Lue keskustelun säännöt.
Traumat synnytyksestä ja synnytystarina, mikä avuksi?
15.10.2014 |
Mulla on jänyt jonkinsortin traumat synnytyksestä. Aina kun nään televisiosta, että synnytetään, iho nousee kananlihalle ja tulee paniikinomainen kohtaus ja sydän tykyttää. Synnytyksestä ei ole enempää tietoa kun omat muistikuvat, koska sitä ei missään vaiheessa ole kenenkään kanssa käsitelty. Nyt on alkanut mietityttämään synnytyksen kulku ja haluaisin jotenkin purkaa sen omassa mielessäni.
Mietinkin, onko kertomus jossain neuvolan tiedostoissa tietokoneella? Tietääkkö joku, saako sen luettavaksi itselleen?
Ja miltä teistä synnytykseni vaikuttaa?
Synnytyksestä on aikaa nyt 7kk.
Menin maanantaina synnytyksen käynnistykseen. Viikkoja oli tuolloin jo 42+1, joten synnytys oli päätetty käynnistää. Minkäänlaisia supistuksia tai merkkejä alkavasta synnytyksestä ei ollut tullut, vauva ilmeisesti viihtyi masussa sen verran hyvin :)
Sain nieltäväksi kaksi tabettia osastolla (nyt en muista nimeä. cytotec tjtn?). Ei vaikutusta. Yöllä alkoi pikkuhiljaa supistella yhä kovenemissa määrin. Jossain vaiheessa ne muuttuivat sietämättömiksi. Sain kipulääkkeen yötä vasten joten pystyin JOTENKIN nukkumaan 1-2h välein.
Seuraavana aamuna supisteli kamalasti eikä taukoja paljon ollut. Tässä vaiheessa söin viimeisen aterian, aamupalan. Supistukset olivat iltapäivään asti, kunnes sisätutkimus tehtiin. Synnytys ei ollut edennyt mihinkään suuntaan, vauva ei ollut edes kiinnittynyt ja olin 0cm auki. Olin turhautunut.
(tässä vaiheessa sanottakaan että välttämättä en täysin muista vuorokaudenaikoja ja kellonaikoja. haluaisin muistaa, joten olisi ihana saada synnytyskertomus :D)
Sitten supistelikin siitä asti seuraavaan aamuun asti. Lähes taukoamatta. Sain välillä jotain piikitettävää kipulääkettä ja välillä ramppasin suihkussa, mutta se ei enää auttanut paljon ollenkaan. Kävelykin oli jo huonoa, kun supistuksen tullessa en pystynyt yksinkertaisesti edes seisomaan. Supparit tuli 1-2min välein. Illalla taas tehtiin sisätutkimus, olin jopa 2cm auki. Jossain vaiheessa meni limatulppa. sain kipulääkettä, jotta voisin edes pienen hetken nukkua. No, nukuin varmaan pari tuntia kunnes alkoi taas supistella. Kävelin yöllä käytäviä kokoajan, ja ajoittain huusin sängyssä. Tuskaatuskaatuskaa.
Aamuu 6 mennessä olin auennut sen verran, että pääsin synnytyssaliin. Ilokaasu, ah tuo helpotus. Se tosin auttoi sen pari tuntia, kunnes supistukset toden teolla alkoivat. Lapsivedet eivät edelleenkään olleet menneet. No, sitten alkoi helvetti. Minä tyhmä luulin että pahin olisi jo takana, kun olin kärvistellyt jo pari päivää taukoamattomien supistusten kanssa, niiden ollessa täysin hyödyttömiä.
Kalvot päätettiin puhkaista. Lapsivedet menivät. Supistuksia oli, eikä ilokaasu enää auttanut. Supistuksia haluttiin kuitenkin koventaa, sillä en avautunut kuulemma kovin hyvin, tai avauduin tosi hitaasti. Sitten sain oksitosiini tipan ja se laitettiin MUISTAAKSENI 9:llä tippumaan, lääkärin määräyksestä. Kuitenkin melko kovalle. Sitten alkoikin todelliset kivut. En pystynyt kun huutamaan. Supistuksilla ei ollut enää ollenkaan taukoa. Huusin ja itkin kivusta. Tarkkaa aikaa, tai kestoa en todellakaan muista. Rehellisesti sanottuna olin puolitajuton sen ajan. Tähtiä näkyi silmissä. Toivoin kuolemaa, ja sitten pelkäsin että en kuolekkaan.
Sitten minulle luvattiin epiduraali. Sitä kuitenkin jouduttiin odottelemaan todella pitkä aika. Ainakin siltä se tuntui. (anestesialääkärin laitettava, ei ollut koko talossa kait kun yksi, oli silloin muissa hommissa)
En muista epiduraalin laitosta yhtään mitään. Enkä sen vaikutusajasta. Veikkaan 1-1,5h. Muistan vaan, kun seuraavan kerran heräsin nukahdettuani joksikin aikaa. Tässä vaiheessa vauva ilmeisesti alkoi laskeutua, kun tuntui tosiaan siltä, että ulostaisin melonia. Tämäkin vaihe kesti pitkään. Sain jonkun puudutteen jossain vaiheessa, minkä nimeä en muista. Kivut olivat taas kerran sietämättömät ja puudute ei paljon auttanut. Paskoin sänkyykin kun oli tarve kokoaika ponnistaa, vaikken kuulemma olisi vielä saanut ponnistaa. Pakko oli. Itkin ja huusin.
Jossain vaiheessa olin sitten kokonaan avautunut.
Ponnistusvaiheen keston sentään muistan, kun kätilö sen kertoi. 2½h. Senkin muistan, kun minun pyydettiin hengittää paremmin, jotta vauva saisi happea. Sektiota jo kuulemma vakavasti mietittiin. Ymmärsin kuitenkin, että pojalla ei olisi mitään hapenpuutetta missään vaiheessa ollut. Sai pisteitä 8p. Mutta voiko hän tollasesta koitoksesta muka selvitä ilman mitään ongelmaa, en tiedä. Tähän asti kehittynyt todella hyvin ja kasvanut.
Ponnistusvaihe pitkittyi, kun vauva oli kuulemma reippaasti viistossa toiseen suuntaan jotenkin.. Lopuksi hänet otettiin imukupilla.
En tiedä rehellisesti, kumpi oli pahempaa, avautumis-, vai ponnistusvaihe. Molemmat yhtä helvettiä ja kokoajan pelkäsin että en kuolekkaan. Kivut sitten loppui kun seinään kun vauva avustettiin imukupilla maailmaan.
Se viiltokin tehtiin että vauva mahtuisi. En nyt muista senkään nimeä. Paska synnytys ja en aijo enää koskaan synnyttää. Jos me vielä joskus lapsia halutaan, vaadin pelkosektion. Minä en enää synnytä!
Anteeksi tää avautuminen. Oli vaan pakko purkaa edes johonkin. Mietin ajoittain, että ne kätilöt varmaan kahvihuoneessa ajatteli ja naureskeli, miten paska synnyttäjä olin. Huusin ja itkin kokoajan.
En tiedä, olenko vaan niin kamalan kipuherkkä vai miksi tästä jäi kamalat muistot ja elämäni fyysisesti ehdottomasti kamalin kokemus.
Millaisia synnytyksiä teillä on, joilla kännistetty?
Kommentit (73)
[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 00:30"]#15 vielä. Kyllä multa kai (en muista juuri mitään ekoista viikoista synnytyksen jälkeen)kysyttiin sitten että miten synnytys meni mun mielestä, mutta ei siis minkään selonteon kanssa. Luulin että se oli vaan sellainen smalltalk-kysymys kätilöltä. Sanoin että hyvin meni, mutta se johtui siitä, että olin niin äärimmäisen helpottunut, kun se oli vihdoin ohi. Tää trauma on tullu jälkeenpäin. Mua käynnistettiin eka ballongilla, sitte suun kautta cytotecilla, sitte sisäisesti... 6 vitun päivää sitä supistelua, niillä kivuilla mä olisin oikeesti synnyttäny jo 6 lasta. Mä en tiedä auttaisko mua pelkopoli tai pelkosektio koska mä olin raskausmyrkytyksen lisäksi myös sikainfluenssassa loppuraskaudesta, ja mikään pelkopoli ei voi estää tollasia tauteja, ja niitä mä pelkään. Pelkään, että tulis uusi rm ja joutuis taas käynnistykseen, tai että se tulis niin aikaisin, että lapsi ei selviäisi. Hyi, synnytys, mikä ihana voimaannuttava kokemus!
[/quote]
Mulle lääkärit ja kätilöt jankkaamalla jankkas, että toinen rm on hyvin harvinaista, jos tokakin lapsi on samalle miehelle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakin Kättärillä saa synnytyskertomuksen automaattisesti. Mielestäni se oli ihan hyödyllistä luettavaa jälkeenpäinkin, kun halusin vielä käsitellä synnytystä omassa rauhassani.
Eikös sairaalalla ole velvollisuus antaa kerran vuodessa ilmaiseksi potilastiedot, jos potilas sitä kirjallisesti pyytää? Lähetä siis kirjallinen pyyntö sairaalaan. Saat sitten postitse kaikki tiedot, jotka sinusta siellä on.
Kysy neuvolasta aika pelkopolille tai vastaavalle että pääset juttelemaan synnytyksestäsi synnytystä hoitaneen kätilön kanssa tai ainakin jonkun kanssa joka lukee paperisi.
Synnytyksesi kuulostaa minusta hurjalta kokemukselta. Jätä tänne kirjoitetut ikävät kirjoitukset siitä että synnytys aina sattuu omaan arvoonsa. Minulle sanoi kätilö oman synnytykseni jälkeen että minulla on oikeus tuntea että minun synnytykseni oli vaikea, eikä sitä tarvitse vertailla mihinkään muihin synnytyksiin. Sama sinulla.
Sellainen miete minulla on, että jos synnytys on sujunut niin että sinun ja lapsen terveys ei ole ollut uhattuna missään vaiheessa ja lapsi sai syntyessään hyvät 8 pistettä, niin synnytys on varmaan lääketieteellisesti ajateltuna mennyt hyvin. Henkilökunta ei välttämättä ole edes tajunnut kuinka kipeä sinä olit. Käsittääkseni ihmiset reagoivat synnytyskipuun hyvin eri tavoin. Minä esimerkiksi makasin hiljaa paikallani enkä kommunikoinut kenenkään kanssa. Myöhemmin mietin, että olisiko pitänyt huutaa että kätilö olisi huomannut että minuun sattuu. Synnytyksen jälkeen keskusteluissa kätilön kanssa kävi ilmi, että jotkut reagoivat kipuun huutamalla koko ajan ja toiset ovat koko ajan hiljaa. Jotenkin ymmärsin että se on sitten kätilön ammattitaitoa ymmärtää mistä on kulloinkin kyse.
Tsemppiä asian käsittelyyn. Minun käsittelytyöni niinikään käynnistetystä synnytyksestä jatkui ehkä noin vuoden synnytyksen jälkeen ja minua auttoi kätilöiden kanssa puhuminen ja oman synnytyksen kulun ymmärtäminen.
Olisit ollut onnellinen ettei tarvinnut pihtisynnyttää. Se vasta herkkua olisi ollut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa aika rankalta. En tiedä haluatko kuulla minun tarinaani, se on aikalailla erilainen. Meillä aloitettiin käynnistely kun oli 42 viikkoa tasan. Pikkuhiljaa cycotecia (en oikeasti muista miten kirjoitetaan), puolikkailla aloitettiin. Alkuun ei mitään tuntemuksia. Yötä vasten ei annettu enää. Seuraavana aamuna uudestaan puolikasta ja iltapäivällä kokonainen. Supistukset alkoivat sitten iltapäivästä yhtäkkiä, kun kätilökin oli käynyt jo toteamassa, että huomenna jatkettava varmaan. Ja voimistuivatkin nopeasti. Lopulta huusinkin sängyssä kuinka haluan saliin jo ja jotain apua, edes jumppapallon. :D Eniten kaipasin omaa rauhaa, kun olin kahden hengen huoneessa. Enkä enää halunnut että mieskään lähtisi iltaa vasten pois. Paniikki alkoi kun kätilö vihjasi että miehen pitäisi kohta lähteä ja minulla loppui hallinta supistuksista täysin kun luulin jääväni vielä yksin. Eivät ilmeisesti uskoneet supistelevan kunnolla, kun olin pysynyt niin rauhallisena. Lopulta ilta 9 pintaan pääsin saliin ha rauhotuin taas. Pääsin ammeeseen lillumaan ja pistin miehen lukemaan lehteä. Sitten puoliltaöin alkoi loppua kantti ja pyysin, että josko saisi epiduraalin. Sitten laitettiinkin letkua jos jonkinmoista ja olinkin taivaassa. Sitten käytiin miehen kanssa nukkumaan. Heräsin sitten neljän pintaan kakattavaan tunteeseen ja kätilö sanoi että voin jo itsekseen rauhassa ponnistella jos tuntuu siltä, siinä tovin seisoskelin ja tunnustelin fiiliksiä. Lopulta kätilö tuli takaisin ja ehdotti, että olisikohan jo aika lapsen syntyä. Sovittiin klo 5, että klo 6 lapsi on maailmassa. ;) missään vaiheessa ponnistuskaan ei sattunut, tuntui vaan vahvasti, että on ponnistettava. Episiotomia tehtiin. Loppuvaiheessa olin jo pyörtyä, mutra kätilö ehdotti josko haluan kokeilla kuinka tuuhea tukka vauvalla on. Siitä sain loppuun voimaa ja tyttö oli ulkona 5.28
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee ihan oma synnytys mieleen ap:n kertomuksesta. Mulle pahinta oli se, kun kalvot puhkaistiin ja sen jälkeen avauduin vauhdilla, huusin vaan enkä tajunnut enää mitään. En saanut edes mitään puudutuksia, vain ilokaasua mutta en osannut käyttää sitä paniikissani. Uskalsin onneksi kuitenkin tehdä toisen lapsen ja ehkä se toisen lapsen synnytys oli helpompi kestää, kun tiesi että se kipu vielä joskus loppuu. En saanut toisestakaan lapsesta mitään kivunlievitystä, myös eppari tehtiin ilman puudutusta, saksilla vain napsaistiin. Kuulostaa ehkä pahalta, mutta siinä vaiheessa kun luulee ja toivoo kuolevansa, puukko alapäässä ei tunnu enää missään :D Kolmatta lasta en enää halua, osin siksi että arki on raskasta jo kahden kanssa, mutta myös siksi että en halua enää koskaan synnyttää.
Mutta asiaan, olis varmaan hyvä jos juttelisit ap jonkun kanssa tuosta synnytyksestäsi, se voisi vähän helpottaa. Toiset kokee synnytyksen kauniina tapahtumana, mutta osalle meistä se on kaikkea muuta.
Minusta olis pelkästään hyvä asia, jos synnytyksen hirvittävyydestä puhuttaisiin enemmän. Itselle ainakin tuli yllätyksenä se, että sehän on kuin teurastusta. Olis hyvä että jokainen esikoista odottava valmistautuisi pahimpaan, näin oliskin positiivinen yllätys jos se ei olisikaan ihan niin hirvittävää :) Meillekin näytettiin synnytysvalmennuksessa jokin synnytysvideo, siinä äiti muutamalla ponnistuksella hiljaisena (!!!) työnsi lapsen vaan maailmaan. Parempi olis ollut semmonen jossa äiti huutaa kuin hyeena, kakat ois lakanalla ja verisellä puukolla viillettäis äidin pimpsaa rikki, eipä tulis liian ruusuista kuvaa kellekään :D
Mietin tässä ap:n kokemusta ja sitä että itse saimme sen hirveän synnytyksen takia vain yhden lapsen. Nyt jotenkin harmittaa. Varsinkin kun se ainokainen olisi siskon tai veikan halunnut. Mutta en pystynyt. Onneksi on serkut ja kaverit. Miettikää rauhassa omaa ratkaisuanne.
Ainoa lapsikin on siunaus, ja hän on usein empaattinen, antelias, helppokin. No, nää nyt vaan on mun ajatuksiani.
Tuleehan sitten se vävypoika siihen tai miniä. Ja vaikka kuinka monta pikkuista lapsenlasta vipeltämään. Nauti siitä pienestä ja toivu rauhassa. Se ottaa aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luojan kiitos vaadin pelkosektion!!! Ja tässä raskaudessa sama juttu, sanoin jo ekassa neuvolassa etten ikinä synnytä alakautta! Uskomatonta mitä tuskaa naiset laitetaan kärsimään vielä 2000 luvullakin, huh huh!
32 jatkaa.. Oma synnytys oli hyvinkin helppo lopulta. Olisi voinut olla toisinkin. Mutta ehkä helpottaa myös tietää, että synnytys voi mennä myös helpomminkin? Ettei sen puoleen kannata luopua lapsesta. Pelkopolilla voit käsitellä asiaa kuten sanottu. Lisäksi voi auttaa jos jo etukäteen hieman suunnittelet synnytystä (kuitenkin muistaen, että se suunnitelma on enemmänkin toiveita ja haluja ja että muutoksiin on oltava varaa). Sitten myös pidät huolen että tukihenkilösikin tietää toiveistasi ja osaa tarvittaessa huolehtia niistä. Itse koin, että pelko on synnyttäjän pahin vastus. Itse kun antauduin sille, kivutkin tuntuivat pahemmilta. Sen takia ne kannattaa käsitellä, niin on jo oman pään sisällä osa kivunlievityksestä. Ja loppu sitten muilla kivunlievityksellä. Siitä ajatuksesta ainakin luovut, että kätilöt ajattelisivat sinun olevan huono synnyttäjä. He tuskin sellaisia miettivät. Eikä se, että sattuu tee huonoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla muuten samanlainen eka synnytys paitsi että ei edennyt ja vauvan vointi romahti niin jouduin sektioon monen päivän supistusten päälle. Puudutus lähti kesken leikkauksen eikä ne meinannut uskoa. En saanut vauvaa syliin enkä voinut hoitaa sitä kahteen päivään ku makasin sängyssä korkeassa kuumeessa synnytyksen jälkeen.
Olisin vaihtanut sun kanssa vaikka heti. Ai niin, kohtu umpeutui sektion jälkeen virtsarakkoon kiinni, kesti monta vuotta ennen korjausleikkausta. Ei ole mikään virhe kenelle tahansa voi tapahtua noin. Keho itse parantuu miten parantuu. Oli tuskaa tyhjentää rakko kun tuntui että kohtu tulee perässä ulos.
Mee vaan sektioon.
Jokainen raskaus ja synnytys on erillainen.
otin ekat cytot kello 15, kello 16 alkoi supistella 20min välein, mutta säännöllistyivät siinä kuudelta, jolloin synnytys katsottiin alkaneeksi. kolmas lapsi ,viikkoja 40+5, eka käynnistys ja yli 4kg painoarvio. käynnistettiin koska 2pv aiemmin oli todettu iso lapsi (siihen mennessä keskikokoa..) ja kolmas raskaus ja eka raskausmyrkytys.
18 käynnistyi, 22:45 sain jonkin pistettävän oxynorm tms piikin, 5cm auki. Viimeiset 5 cm aukesi noin 20min aikana, vedet meni, juostiin saliin, jossa hetki odoteltiin ja 5min oli ponnistusvaihe.
synnytyksen kesto 5h28min, lapsi 4.5kg ja ei yhtään tikkiä tarvittu
Oliko tämä Seinäjoella? Tuli niin elävästi mieleen omat synnytykset. Ja mulla myös ekan synnytyksen jälkeen meni muutama vuosi, että pystyin ilman itku- ja paniikkikohtausta ajattelemaan synnytystä, katsomaan synnytysohjelmia tai kuuntelemaan radiosta kappaleita joita synnytyksen aikana kuului.
[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 05:50"]
No voi voi. Ei voi kuin nauraa teille pelkoämmille :D Ihan kriisiryhmä varmaan teille pitäisi tilata!
No menepä sinne ylilaudalle hus hus räkänokka!
Ikäviä kokemuksia teillä osalla ollut :/ Muistakaa kuitenkin tuon kaiken jälkeen, että teillä on se syntynyt lapsi. Lapseton ei koskaan koe edes kivuliasta synnytystä. Toivon ap, että ymmärrät mitä tarkoitan tällä. En syyllistä vaan yritän korostaa sitä mitä olet kauhean kivun kautta saanut maailmaan. Ei ole kaikille mahdollista.
itselläni synnytys oli helppo, kun lähes 10 vuoden endosta johtuneen lapsettomuuden jälkeen synnytin. Jotain hyötyä helvetillisistä kuukautiskivuista. Tuli harjoiteltua koko aikuisikä :/
Tsemppiä teille synnytyspelkoisille! Asioilla on taipumus elämässä loksahtaa kohdilleen oikealla tavalla. Usein sen huomaa vasta ajan kanssa.
24 ihmettelee, eikö mikään ole muuttunut.