Onko lapsen saaminen todella niin kamalaa?

Vierailija kirjoitti:

Mun elämä jotenki kirkastui ja muuttui parempaan, kun sain lapsen. Tää on vasta neljä viikkoa vanha, että eihän mulla vielä paljon kokemusta oo. Mutta siis sen pienen univajeen ja arjen suorittamisen kestää paljon paremmin, kun sille on hyvä syy. Somessa ja mediassa keskitytään liikaa lapsiperhearjen ikäviin puoliin.

"Oh baby, what you done to me- you make me feel like a natural woman."

Mäkin olen laiska ja mukavuudenhaluinen. Eli otan vanhemmuuden rennosti. Vauvavuotta (ja erilaisia diagnooseja lukuun ottamatta) elämä normilapsen kanssa on juuri niin rankkaa ja vaikeaa kuin siitä tekee.

Itse en kaikesta mukavuudenhalustani huolimatta ole kokenut elämää lasten kanssa raskaaksi, päinvastoin. Tähän toki vaikuttaa se, että taloudessa asuu myös toinen aikuinen, eli pääsen harrastamaan ym halutessani. Kun vain opettaa lapselle miten ihminen elää lapsen voi ottaa melkein mihin vain aika ongelmattomasti mukaan. Lisäksi lemmikkiin verrattuna lapsi on mielestäni helpompi, koska itsenäistyy koko ajan enemmän.

Tukiverkkojen puute tekee lasten hoidosta raskasta. Kun ei koskaan pääse yhdessä pariskuntana minnekään, lomat joutuu pitämään eri aikaan, aina toisen täytyy olla lasten kanssa ja omaa aikaa on vähän. Rakastan lapsiani enkä tietenkään kadu lasten saamista. Olisi vain kiva, jos edes joskus voisi käydä vaikka elokuvissa puolison kanssa. Tätä kun on kestänyt jo kahdeksan vuotta, niin alkaa jo vähän puuduttaa.

Kiitos kaikille kommenteista. Olen yllättynyt että keskustelu on ollut näinkin positiivissävytteinen eli tästä saa hieman toivoa tulevaan.. Olen usein ennen vauvakuumetta siis miettinyt ja ahdistunut, kun en ole tiennyt että kadunko enemmän lapsen hankintaa vai sitä, etten sitä edes yritä. Nyt tämä pienoinen vauvakuume kuitenkin helpottaa, koska jos sitten kadun, voin ajatella etten olis voinut päättää muutakaan tässä hetkessä. Helppoa olisi, kun pystyis ennustamaan tulevan.. Että miten itse ja mies reagoi ja millaista kaikki tulee olemaan.

Mies on kyllä ihanasti tässä vaiheessa mukana, on lapsirakas ja vastuullinen, tekee kyllä paljon töitä mutta myös kotihommia ja on tuki henkisestikin. Tukiverkkoa ei ole laajalti, mutta kuitenkin oletettavasti on edes pari paikkaa, jonne voisi lasta välillä viedä hoitoon. Vakipaikat molemmilla, oma pienehkö asunto, jonne varmasti alkuun mahdutaan hyvinkin. Säästöjäkin on. Ja tosiaan omat menohalut ja tietty vapauden kaipuu jo takana.. Lisäksi ystävä, joka realistisesti myös kannustanut, että siitä oman perheen elämästä voi tehdä aivan omannäköistä, eikä mennä tiettyjen muottien mukaan.

Taidetaan siis pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja antaa omalle perheelle mahdollisuus. Ja annan luvan itselleni ajatella, että se voisi olla oikeasti ihan ihanaakin välillä. Todellisuus jää nähtäväksi jos meille lapsia suodaan...

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkkojen puute tekee lasten hoidosta raskasta. Kun ei koskaan pääse yhdessä pariskuntana minnekään, lomat joutuu pitämään eri aikaan, aina toisen täytyy olla lasten kanssa ja omaa aikaa on vähän. Rakastan lapsiani enkä tietenkään kadu lasten saamista. Olisi vain kiva, jos edes joskus voisi käydä vaikka elokuvissa puolison kanssa. Tätä kun on kestänyt jo kahdeksan vuotta, niin alkaa jo vähän puuduttaa.

Kyllä meillä lomaillaan perheenä. En ymmärrä miksi kukaan lomailisi erikseen. Ja jos ei kahdeksaan vuoteen ole jäänyt muutamaa kymppiä rahaa säästöön, että voisi palkata lapsenvahdin elokuvan ajaksi, niin heikkoa on. 

Totta helkkarissa kaikki on kuultuna kamalaa ja maailma kaatuu...

Kun olet siinä tilanteessa, että huomaat, että löydät itse ne OMAT keinosi saada elämästäsi mahdollisimman mielekästä. Koskee myös (ja varsinkin koskeekin) perhe-elämää. Sitä ei kukaan muu voi tehdä puolestasi, mutta meillä ihmisillä on yllättävän paljon kapasiteettia selvitä, nauttia, kokea eri tilanteissa elämänkaarta. Luota siihen.

No jos henkisesti valmistautuu siihen, että kroppa hajoaa, vapaa-aikaa ei ole muutamaan vuoteen ja rahanmeno kasvaa tolkuttomasti, niin anna mennä vaan. Toki se vastuu ja murhe on ihan tolkuton, mutta ovathan lapset mukavia. Pääosin ainakin.

No 18-vuoteen mahtuu paljon kaikkea. Se on elämää. Kaikki voi mennä hyvin, mutta voi tulla myös niitä haasteita (sairaudet, yksinhuoltajuus, taloudelliset vaikeudet) . Jos tuntuu, että kaikesta pystyy selviytymään, niin eipä estettä perheen perustamiselle.

On se. Tulet osaksi maailman liikakansoitusongelmaa. Täällä on ihmisiä jo ihan tarpeeksi.

Tietämätön kirjoitti:

Kiitos kaikille kommenteista. Olen yllättynyt että keskustelu on ollut näinkin positiivissävytteinen eli tästä saa hieman toivoa tulevaan.. Olen usein ennen vauvakuumetta siis miettinyt ja ahdistunut, kun en ole tiennyt että kadunko enemmän lapsen hankintaa vai sitä, etten sitä edes yritä. Nyt tämä pienoinen vauvakuume kuitenkin helpottaa, koska jos sitten kadun, voin ajatella etten olis voinut päättää muutakaan tässä hetkessä. Helppoa olisi, kun pystyis ennustamaan tulevan.. Että miten itse ja mies reagoi ja millaista kaikki tulee olemaan.

Mies on kyllä ihanasti tässä vaiheessa mukana, on lapsirakas ja vastuullinen, tekee kyllä paljon töitä mutta myös kotihommia ja on tuki henkisestikin. Tukiverkkoa ei ole laajalti, mutta kuitenkin oletettavasti on edes pari paikkaa, jonne voisi lasta välillä viedä hoitoon. Vakipaikat molemmilla, oma pienehkö asunto, jonne varmasti alkuun mahdutaan hyvinkin. Säästöjäkin on. Ja tosiaan omat menohalut ja tietty vapauden kaipuu jo takana.. Lisäksi ystävä, joka realistisesti myös kannustanut, että siitä oman perheen elämästä voi tehdä aivan omannäköistä, eikä mennä tiettyjen muottien mukaan.

Taidetaan siis pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja antaa omalle perheelle mahdollisuus. Ja annan luvan itselleni ajatella, että se voisi olla oikeasti ihan ihanaakin välillä. Todellisuus jää nähtäväksi jos meille lapsia suodaan...

Ap

Kyllä tämän perusteella kuulostaa, että ennemin kadut, jos ette yritä. Tilanteenne vaikuttaa vakaalta ja parisuhde toimivalta. En usko, että kumppani, joka ennen lapsia osallistuu kotihommiin, jättää niitä täysin toisen niskoille lapsen jälkeenkään. Enemmän niitä ongelmia on silloin, kun se toinen ei ole koskaan laittanut tikkua ristiin yhteisen kodin eteen ja toinen vain olettaa, että "kyllä se varmaan sitten tekee, kun vauva on syntynyt"...

Ja se nimenomaan on niin, että elämästä kannattaa tehdä juuri omanlaista. Unohda ne muiden luomat muotit, ulkoiset paineet ja "pakolliset" tavat ja teette niinkuin teille sopii parhaiten 👍 Rennosti omalla tyylillä, turhista stressaamatta.

Onnea matkaan! 😊

Yllättävän helppoa on ollut, mitkään kauhukuvat ja "ootappa vaan"-manaukset eivät ole toteutuneet. Voi olla että ikäni helpottaa asiaa, ensimmäisen sain 37 vuotiaana ja nyt toinen 39 vuotiaana. Nuorempana olisin ollut enemmän muiden vaikutuksille altis, nyt osaan olla oma itseni ja tehdä omat ratkaisut. Mies on koti-isänä, rahasta ei vähääkään huolta ja tukiverkkojen puute ei haittaa kun enää ei menohaluja ole ja rahallahan sitä sitten hoitoapua tms saa jos tarvis. Ja muksu kaikinpuolin terve ja mukava persoona /tempperamentti

Lapsen saamisen jälkeen elämä on mielekästä ja ihanaa. Etukäteen ei voi tietää, nukkuuko lapsi hyvin, onko loppuun asti kehittynyt, mutta nämä vaiheet ovat hyvin lyhytaikaisia.

Minua surettaa vain se, kun olin koko ajan antamassa ohjeita. En osannut kuunnella mitä lapselleni kuuluu. Tärkeintä on kuuntelu, kiinnostus ja kannustus. Ei kukaan halua jatkuvia ohjeita tai kieltoja. Se on jopa kiusaamista.

Yhtä hyvin voi sanoa, että tehdään yhdessä, miten sinä tuon tekisit jne? Yritän nyt myöhemmin korjata tätä pahinta virhettäni, jota en silloin ymmärtänyt tekeväni.

Lapsen kanssa elämä on kaikin puolin rikasta ja arvokasta. Lapsi opettaa paljon, ja sinä hyödyt siitä.

Onnea vauvan tekoon :)

Minun esikoinen on nyt 9 kuukautta. Onhan arki nykyään erilaista! Tuntuu, että vauva kehittyy koko ajan ja oppii jatkuvasti jotain uutta. Hänen tekemisiä on ilo seurata joka päivä, miten uteliaasti hän suhtautuu kaikkeen. Hänen hoitamisessa on työtä, mutta se tuntuu palkitsevalta joka päivä.

Synnytyksen jälkeen minulla puhkesi reumasairaus ja arkeen on kuulunut kipua, mutta siitä huolimatta en vaihtaisi tätä mihinkään. Tämä on ollut parasta aikaa elämässäni, olen aina toivonut lasta ja nyt hän vihdoin on olemassa. Tuossa hän nyt nukkuu. En ole koskaan rakastanut samalla tavalla.

No mikä nyt kenellekin on kamalaa ja mikä ei. 

Itse olen luonteeltani vähän sellainen taivaanrannan maalari, tarvitsen paljon aikaa pohdiskella itsekseni ja latautua, mutta arvaappa pystyykö sellaista äitinä tekemään? No ei. Kaikki perusjutut kuten ruuanlaitto, paperiasioiden hoitamiset, vaatteiden ja tarvikkeiden hankinta,lapsen kiukkukohtauksista selviäminen .. monia asia! on vaikeaa, ainakin silloin kun hermot on koetuksella. Riittämättömyyden tunne on päivittäistä. Lisäksi se huoli omasta lapsesta on välillä ihan sietämätöntä. 

Mutta sehän on elämää se.  Olen aika paljon muuttunut ihmisenä lasten kasvatuksen myötä ja se on pelkästään hyvä asia. Tullut ryhtiä tällaiseen laiskimukseen.  

Hienointa lapsen kasvatuksessa on nähdä se oman lapsen kehitys ja kaikki mitä oppii ja taitaa. Jokainen hymy ja nauru tuo itselle onnelisen olon. Jotain on tehnyt oikein, jos lapsi nauraa ja on tyytyväinen.

Ei sitä voi etukäteen tietää. Itse ajattelin paljon positiivisemmin juurikin tuosta, että lapsi tuo elämään sisältöä. No tulikin sisältöä ja osittain aika erilaista koska lapsi on nepsy. Ja ihana ja rakas kuitenkin myös. Jossain vaiheessa mietin, että jos olisi mahdollista vaihtaa päätös lapsen saamisesta ja palata ajassa taakse päin, niin ehkä saattaisin tehdä niin. Mutta sitten tulin siihen tulokseen, että en olisi kuitenkaan ollut onnellinen, vaan elämäni olisi jatkuvaa surua ja murhetta lapsettomuudesta.

Tee niin kuin intuitiosi sanoo.

Vierailija kirjoitti:

No on se aika kamalaa. En ole kolmeen vuoteen nukkunut yötä heräämättä lapsen yölliseen huutoon. Aamukuudelta aloitat päivän siivoamalla kakkaa ja pissaa. Jokainen asia on kovan väännön takia ja naapurit ihan raivona uhmaikäisen huutamisen seurauksena. Astioita hajotetaan ja ovesta karkaillaan rappukäytävään huutamaan. Vauvana nukkui 10 min päiväunia, vaikka sanotaan ettei vauvat tee muuta kuin syö ja nuku. Ei ole kokemusta kuin erittäin huonosti nukkuvasta ja pahasta uhmaiästä. Tärkein hän silti on. Suurin osa vauvoista nukkuu päiväunia ja hyvät yöunet ja se on isoin voimavara vanhemmille. Kaikille ei edes tule uhmaa.

Mulla kans nuorin on ollut pienestä pitäen päiväunia vastaan,siksi niitä ei nukuttu ikinä :D vanhempi ei taas oikein välittänyt yöunistakaan.onneks mun lapset ei saa itse ulko-ovea auki, mutta partsilla käydään huutamassa pylly pimppi perzzettä säännöllisin väliajoin.

Nykyään molemmat nukkuvat yönsä hyvin, ja kaapissa voi olla muutakin kuin muoviastioita, meillä tehdään sitten kaikkea muuta ;)

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä voi etukäteen tietää. Itse ajattelin paljon positiivisemmin juurikin tuosta, että lapsi tuo elämään sisältöä. No tulikin sisältöä ja osittain aika erilaista koska lapsi on nepsy. Ja ihana ja rakas kuitenkin myös. Jossain vaiheessa mietin, että jos olisi mahdollista vaihtaa päätös lapsen saamisesta ja palata ajassa taakse päin, niin ehkä saattaisin tehdä niin. Mutta sitten tulin siihen tulokseen, että en olisi kuitenkaan ollut onnellinen, vaan elämäni olisi jatkuvaa surua ja murhetta lapsettomuudesta.

Tee niin kuin intuitiosi sanoo.

Ja tuohon vielä jatkan, että nyt kun lapsi on vähän isompi ja saanut kuntoutusta, niin elämä on helpottanut aika paljon parin vuoden takaisesta. Nyt olen tilanteessa että en ikinä vaihtaisi päätöstäni. <3

Ykkönen puhuu paskaa. Lapsiaan voi katua, tämä on tabu ja siitä ei usein puhuta ääneen/omalla nimellä koska siitä seuraa lynkkaus.

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkkojen puute tekee lasten hoidosta raskasta. Kun ei koskaan pääse yhdessä pariskuntana minnekään, lomat joutuu pitämään eri aikaan, aina toisen täytyy olla lasten kanssa ja omaa aikaa on vähän. Rakastan lapsiani enkä tietenkään kadu lasten saamista. Olisi vain kiva, jos edes joskus voisi käydä vaikka elokuvissa puolison kanssa. Tätä kun on kestänyt jo kahdeksan vuotta, niin alkaa jo vähän puuduttaa.

Totta. Osa saa lapset mummolaan hoitoon viikoksi ja pääsee etelän lomalle puolison kanssa. Monet saavat säännöllisesti parisuhdeaikaa iltaisin tukiverkon ansiosta. Valvottavan vauvan kanssa lastenhoitoapu on myös merkittävä helpotus jos molemmat vanhemmat ovat jaksamisen äärirajoilla. Osa taas joutuu maksamaan monta kymmentä euroa siitä, että pääsee puolison kanssa elokuviin. Siinä vaihtaa pienituloinen leffaillan kotioloihin jo kustannusten vuoksi. Kyllä se tukiverkko helpottaa arkea vaikka tällä palstalla muuta usein väitetään. Sen takia sen olemassaolosta neuvolassakin kysellään.

Olen itsekin laiska ja mukavuudenhaluinen, mutta ihan hyvin olen pärjännyt vauvan kanssa. Työlästä se vauvan hoitaminen on verrattuna lemmikkieläimiin, mutta lapsi kehittyy aika nopeasti ja osaa kohta jo toimia monissa asioissa itsenäisesti.