Onko lapsen saaminen todella niin kamalaa?

Tällä hetkellä sanoisin että on kamalaa. Kun vauva vain huutaa ja huutaa kahdeksatta tuntia putkeen, vaikka kanniskelee, röyhtäyttää, pierettää, hyssyttää, yrittää epätoivoisesti nukuttaa, vaihtaa vaippoja ja tehdä kaikkensa, että lapsi pystyisi nukkumaan pidempään kuin 20 minuuttia ja jatkamaan hysteeristä huutoa taas sen jälkeenniin kyllä, on tämä kyllä näinä päivinä yhtä helvettiä ja perseestä. Vaikka tuota omaa lasta silti rakastaakin enemmän kuin mitään, mutta kyllä tämä vauva-aika on perseestä.

Varmaan se on mukavaa niillä, joilla on helppo vauva ilman mahakipuja. Joka nukkuu joka päivä selkeät päiväunet ja yölläkin edes jossain rytmissä eikä vain huuda mahavaivojaan ja lopulta kaikkea muutakin, kun vauva itsekin väsyy nukkumattomuuteen. Vihaan sanontaa ihanaa vauvakuplaa ja vihaan toivotusta nauti vauvavuodesta. Mitä nauttimista tällaisessa on?

Täällä aloittaja hei! Ajattelin tulla kirjoittelemaan vielä kuulumisia, jos joku muukin näitä asioita joskus pohtii. Täällä ollaan siis 4kk ikäisen vauvan äiti ja on pakko sanoa, että onneksi tähän lähdettiin. Jo raskausaikana koin, että vähemmän ahdistaa kaikki, varmaan kun jo heti tuntui, että elämällä on joku tarkoitus, vaikka alkuun pelotti ihan kamalasti ja vielä ennen synnytystä jännitti, että miten tässä käy. Mutta on tuo oma lapsi vaan niin ihana lahja ja kaikki on mennyt tosi hyvin, kiitollinen ja onnellinen joka päivä olen ollut tuosta. Saatiin onneks tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva, joka toki varmasti osaltaan vaikuttaa asiaan. Pääsen edelleen aikalailla samalla tavalla käymään kahvilla sukulaisilla ja ystävillä jne ja voin jopa sanoa, että tää vanhempainvapaa omalla kohdalla ihan tuntuu vapaalta. Kun aina sanotaan joka paikassa, että äitiysloma ei ole lomaa, minulle kyllä on ollut vuosien työssäkäymisen jälkeen, vapauttavaa kun voi vaan pakata vauva kaukaloon ja lähteä liikenteeseen tai vaikka vaan chillailla koko päivä leikkimatolla ja välillä nukutella päiväunille ja ottaa vaikka itsekin torkut.

Että ei se tosiaan aina ole niin kamalaa kun aina kerrotaan. Toki tässä varmasti tulee vielä olemaan haasteita ja väsymystä edessä, ja erilaisia vaiheita, mutta kyllä tuo lapsi tuo niin paljon iloa ja rakkautta elämään, että olen todella onnellinen, että sain tämän kokea edes kerran!

Työlästä oli ja kadotin itseni nepsy-lapsen kanssa, eli ei pelkkää auvoa. Nyt jo maailmalla.

Ei ole. Se on parasta elämässä.

Hienoa, että teillä on mennyt kaikki hyvin.

Enitenhän varmaan sitä "lapsiperhearjen kamaluutta" huutelevat lapsettomat, jotka eivät sitä halua elää ollenkaan.

Ne, jotka ovat lapsia halunneet, tietävät, että se on toisinaan raskasta, ehkä jopa kamalaa (etenkin, jos on poikkeuksellisen vaativa vauva), mutta aika harva sitä vaihtaisi kuitenkana mistään hinnasta pois. Kyllä ne lapset pääsääntöisesti tuovat elämään enemmän, mitä ottavat.

En ole koskaan ajatellut, että lasten saaminen olisi ollut kamalaa tai olisin menettänyt jotakin. Olen kyllä saanut elää ennen sitä, ja myös sen jälkeen, arvopohja vain on muuttunut. En tajua vanhempia jotka katuvat jälkikasvuaan, he eivät ansaitse lapsiaan ja kumpa olisivat antaneet vauvansa adoptioon rakastaviin käsiin.

Vastaajina paljon tyytyväisiä äitejä kuten itsekin olen. Ei vauva-aika aina ole helppoa, mutta se voi olla myös aikaa, milloin voi ladata akkujaan, Omista lapsistani esikoinen ja kuopus kärsivät pahoista allergiaoireista ja koliikista ja vaativat paljon hoitoa, mutta en silti pitäisi aikaa kamalana.

Lapsen saaminen on parasta mitä elämälleni on tapahtunut.

Olen menevä tyyppi. Ennen lapsen saamista reissasin, harrastin, näin ja koin. Minulla ei ole koskaan ollut sen kummempaa vauvakuumetta. Mieheni kuitenkin halusi ehdottomasti lapsia ja suostuin, sillä minulla ei ollut mitään lapsia vastaankaan. Elämäntilanteemme oli hyvä, olimme juuri menneet naimisiin, ostaneet asunnon ja saaneet vakituiset työpaikat.

Vauva-arki iski päin vasten kasvoja. Monta kuukautta surin menetettyä elämää. Kuitenkin pikku hiljaa äidinrakkaus voimistui. Olen saanut elämään niin paljon enemmän sisältöä mitä olisin koskaan voinut edes kuvitella. Tottakai välillä on todella rankkaa mutta silti lapsen saamisessa on huomattavasti enemmän positiivisia puolia.

Pääsääntöisesti ihanaa, mutta väsyneenä kamalaa. Vauvan hymy kyllä kuittaa paljon, kun hän on tyytyväinen, rakastettu, puhdas ja kuiva. Kyllä haudassa on sitten aikaa maata. Hieman nuorempana olisin halunnut mutta ei natsannut. Olen 32.

Olen ehdottomasti onnellinen lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Täällä aloittaja hei! Ajattelin tulla kirjoittelemaan vielä kuulumisia, jos joku muukin näitä asioita joskus pohtii. Täällä ollaan siis 4kk ikäisen vauvan äiti ja on pakko sanoa, että onneksi tähän lähdettiin. Jo raskausaikana koin, että vähemmän ahdistaa kaikki, varmaan kun jo heti tuntui, että elämällä on joku tarkoitus, vaikka alkuun pelotti ihan kamalasti ja vielä ennen synnytystä jännitti, että miten tässä käy. Mutta on tuo oma lapsi vaan niin ihana lahja ja kaikki on mennyt tosi hyvin, kiitollinen ja onnellinen joka päivä olen ollut tuosta. Saatiin onneks tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva, joka toki varmasti osaltaan vaikuttaa asiaan. Pääsen edelleen aikalailla samalla tavalla käymään kahvilla sukulaisilla ja ystävillä jne ja voin jopa sanoa, että tää vanhempainvapaa omalla kohdalla ihan tuntuu vapaalta. Kun aina sanotaan joka paikassa, että äitiysloma ei ole lomaa, minulle kyllä on ollut vuosien työssäkäymisen jälkeen, vapauttavaa kun voi vaan pakata vauva kaukaloon ja lähteä liikenteeseen tai vaikka vaan chillailla koko päivä leikkimatolla ja välillä nukutella päiväunille ja ottaa vaikka itsekin torkut.

Että ei se tosiaan aina ole niin kamalaa kun aina kerrotaan. Toki tässä varmasti tulee vielä olemaan haasteita ja väsymystä edessä, ja erilaisia vaiheita, mutta kyllä tuo lapsi tuo niin paljon iloa ja rakkautta elämään, että olen todella onnellinen, että sain tämän kokea edes kerran!

Ihanaa että kaikki meni hyvin ja mukavaa kun tulit kertomaan kuulumiset! Kaikkea hyvää perheellesi ja Sinulle!

Kun hankkii lapsen, tulee oma henkinen kasvu muuttamaan elämän tavoitteita ja tarpeita. Pitää aikuistua niin on hyvä vanhempi. Jos ei halua yrittää aikuistua ja päättää olla ikuinen lapsi eikä osaa pitää huolta edes itsestään, niin se on oma päätös.

Aikuistumiseen kuuluu että ei laita itseään aina ensimmäiseksi ja pystyy tekemään päätöksiä oman lapsen hyväksi. Kun pelkää että tähän ei kykene niin jää helposti lapsettomaksi ja se on suuri vahinko.

Lasten myötä elämä on helposti vuoristorataa. Joskus mennään ylös, toisinaan alas. Ilman lapsia elämä on helpommin tasaisempaa possujunaa. 

Hyvä ketju, kun tuo ap tuli vuosien jälkeen kertomaan kuulumisia!

Siihen vaikuttaa niin moni asia... Ja on se välillä kamalaa, vaikka ois helpompikin lapsi. Mutta myös ihanaa. Kuten niin moni sanoo, se on rankkaa, mutta antaa kuitenkin enemmän kuin ottaa. Ainakin pidemmällä tarkastelulla, välillä voi olla vaikeampia kausia. Jos on vakaa parisuhde, tukiverkostoja, asiat kunnossa ja olet valmis menemään pois omalta mukavuusalueelta ajoittain niin kyllä se (todennäköisesti) kannattaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tällä hetkellä sanoisin että on kamalaa. Kun vauva vain huutaa ja huutaa kahdeksatta tuntia putkeen, vaikka kanniskelee, röyhtäyttää, pierettää, hyssyttää, yrittää epätoivoisesti nukuttaa, vaihtaa vaippoja ja tehdä kaikkensa, että lapsi pystyisi nukkumaan pidempään kuin 20 minuuttia ja jatkamaan hysteeristä huutoa taas sen jälkeenniin kyllä, on tämä kyllä näinä päivinä yhtä helvettiä ja perseestä. Vaikka tuota omaa lasta silti rakastaakin enemmän kuin mitään, mutta kyllä tämä vauva-aika on perseestä.

Varmaan se on mukavaa niillä, joilla on helppo vauva ilman mahakipuja. Joka nukkuu joka päivä selkeät päiväunet ja yölläkin edes jossain rytmissä eikä vain huuda mahavaivojaan ja lopulta kaikkea muutakin, kun vauva itsekin väsyy nukkumattomuuteen. Vihaan sanontaa ihanaa vauvakuplaa ja vihaan toivotusta nauti vauvavuodesta. Mitä nauttimista tällaisessa on?

Minullakin esikoisen vauvavuosi oli aivan juuri tuollaista. Herätys joka yö 35-40 minuutin välein, vuoden ajan. Yleensähän en ehtinyt tuossa ajassa edes nukahtaa, kun vaan tuskaisena odotin, koska kiljunta taas alkaa. Olin aivan hermorauniona ja huusin pahasti vauvalle. Mielessä kävi usein, että jos heittäisin hänet alas parvekkeelta, saisin nukkua. En neuvolassa uskaltanut kertoa näistä ajatuksista, enkä miehellekään. Onneksi tuo mahdottoman tiheä heräily meni vähitellen ohi, kun vauva täytti vuoden, mutta hän heräsi monta kertaa yössä vielä alakoulun puolivälissä. Nyt kun hän on isompi, on oikein mukavaa ja en kadu ollenkaan, että päätettiin hankkia lapsi. Mutta tuolle ekan vuoden uniongelmalle olisin kaivannut apua. Meillä ei ole isovanhempia jotka pystyisivät auttamaan. Ja neuvolassa kun kerroin, että poika herää 10-12 kertaa yössä joka yö, tuntui ettei minua jotenkin ehkä ihan uskottukaan. Ainakaan ei tullut mitään konkreettista apua, pelkkä kotiunikouluohjevihko, mutta ei se auttanut.

Sinuna, ap, jättäisin lapsihaaveet sikseen. Ei lapsen tarkoitus oli tarjota sinulle viihdykettä. Hanki muita leluja.

Sanoisin, että jos on hyvä mies ja hyvät taustajoukot muutenkin (isovanhemmat yms) auttamassa, niin mikäpä siinä.

Tietämätön kirjoitti:

Kiitos kaikille kommenteista. Olen yllättynyt että keskustelu on ollut näinkin positiivissävytteinen eli tästä saa hieman toivoa tulevaan.. Olen usein ennen vauvakuumetta siis miettinyt ja ahdistunut, kun en ole tiennyt että kadunko enemmän lapsen hankintaa vai sitä, etten sitä edes yritä. Nyt tämä pienoinen vauvakuume kuitenkin helpottaa, koska jos sitten kadun, voin ajatella etten olis voinut päättää muutakaan tässä hetkessä. Helppoa olisi, kun pystyis ennustamaan tulevan.. Että miten itse ja mies reagoi ja millaista kaikki tulee olemaan.

Mies on kyllä ihanasti tässä vaiheessa mukana, on lapsirakas ja vastuullinen, tekee kyllä paljon töitä mutta myös kotihommia ja on tuki henkisestikin. Tukiverkkoa ei ole laajalti, mutta kuitenkin oletettavasti on edes pari paikkaa, jonne voisi lasta välillä viedä hoitoon. Vakipaikat molemmilla, oma pienehkö asunto, jonne varmasti alkuun mahdutaan hyvinkin. Säästöjäkin on. Ja tosiaan omat menohalut ja t

Sellainenkin näkökulma vielä että se lapsuusaika menee ällistyttävän nopeasti ohi ja yhtäkkiä ne pienet pirpanat elävätkin jo ihan omaa elämäänsä, jäljellä on vain mukavat muistot ja tuntuu että aika köyhää elämä olisi jos ne puuttuisivat.

Sehän on kiinni myös siitä, millaisen lapsen sattuu saamaan. Onko samanlainen helppo ja vähään tyytyväinen kuin itse on, vai Duracell pupu, jota pitää juoksuttaa, aktivoida ja ohjata joka päivä, kun energia ei pääse muuten purkautumaan? Tai jos itse on hirveän aktiivinen menijä ja syntyykin lapsi, joka viihtyy mieluummin yksin ja kirja kädessä, eikä halua lähteä reippailemaan ja suhaamaan vanhemman kanssa. Solahtaako lapsi persoonaltaan helposti erilaisiin tilanteisiin vai ahdistuuko muutoksista helposti. Onko vakaa vai panikoija. Oppiiko helpolla vai onko itsenäisen kovakalloinen.

Lapset eivät ole samasta muotista, kuten eivät aikuisetkaan ole.

Luonteen lisäksi vaikuttaa vielä se, että syntyykö lapsi terveenä vai onko hänellä fyysisiä, emotionaalisia tai neurologisia haasteita. Jaksaako vaativan lapsen kanssa? Jaksaako ns. normaalin keskivertolapsen kanssa? Jaksaako helpon lapsen kanssa? Jaksaako, jos jää yksin puolison lähdettyä? Jaksaako, jos raskaudessa tai synnytyksessä sattuu itselle jotain? Onko se lapsesta saatava ilo tarpeeksi kompensoimaan sitä työtä, mitä lapsen kasvatus normaalijärkiseksi aikuiseksi vaatii?

Näitä on ihan hyvä miettiä etukäteen, eikä vaan mennä sikana ränniin ja sitten 6 vuoden päästä kirota, että hemmetti kun ei saa edes nukkua rauhassa, ja sattuikin syntymään neurologisesti haastava lapsi, jonka puolesta saa taistella koulussa, päiväkodissa ja terveydenhuollossa, että lapsi saa tarvittavat tukitoimet.

Pisti silmään ap:n tekstissä se, ettei ole lemmikkiäkään jaksanut ottaa. Lemmikki on miljoona kertaa helpompi kuin lapsi, joka on koko loppuelämän projekti. Koiran tai kissan voi jättää kotiin töiden ja harrastuksten ajaksi, tai kun lähtee kumppanin kanssa viettämään laatuaikaa. Tai jos lähtee käymään nopeasti kaupassa, kun kumppani ei ole kotona.

Vierailija kirjoitti:

Hienoa, että teillä on mennyt kaikki hyvin.

Enitenhän varmaan sitä "lapsiperhearjen kamaluutta" huutelevat lapsettomat, jotka eivät sitä halua elää ollenkaan.

Ne, jotka ovat lapsia halunneet, tietävät, että se on toisinaan raskasta, ehkä jopa kamalaa (etenkin, jos on poikkeuksellisen vaativa vauva), mutta aika harva sitä vaihtaisi kuitenkana mistään hinnasta pois. Kyllä ne lapset pääsääntöisesti tuovat elämään enemmän, mitä ottavat.

Ei kyllä valitettavasti näy tämä vanhemmuuden ihanuus, jota ei vaihtaisi pois, kun katsoo nuorten ja lasten koko ajan laskevia terveystilastoja ja mielenterveystilastoja.

Lapsien katuminenhan on edelleen aivan järkyttävä tabu yhteiskunnassa, eritoten jos katuja on nainen. Mies voi todeta, että enpä haluakaan tätä ja lähteä lätkimään, ja hänelle korkeintaan pyöritellään silmiä, että olipas tyhmä mieslapsi. Jos nainen nakkaa lapset isälleen ja huikkaa, että en haluakaan tätä, niin on suunnilleen Helvetin valtaistuimen hirviö.

Ihanaa kuulla, että ap:lla on mennyt hyvin!