkittyneen riidan päätteeksi, jolloin toivon jopa omaa kuolemaani.

Tottakai meillä on ollut paljon hyviäkin hetkiä, mutta toi kaikki paska alkaa tuntuun jo ylivoimaselta. Viimeviikolla riita loppui vasta, kun naapuri soitti poliisit paikalle. Siinä vaiheessa heräsin todellisuuteen, ettei suhde voi jatkua näin. Ei mun elämässä tule poliisi ratkomaan riitoja! Oon koko ajan lapsellisesti ajatellu et kaikki muuttuis. Muttakun menee vaan pahemmaks :(

Asiaa ei toisaalta helpota se, että tiedän poikaystäväni olleen viime eronsa jälkeen itsemurhan partaalla. Hänellä on aiemmin ollut kuitenkin avohoitosuhde, mutta nyt sekin on katkaistu. Joten jos/kun jätän hänet, tiedän ettei hänellä ole edes terapia-apua saatavilla. Lisäksi hän on ehdottomasti kieltänyt minua puhumasta yhtään kenellekään, eli siis kaverinikaan eivät tiedä millaisessa tilanteessa elän. Toki olen sanonut, että on paljon riitoja jne, mutta mielenterveysongelmista ei tiedä kukaan. Sekin tässä rassaa, että olen asian kanssa aivan yksin. Ensimmäistä kertaa kirjoitan tännekin, edes pikkasen helpottaa jakaa ajatuksia.

Ei ole lyönyt mutta fyysistä väkivaltaa ei säästellä? Paneeko se sua sitten väkisin? Miksi jäät tuollaisen? Itse en kuuntele edes haukkuja kovin kauan viihdyn hyvin yksin enkä tarbi paskaa suhdetta vain siksi että olisi joku.

Ihan oikein aloittaja tehnyt. Ei kenenkään tarvitse uhrautua ja menettää kenties omaakin elämäänsä sairastumalla, emme me ole toistemme tohtoreita.
Ja sinulle 23, teet itsellesi hyvin huonoa kun jäät tuohon, et voi toista parantaa mahdollista hänelle tuon karmean käytöksen, teet hänellekin pahaa. Pelasta nyt hyvä ihminen itsesi ja lähde elämään omaa elämääsi ennenkuin se on täysin pilalla. Ei kellään ole oikeutta olla paha ja myrkyttää toisten elämää vaikka olisi kuinka sairas.

AP kommentoi: Minuakin kiellettiin puhumasta kotiasioista kenellekään, mutta silti puhuin luottoystävälle. Oli pakko. Minua kiellettiin lisäksi menemästä esim. mielenterveyspotilaiden omaisten vertaisryhmään. Piti vaan jaksaa ja sairauden nimiin katsoa tapahtumia läpi sormien. Mies haki kyllä apua, kävi terapiassa ja söi lääkkeitä, mutta en usko, että hoitavat tahot tiesivät todellisesta perhe-elämästämme läheskään kaikkea, enkä minä päässyt mukaan hänen hoitoonsa.

[quote author="Vierailija" time="04.11.2014 klo 08:25"]

Multa et saa sääliä tai kunnioitusta. Sairastin itse vakavan masennuksen. Mies pysyi rinnalla vaikeuksista huolimatta. Älä sitten luule että mies ottaa takaisin jos ja kun paranee.

[/quote]

Mä tiedän kans tapauksia, joissa mies on pysynyt sairaan naisensa rinnalla. Ja ikävä kyllä ne tapaukset, joissa sairas puoliso jätetään, on niitä joissa mies sairastuu ja nainen hylkää. Bilsa tässä toki taustalla vaikuttaa mutta silti.

 [/quote] En ole ap, eikä kumppanillani ole ollut masennusta (minulla itselläni toisin syvä masennus psykoottisin piirtein, mutta on jo parempana), mutta tutustuin tässä pari viikko sitten mieheen ihan kaveripohjalta, mutta tästä tuli parissa viikossa todella mustasukkainen persoona minua kohtaan. Kävi mm öisin mun kodin pihalla katsomassa onko valoja päällä, vaikka kotiosoitettani en missään vaiheessa kertonut tälle. Oli jostain etsinyt sen käsiinsä, ihankuin myös minun puhelinnumeron. Viestejä tuli satoja vuorikaudessa, myös öisin. Yritti estää minun ja poikaystäväni näkemisen, ja pommitti viesteillä ja puheluilla etenkin silloin, jos tiesi minun olevan poikaystävälläni. Meni siihen, etten voinut enää pitää puhelintani päällä, se olisi muuten mennyt tukkoon viesteistä, enkä uskaltanut nukkua, tai pitää valoja päällä, koska tämä saattoi olla puhalla katsomassa ikkunoihin. Oli omasta mielestään vain "hieman läheisriippuvainen". Onko tässäkin tapauksessa ehdoton ei välien katkaisulle?

[/quote] Oho! Aivan kuin minun kertomukseni parin vuoden takaa! Olin työllistämiskursseilla ja siellä oli mies, joka oli oudosti kiinnostunut. Olin naimisissa mutta ero miehestä vireillä. Ilmaisin hänelle ihan suoraan, että en missään tapauksessa ala seurustelemaan. Hän kertoi olevansa impotentti eikä häntä seksielämä kiinnosta ollenkaan. Omien sanojensa mukaan hän halusi vain ystävyyttä.

Mutta hänen "ystävyytensä" tarkoitti käytännössä sitä, että minä en olisi saanut pitää mitään yhteyttä ulkomaailmaan! En keneenkään. Melkein tuntematon mies oli minusta sairaalloisen mustasukkainen!

Sitten aloin huomata että kadullamme päivystää autossa joku. SE OLI TÄMÄ puolituttu mies! Hän oli siis myös kaivanut osoitetietoni jostain. Puhelinnumeron hän oli saanut kurssitiedoista.

Hän ei tajunnut, että esim. koiraani ulkoiluttaessa käytin rivitalomme takaovea, josta oli suora pääsy lenkkipoluille. 

Hän syytteli minua kokoajan valehtelusta. Olin ymmälläni. Minulla on vammainen lapsi, jota käy lääkejumppari treenaamassa 2 iltaa viikossa. Homma repesi, kun miespuolinen jumppari kävi eka kerran. Siinä vaiheessa yhdistin kadulla päivystävän auton tähän mieheen, joka muuten oli minua huomattavasti vanhempi.

Kerran kun olin koiran kanssa palaamassa lenkiltä kotiin, laittoi tämä mies tekstiviestiä, että oletkos kotona? Vastasin, että en ole. Välittömästi tuli vastaus että älä valehtele, missä muka olet. Sanoin, että olen tässä autosi takana koiran kanssa. HÄn tuli autosta ulos ja alkoi juttelemaan NIIN KUIN MITÄÄN OUTOA EI OLISI TILANTEESSA. Sanoin, että minun on mentävä kotiin, koska lapsenvahdin on päästävä lähtemään. Hän pyysi päästä kyläilemään. Sanoin ok, ja esittelin hänet lapsenvahdilleni ennen hänen lähtöään.

Mies oli erittäin hurmaava. Koira tykkäsi hänestä ja mies korjasi vaaralliseksi muuttuneen kirjahyllyni. Sovimme, että hän tulee reilusti KUTSUTTUNA kyläilemään ja lopettaa stalkkaamisen. Hän runoili, että oli huolissaan minun turvallisuudestani ja siksi käy "vähän tarkistamassa tilannetta välillä". 

Olin hullu kun uskoin häntä. Seuraavat kyläilykerrat eivät menneet yhtä leppoisasti. Ja stalkkaaminen jatkui. Hänen missionsa oli saada minut kiinni valehtelusta. Ja se minun "valehteluni" perustui hänen omiin virheellisiin päätelmiinsä. Kuten tämä koirani kanssa lenkkeily. Hän kun näki, että lapsenvahti tulee meille hän oletti että minulle tulee vieras. Sitten kun hän soitti ja kysyi olenko kotona ja kun vastasin että en kun olen lenkillä koiran kanssa, hän sanoi että älä valehtele? Kun miespuolinen lääkejumppari tuli, mies soitti 10 minuutin välein. Hänen ajatuksensa oli, että estää sillä minun naimiseni lääkejumpparin kanssa! 

Tämä kaikki tuli ilmi siis vasta myöhemmin.

Kerran kun hän tuli, hän oli napannut erektiolääkettä. Yritti saada seksiä. Olisi ehkä onnistunutkin, ellei hän olisi vähän aikaisemmin kännissä (hän joi lähes joka päivä, ja varmaan ajeli myös kännissä) hän siis sanoi vähän ennen sammumistaan että minun vammaiselle lapselle olisi kaikkein parasta kun hänet ampuisi! Tai siis sanamuoto oli "sen vammasen kakaran". Lapseni oli miehelle SE. Muuten hän puhui lähes kirjakieltä ja sanoi hmisestä aina hän.

No piiiiitkä juttu lyhyeksi. Katkaisin totaalisesti välit häneen ja otin veljeni turvakseni. Mies sanoi että hän "ampuu sen jätkän". Kun sanoin että nyt otan yhteyttä poliisiin, sai se äijän perääntymään. Mutta ei se ihan sillä ollu selvä.

Lopputulos oli se, että vasta "eromme" jälkeen huomasin kuinka ahdistunut olin. Se oli kuin joku raskas möykky jota raahasin mukanani. Mutta se suli pois kun purskahdin itkuun sellaisen puhelun jälkeen, jossa tämä mies haukkui minut totaalisesti. Hän mm. sanoi että kuvitteli minun olevan hyvä ja erillainen ja muiden huorien yläpuolella. Mutta että hänelle oli selvinnyt että olin samanlainen persettä jakava ämmä kuin kaikki muutkin naiset. Sanoi vielä että vammainen lapseni oli Jumalan rangaistus huoraamisestani!

Mutta kun soitin poliisille ja he olivat ottaneet yhteyttä tähän mieheen, loppui hänen stalkkaamisesnsa siihen.

Joten minun neuvoni on: jos kumppani aiheuttaa toistuvasti pahaa mieltä pyydä jonkun sinua tuntevan ulkopuolisen mielipidettä! Ystävät kyllä kertovat, jos mielipahasi johtuu sinun epärealistisista haaveistasi tai kumppanin mielenvikaisuudesta. Näin kärjistetysti sanottuna.

Mustasukkaisuus saattaa olla hyvä syy jättää jos Se on sairaanloista, mutta masennus ei. En ikinä, ikinä, olisi voinut jättää masennukseen sairastunutta miestäni yksin. Mikä Se sellainen puoliso on, joka hädän hetkellä jättää? Aivan kauhea ajatus. Tärkein, läheisin ihminen hylkää juuri sillä hetkellä kun on kaikkein syvimmässä kuopassa. Ikävää, että kaltaisiasi on.