Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Minä en kuulu tänne elämään. En vain kuulu.
12.09.2021 |
En ole siis mitenkään erityistapaus enkä noista itseäni jalustalle. Enkä muutakaan provosoivaa. Ihan koko sydämestäni kirjoitan ja mietin. Sääliä en tarvitse tai mitään sellaista.
Haluaisin tietää, onko täällä muita jotka ajattelee samalla tavalla kuitenkin?
En oikein edes tiedä mistä aloittaa.
Koen elämän unen kaltaisena maailmana. Kaikki on epätodellista mutta myös raskasta. En käsitä miksi tekisin mitään koska kaikki tuntuu turhalta ja vähäpätöiseltä. Opiskelen ja kohta pitäisi mennä jälleen työelämään, oravanpyörään - ei kiinnosta yhtään.
Kaikki draamailu, ongelmat, kulttuuri, ylellinen elämäntyyli, rikkaudet, älykkyys, tieto ja taito yms.. Ei kiinnosta, ei vain kiinnosta! En vain tahdo olla mukana täällä toteuttamassa mitään. Tämä maailma ei sovi minulle. En tiedä. Kehollinen minäni ei halua olla täällä.
Tahtoisin vain jo pois, täällä ei ole mitään miksi minä tahtoisin jatkaa yhteiskunnan rattaissa pyörimistä. En keksi mitään asiaa miksi täällä haluaisin olla.
Ainoat ovat nopeat nautinnon lähteet mutta kun ei sekään ole ihan sitä ihmisen elämää. Se on nykyelämässä ainoa hengissä pysyvä tapa, saada jotain tyydytystä ja nopeasti, jotta pää kestää. Loput ajat pelkkää kärsimystä ja loppupeleissä esimerkiksi ruoan, huumeiden tai seksin tuomalla nautinnolla ei ole väliä. Se on vain jotain hetkellistä, joka ei korjaa itse juurisyytä miksi nautintoja pitää hakea.
Toisaalta onko niilläkään syillä väliä ja miksi täytyy olla tekopyhänä tässä elämässä mukana. Tuntuu, että yhtä teatteria koko homma.
Minulla ei riitä energia eikä motivaatio täällä. En koe, että kohtaan ihmisiä aidosti ja keitä he todella ovat. Tässä ollaan jotenkin eksyksissä, minäkin itseni kanssa. Kuin olisi joidenkin tyyppien ajatuksien luomassa maailmassa, joka on kuin vankila ainakin minunlaiselle ihmisille.
Tuntuu kuin eläisi väärässä maailmassa ja tämä elämä ei ole "se" jonka vuoksi meidän tänne piti tulla vaan jotain joka saa itseni voimaan pahoin.
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
ADD? Unenomaisuus ominaista heille.
Ap:n teksti voisi olla omasta kynästäni. Tuttuja tunteita.
Minulla on diagnosoitu add. Osaksi koen sen selittävän suunnatonta ulkopuolisuuden tunnetta, jota olen koko elämäni kokenut tässä maailmassa. Osaan pitää yllä tietynlaista sopeutuva normaalia nuorta, vaikka uuvun sen vuoksi herkästi.
Lääkitys on auttanut jonkin verran myös ulkopuolisuuden tunteeseen, (jaksan esim. Olla vähän paremmin ihmisten seurassa), mutta tietty ulkopuolisuuden tunne on minussa yhä. Yritän taaplata jotenkin tämän maallisen taipaleeni
Juu, oon syntynyt kans väärälle planeetalle jostain syystä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki ei ole halunnut tänne mutta silti pitää kestää . Tee mikä kiinnostaa urheile ja syö vitamiinia hedelmää . Katso Jeesus leffa passion of christ ja mieti että toivoa on sittenkin joku sovitti syntisi .
Joulu tulossa tee lahjoja oo kiltti älä mieti . Askartele koruja kuvaa luontoa .
Vierailija kirjoitti:
Ruikuti rui, wää wää wää
Yritä edes hommata oikeita ongelmia.
Jos et ymmärrä, siirry toiseen ketjuun.
Kukaan ei ole valinnut syntyä tähän maailmaan. Ihminen voi sanoa uskovansa syvempään tarkoitukseen., mutta se on vain sanoja. AP:n ajatuksia on turha medikalisoida, kyse on filosofisesta ongelmasta. Miten minä olen ratkaissut ongelman? En mitenkään: vain taaperran päivästä toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unenomainen tunne ja itsensä vieraaksi kokeminen voi olla myös dissosiaatiohäiriöstä johtuvaa. Elämä tuntuu kuin elokuvalta ja kaikki muut jotenkin kaukaiselta. Huonosti tunnettu vaiva, itsekin vasta aikuisena itseasiassa yhden tämän palstan keskustelun myötä tajusin että itsellä ollut se jo lapsesta asti. Toki vaatii jonkinlaisia vaikeuksia traumoja syntyäkseen mutta tuli vaan tämmöinen mieleen. Toisaalta ilman dissosiaatiohäiriötäkin voisin silti samaistua ap:n tekstiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos et halua elää, miksi sitten olet vielä elossa? Onko tämä taas jonkun säälittävää huomionhakemista? Jos ihminen haluaa oikeasti kuolla, hän myös tekee sen. Muut ovat turhia huomionhakijoita.
> Pienenä lapsena olin kyllä todella räikeä ja iloinen persoona, todella sosiaalinen ja onnellinen
Tämä on se mitä sinä olet kaikkien vuosien varrella tulleiden uskomusten ja opittujen kerrosten alla.
Todella lämpimästi suosittelen sinulle hakeutumista psykoterapiaan, jotta saat kokemuksia kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta. Toinen mahdollinen ja ehkä jopa nopeampi apu ja kuulluksi nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen pikafiksi sulle olisi AAL ry, naisten piirit, tantratyöpajat. Yksikin kokemus siitä että joku katsoo sua syvälle silmiin EI-seksuaalisessa turvallisessa kontekstissa voi korkata padot auki sydämeen ja antaa sulle takaisin sen ymmärryksen että tällä planeetalla on oikeasti empaattisia ja yhteyttä hakevia ihmisiä. Useimmat on sumussa ja suorittaa roolia, mutta kaiken sen roolin alla jokainen meistä kirkuu yhteyttä. Se on käsittämätön ristiriita. Piireissä olen kerta toisensa jälkeen saanut nähdä miesten kiroavan sitä miten he ovat suorittaneet miehen roolia ja minkälaista tuhoa ja hävitystä on tapahtunut kun eivät osanneet olla aidosti omia itseään.
Minulla on hieman samankaltaista taustaa kuin sinulla. Resonoi nimittäin tuo näkymättömän lapsen haava. Näkymätön siten, että emotionaaliset tarpeet ei tulleet nähdyksi perheessäni, kun vanhempanikaan eivät nähneet omia saatika toistensa tarpeita. Olen oppinut paljon miten lapsena ja teininä saadut uskomukset eivät pidä paikkaansa ja ikäänkuin olen katsellut tätä maailmaa vääristyneillä linsseillä.
Kiitos vielä kun sait kirjoitettua tänne ja toivottavasti edes jonkinlainen siemen tuli istutettua sieluusi ja saat kokemuksen nähdyksi tulemisesta. Rakkautta sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen psykoterapiaa ja maallemuuttoa lämpimästi. Kuulostaa siltä että sinulla on paljon traumojen aiheuttamia lukkoja ja lisäksi et elä omannäköistäsi elämää. Ei ihme että olo tuntuu vieraalta ja sumuisalta. Kävin ihan samaa läpi vuosia sitten, kunnes muutin maalle, otin koiran ja teen nykyisin vain osa-aikatyötä. Jos en saa olla päivässä monta tuntia ulkona ja tehdä konkreettista ruumiillista työtä, alan ahdistumaan.
Jos ulkoilma ja fyysinen työ kutsuu, niin voisithan aloittaa vaikka saman tien esimerkiksi vaellusharrastuksen? Tai alat harjoitella jotain taitoja joita tarvitset tulevassa elämässäsi maaseudulla? Kalastamaan, sienestämään jne? Suosittelen lisäksi Kaarina Davisin kirjaa Irti Oravanpyörästä. Samoin Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Siitä vähän inspiraatiota siihen kuinka toisinkin voi elää.
Lueskelin tässä teiltä saatuja kommentteja ja olen niistä oikein otettu. Edelleen kiitän.
Se on myös totta, että voisin ihan oikeasti paremmin erilaisessa ympäristössä. Tämä nykyinen pieni vuokrayksiö ei ole tuntunut kodilta päivääkään. Muutin tänne kuitenkin, jotta saisin elämässäni uuden sivun auki.
Otin etäisyyttä ihmisiin, jotka eivät ole minulle hyväksi, joten päätin siinä elämänvaiheessa riuhtaista itseni kauemmaksi ja toivoin, että saan täällä voimaa ja uusia tuulia, rauhaa ja tilaa omalle toipumiselleni.
Olen hakenut pitkään omaa paikkaani ja usein päätynyt samantyylisiin ratkaisuihin.
No, tässä on vielä paljon, paljon korjaustyötä jäljellä enkä edes tiedä mistä aloittaa. Ei asiat itsekseen etene ja olen tiukilla taloudellisesti.
Olen myös oikeasti laiskistunut ja työelämä pelottaa. Pelkään, että epäonnistun taas ja joudun uupumiskierteeseen.
Enkä edes siitäkään ole varma, onko tämä ala ja työt itseäni varten. Palveleeko se enemmän yhteiskuntaa kuin minun elämääni, jäänkö taas kuorman alle jos en jaksakaan.
Nuo edelliset kokemukset työelämässä kalvavat mieltä vieläkin ja kun oma tukipylväs(eli sisäiset voimavarat) ei riitä niin tarvitsisin ulkopuolisia tukijoita.
Siinä olisi se terapia ihan ykkösjuttu. Se on se paikka jossa voisin toipua ja tulla kuulluksi.
Ensin vain sen eteen pitäisi tehdä töitä, opiskella loppuun asti ja toivoa, että jaksan sinnitellä ja saan talouden sellaiseen vakauteen, että voin aloittaa sen terapian.
Olen siis aikaisemmin käynyt hoitajalla vuoden puhumassa ongelmistani, hoitosuhde päättyi hänen jäätyään eläkkeelle. Se oli erittäin hyvä hoitosuhde ja tulin omana itsenäni nähdyksi.
Hän myös kertoi usein, että tiiviistä psykoterapiasta olisi hyötyä rehellisyyden ja taitavan itsereflektoinnin perusteella. Lääkäri kirjoitti vielä B-lausunnon jos tahdon hakeutua kelan tukemaan terapiaan.
Teinkin kesän töitä, ajatuksella, että nyt syksyllä voin alkaa etsimääm terapeuttia
No siinä tuli vähän kaikenlaista, ei niinkään itse työssä vaan tulojen ja menojen suhteen. En saanut vielä talouttani tasapainoon.
Eli pitäisi tässä nyt katsoa vielä hieman eteenpäin, toivoa, että voimia kertyisi ja jaksaisin sen verran tehdä, että voisin tarttua siihen mikä minua auttaisi pitkällä tähtäimellä.
Tämä oma fiilikseni on kuitenkin erittäin ailahtelevaa ja on hetkiä kun olen valmis luopumaan kaikesta. Sitä vain vajoaa jonnekin ja usko loppuu, kunnes taas tulee olo, että ehkä kuitenkin yritän vielä. Tässä on vielä sellaisia ajatuksia takana, ettei minusta ole kuitenkaan mihinkään ja pidän itseäni keskivertoa tyhmempänä, siis huono itsetunto joka jälleen syö energiaa ja muistini on sitä laatua, että tuntuu kuin kaikki tieto vain syöpyisi jonnekin olemattomiin. Päähän sattuu ja turhauttaa kun unohtelen enkä opi tarpeeksi nopeasti.
Yleisesti sitä vain koko ajan on siinä toivossa, että pääsisi jo aloittamaan elämänsä oikeasti eikä olisi tässä välitilassa vaikka sekin on totta, että matkalla kuitenkin jo ollaan ja eletään.
Tällaista väsynyttä mössöä olen mutta onneksi on päiviä, että jaksan vielä yrittää ja toivoa, että saan tästä kaikesta jotenkin kiinni eikä tarvitsisi olla päänsä vankina. Toivoisi, että heräisi tästä unesta jossa koen vaeltavani nyt.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhuit ap siitä että rahatilanne estää terapiaan menon. Se on tosi yleinen ongelma. Käyt kuitenkin töissä, onko se osa-aikatyö vai vaan liian huono palkka? Jossain tapauksissa on varmasti mahdollista saada terapia maksuihin tukea myös sossusta. Entä jos hakeutuisit uudestaan hoitajan/psykologin juttusille ja kertoisit että tarvitset keskusteluapua koska tällä hetkellä ei ole rahallisesti mahdollista aloittaa psykoterapiaa? Sitä kautta voisi saada myös sosiaaliohjaajalle tarvittaessa ajan joka voisi auttaa selvittämään noita terapian haku ja maksu juttuja, sekin on yllättävän raskas viidakko yksin selvitellä.
Luin vasta tänään tuon sinun kertomuksen lapsuudesta ja olen siis sama joka aiemmin puhui että voisiko sinulla olla dissosiaatiohäiriö. Onko sinulle tehty jotain diagnooseja aiemmin? En ole siis missään nimessä mikään lääkäri mutta sinun kokemukset vaan kuulostaa niin samankaltaisilta, se vaille jäämisen tunne ja näkymättömyys. Itsellä se ongelma että hoidettiin vuosia masentuneena. Lääkkeet kokeiltiin ja tms-magneettihoidot ja ryhmäterapia ja vaikka mitä. Vasta ihan muutama vuosi sitten sain PTSD diagnoosin ja kun asioita alettiin lähestyä nimenomaan niiden traumojen kautta ja trauma tietoisesti ja opin mitä on dissosiaatio niin tuntui kuin ihan uusia ovia olisi yhtäkkiä omassa mielessä auennut. En ymmärrä elämää yhtään sen paremmin enkä järkeä ja mielekkyyttä siinä mutta itseäni ja omia reaktioitani kyllä. Sinullekin saattaisi siis psykoterapian muotona sopia parhaiten traumaterapia. Toki jokainen on yksilö enkä halua antaa mitään hoito ohjeita mutta yllättävän vaikeaa vaan on nykyäänkin vielä saada oikeanlaista hoitoa ja sinun lapsuuden huomioon ottaen ja miettien tuota vahvaa unen kaltaista olotilaa niin samaistun siihen hyvin paljon. Oli saamasi apu sitten aikanaan millaista tahansa, toivottavasti se on juuri sellaista missä tulisit kohdatuksi omana itsenäni kuten sanoit että sen hoitajan kanssa oli. Se kun siinä on lopulta tärkeintä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mene sitten minne kuulut. Typerys.
Entä jos on vain siinä pisteessä ettei kertakaikkiaan jaksa hakea apua ja on vain valmis väistymään.
Suunnittelen miten tekisin tämän heitä kohtaan helpommaksi, jotka joutuvat järjestelmään asioitani sitten.
Tämä olo on vain hirveä ja syö elävältä, kuin ei vain näkisi muuta ulospääsyä kärsimyksestä.
Tee ap noista tunteistasi laulun sanat.
Minulla on samat fiilikset. Yhteiskunta on läpimätä rahantekosysteemi. Vähän kuin dystopia kirjassa Momo. En halua olla tässä maailmassa, mutta vaihtoehtojakaan ei ole. Tältä varmaan tuntuu kun yksilön ja minuuden merkitys katoaa maailmassa.
En ehkä ole koskaan kohdannut ihmistä, jolla olisi kanssani yhtä paljon samanlaisia ajatuksia kuin mitä ap tekstistäsi välittyy.
Rehellistä pohdintaa. Olet se lapsi Keisarin uudet vaatteet-sadusta. Sanot ääneen sen, jonka moni näkee, muttei uskalla myöntää koko totuutta.
Samoja ajatuksia kuin minulla. Vilpittömästi en ymmärrä, että miksi ihmisellä ei ole lupa poistua tästä maailmasta halutessaan, niin että siihen olisi saatavilla kivuton ja nopea palvelu. Miksi joku on päättänyt, että kun tänne synnyt, niin täällä olet? Välillä toivon, että ahnetta petoa muistuttavat pomoni söisivät minut joku päivä elävältä.
Vähän samansuuntaisia tuntemuksia. Tosin unenomaisen olon sijaan olen toisinaan sitä mieltä, että olen jo kuollut, ja tämä on helvetti. Jatkuva tunne siitä, että millään ei ole yhtään mitään merkitystä. Syy siihen, miksi vielä olen täällä, on oma pelkuruus. En uskalla offata itseäni, jos se vaikka epäonnistuu. Ja mahdollinen kipu pelottaa, vaikka olisikin lyhytaikainen.
Kohta 2) pätee siis sillä ehdolla, että kohta 1) on toteutettu sitä ennen.
Eri