Lue keskustelun säännöt.
Muistisairaan henkilön puolison uusi suhde (mitä mieltä?)
07.09.2021 |
Suvussani on meneillään tällainen ”kriisi”:
70 ja risat-ikäinen pariskunta on ollut naimisissa noin 50 v. Vaimolla todettiin muutama vuosi sitten Alzheimer, ja hän on tällä hetkellä hoitokodissa eikä enää ns. tässä maailmassa kuin pienin pilkahduksin.
Mies on täysin terve ja aktiivinen. Hän on löytänyt itselleen naisystävän, jonka kanssa on alkanut viettää yhä enemmän aikaa. Pariskunnan lapset ovat tästä äärimmäisen närkästyneitä ja vihaisia.
Jos te olisitte vastaavassa tilanteessa ja samassa asemassa kuin pariskunnan mies, voisitteko aloittaa uuden suhteen? Onko mielestänne moraalisesti väärin jos pitkälle dementoituneen puoliso aloittaa uuden suhteen avioliiton ollessa voimassa ja puolison ollessa elossa? Antaisitteko puolisollenne luvan uuteen suhteeseen, jos tietäisitte sairastavanne pahenevaa muistisairautta?
Kommentit (125)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Jos te olisitte vastaavassa tilanteessa ja samassa asemassa kuin pariskunnan mies, voisitteko aloittaa uuden suhteen? Onko mielestänne moraalisesti väärin jos pitkälle dementoituneen puoliso aloittaa uuden suhteen avioliiton ollessa voimassa ja puolison ollessa elossa?" - - Ensimmäiseen kysymykseen "en", toiseen kysymykseen "kyllä". Mieheni on sairastanut rappeuttavaa muistisairautta yli kymmenen vuotta ja ollut siitä ajasta kymmenen vuotta hoivakodissa. Käyn syöttämässä häntä melkein joka päivä ja edelleen meillä on niitä hyviä hetkiä, jolloin mieheni ilme kirkastuu tai hetkiä, jolloin hänen otsansa vetäytyy huolestuneena ryppyyn. En ole missään vaiheessa ajatellut, että hän olisi pelkkä "kuori", vaan ihminen, jolla on inhimilliset tunteet. Enkä edes voi tietää, millaisia pelkoja hän esimerkiksi kokee. Kosketuksesta hän nauttii edelleen ja ilmaisee sen rauhoittumalla ja sulkemalla silmät. Elämä on meitä näin kuljettanut ja antanut meille tällaiset eväät. Nuorina ja hupsuina lupasimme rakastaa toisiamme, kunnes kuolema meidät erottaa, ja sen lupauksen aion pitää. Voin vain kuvitella, kuinka hyvin mieheni olisi minusta huolehtinut, jos tilanne olisi mennyt toisinpäin. "Minkä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te samoin heille" on edelleen ajankohtainen muistutus, ja ymmärrän ap:n kuvaamien lasten närkästyksen. Nykyinen ajattelutapa on niin kylmä, ja ajatellaan, että jos toisesta ihmisestä ei ole itselle hyötyä, hän saa olla. Kukaan ei pääsen muistisairaan ihmisen pään sisälle näkemään, mitä hän tuntee, kun hän ei osaa enää ajatuksiaan ja tunteitaan ilmaista.
Onko uhrautuvuudestasi hänelle enemmän hyötyä kuin sinulle on haittaa?
Eli tässä tullaan taas siihen hyöty/haittanäkökohtaan. 🤔
Niin. Muita järkeviä näkökohtia tuskin on. Ja jos jonkin asian tuottamista hyödyistä ja haitoista ei ole väliksi, kaikki on yhdentekevää.
On myös tunteet. Niistä nykyihminen vähät välittää.
Niin. Mutta jos se uusi suhde ei haittaa tätä vanhaa millään lailla, muistisairaalle ei siitä kerrota, puoliso käy häntä edelleen katsomassa (kiintymys ja rakkaus ei varmasti ole mihinkään hävinnyt uuden rakkauden myötä) ja tilanne on ok myös tälle uudelle? Sitä en itsekään hyväksyisi, jos toinen hylkäisi tämän hoitokotiin joutuneen kokonaan, oli uutta rakkautta tai ei, mutta jos hän löytää uuden ystävän jonka kanssa viettää aikaa (ja ehkä myös toteuttaa seksuaalisuuttaan mikä ei luultavasti ole muistisairaan kanssa onnistunut vuosiin), mutta edelleen välittää myös siitä puolisostaan niin mikäs siinä. Olen nähnyt niin monta masentunutta ja puolison hoivaamisen uuvuttamaa vanhusta, että pidän erittäin hyvänä jos toinen jaksaa vielä elää, vaikka toinen alkaa olla jo siellä reunalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Jos te olisitte vastaavassa tilanteessa ja samassa asemassa kuin pariskunnan mies, voisitteko aloittaa uuden suhteen? Onko mielestänne moraalisesti väärin jos pitkälle dementoituneen puoliso aloittaa uuden suhteen avioliiton ollessa voimassa ja puolison ollessa elossa?" - - Ensimmäiseen kysymykseen "en", toiseen kysymykseen "kyllä". Mieheni on sairastanut rappeuttavaa muistisairautta yli kymmenen vuotta ja ollut siitä ajasta kymmenen vuotta hoivakodissa. Käyn syöttämässä häntä melkein joka päivä ja edelleen meillä on niitä hyviä hetkiä, jolloin mieheni ilme kirkastuu tai hetkiä, jolloin hänen otsansa vetäytyy huolestuneena ryppyyn. En ole missään vaiheessa ajatellut, että hän olisi pelkkä "kuori", vaan ihminen, jolla on inhimilliset tunteet. Enkä edes voi tietää, millaisia pelkoja hän esimerkiksi kokee. Kosketuksesta hän nauttii edelleen ja ilmaisee sen rauhoittumalla ja sulkemalla silmät. Elämä on meitä näin kuljettanut ja antanut meille tällaiset eväät. Nuorina ja hupsuina lupasimme rakastaa toisiamme, kunnes kuolema meidät erottaa, ja sen lupauksen aion pitää. Voin vain kuvitella, kuinka hyvin mieheni olisi minusta huolehtinut, jos tilanne olisi mennyt toisinpäin. "Minkä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te samoin heille" on edelleen ajankohtainen muistutus, ja ymmärrän ap:n kuvaamien lasten närkästyksen. Nykyinen ajattelutapa on niin kylmä, ja ajatellaan, että jos toisesta ihmisestä ei ole itselle hyötyä, hän saa olla. Kukaan ei pääsen muistisairaan ihmisen pään sisälle näkemään, mitä hän tuntee, kun hän ei osaa enää ajatuksiaan ja tunteitaan ilmaista.
Onko uhrautuvuudestasi hänelle enemmän hyötyä kuin sinulle on haittaa?
Eli tässä tullaan taas siihen hyöty/haittanäkökohtaan. 🤔
Niin. Muita järkeviä näkökohtia tuskin on. Ja jos jonkin asian tuottamista hyödyistä ja haitoista ei ole väliksi, kaikki on yhdentekevää.
On myös tunteet. Niistä nykyihminen vähät välittää.
Niin. Mutta jos se uusi suhde ei haittaa tätä vanhaa millään lailla, muistisairaalle ei siitä kerrota, puoliso käy häntä edelleen katsomassa (kiintymys ja rakkaus ei varmasti ole mihinkään hävinnyt uuden rakkauden myötä) ja tilanne on ok myös tälle uudelle? Sitä en itsekään hyväksyisi, jos toinen hylkäisi tämän hoitokotiin joutuneen kokonaan, oli uutta rakkautta tai ei, mutta jos hän löytää uuden ystävän jonka kanssa viettää aikaa (ja ehkä myös toteuttaa seksuaalisuuttaan mikä ei luultavasti ole muistisairaan kanssa onnistunut vuosiin), mutta edelleen välittää myös siitä puolisostaan niin mikäs siinä. Olen nähnyt niin monta masentunutta ja puolison hoivaamisen uuvuttamaa vanhusta, että pidän erittäin hyvänä jos toinen jaksaa vielä elää, vaikka toinen alkaa olla jo siellä reunalla.
Mutta jos se vanha suhde haittaa sitä uutta kumppania? Sekin on nähty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on väärin, kun toinen on vielä elossa. Käyttäisi energiaa sen toisen tukemiseen.
Dementtiei ehkä osaa ääneen sanoa, kuka se siinä vieressä on, mutta kyllä hän sen pohjimmiltaan ymmärtää, että joku hyvin läheinen.
Vastenmielistä tuollainen kuvio, että uusi otetaan.
Lääkärinä voin sanoa, että pitkälle edenneessä muistisairaudessa aivot ovat sen verran tuhoutuneet, että muistijälkeä läheisistä ihmisistä ei ole olemassa. He eivät ole dementoituneen mielessä ole olleet koskaan olemassa. Turhaa sentimentalismia väittää, että "kyllä se pohjimmiltaan ymmärtää" kun asian tila on päinvastainen ja lääketieteellisessä mielessä mahdotonta.
Ja minä voin kokemuksesta sanoa, että tuo ei pidä paikkaansa, vaikka en olekaan ”lääkäri”. Miten selität sen, että kun erään tuntemani muistisairaan tytär tulee käymään (hän asuu pitkän matkan päässä), sairas saa kuin uutta virtaa, rupeaa ”puhumaan” ja ilostuu silmin nähden? Tuo sinun ”lääketieteellinen” käsityksesi on täysin väärä. Kannattaa lukea tenttikirjat uudelleen.
Ei ole niin pitkälle edennyt sairaus
Jos on diagnosoitu yli 10 vuotta sitten, niin on aika pitkälle edennyt. 😏
En ole lääkäri, mutta se milloin sairaus on diagnosoitu ei välttämättä kerro paljon mitään. Muistisairaus, niin kuin muutkin sairaudet, voi olla stabiili pitkään, edetä sykäyksittäin tai edetä suoraan hyvinkin nopeasti tai jopa pysyä lähes muuttumattomana vuosia jne. 🙄
Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on väärin, kun toinen on vielä elossa. Käyttäisi energiaa sen toisen tukemiseen.
Dementtiei ehkä osaa ääneen sanoa, kuka se siinä vieressä on, mutta kyllä hän sen pohjimmiltaan ymmärtää, että joku hyvin läheinen.
Vastenmielistä tuollainen kuvio, että uusi otetaan.
Lääkärinä voin sanoa, että pitkälle edenneessä muistisairaudessa aivot ovat sen verran tuhoutuneet, että muistijälkeä läheisistä ihmisistä ei ole olemassa. He eivät ole dementoituneen mielessä ole olleet koskaan olemassa. Turhaa sentimentalismia väittää, että "kyllä se pohjimmiltaan ymmärtää" kun asian tila on päinvastainen ja lääketieteellisessä mielessä mahdotonta.
Ja minä voin kokemuksesta sanoa, että tuo ei pidä paikkaansa, vaikka en olekaan ”lääkäri”. Miten selität sen, että kun erään tuntemani muistisairaan tytär tulee käymään (hän asuu pitkän matkan päässä), sairas saa kuin uutta virtaa, rupeaa ”puhumaan” ja ilostuu silmin nähden? Tuo sinun ”lääketieteellinen” käsityksesi on täysin väärä. Kannattaa lukea tenttikirjat uudelleen.
Ei ole niin pitkälle edennyt sairaus
Jos on diagnosoitu yli 10 vuotta sitten, niin on aika pitkälle edennyt. 😏
En ole lääkäri, mutta se milloin sairaus on diagnosoitu ei välttämättä kerro paljon mitään. Muistisairaus, niin kuin muutkin sairaudet, voi olla stabiili pitkään, edetä sykäyksittäin tai edetä suoraan hyvinkin nopeasti tai jopa pysyä lähes muuttumattomana vuosia jne. 🙄
Eri
Kyllä se diagnoosin saaminen kertoo paljonkin. Jos ihminen on ollut diagnoosin jälkeen 10 vuotta laitoksessa, sairaus on taatusti pitkälle edennyt. Mihinkään muistisairauteen ei ole vielä semmoista lääkettä löydetty, että sitä pystyttäisiin 10 vuotta pitämään ennallaan. 10 vuodessa tapahtuu paljon rappeutumista. 🙄
Minusta tuommoinen on erittäin ok. Eri asia jos ottaisi taloon uuden emännän/isännän samassa ovenavauksessa kun entinen lähtee hoitokotiin ja unohtaisi sen muistisairaan sinne. Mutta jos edelleen käy katsomassa puolisoa säännöllisesti ja suhde tämän uuden kanssa on tuommoinen tapailusuhteen tyyppinen, ystävyydestä alkanut, tuo kuulostaa ihan hyvältä tilaisuudelta. Luultavasti mies on ehtinyt surra ja hoitaa vaimoaan jo vuosia, se on raskasta ja hän kyllä ansaitsee myös iloa elämäänsä. Lasten loukkaantumisen tavallaan ymmärtää, kyllähän jotkut hermostuu leskeksi jääneen/eronneen uusista suhteistakin, mutta toivoisi kuitenkin sen verran avarakatseisuutta ja empatiaa, että näkisi tuon olevan vain hyväksi.