Miksi Suomessa (suomen kielessä) ei yleistynyt sukunimissä esim. englannin ja ruotsin kielisissä yleisesti käytetty "jonkun poika" (-son) ?

"Savolaisen aatelin" piirissä tuo oli käytössä, mutta sukunimettömyys sekoitti käytäntöä (silloin käytettiin patronyymejä eli Tuomas Tuomaanpoika).

Tahvon (siis Stefanin) poika oli Savossa Tahvanainen ja tytär Tahvatar. Tytär oli koko ikänsä Tahvatar eikä ottanut / saanut miehensä sukunimeä. 

Itsenäistyneen Suomen ensimmäinen sukunimilaki sotki nämä kummatkin käytännöt.

Niitä on ennen ollut paljon enemmän. Kirkonkirjat vilisee matin- ja juhonpoikia. Nykyaikana ovat vaan tippuneet pois kun ihmiset ei enää anna sellaisia nimiä. Anderssoneita, Pettersoneja, Petersoneja yms. löytyy skandinaviasta ja englanninkielisestä maailmasta sukuniminä. Meillä nää jonkinpoika nimet on olleet yleensä toisena nimenä ja sitten tullut sukunimi tai jos on ollut sukunimenä niin tilalle on otettu muu sukunimi.

Sukunimihullun uusi viritys?

Vierailija kirjoitti:

Niitä on ennen ollut paljon enemmän. Kirkonkirjat vilisee matin- ja juhonpoikia. Nykyaikana ovat vaan tippuneet pois kun ihmiset ei enää anna sellaisia nimiä. Anderssoneita, Pettersoneja, Petersoneja yms. löytyy skandinaviasta ja englanninkielisestä maailmasta sukuniminä. Meillä nää jonkinpoika nimet on olleet yleensä toisena nimenä ja sitten tullut sukunimi tai jos on ollut sukunimenä niin tilalle on otettu muu sukunimi.

Olen ymmärtänyt, että moni suomenkielinen sukunimi pakkoruotsittui kirkonkirjoihin, koska kirkonmiehet olivat ruotsinkielisiä, ja monesta umpisuomenkielisestä tulikin joku son. Selittäisikö tämä näiden nimien vähyyttä nykypäivänä? Moni nykyinen Pettersson onkin ollut oikeasti Petterinpoika?

Onhan näitä : Mattila, Erkkilä, Penttilä ...

Vierailija kirjoitti:

Onhan näitä : Mattila, Erkkilä, Penttilä ...

Eikös -la/-lä ole usein tulleet tilan nimestä, eikä isän nimestä?

20-luvulla tuli laki, että oli oltava sukunimi. En tiedä mihin tämä perustui.

Siihen asti oli meidänkin suku Hämeessä mikonpoikia ja matinpoikia. Nyt suvussa niin tuore ja geneerinen sukunimi, ettei sen säilyttämisellä ole juuri painoarvoa, tyyliin Virtanen, ja aiheuttaa sekaannusta ihan yhtä lailla, kun täysnimikaimoja on vaikka kuinka paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan näitä : Mattila, Erkkilä, Penttilä ...

Eikös -la/-lä ole usein tulleet tilan nimestä, eikä isän nimestä?

Näin olen minäkin ymmärtänyt. Ikuisesti jäi mieleen mökkipaikkakunnalla sijainnut Kakkilan tila. :D

Diminutiivista nen-päätettä voinee myös rinnastaa merkitykseltään son-päätteeseen. Yleisempi Keski-Suomessa ja lännessä kuin kaakossa. Karjalaiset nimet ovat usein perusmuotoisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan näitä : Mattila, Erkkilä, Penttilä ...

Eikös -la/-lä ole usein tulleet tilan nimestä, eikä isän nimestä?

Näin olen minäkin ymmärtänyt. Ikuisesti jäi mieleen mökkipaikkakunnalla sijainnut Kakkilan tila. :D

Ehkä se oli Kekkilän edeltäjä... :)

Kielitutkijat väittävät että sukunimet joka puolella maailmaa perustuvat vain seuraaviin neljään:

- sukua jollekin (just Andessonit ja Islannissa dottir-päätteisetkin)

- jonkun näköinen tai oloinen (Schwarz, White, Lange...)

- kotoisin: Nieminen, Karjalainen, Kuusisto, Ruotsalainen, Laakso)

- ammatti, ja niitä täällä Saksassa on tolkuttomasti (Müller, Weber, Schuhmacher, Köhler, Meyer, Vogt...)

Olisiko suomalaisille ollut tuo jostain kotoisin oleva tärkeintä? Onhan sanontakin, että joku ei ole mistään kotoisin! Olisiko niin laaja maa ja niin vähän porukkaa, että kun joku uusi tavattiin, halusivat muut tietää ensiksi että mistä se siihen tupsahti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan näitä : Mattila, Erkkilä, Penttilä ...

Eikös -la/-lä ole usein tulleet tilan nimestä, eikä isän nimestä?

Aika usein talon nimi tuli isännän nimestä. Oli paikka nimeltä Niemi, siinä pojat Matti, Erkki ja Ville. Kantatila jäi Villelle, Matin tilan nimeksi tuli Mattila ja Erkin tilan Erkkilä. Kun niitäkin tiloja sitten jaettiin, oli tila nimeltä Matintalo ja Ala-Mattila. Näitä kumpaakin olen tavannut sukunimenä, mutta todellista alkuperää en tiedä.

Kun Suomessa tuli sukunimi kansalaisille pakollisiksi, luovuttiin patronyymeistä. Toisin on Islannissa, jossa kaikilla kansalaisilla ei ole vieläkään sukunimiä vaan käytetään isän tai äidin nimeä.

Talon nimi saattoi tulla tavallisemmin paikan nimestä ja uusi omistajakin otti siitä itselleen sukunimen. Niitä on nämä lukuisat Vaarat, Niemet ynnä muut ilmiselvästi paikkaan liittyvät.

Savo-Karjalassa pitkään käytössä olleet nen-loppuiset sukunimet tulivat suositummaksi.

Koska ihmisillä oli useinkin johonkin paikkaan liittyvä liikanimi vaikka virallisia sukunimiä ei ollutkaan. Lisäksi 1800-luvulla suomalaisuusaatteen innoittamina alettiin ottamaan (tai antamaan) ihmisille vakinaisia sukunimiä suomalaiskansallisista aiheista. Vastaavasti Ruotsissa asiaan ei liittynyt tuollaista vastakohtaista erikoispiirrettä, jolloin vanhojen patronyymien vakinaistaminen sukunimiksi varmaankin koettiin riittäväksi. Mutta tokihan Ruotsissakin on muita nimiä, esimerkiksi vanhoja Suomessakin esiintyviä sotilasnimiä, ammattinimiä jne jne

Vierailija kirjoitti:

Kielitutkijat väittävät että sukunimet joka puolella maailmaa perustuvat vain seuraaviin neljään:

- sukua jollekin (just Andessonit ja Islannissa dottir-päätteisetkin)

- jonkun näköinen tai oloinen (Schwarz, White, Lange...)

- kotoisin: Nieminen, Karjalainen, Kuusisto, Ruotsalainen, Laakso)

- ammatti, ja niitä täällä Saksassa on tolkuttomasti (Müller, Weber, Schuhmacher, Köhler, Meyer, Vogt...)

Olisiko suomalaisille ollut tuo jostain kotoisin oleva tärkeintä? Onhan sanontakin, että joku ei ole mistään kotoisin! Olisiko niin laaja maa ja niin vähän porukkaa, että kun joku uusi tavattiin, halusivat muut tietää ensiksi että mistä se siihen tupsahti?

Suomessa on tosi paljon muitakin nimityyppejä, esim. Itä-Suomen ihanat eläinnimet.

Ja itse pieneltä paikkakunnalta kotoisin olevana näen miten hyödyllinen tuo -poika/-tytär-nimi olisi. Lapsena ja vähän isompanakin joka paikassa aina kysyttiin, että kenenkäs tyttöjä se sinä olet...

Vierailija kirjoitti:

Kielitutkijat väittävät että sukunimet joka puolella maailmaa perustuvat vain seuraaviin neljään:

- sukua jollekin (just Andessonit ja Islannissa dottir-päätteisetkin)

- jonkun näköinen tai oloinen (Schwarz, White, Lange...)

- kotoisin: Nieminen, Karjalainen, Kuusisto, Ruotsalainen, Laakso)

- ammatti, ja niitä täällä Saksassa on tolkuttomasti (Müller, Weber, Schuhmacher, Köhler, Meyer, Vogt...)

Olisiko suomalaisille ollut tuo jostain kotoisin oleva tärkeintä? Onhan sanontakin, että joku ei ole mistään kotoisin! Olisiko niin laaja maa ja niin vähän porukkaa, että kun joku uusi tavattiin, halusivat muut tietää ensiksi että mistä se siihen tupsahti?

Minulla on sukunimi, joka ei tarkoita mitään. Kun suku kävi toistasataa vuotta sitten kääntymässä Saksassa, nimi muuttui joksikin aikaa saksalaiseksi ja tarkoitti luonteenpiirrettä, mutta muuttui taas entiseksi, kun palattiin kotiin.

Kaverillani on nimi, joka ei tarkoita mitään. Hänen fennomaani-isoisänsä "suomensi" ruotsinkielisen nimensä, ja tuloksena oli aika outo nimi, jota kaverikin on viitisenkymmentä vuotta saanut tavata kyselijöille.

No savolaisten sukunimien -nen-päätehän on diminutiivina vähän niinkuin -son.

Vierailija kirjoitti:

Sukunimihullun uusi viritys?

Sinä puolestasi taidat olla joku palstan keskustelufriikki.

Jos joku uskaltaa täällä kirkoittaa edes etäisesti sukunimiin viittaavaa, sinä olet heti höpöttämässä sukunimihullusta. 

Eikä tässäkään ole kyse edes sen tyyppisestä jutuista, joita tuo "miksi naiset alistuu miehille ja ottaa niiden sukunimen" eli sinun sukunimihullusi kirjoittelee. 

Kerran itsekin tein aloittaeen, jossa oli oli tarkoitus keskustella sukunimistä ja sinnekin olit kyseisen kommentisi laittanut, enkä todellakaan ole se sinun sukunimihullusi, eikä luultavasti ole tämäkään aloittaja.

Keksi ensi kerralla joku uusi kommentti, ettei tarvitse tuota samaa virtta laulaa.

Vierailija kirjoitti:

Koska ihmisillä oli useinkin johonkin paikkaan liittyvä liikanimi vaikka virallisia sukunimiä ei ollutkaan. Lisäksi 1800-luvulla suomalaisuusaatteen innoittamina alettiin ottamaan (tai antamaan) ihmisille vakinaisia sukunimiä suomalaiskansallisista aiheista. Vastaavasti Ruotsissa asiaan ei liittynyt tuollaista vastakohtaista erikoispiirrettä, jolloin vanhojen patronyymien vakinaistaminen sukunimiksi varmaankin koettiin riittäväksi. Mutta tokihan Ruotsissakin on muita nimiä, esimerkiksi vanhoja Suomessakin esiintyviä sotilasnimiä, ammattinimiä jne jne

Itä-Suomessa oli vanhastaan niitä nen-päätteisiä sukunimiä, mutta Länsi-Suomessa ei ollut samanlaista vakiintunutta käytäntöä. Kun kirkonkirjat olivat ruotsinkielisiä v:een 1880 asti, niin esimerkki Antti Antinpoika merkittiin niissä Anders Anderson muodossa vaikka kyseessä olisi ollut täysin suomenkielinen talonpoika. Jos lapsen isää ei tiedetty, niin silloin hänen nimensä olisi merkitty äidin nimen perusteella kuten Antti Marianpoika (Anders Mariasson). Se Antti Antinpoika erosi muista Antti Antinpojista asuinpaikansa perusteeella eli missä kaupungissa, pitäjässä, kylässä tai tilalla hän asui.

Tyypillinen itäsuomalainen sukunimi Korhonen voidaan johtaa satojen vuosien taakse, mutta esimerkiksi Suomessa asuvat Virtaset eivät ole samalla tavalla sukua toisilleen vaan se on myöhemmin käyttöönotettu nimi. Miksi sitten nen-loppuiset lisänimet ja muutkin lisänimet säilyivät ja muodostivat vähitellen vakiintuneen sukunimi systeemin Itä-Suomessa, mutta Länsi-Suomessa käytettiin virallisesti vain tyyppiä Heikki Juhananpoika, Henrik Johansson? Syyksi on epäilty ruotsalaista hallintoa ja ruotsinkielisiä virkamiehiä: Ruotsin hallinnon ote oli varhempi tiukempi Suomen länsi- kuin itäosissa.

Kertoo tasa-arvoisesta kulttuuristamme. 

Suomessa on ollut maailman mitassa pienimuotoista kastijakoa toki, mutta vain siirtomaaherrojen vaikutuksesta. Itsessään suomalainen kulttuuri perustuu siihen, että kaikki ovat tasaveroisia. Ei ole tarpeen ilmaista kuka on kenenkin poika tai tytär. Jokainen on oma yksilönsä, vapaa ihminen, joka arvioidaa omien tekojensa mukaan. 

Kyllä niitä kismittää, jotka mielellään näkisivät Suomenkin historiassa olleen sortoa. Vaan edes kielemme ei ole ikinä tehnyt eroa miehen ja naisen välillä; hän on hän, nainen tai mies. On viitteitä siitä, että jo siihen aikaan kun käräjät istuttiin luonnonkivillä metsässä, nainen saattoi omasta pyynnöstään ottaa eron miehestä. Nämä ovat maailmassa hyvin harvinaisia juttuja, joten oudoksun niiden vähättelyä Suomen ns. eliittipiireissä. 

Suomessa on vahva perinne yksilön itsemääräämisoikeuteen. Se näkyy myös nimissä.