Muistisairaan henkilön puolison uusi suhde (mitä mieltä?)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun isäni jaksoi äitini dementiaa loppuun asti. Isä asui rivitalossa pihan toisella puolella ja äitini dementiakodissa pihan toisella puolella. Kävi 2 tai 3 kertaa päivässä äitiä katsomassa. Äiti sairasti dementiaa 10v. Nyt ollut 5v kuolleena eikä isälläni ole vieläkään uutta naista. Naimisissa olivat 56v.

Voi kuinka hienoa. Olet varmaan onnellinen, kun isällä ei ole uutta rakkautta vieläkään.

Ei tuossa kommentissa tuollaista viestiä ollut. Voisi jopa ajatella, että kirjoittaja on huolissaan isästään.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini alkoi olemaan vanhan koulukaverinsa kanssa, aluksi tosin hyvin varovasti ja pienesti, kun isäni oli jo aivan pimpelipom. Meitä (aikuisia) lapsia asia ei haitannut, mutta muu äidin suku olikin sitten eri asia. Tai no ei toki kaikki, mutta äidin isä ja ainakin yksi sisar paheksuivat kovasti eivätkä hyväksyneet.

Isäni kuolikin sitten aika pian sen jälkeen, mutta mielipiteet pysyivät.

Haluatko sinä, että sinusta joskus sanotaan, että olet ”pimpelipom”? Kyllä voi olla epäkunnioittavaa puhetta omasta vanhemmasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jos te olisitte vastaavassa tilanteessa ja samassa asemassa kuin pariskunnan mies, voisitteko aloittaa uuden suhteen? Onko mielestänne moraalisesti väärin jos pitkälle dementoituneen puoliso aloittaa uuden suhteen avioliiton ollessa voimassa ja puolison ollessa elossa?" - - Ensimmäiseen kysymykseen "en", toiseen kysymykseen "kyllä". Mieheni on sairastanut rappeuttavaa muistisairautta yli kymmenen vuotta ja ollut siitä ajasta kymmenen vuotta hoivakodissa. Käyn syöttämässä häntä melkein joka päivä ja edelleen meillä on niitä hyviä hetkiä, jolloin mieheni ilme kirkastuu tai hetkiä, jolloin hänen otsansa vetäytyy huolestuneena ryppyyn. En ole missään vaiheessa ajatellut, että hän olisi pelkkä "kuori", vaan ihminen, jolla on inhimilliset tunteet. Enkä edes voi tietää, millaisia pelkoja hän esimerkiksi kokee. Kosketuksesta hän nauttii edelleen ja ilmaisee sen rauhoittumalla ja sulkemalla silmät. Elämä on meitä näin kuljettanut ja antanut meille tällaiset eväät. Nuorina ja hupsuina lupasimme rakastaa toisiamme, kunnes kuolema meidät erottaa, ja sen lupauksen aion pitää. Voin vain kuvitella, kuinka hyvin mieheni olisi minusta huolehtinut, jos tilanne olisi mennyt toisinpäin. "Minkä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te samoin heille" on edelleen ajankohtainen muistutus, ja ymmärrän ap:n kuvaamien lasten närkästyksen. Nykyinen ajattelutapa on niin kylmä, ja ajatellaan, että jos toisesta ihmisestä ei ole itselle hyötyä, hän saa olla. Kukaan ei pääsen muistisairaan ihmisen pään sisälle näkemään, mitä hän tuntee, kun hän ei osaa enää ajatuksiaan ja tunteitaan ilmaista.   

Onko uhrautuvuudestasi hänelle enemmän hyötyä kuin sinulle on haittaa?

Eli tässä tullaan taas siihen hyöty/haittanäkökohtaan. 🤔

Niin. Muita järkeviä näkökohtia tuskin on. Ja jos jonkin asian tuottamista hyödyistä ja haitoista ei ole väliksi, kaikki on yhdentekevää.

On myös tunteet. Niistä nykyihminen vähät välittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä kun muistisairas löytää uuden kumppanin vaikka sieltä hoitokodista eikä muista että hänellä on puoliso. Voi tietysti olla niinkin että muistisairas itse ei näe siinä mitään ongelmaa että hänellä on kumppani kotona ja jolta saa hoivaa ja sen lisäksi kumppani hoivakodissa jonka kanssa vietetään vapaa-aikaa.

Olen todistanut sellaista tilannetta ja henkilökunta toimi siinä viisaasti siirtämällä kyseiset henkilöt eri paikkoihin ja niin pitää tehdäkin.

Eihän henkilökunta voi päättää sitä mihin asukas muuttaa. Hoivakoti on koti. Muuttamisesta tai sen tarpeesta muistisairaan kohdalla päättää omaiset tai edunvalvoja.

Kyllä voi huoneita vaihtaa osaston sisällä ja osastoja talon sisällä tarpeen mukaan. Niin tehtiin minunkin omaiseni kohdalla tilanteen mukaan. Huoneita tyhjenee ja uusia asukkaita tulee ja muutoksia joudutaan tekemään. Ei siihen tarvita omaisten eikä edunvalvojan lupaa. 

Ei kyllä hoitohenkilökunta voi. He toki voivat kertoa että sellainen olisi ehkä tarpeen. Päätöstä asiasta he eivät voi tehdä.

Kyllä voivat.

On ok. Toivottavasti puoliso kuitenkin vierailee muistisairaan luona.

Tiedän samanlaisen tapauksen, nainen alkoi dementoitua pahasti +50 vuotiaana. Enää ei tunnista ketään, sairaus on taannuttanut lähes lapsen tasolle. On laitoshoidossa. Puoliso käy tervehtimässä ja tapailee uutta.

Muistisairaus on siinä mielessä vittumainen, että vaikka kuinka rakastaa se ei riitä auttamaan sairastunutta muistamaan puolisoaan. Pahimmillaan muistisairas pelkää/ on agressiivinen puolisoaan kohtaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jos te olisitte vastaavassa tilanteessa ja samassa asemassa kuin pariskunnan mies, voisitteko aloittaa uuden suhteen? Onko mielestänne moraalisesti väärin jos pitkälle dementoituneen puoliso aloittaa uuden suhteen avioliiton ollessa voimassa ja puolison ollessa elossa?" - - Ensimmäiseen kysymykseen "en", toiseen kysymykseen "kyllä". Mieheni on sairastanut rappeuttavaa muistisairautta yli kymmenen vuotta ja ollut siitä ajasta kymmenen vuotta hoivakodissa. Käyn syöttämässä häntä melkein joka päivä ja edelleen meillä on niitä hyviä hetkiä, jolloin mieheni ilme kirkastuu tai hetkiä, jolloin hänen otsansa vetäytyy huolestuneena ryppyyn. En ole missään vaiheessa ajatellut, että hän olisi pelkkä "kuori", vaan ihminen, jolla on inhimilliset tunteet. Enkä edes voi tietää, millaisia pelkoja hän esimerkiksi kokee. Kosketuksesta hän nauttii edelleen ja ilmaisee sen rauhoittumalla ja sulkemalla silmät. Elämä on meitä näin kuljettanut ja antanut meille tällaiset eväät. Nuorina ja hupsuina lupasimme rakastaa toisiamme, kunnes kuolema meidät erottaa, ja sen lupauksen aion pitää. Voin vain kuvitella, kuinka hyvin mieheni olisi minusta huolehtinut, jos tilanne olisi mennyt toisinpäin. "Minkä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te samoin heille" on edelleen ajankohtainen muistutus, ja ymmärrän ap:n kuvaamien lasten närkästyksen. Nykyinen ajattelutapa on niin kylmä, ja ajatellaan, että jos toisesta ihmisestä ei ole itselle hyötyä, hän saa olla. Kukaan ei pääsen muistisairaan ihmisen pään sisälle näkemään, mitä hän tuntee, kun hän ei osaa enää ajatuksiaan ja tunteitaan ilmaista.   

Onko uhrautuvuudestasi hänelle enemmän hyötyä kuin sinulle on haittaa?

Eli tässä tullaan taas siihen hyöty/haittanäkökohtaan. 🤔

Niin. Muita järkeviä näkökohtia tuskin on. Ja jos jonkin asian tuottamista hyödyistä ja haitoista ei ole väliksi, kaikki on yhdentekevää.

On myös tunteet. Niistä nykyihminen vähät välittää.

Minkä logiikan mukaan miellyttävän tunteen aiheuttamen ei ole hyöty? Sinulleko ei ole haittaa, jos joku tuottaa sinulle mielipahaa?

Kunhan tätä sairasta puolisoa ei ole unohdettu, niin ihan ok. Itse ainakin toivoisin, että vastaavassa tilanteessa toinen ei jäisi tilanteeseen roikkumaan, jos itsellä vielä virtaa. Tämä on asia minkä voisikin ihan ottaa puheeksi oman puolison kanssa jo näin ennalta.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä toivoisin mieheni löytävän uuden kumppanin, jos sairastin Alzheimeriin. Ei se olisi minulta pois ja koska rakastan miestäni, en haluaisi hänen hautautuvan vain minun muistelemiseeni. En minä enää sitä siinä vaiheessa tajuaisi. Tästä on jo keskenäänkin puhuttu

Minä en toivoisi. Minä toivoisin hänen olevan niin suoraselkäinen että osaisi erota ja aloittaa vasta sitten uuden elämän. En siedä teeskentelijöitä, pettäjiä, esittäjiä tai rahan vuoksi kenessäkään vastentahtoisesti roikkujia.

Voi kuinka olet jyrkkä. Jos toinen on jo hoivakodissa niin ei ole suoraselkäistä erota vaan pelkästään julmaa. Ero tarkoittaisi sitä, että jätetään toinen yksin silloin, kun hän ei pysty huolehtimaan itsestään eikä välttämättä edes ymmärrä mistä on kyse.

Suoraselkäistä on pitkä liiton jälkeen pitää huolta hoivakodissa asuvasta, käydä katsomassa ja juttelemassa. Jos sen lisäksi on suhde hoivakodin ulkopuolella niin siitä ei se hoidokki tiedä eikä näinollen myöskään kärsi. Jos toinen tekee jo kuolemaa niin turha hänen elämäänsä on enää siitä lisää kurjistaa.

Toinenhan on jätetty jo ja lähdetty toisen naisen perään. Parempi sille ettei enää ymmärrä kuinka vähän toinen on välittänyt. Tuodaanko uusi puoliso hautajaisiinkin tanssimaan arkulle?

Entä jos mies odottaa dementoituneen vaimonsa kuolemaa ja etsii sitten uuden naisen? Onko sekin jättämistä? Vai onko jättämistä pelkästään se, jos tekee noin jo sitten kun puolison persoonaa ei enää ole, eikä kontaktia enää saa?

Eroaminen saattaa olla vaikeasti dementoineen kanssa vaikeaa. Hän ei pysty enää allekirjoittamaan mitään sopimuksia.

Myöskään ei tajua mitä on allekorjoittamassa jos siihen jotenkin pystyy.

Eropaperin allekirjoitus ei olisi laillinen.

Ja miten tämä dementoitunut pystyisi ilmaisemaan sen ettei halua erota?

Ei yksipuolisesti voi erota toisesta.

Mikä järki on tuossa vaiheessa edes erota?

Jonkun moraalin, paheksumisen tms. vuoksi?

Höpönlöpön. Kun toinen on vaikeasti dementoitunut on ihan järkevää ja suotavaa jatkaa liittoa, käydä katsomassa sairastunutta ja elää omaa elämäänsä niin hyvin kuin pystyy. Ei se ole väärin.

Miksi terveemmän pitäisi kärsiä vielä lisää ja lopettaa eläminen kun jo on menettänyt puolison sairaudelle.

Lapset perivät kuitenkin vanhempansa koska terveempi puoliso ei pysty avioitumaan kun on vielä naimisissa.

Lapsethan päinvastoin saattavat hävitä perinnönjaossa jos isä tai äiti toisen eroasi ja ottaisi uuden puolison.

Ainakin perinnönjako saattaisi mennä vaikeammaksi.

Yrittäkää te tuomitsijat ymmärtää.

Ihminen menee naimisiin saadakseen juttukaverin, arjenjakajan, rakastetun, tasavertaisen ihmissuhteen.

Dementoitunut ihminen on usei lapsen tasolla, kuten joku sanoikin.

Hänen kanssaan ei useinkaan voi keskustella, ei tunne ketään.

Kommunikointia ei pikeastaan synny mitenkään.

Hän ei mitenkään kärsi tai edes tiedä mitä laitoksen ulkopuolella tapahtuu. Hän ei ehkä edes muista siitä ajasta yhtään mitään.

Miksi terveempi kumppani saa elää niin, että hänellä on juttukaveri? Ehkä rakkaussuhdekin?

Se ei ole sairastuneelta pois koska hän sellaiseen kykenisi.

Miksi nämä asiat pitäisi ottaa pois myös siltä terveemmältä?

Tuomitseva ajatteluhan se vasta on itsekkään ihmisen merkki.

Mitä heidän päässään oikein liikkuu.

Itse olen sanonut, että jos sairastun pahasti etten voi olla hänen kanssaan niinkuin terveenä tai kuolen mies saa ja hänen pitää jatkaa mahdollisimman hyvää elämää.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on väärin, kun toinen on vielä elossa. Käyttäisi energiaa sen toisen tukemiseen.

Dementtiei ehkä osaa ääneen sanoa, kuka se siinä vieressä on, mutta kyllä hän sen pohjimmiltaan ymmärtää, että joku hyvin läheinen.

Vastenmielistä tuollainen kuvio, että uusi otetaan.

Dementti voi hyvin, kun toinen käy katsomassa ja varmistaa hyvän hoidon. Hän ei parane eikä tarvitse muuta.

Vierailija kirjoitti:

Eroaminen saattaa olla vaikeasti dementoineen kanssa vaikeaa. Hän ei pysty enää allekirjoittamaan mitään sopimuksia.

Myöskään ei tajua mitä on allekorjoittamassa jos siihen jotenkin pystyy.

Eropaperin allekirjoitus ei olisi laillinen.

Ja miten tämä dementoitunut pystyisi ilmaisemaan sen ettei halua erota?

Ei yksipuolisesti voi erota toisesta.

Mikä järki on tuossa vaiheessa edes erota?

Jonkun moraalin, paheksumisen tms. vuoksi?

Höpönlöpön. Kun toinen on vaikeasti dementoitunut on ihan järkevää ja suotavaa jatkaa liittoa, käydä katsomassa sairastunutta ja elää omaa elämäänsä niin hyvin kuin pystyy. Ei se ole väärin.

Miksi terveemmän pitäisi kärsiä vielä lisää ja lopettaa eläminen kun jo on menettänyt puolison sairaudelle.

Lapset perivät kuitenkin vanhempansa koska terveempi puoliso ei pysty avioitumaan kun on vielä naimisissa.

Lapsethan päinvastoin saattavat hävitä perinnönjaossa jos isä tai äiti toisen eroasi ja ottaisi uuden puolison.

Ainakin perinnönjako saattaisi mennä vaikeammaksi.

Yksipuolisesti voi kyllä erota, mutta onhan se turhaa. Niin kiire ei pitäisi olla uuteenkaan liittoon.

Tätini mies sairasti Alzheimeria vuosikausia. Täti jäi eläkkeelle työelämästä suoraan omaishoitajaksi. Mies oli levoton, ei nukkunut ja aggressiivinen vuosikausia, kunnes lopulta joutui hoitokotiin. Tätini kävi hoitokodissa joka päivä ja tutustui siellä mieheen, jonka vaimo oli samassa tilanteessa. He alkoivat tapailemaan, kävivät marjassa, mökillä ja tekivät pieniä reissuja. Kenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan. Täti sai tältä mieheltä tukea ja voimaa hoitaa laitoksessa olevaa miestään. Myös heidän lapsensa olivat onnellisia, kun tiesivät ettei äidin tarvitse olla yksinäinen. Tädin mies kuoli juuri pari kuukautta sitten. Tämä ei ole muuttanut tilannetta mitenkään tädin "ystävän" kannalta, vaan mies köy edelleen päivittäin hoitokodissa hoitamassa vaimoaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jos te olisitte vastaavassa tilanteessa ja samassa asemassa kuin pariskunnan mies, voisitteko aloittaa uuden suhteen? Onko mielestänne moraalisesti väärin jos pitkälle dementoituneen puoliso aloittaa uuden suhteen avioliiton ollessa voimassa ja puolison ollessa elossa?" - - Ensimmäiseen kysymykseen "en", toiseen kysymykseen "kyllä". Mieheni on sairastanut rappeuttavaa muistisairautta yli kymmenen vuotta ja ollut siitä ajasta kymmenen vuotta hoivakodissa. Käyn syöttämässä häntä melkein joka päivä ja edelleen meillä on niitä hyviä hetkiä, jolloin mieheni ilme kirkastuu tai hetkiä, jolloin hänen otsansa vetäytyy huolestuneena ryppyyn. En ole missään vaiheessa ajatellut, että hän olisi pelkkä "kuori", vaan ihminen, jolla on inhimilliset tunteet. Enkä edes voi tietää, millaisia pelkoja hän esimerkiksi kokee. Kosketuksesta hän nauttii edelleen ja ilmaisee sen rauhoittumalla ja sulkemalla silmät. Elämä on meitä näin kuljettanut ja antanut meille tällaiset eväät. Nuorina ja hupsuina lupasimme rakastaa toisiamme, kunnes kuolema meidät erottaa, ja sen lupauksen aion pitää. Voin vain kuvitella, kuinka hyvin mieheni olisi minusta huolehtinut, jos tilanne olisi mennyt toisinpäin. "Minkä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te samoin heille" on edelleen ajankohtainen muistutus, ja ymmärrän ap:n kuvaamien lasten närkästyksen. Nykyinen ajattelutapa on niin kylmä, ja ajatellaan, että jos toisesta ihmisestä ei ole itselle hyötyä, hän saa olla. Kukaan ei pääsen muistisairaan ihmisen pään sisälle näkemään, mitä hän tuntee, kun hän ei osaa enää ajatuksiaan ja tunteitaan ilmaista.   

Onko uhrautuvuudestasi hänelle enemmän hyötyä kuin sinulle on haittaa?

Eli tässä tullaan taas siihen hyöty/haittanäkökohtaan. 🤔

Niin. Muita järkeviä näkökohtia tuskin on. Ja jos jonkin asian tuottamista hyödyistä ja haitoista ei ole väliksi, kaikki on yhdentekevää.

On myös tunteet. Niistä nykyihminen vähät välittää.

Nykyään niistä onneksi välitetään. Ei tarvitse suorittaa avioliittoa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on väärin, kun toinen on vielä elossa. Käyttäisi energiaa sen toisen tukemiseen.

Dementtiei ehkä osaa ääneen sanoa, kuka se siinä vieressä on, mutta kyllä hän sen pohjimmiltaan ymmärtää, että joku hyvin läheinen.

Vastenmielistä tuollainen kuvio, että uusi otetaan.

Lääkärinä voin sanoa, että pitkälle edenneessä muistisairaudessa aivot ovat sen verran tuhoutuneet, että muistijälkeä läheisistä ihmisistä ei ole olemassa. He eivät ole dementoituneen mielessä ole olleet koskaan olemassa. Turhaa sentimentalismia väittää, että "kyllä se pohjimmiltaan ymmärtää" kun asian tila on päinvastainen ja lääketieteellisessä mielessä mahdotonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on väärin, kun toinen on vielä elossa. Käyttäisi energiaa sen toisen tukemiseen.

Dementtiei ehkä osaa ääneen sanoa, kuka se siinä vieressä on, mutta kyllä hän sen pohjimmiltaan ymmärtää, että joku hyvin läheinen.

Vastenmielistä tuollainen kuvio, että uusi otetaan.

Lääkärinä voin sanoa, että pitkälle edenneessä muistisairaudessa aivot ovat sen verran tuhoutuneet, että muistijälkeä läheisistä ihmisistä ei ole olemassa. He eivät ole dementoituneen mielessä ole olleet koskaan olemassa. Turhaa sentimentalismia väittää, että "kyllä se pohjimmiltaan ymmärtää" kun asian tila on päinvastainen ja lääketieteellisessä mielessä mahdotonta.

Ja minä voin kokemuksesta sanoa, että tuo ei pidä paikkaansa, vaikka en olekaan ”lääkäri”. Miten selität sen, että kun erään tuntemani muistisairaan tytär tulee käymään (hän asuu pitkän matkan päässä), sairas saa kuin uutta virtaa, rupeaa ”puhumaan” ja ilostuu silmin nähden? Tuo sinun ”lääketieteellinen” käsityksesi on täysin väärä. Kannattaa lukea tenttikirjat uudelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on väärin, kun toinen on vielä elossa. Käyttäisi energiaa sen toisen tukemiseen.

Dementtiei ehkä osaa ääneen sanoa, kuka se siinä vieressä on, mutta kyllä hän sen pohjimmiltaan ymmärtää, että joku hyvin läheinen.

Vastenmielistä tuollainen kuvio, että uusi otetaan.

Lääkärinä voin sanoa, että pitkälle edenneessä muistisairaudessa aivot ovat sen verran tuhoutuneet, että muistijälkeä läheisistä ihmisistä ei ole olemassa. He eivät ole dementoituneen mielessä ole olleet koskaan olemassa. Turhaa sentimentalismia väittää, että "kyllä se pohjimmiltaan ymmärtää" kun asian tila on päinvastainen ja lääketieteellisessä mielessä mahdotonta.

Ja minä voin kokemuksesta sanoa, että tuo ei pidä paikkaansa, vaikka en olekaan ”lääkäri”. Miten selität sen, että kun erään tuntemani muistisairaan tytär tulee käymään (hän asuu pitkän matkan päässä), sairas saa kuin uutta virtaa, rupeaa ”puhumaan” ja ilostuu silmin nähden? Tuo sinun ”lääketieteellinen” käsityksesi on täysin väärä. Kannattaa lukea tenttikirjat uudelleen.

Ei ole niin pitkälle edennyt sairaus

Vierailija kirjoitti:

On ok. Toivottavasti puoliso kuitenkin vierailee muistisairaan luona.

Tiedän samanlaisen tapauksen, nainen alkoi dementoitua pahasti +50 vuotiaana. Enää ei tunnista ketään, sairaus on taannuttanut lähes lapsen tasolle. On laitoshoidossa. Puoliso käy tervehtimässä ja tapailee uutta.

Muistisairaus on siinä mielessä vittumainen, että vaikka kuinka ratsastaa se ei riitä auttamaan sairastunutta muistamaan puolisoaan. Pahimmillaan muistisairas pelkää/ on agressiivinen puolisoaan kohtaan mies saattaa esimerkiksi olla kyrppä suorana miltei koko ajan ja himoitsee naintia koko ajan. Puoliso joutuu sitten paljastaan pyllyn  tai pimpun jatkuvasti, jos nyt edes pikkareita kantsii haarovälin eteen nostellakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on väärin, kun toinen on vielä elossa. Käyttäisi energiaa sen toisen tukemiseen.

Dementtiei ehkä osaa ääneen sanoa, kuka se siinä vieressä on, mutta kyllä hän sen pohjimmiltaan ymmärtää, että joku hyvin läheinen.

Vastenmielistä tuollainen kuvio, että uusi otetaan.

Lääkärinä voin sanoa, että pitkälle edenneessä muistisairaudessa aivot ovat sen verran tuhoutuneet, että muistijälkeä läheisistä ihmisistä ei ole olemassa. He eivät ole dementoituneen mielessä ole olleet koskaan olemassa. Turhaa sentimentalismia väittää, että "kyllä se pohjimmiltaan ymmärtää" kun asian tila on päinvastainen ja lääketieteellisessä mielessä mahdotonta.

Ja minä voin kokemuksesta sanoa, että tuo ei pidä paikkaansa, vaikka en olekaan ”lääkäri”. Miten selität sen, että kun erään tuntemani muistisairaan tytär tulee käymään (hän asuu pitkän matkan päässä), sairas saa kuin uutta virtaa, rupeaa ”puhumaan” ja ilostuu silmin nähden? Tuo sinun ”lääketieteellinen” käsityksesi on täysin väärä. Kannattaa lukea tenttikirjat uudelleen.

Ei ole niin pitkälle edennyt sairaus

Jos on diagnosoitu yli 10 vuotta sitten, niin on aika pitkälle edennyt. 😏