Lue keskustelun säännöt.
Miten olla parempi ystävä??? Kukaan ei koskaan kutsu meitä :(
Minä, mies vähän alle 40v ja pieni lapsi. Olemme kutsuneet useita ystäviä meille kylään, olemme tarjonneet hyvän kahvitarjoilun, tai ruoat ja lapset ovat esim leikkineet. Miksi meitä ei vastakutsuta koskaan kenenkään luo? ☹️🥺 Tai pyydetä mihinkään?
Viimeksi meillä ollut mm lapsemme kummit vierailulla syömässä, keväällä. Eivät ole kutsuneet heille kylään kertaakaan sen jälkeen edes kahville😔
Lisäksi:
Lapsemme ystävän vanhemmat meillä syömässä. Eivät koskaan kutsu heille takaisin leikkimään tai meitä koko perhettä kahville.
Tuttavaperheemme oli meillä lasten naamiaisjuhlassa, viime syksynä, sen jälkeen, eikä siis koskaan meitä ei ole kutsuttu heille.
Lapsuudenystävät järjestävät isoja rapujuhlia toisella paikkakunnalla, meitä ei koskaan kutsuta😔
Sisarukset perheineen, on yritetty pyytää meille päin, ja yhteisille lomille, aina kieltäytyvät. Pitkä matka ja toisilla aina jotain muita suunnitelmia vaikka asutaan samalla paikkakunnalla.
Sosiaaliset vuorovaikutustilanteet, teemmekö jotain väärin? Mitä se voisi olla? Emme sotke, emme ole eriskummallisia..
Instan mukaan koko ajan tapailevat ihmisiä ja järjestävät tapahtumia😞 mutta meitä ei pyydetä mukaan
Haluisin olla näiden kaikkien perheiden ystävä, mutta en kehtaa ehdottaa aina yksipuolisesti jotain😔 Kutsua taas uudestaan meille? Enää ei kai koronan piikkiin voi laittaa, kun kaikki rokotettuja ihmisiä.
Yksi ystäväperhe on, jossa äiti on iloinen ja aktiivinen ja he aina tulevat ja kutsuvat myös heille! 🥰 ovat fiksuja ja hauskoja!
Tämä koko elämä masentaa. Luulin että lapsen tutustuisi ihmisiin. Luulinpa väärin. Miten tästä
eteenpäin?
Kommentit (880)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin suomalaista puhetta: MINÄ en TARVITSE uusia ystäviä, en ole VELKAA jollekin randomille, mieluummin MINÄ lähden PERHEENI kanssa sinnetänne, minä minä minä.
Itselläni on erittäin laaja ystäväpiiri, aina en ennätä kaikkia tavata, joskus en vaan jaksa, toisiaan haluan olla yksin, mutta en minä ajattele silti, että elämääni ei missään tapauksessa voisi tulla uusia ihmisiä, koska MINÄ en TARVITSE.
En tarvitsekaan, mutta jos tapaan kivan tyypin, kyllä minua kiinnostaa häneen tutustua eikä kaveripiirini mene siitä rikki, että kutsun hänet jonnekin. Jos pidän kotonani illanistujaiset, jonne on tulossa vanhoja ystäviä, kyllä heidän pitää ymmärtää, että saatan haluta kutsua myös jonkun muun, ketä he eivät tunne.
Jotenkin huvittavaa on sekin, että kovasti korostetaan, että ei aplla tai muilla ole mitään oikeutta odottaa, että joku nyt vastavuoroisesti (huom! käytyään siis ensin syömässä ne apn juustokakut!) kutsuisi häntä, ei aplla ole oikeutta! No, ainakaan minun ystävälliäni ei ole oikeutta odottaa, että jokainen illanvietto minun luonani menee aina samaa rataa, vaan sinnepä onkin saatettu kutsua myös muita.
Kieltämättä pari kaveria on loukkaantunut aikanaan tästä ja marmattanut, että meni ilta pilalle, kun siellä oli vieraita.
No sori, heidän ei enää tästä tarvitse kärsiä, sillä yleensä ystäväni ovat vain iloisia, että tulee vähän vaihtelua menoon.
Yleensä on kysymys siitä ettei halua uusia ihmisiä elämäänsä koska ajattelee ettei niille ole aikaa. Kun on valmiiksi tekeminen siinä ,että ennättää perheensä lisäksi huomioida niitä entisiäkään ystäviä ja muita sukulaisia. Harvalla edes on niin isot tilat kotona että edes voi yhtäaikaa kutsua kovin monia ihmisiä yhtäaikaa.
Niin juuri tätä en ymmärrä. Ei mulla ole miään kellotettua kalenteria, josta olen varannut aikaa huomioda ihmisiä.
Eikähän se rehellisyyden nimissä edes toimi näin. Että siis tänään huomioin Mirkkua, niin sen vuoksi en voi sitten huomioida Markkua, kas kun se olisi Mirkun ajasta pois. Tänään en voi huomioda Mirkkua enkä Markkua, koska tämä on perheaikaani.
Ihmisten huomioiminen vaatii lopulta kovin vähän. Viesti joskus, noin tiedoksi, että muistan sua. Kun askeleet käy yhteen, tavataan isommin tai pienemmästi. Kyse on asenteestasi, siitä, miten sinua voi lähestyä tai miten lähestyt muita.
Ei ystävienkään kanssa tarvita mitään sen kummempia kommervenkkejä kuin sukulaistenkaan, jos siis ystävyyttä oikeasti on. Kyllä ystävä ymmärtää, että en välttämättä huomioi häntä koko ajan, aina ei tapaaminen käy, jne.
Mutta itsellä ei ole vielä tullut sitä tilannetta, että kiintiö olisi niin täynnä, että ajattelisin, että varmaan tosi hyvä tyyppi, mutta ei mun nyt KANNATA häneen tutustua, kun sehän muutoin kaikesta muusta pois!
En ole tuo, jolle vastasit. Muistan, kun vuosia sitten tulin töistä kotiin. Mulla oli yhteensä 38 viestiä odottamassa. Kaikki luonnollisesti odottivat, että vastaan niin pian kuin voin. Sehän on kohteliasta. Ja eihän vastaamiseen mene kuin 5 minuuttia, jos toinen ei ala enempää viestittelemään. 38 * 5 minuuttia on 190 minuuttia eli yli 3 tuntia. Ollakseni siis kohtelias ja käyttääkseni 5 minuuttia jokaiselle vastaamiseen, mulla olisi mennyt lähes koko ilta pelkkiin viesteihin vastaamiseen. 5 minuuttia sinne tänne on ihan ok, mutta yli 3 tuntia ei enää olekaan. Lapseton sinkku ehkä voi käyttää työpäivän jälkeen 3 tuntia pelkkään viesteihin nopeasti vastaamiseen, mutta ei perheellinen, jolla on lapset ja kotihommatkin tehtävänä ja koira ulkoilutettavana.
Myös vuosia sitten entinen opiskelukaverin oli tulossa Kanadasta käymään Suomessa kesälomalla. Laittoi jo hyvissä ajoin eli ennen vappua viestiä ja kysyi, minä viikonloppuna ehtisin tavata. Katsoin kalenteriani ja joka viikonlopulle oli jo varattuna jotain. Vasta syyskuun eka viikonloppu oli vapaa, mutta hän oli silloin jo palannut kotiin Kanadaan. Se kesä oli toki sellainen, jolle sattui osumaan paljon yo-juhlia, häitä, ristiäisiä ja rippijuhlia, mutta muutenkin oli monenlaisia sovittuja juhannusjuhlia, mökkiviikonloppuja, veneilyreissuja jne oman perheen lomareissun lisäksi. Läheskään kaikki eivät tietenkään olleet aivan välttämättömiä, mutta kun olin jo etukäteen luvannut, ei olisi ollut mukava peruakaan ja tavata sittenkin Kanadasta tulevaa kaveriani.
Kyllä kiintiö ihan oikeasti voi tulla täyteen, jos on liian höveli tutustumaan jokaiseen, joka osoittaa kiinnostusta tutustumiseen. Ja säilyttää elämässään ihmisiä vuosien takaa, jotka eivät oikeastaan koskaan ole olleet mitenkään tärkeitä ystäviä. Kavereita vain. Aloin tuolloin karsia ihmisiä elämästäni. Olen tänään puhunut puhelimessa kaksi tuntia ja viestitellyt saman verran. Yhteensä kolmen ihmisen kanssa. Onneksi olen lomalla. Aina ei tietenkään ole tällaisia päiviä, mutta en mä voi sanoa surutyötä tekevälle ystävälleni, että sori mulla ei ole nyt aikaa puhua sun kanssasi, kun pitää vastailla tässä muidenkin viesteihin tai ruveta tutustumaan johonkin uuteen ihmiseen.
Mun elämäni on tasapainoista ja ystävilleni ja kavereilleni riittää aikaa, kun heitä on vain rajallinen määrä. Annan mieluummin paljon aikaa yhdelle kuin vähän aikaa monelle. Ja todellakin: en TARVITSE ystävä-kaveri-tuttavahaaremia ympärilleni. Muutama läheinen ihmissuhde on mulle tärkeämpi kuin muutama kymmenen vähemmän läheistä ihmissuhdetta.
Myönnän, että ei mulla tämmöistä ole. Joskus on viestejä enemmän, joskus vähemmän, mutta en mä kieltämättä tunne NIIN paljon ihmisiä, että heistä 38 viestisi mulle samana päivänä, synttäri nyt ehkä . Ja silloin kyllä vastaan jokaiselle onnittelijalle sydämellä, hymiöllä tms.
Lisäksi jos ystäväni elämässä on surua, joka vaatii tukea, voin ihan hyvin sanoa muille ystävilleni, että hei nyt tänään en jaksa, jutellaan joku toinen päivä. Koska he ovat ystäviäni, he ymmärtävät, eivätkä suutu. Samoin ei kukaan ystävistäni odota, että vaikka olen kiireinen, väsynyt tms. niin silti vastaan heti. Vastaan, kun vastaan, ellei asia ole kiireinen.
Ja jos kaverini tulisi Kanadasta, repisin vaikka mistä sen hetken, että ennätän tavata. Esimerkiksi vaikkapa perheen veneretkelle mennessä voisi ehkä matkalla tavata, laittaa mies ja lapset jätskiostokille ja istahtaa ystävän kanssa kahville.
Mutta tuntuu, että sinun kalenterisi onkin kyllä enemmän täynnä velvollisuuksia kuin ystävien yhteydenottoja.
Oli. Ei ole enää. Tuo velvollisuus on hyvä sana kuvaamaan tilannetta, jolloin ihmissuhteita vain on yksinkertaisesti liikaa. Silloin alkaa tuntea osan ihmissuhteistaan velvollisuuksiksi. Niistä ei saa enää itse mitään iloa eikä saa toinenkaan osapuoli. Yritetään puoliväkisin ylläpitää ihmissuhdetta, jolla ei realistisesti ajateltuna ole minkäänlaista tulevaisuutta. On parempi keskittyä niihin, joiden kanssa haluaa suhteensa jatkuvan ja joiden kanssa suhteen jatkuminen on mahdollista. Jälkimmäisellä tarkoitan esim sitä, jos toisen odotukset yhteydenpidon tiiviyteen on paljon korkeammat kuin toisella, toinen joutuu antamaan enemmän kuin haluaisi ja toinen taas saa vähemmän kuin haluaisi. Tai jos ajatellaan aloittajan tilannetta, hän haluaa vastavuoroisia kyläilykutsuja, mutta joku toinen taas ei halua.
Sanoisin, että totta kai. Mutta miten tämä sitten tarkoittaa sitä, että ei kannata tutustua uuteen, kiinnostavaan ihmiseen? Ei se, että antaa jollekin ihmiselle mahdollisuuden, tutustuu häneen, tarkoita tietenkään, että tuon ihmisen pitää antaa täyttää kalenteria, vaikka ei tahdo, tavata, vaikka ei tahdo, jne.
Kuten sanottua, mä en tiedä, miten se edes käytännössä toimii. Siis tapaan vaikka töissä ihmisen, joka on kiinnostava, meillä synkkaa, jutellaan paljon niin tuleeko mun ajatella, että ei stop, nyt tykkänään, mun täytyy keskittyä niihin, joiden kanssa haluan suhteen jatkuvan?
Ehkä kyse on tosiaankin siitä, että ollaan niin velvollisuudentuntoisia, että kerran solmituista tuttavuuksista ei osata irrottautua, vaan jäädään vangiksi.
Mutta tämä on surullista, koska sitten jää monet ystävyydet syntymättä jo etukäteen ja monet yksinäiset jäävät aina vain yksinäisiksi.
Itselle on monta kertaa käynyt niin, että tutustun johonkin, hän tulee mukaan jonnekin ja saattaa hyvin olla, että meidän yhteys ei ole kovin tiivis, mutta hän on ystävystynyt jo jonkun muun kanssa sieltä ja heidän ystävyys tiivistyy.
Yritän sanoa, että ei kai se niin vaarallista ole, tutustua ihmisiin?
Kaikki mun työkaverini ovat kiinnostavia. Mutta homma toimi niin, että olen heidän kanssaan töissä, en kotona. Joskus lähdetään työporukalla töiden jälkeen lasilliselle, mutta silloin pyydetään koko porukka mukaan eikä vain yhtä tai kahta. Jokainen lähtee sen mukaan, miten sillä hetkellä itselle sopii. Joskus lähtee kaikki, joskus lähtee vain osa. Kenelläkään ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, jos joku haluaa tavata työkaveriaan muulloinkin. Työkaveriin tutustumiseen ei kuitenkaan tarvita muita työkavereita vaan tutustuminen tapahtuu jo työpaikalla töitä tehdessä.
Mä tutustun muihin ihmisiin helposti. Ja se mun aiempi ongelmani juuri olikin. Koska en osannut pitää omia rajojani vaan varsin hövelisti annoin puhelinnumeroni tai pyysin FB-kavereikseni. Ja sitten mulla oli viestejä ihmisiltä, joiden kanssa mun ei ollut tarkoituskaan ystävystyä. Olen tutustunut noin 30:een naapuriinikin. Juttelen heidän kanssa pihassa, kun osutaan samaan aikaan. Mutta en yritäkään tehdä lähempää tuttavuutta. En anna puhelinnumeroani enkä pyydä edes FB-kavereikseni. Kaikilla naapureillani on mahdollisuus tutustua toisiinsa, jos haluavat. Eivät tarvitse mua tutustuakseen toisiinsa kuten työkaverinikaan eivät tarvitse mua tutustuakseen toisiinsa. Kukaan naapureistani ei siis ole yksinäinen siksi, että mä en ole tutustuttanut naapureitani toisiinsa.
Tietenkin joskus tutustuu ihmisiin, joiden kanssa voisi olla mahdollisuuksia jopa ystävyyteen. Vaikka olisi miten ihana ihminen tahansa, niin jos mä tunnen, että mulla ei nyt ole resursseja alkaa muodostaa lähempää suhdetta ko ihmisen kanssa, en halua enää antaa edes väärää signaalia esim pyytämällä häntä FB-kaverikseni. En myöskään ala järjestämään tällaista ihmistä varten tilaisuuksia, joissa hän voisi tutustua mun tuntemiini ihmisiin.
Tunnen paljon oikein kivoja ihmisiä, joita olen tavannut esimerkiksi koirapuistossa. Tiedän tapaavani heitä uudelleen koirapuistossa, kun osutaan sinne samaan aikaan. Ei mun tarvitse pyytää heiltä yhteystietoja tai antaa omiani, jotta voitaisiin sopia, milloin mennään koirapuistoon. Tällä alueella ei ole kuin yksi koirapuisto ja kyllä siellä törmää tuttuihin, kun käy tarpeeksi usein. Kukaan ei tarvitse mua mukaansa koirapuistoonkaan tutustuakseen siellä muihin koiranomistajiin. Kun käy oman koiranssa kanssa siellä tarpeeksi usein, ensin jää mieleen koirat ja sitten niiden omistajat. Ei muuta kuin tutustumaan ja jossain vaiheessa, jos toinen vaikuttaa mukavalta, voi kävellä vaikka samaa matkaa koirapuistosta pois. Jos siis asuu samalla suunnalla.
Mussa ei ole tippaakaan "parittajaverta" En mä osaa sanoa, voisiko työkaveristani Miiasta tulla hyväkin ystävä työkaverini Jonnan kanssa. Tai olisiko naapurini Virtaset sopiva ystäväperhe naapureilleni Mäkisille. Tai olisiko Tessun omistajasta ainesta Rikun omistajan ystäväksi. Tai työkaveristani Miiasta Tessun omistajalle tai naapureilleni Mäkisille. En ole koskaan järjestänyt sokkotreffejäkään, koska en osaa sanoa, kuka sopisi kenellekin. Ajattelen, että järjestetyt tutustumiset kuuluvat enemmän varhaislapsuuteen, kun lapsi ei vielä osaa tutustua muihin lapsiin itse.
Ohhoh. Siis jos on semmoinen ihminen, että joskus näkee jonkun esim. työpaikalla selvästi olevan vähän yksinäinen ja pyytää sitten jonnekin mukaan, on parittaja ja järjestelijä ja ties mitä...
Se, että sinä olet ollut rajaton, ei tarkoita, että muut, jotka ovat (mielestäni) normaalin ystävällisiä, avoimia ja kivoja, sitä olisi.
Täytyy vain olla onnellinen, että itse ei ole miellyttämishaluaan tai rajattomuuttaan pilannut itseltään ystävyyden käsitettä!
Me ollaan oltu ilmeisesti ihan erilaisissa työpaikoissa. En nimittäin ole koskaan nähnyt yhdestäkään työkaveristani, onko hän yksinäinen vai ei. Ja mulla on ollut kuitenkin satoja työkavereita. Olisin joutunut kyselemään kaikilta työkavereiltani, ovatko he yksinäisiä ja jos ovat, sitten pyytänyt heitä mukaani vaikkapa koirapuistoon. Aika teennäistä sekin olisi, varsinkin, jos yksinäisellä ei ole omaa koiraa ja ainoa tarkoitus olisi tutustuttaa hänet mun asuinalueeni koiranomistajiin. Jos taas hänellä olisi koira, hän voisi mennä koiransa kanssa oman asuinalueensa koirapuistoon. Eikä tarvitsisi mua mukaansa sinne. "Parittajaverestä" puhuessani tarkoitin, että en ala selvittämään, kuka on yksinäinen ja järjestämään hänelle tilaisuuksia tutustua muihin ihmisiin, joista hänelle ehkä voisi tulla ystäviä.
Minä olen tiennyt työkaverin yksinäisyydestä ihan semmoisella yksinkertaisella konstilla, että hän on itse kertonut, halunnut kertoa minulle. En selvitellyt mitään, vaan asia tuli keskustelussa hänen puoleltaan ilmi. Ja kun se tulee ilmi, siitä voi käyttää vaikka ilmaisua "näkee, että on yksinäinen"
Mistä hyvin pitkälle onkin näissä asioissa kyse: näkee toisen ihmisen, kuulee, mitä hän sanoo.
Sinulla on aika outo tulokulma tähän. Aivan kuin tutustuminen tai tutustumisen syveneminen olisi jotenkin ainoastaan kiinni sinusta, siitä, mitä sinä teet.
Okei, ymmärrän. En ole ollut koskaan työpaikassa, missä työkavereiden kesken puhuttaisiin yksinäisyydestä. Jos joku työkaverini ei koskaan puhu vaikkapa äidistään, en automaattisesti oleta, että hänen äitinsä olisi kuollut tai että hän ei olisi äitinsä kanssa tekemisissä. Samoin, jos joku ei koskaan puhu töissä ystävistään, en automaattisesti oleta, että hänellä ei ole ystäviä.
En missään ole sanonut, että tutustuminen tai tutustumisen syveneminen olisi ainoastaan minusta kiinni. Se on aina kiinni molemmista osapuolista, mutta riittää, että toinen ei halua. Sitten ei tutustuta tai tuttuminen ei syvene. Kommentoin asiaa alunperin siihen ihmettelyyn, miten käytännössä mun kohdallani homma toimii. Ja se toimii hyvin helposti eli en anna tutustumisen syventyä, jos en halua sitä syventää. Toinen osapuolikin voi toimia aivan samalla tavalla. Minusta tämä on erittäin yksinkertainen asia eikä siinä pitäisi olla mitään epäselvää.
Tarkennan: et ole koskaan ollut työpaikassa, jossa sinun kanssasi olisi yksinäisyydestä puhuttu. Sitä, mitä toiset ovat siellä puhuneet, et voi tietää.
Taidan vain olla ihminen, jolle puhutaan herkästi myös asioista, joista kaikille ei. Ehkä viestin tiedottomasti jotain sellaista, että kestän ja minua kiinnostaa. Ja tässäkin tapauksessahan oli hyvä, että ihminen avautui. Hän löysi ystäviä.
Suurin osa ongelmista ja murheista ratkeaa aina puhumalla. Aina vain ei ole helppoa löytää sitä, kenelle.
Olet kyllä oikeassa. En ole ollut työpaikoissa, joissa olisi mahdollista puhua yksinäisyydestään tms asioista vain yhdelle ilman, että kukaan muu kuulisi. Kahvitauolle tai lounaalle mennään aina porukalla, ei koskaan kenenkään kanssa kahdestaan. Ehkä, jos olisin tupakoitsija, tupakalla voisi käydä vain kahdestaan.
Mulle kyllä ihan tuntemattomatkin avautuvat monenlaisista yksityisasioistaan esim bussissa tai bussipysäkillä, mutta se hetki on ohi, kun matka on päättynyt tai bussi saapunut pysäkille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo monta hyvää vastausta tullut AP:lle. Kuten moni muukin, itsekin olen perheellisenä niin kiireinen ja urautunut omaan arkirytmiini, että kaikki muu on vaan jäänyt hyvin vähälle. Eniten nautin ihan vaan tavallisista viikonlopuista oman perheen kesken, siihen sisältyy kotitöitä, kuten pyykinpesua ja siivousta, ruuanlaittoa omalle perheelle, ehkä leipomistakin. Pääasia, että saadaan olla ilman aikatauluja ja tehdä mitä huvittaa. Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä. Yleensä ystäväperheitäkin perheenä vain silloin, kun on jonkun lapsen syntymäpäivät. Miehelläni on omia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä ja itselläni pari hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä. Vuosien varrelta on jäänyt monia ihmisiä, jotka aikanaan olivat läheisempiä ystäviä, mutta elämä on kuljettanut eri suuntaan ja nykyään ollaan vaan tuttavia. En odota ystäviltäni kutsuja kahvipöytiin vaan ihan vain soittelua ja kuulumisten vaihtoa tai yhteisiä lenkkejä.
Minullakin on yksi tuttu, joka tuntuu olevan aivan samanlainen kuin AP. Miettii ihan liikaa mitä muut heistä ajattelee. Useammankin kerran facessa kysellyt seuraa ja tekemistä heidän perheelleen uudeksi vuodeksi, vapuksi tai juhannukseksi, mainostaen heidän olevan hyvin harmitonta ja mukavaa seuraa. Että mieluusti tulisivat jonkun mökille tms. Eikä se ollut edes vitsillä... Toisin sanoen liian epätoivoista mainostamista ja seuranhakua, mutta miksi? Itselleni tärkeintä on se oma perhe ja kuten alussa kerroin, nautin eniten oman perheen ja läheisteni seurasta, enkä voisi kuvitellakaan hakevani meille perheenä seuraa tai kyläpaikkaa facebookin kautta.
Olen itse siten onnekas, että perheellistymisen myötä ystävät eivät ole hävinneet, vaan osa on itsekin saanut lapsia, osa ei. Näin mökillä käynnit, vaput ja uudet vuodet ovat jatkuneet, vain niiden viettotavat ovat "vähän" muuttuneet omalla kohdalla.
Kun katson lapsiani, nyt 9 ja 12, näiden ystäväperheen lasten kanssa istumassa mökkirannassa laiturilla, tunnen heidän puolestaan syvää onnea. Heillä on jo nyt elämänpituisia ystävyyksiä. Sitähän ei tiedä, miten aika kuljettaa, mutta toisaalta omasta lapsuudestani ihmiset, joiden kanssa jaoin lapsuuteni, tulevat aina säilyttämään lämpimän nurkan sydämessäni, ollaanpa erillään tai tavataan.
Mietin, ajatteletteko te, että automaattisesti myös lapsille riittää vaikkapa esiteininä vanhempien ja isovanhempien seura vappuna tai uutena vuotena? Viikonloppuna siivoilu, pyykinpesu ja ruuanlaitto?
Sitten, kun se aika koittaa, on perheystävien aika jo ohi. Lapselta on mennyt ohi aika, jolloin hänellä on mahdollisuus saada läheisiä lapsuuden ystäviä, joiden kanssa on sadetta kuunnellen kerrottu kummitusjuttuja siskonpetissä.
Toki lapset saavat omia kavereita, luokkakavereita, vaihtuvia bestiksiä, pelikavereita, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että se ei ole lainkaan sama juttu kuin kaveri, jonka olet tuntenut niin kauan kuin elosta mitään muistat.
Ja muistaa kannattaa sitten se, että näillä kavereilla ei ole mitään yhteyskohtaa teihin, vanhemmat. Lapsi etääntyy hyvinkin nuorena sinne kaveripiiriinsä, jonne vanhemmilla ei ole asiaa, koska eihän sinne mitään luontevaa yhteyttä ole.
Olen seurannut tätä keskustelua nyt näinä päivinä, ihan kaikkea en ole lukenut.
Syy on kun olen alkanut tuntea vähän jotain levottomuutta ja tämä kirjoitus kolahti. Lapset on nyt 2 ja 6. En tiedä, alanko valua ulos mammakuplasta vai mistä kiikastaa, mutta yhä useammin olen alkanut toivoa jotain epämääräistä toimintaa enemmän. En kaipaa tyttöjen iltaan bailaamaan, enkä reissuille enkä sellaista, mutta tämä kirjoitus avasi silmäni mitä kaipaan.
Kaipaan omaan arkiseen elämään lisää aikuisia. En kävelylle, en kahvilaan, en tekemään mitään tiettyä. vaan just että oltais vaan yhdessä aikuisia ja lapsia.
Huomaan myös kuusivuotiaasta, että hänellä voi olla sama tarve, johonkin helpompaan kuin tämä nykyinen malli, joka vaatii vanhempien soittorumban, ennen kuin joku kaveri ehkä ilmestyy.
Lisäksi tajusin, että mitä minä sitten viikonloppuna teen, soittorumba loppuu ja nämä häviävät jonnekin omien kännyköiden kautta, jonnekin, josta minä tiedän ehkä vanhempien etunimen.
Onneksi tuo nuorempi on vasta 2.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo monta hyvää vastausta tullut AP:lle. Kuten moni muukin, itsekin olen perheellisenä niin kiireinen ja urautunut omaan arkirytmiini, että kaikki muu on vaan jäänyt hyvin vähälle. Eniten nautin ihan vaan tavallisista viikonlopuista oman perheen kesken, siihen sisältyy kotitöitä, kuten pyykinpesua ja siivousta, ruuanlaittoa omalle perheelle, ehkä leipomistakin. Pääasia, että saadaan olla ilman aikatauluja ja tehdä mitä huvittaa. Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä. Yleensä ystäväperheitäkin perheenä vain silloin, kun on jonkun lapsen syntymäpäivät. Miehelläni on omia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä ja itselläni pari hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä. Vuosien varrelta on jäänyt monia ihmisiä, jotka aikanaan olivat läheisempiä ystäviä, mutta elämä on kuljettanut eri suuntaan ja nykyään ollaan vaan tuttavia. En odota ystäviltäni kutsuja kahvipöytiin vaan ihan vain soittelua ja kuulumisten vaihtoa tai yhteisiä lenkkejä.
Minullakin on yksi tuttu, joka tuntuu olevan aivan samanlainen kuin AP. Miettii ihan liikaa mitä muut heistä ajattelee. Useammankin kerran facessa kysellyt seuraa ja tekemistä heidän perheelleen uudeksi vuodeksi, vapuksi tai juhannukseksi, mainostaen heidän olevan hyvin harmitonta ja mukavaa seuraa. Että mieluusti tulisivat jonkun mökille tms. Eikä se ollut edes vitsillä... Toisin sanoen liian epätoivoista mainostamista ja seuranhakua, mutta miksi? Itselleni tärkeintä on se oma perhe ja kuten alussa kerroin, nautin eniten oman perheen ja läheisteni seurasta, enkä voisi kuvitellakaan hakevani meille perheenä seuraa tai kyläpaikkaa facebookin kautta.
Olen itse siten onnekas, että perheellistymisen myötä ystävät eivät ole hävinneet, vaan osa on itsekin saanut lapsia, osa ei. Näin mökillä käynnit, vaput ja uudet vuodet ovat jatkuneet, vain niiden viettotavat ovat "vähän" muuttuneet omalla kohdalla.
Kun katson lapsiani, nyt 9 ja 12, näiden ystäväperheen lasten kanssa istumassa mökkirannassa laiturilla, tunnen heidän puolestaan syvää onnea. Heillä on jo nyt elämänpituisia ystävyyksiä. Sitähän ei tiedä, miten aika kuljettaa, mutta toisaalta omasta lapsuudestani ihmiset, joiden kanssa jaoin lapsuuteni, tulevat aina säilyttämään lämpimän nurkan sydämessäni, ollaanpa erillään tai tavataan.
Mietin, ajatteletteko te, että automaattisesti myös lapsille riittää vaikkapa esiteininä vanhempien ja isovanhempien seura vappuna tai uutena vuotena? Viikonloppuna siivoilu, pyykinpesu ja ruuanlaitto?
Sitten, kun se aika koittaa, on perheystävien aika jo ohi. Lapselta on mennyt ohi aika, jolloin hänellä on mahdollisuus saada läheisiä lapsuuden ystäviä, joiden kanssa on sadetta kuunnellen kerrottu kummitusjuttuja siskonpetissä.
Toki lapset saavat omia kavereita, luokkakavereita, vaihtuvia bestiksiä, pelikavereita, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että se ei ole lainkaan sama juttu kuin kaveri, jonka olet tuntenut niin kauan kuin elosta mitään muistat.
Ja muistaa kannattaa sitten se, että näillä kavereilla ei ole mitään yhteyskohtaa teihin, vanhemmat. Lapsi etääntyy hyvinkin nuorena sinne kaveripiiriinsä, jonne vanhemmilla ei ole asiaa, koska eihän sinne mitään luontevaa yhteyttä ole.
Jätit lukematta edellisen kirjoittajan kommentin lauseesta "Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä" ja-sanan jälkeisen osan. Meillä on ollut ihan sama tilanne kuin hänellä. Nyt serkukset ovat jo aikuisia ja edelleen hyvin paljon tekemisissä toistensa kanssa. Eivät he siis koskaan viettäneet aikaansa vain vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa, vaan toistensa, omien kavereidensa sekä serkkujensa kanssa. Niin oli heidän lapsuudessaan, niin oli heidän teinivuosinaan ja niin on nyt aikuisenakin.
Teillä on onnea. Kaikilla ei ole sellaiset välit sisaruksiin, että kaikki juhlapyhät ja kivat juhlat vietettäisiin yhdessä. Uskallan jopa veikata, että harvemmilla on.
Kyllä pahaa pelkään, että suurin osa lapsista joutuu näiden kanssa, jotka vuolaasti kertovat viikonloppuna parhaiten viihtyvänsä kotitöiden parissa, etsimään seuraansa muualta kuin kotopiiristä.
Tiedän, että meillä on onnea kuten tuolla kirjoittajalla, jonka kommentista unohdettiin ja-sanan jälkeinen osa. Mutta se osa on juuri syy siihen, miksi hänen lastensa ei tarvitse ystävystyä hänen ystäviensä lasten kanssa. Mua ihmetyttää sun kommentissa, että mitä kamalaa siinä on, jos lapset etsivät seuransa muualta kuin kotopiiristä eli vanhempiensa järjestämänä? Olen aina kuvitellut, että lapsilla on omiakin kavereita. Ja että se on jopa toivottavaa ja suotavaa. Sanamuotosi "pahaa pelkään" on siis mielestäni outo, koska eihän siinä ole mitään pahaa, jos lapsi oppii jo varhain hankkimaan ystäviä ja kavereita ihan isekin. Niinhän lapsen pitääkin oppia, jotta osaa sitten myöhemmin - myös aikuisena - käyttää samoja taitoja jos ja kun elämä vie erilleen vaikkapa asuinpaikan vaihdoksen myötä. Jos vaikka muutat 300 km päähän ystävistäsi, saat lapsen ja kaipaat arkipäiviisi seuraa hiekkalaatikon reunalle, sun pitää kuitenkin etsiä seurasi sieltä etkä voi olettaa, että ystäväsi 300 km päästä tulevat pitämään sulle seuraa hiekkalaatikon reunalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo monta hyvää vastausta tullut AP:lle. Kuten moni muukin, itsekin olen perheellisenä niin kiireinen ja urautunut omaan arkirytmiini, että kaikki muu on vaan jäänyt hyvin vähälle. Eniten nautin ihan vaan tavallisista viikonlopuista oman perheen kesken, siihen sisältyy kotitöitä, kuten pyykinpesua ja siivousta, ruuanlaittoa omalle perheelle, ehkä leipomistakin. Pääasia, että saadaan olla ilman aikatauluja ja tehdä mitä huvittaa. Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä. Yleensä ystäväperheitäkin perheenä vain silloin, kun on jonkun lapsen syntymäpäivät. Miehelläni on omia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä ja itselläni pari hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä. Vuosien varrelta on jäänyt monia ihmisiä, jotka aikanaan olivat läheisempiä ystäviä, mutta elämä on kuljettanut eri suuntaan ja nykyään ollaan vaan tuttavia. En odota ystäviltäni kutsuja kahvipöytiin vaan ihan vain soittelua ja kuulumisten vaihtoa tai yhteisiä lenkkejä.
Minullakin on yksi tuttu, joka tuntuu olevan aivan samanlainen kuin AP. Miettii ihan liikaa mitä muut heistä ajattelee. Useammankin kerran facessa kysellyt seuraa ja tekemistä heidän perheelleen uudeksi vuodeksi, vapuksi tai juhannukseksi, mainostaen heidän olevan hyvin harmitonta ja mukavaa seuraa. Että mieluusti tulisivat jonkun mökille tms. Eikä se ollut edes vitsillä... Toisin sanoen liian epätoivoista mainostamista ja seuranhakua, mutta miksi? Itselleni tärkeintä on se oma perhe ja kuten alussa kerroin, nautin eniten oman perheen ja läheisteni seurasta, enkä voisi kuvitellakaan hakevani meille perheenä seuraa tai kyläpaikkaa facebookin kautta.
Olen itse siten onnekas, että perheellistymisen myötä ystävät eivät ole hävinneet, vaan osa on itsekin saanut lapsia, osa ei. Näin mökillä käynnit, vaput ja uudet vuodet ovat jatkuneet, vain niiden viettotavat ovat "vähän" muuttuneet omalla kohdalla.
Kun katson lapsiani, nyt 9 ja 12, näiden ystäväperheen lasten kanssa istumassa mökkirannassa laiturilla, tunnen heidän puolestaan syvää onnea. Heillä on jo nyt elämänpituisia ystävyyksiä. Sitähän ei tiedä, miten aika kuljettaa, mutta toisaalta omasta lapsuudestani ihmiset, joiden kanssa jaoin lapsuuteni, tulevat aina säilyttämään lämpimän nurkan sydämessäni, ollaanpa erillään tai tavataan.
Mietin, ajatteletteko te, että automaattisesti myös lapsille riittää vaikkapa esiteininä vanhempien ja isovanhempien seura vappuna tai uutena vuotena? Viikonloppuna siivoilu, pyykinpesu ja ruuanlaitto?
Sitten, kun se aika koittaa, on perheystävien aika jo ohi. Lapselta on mennyt ohi aika, jolloin hänellä on mahdollisuus saada läheisiä lapsuuden ystäviä, joiden kanssa on sadetta kuunnellen kerrottu kummitusjuttuja siskonpetissä.
Toki lapset saavat omia kavereita, luokkakavereita, vaihtuvia bestiksiä, pelikavereita, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että se ei ole lainkaan sama juttu kuin kaveri, jonka olet tuntenut niin kauan kuin elosta mitään muistat.
Ja muistaa kannattaa sitten se, että näillä kavereilla ei ole mitään yhteyskohtaa teihin, vanhemmat. Lapsi etääntyy hyvinkin nuorena sinne kaveripiiriinsä, jonne vanhemmilla ei ole asiaa, koska eihän sinne mitään luontevaa yhteyttä ole.
Olen seurannut tätä keskustelua nyt näinä päivinä, ihan kaikkea en ole lukenut.
Syy on kun olen alkanut tuntea vähän jotain levottomuutta ja tämä kirjoitus kolahti. Lapset on nyt 2 ja 6. En tiedä, alanko valua ulos mammakuplasta vai mistä kiikastaa, mutta yhä useammin olen alkanut toivoa jotain epämääräistä toimintaa enemmän. En kaipaa tyttöjen iltaan bailaamaan, enkä reissuille enkä sellaista, mutta tämä kirjoitus avasi silmäni mitä kaipaan.
Kaipaan omaan arkiseen elämään lisää aikuisia. En kävelylle, en kahvilaan, en tekemään mitään tiettyä. vaan just että oltais vaan yhdessä aikuisia ja lapsia.
Huomaan myös kuusivuotiaasta, että hänellä voi olla sama tarve, johonkin helpompaan kuin tämä nykyinen malli, joka vaatii vanhempien soittorumban, ennen kuin joku kaveri ehkä ilmestyy.
Lisäksi tajusin, että mitä minä sitten viikonloppuna teen, soittorumba loppuu ja nämä häviävät jonnekin omien kännyköiden kautta, jonnekin, josta minä tiedän ehkä vanhempien etunimen.
Onneksi tuo nuorempi on vasta 2.
Onkohan tuo jokin asuinalueeseen liittyvä ongelma? Muut lapset asuvat niin kaukana, että vaaditaan vanhempien soittorumba? Ehkä lähiössä asuminen ei sittenkään ole niin kamala asia, kun eskarilainen voi pistää ulkovaatteet päälle, lähteä ulos ja mennä soittamaan samassa taloyhtiössä asuvien lasten ovikelloa. Ei tarvita vanhempien soittorumbaa.
Tätä tämä nykyaika on. Jaksoin vuosia olla se järjestävä taho, Meillä oli juhlia, sai tulla istumaan iltaa ja kyläilemään spontaanisti. Monta perhettä kävi usean vuoden ajan monta kertaa vuodessa ja heistä oli aina hauskaa. Juuri koskaan emme saaneet vastakutsua. Sitten vain lopetin olemasta se ainainen järkkääjä koronan varjolla.
Ihmiset on pommittaneet ja kyselleet koska nähdään. Kun vastaan, että olisi tosiaan kivaa nähdä pitkästä aikaa, milloin teille sopisi tulla, niin kukaan ei vastaa mitään, lähinnä ympäripyöreää välttelyä. Eli tahtovat meille, mutta eivät itse järjestää mitään.
Minkä tälle nyt sitten voi.. Ei varmaan paljon mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo monta hyvää vastausta tullut AP:lle. Kuten moni muukin, itsekin olen perheellisenä niin kiireinen ja urautunut omaan arkirytmiini, että kaikki muu on vaan jäänyt hyvin vähälle. Eniten nautin ihan vaan tavallisista viikonlopuista oman perheen kesken, siihen sisältyy kotitöitä, kuten pyykinpesua ja siivousta, ruuanlaittoa omalle perheelle, ehkä leipomistakin. Pääasia, että saadaan olla ilman aikatauluja ja tehdä mitä huvittaa. Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä. Yleensä ystäväperheitäkin perheenä vain silloin, kun on jonkun lapsen syntymäpäivät. Miehelläni on omia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä ja itselläni pari hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä. Vuosien varrelta on jäänyt monia ihmisiä, jotka aikanaan olivat läheisempiä ystäviä, mutta elämä on kuljettanut eri suuntaan ja nykyään ollaan vaan tuttavia. En odota ystäviltäni kutsuja kahvipöytiin vaan ihan vain soittelua ja kuulumisten vaihtoa tai yhteisiä lenkkejä.
Minullakin on yksi tuttu, joka tuntuu olevan aivan samanlainen kuin AP. Miettii ihan liikaa mitä muut heistä ajattelee. Useammankin kerran facessa kysellyt seuraa ja tekemistä heidän perheelleen uudeksi vuodeksi, vapuksi tai juhannukseksi, mainostaen heidän olevan hyvin harmitonta ja mukavaa seuraa. Että mieluusti tulisivat jonkun mökille tms. Eikä se ollut edes vitsillä... Toisin sanoen liian epätoivoista mainostamista ja seuranhakua, mutta miksi? Itselleni tärkeintä on se oma perhe ja kuten alussa kerroin, nautin eniten oman perheen ja läheisteni seurasta, enkä voisi kuvitellakaan hakevani meille perheenä seuraa tai kyläpaikkaa facebookin kautta.
Olen itse siten onnekas, että perheellistymisen myötä ystävät eivät ole hävinneet, vaan osa on itsekin saanut lapsia, osa ei. Näin mökillä käynnit, vaput ja uudet vuodet ovat jatkuneet, vain niiden viettotavat ovat "vähän" muuttuneet omalla kohdalla.
Kun katson lapsiani, nyt 9 ja 12, näiden ystäväperheen lasten kanssa istumassa mökkirannassa laiturilla, tunnen heidän puolestaan syvää onnea. Heillä on jo nyt elämänpituisia ystävyyksiä. Sitähän ei tiedä, miten aika kuljettaa, mutta toisaalta omasta lapsuudestani ihmiset, joiden kanssa jaoin lapsuuteni, tulevat aina säilyttämään lämpimän nurkan sydämessäni, ollaanpa erillään tai tavataan.
Mietin, ajatteletteko te, että automaattisesti myös lapsille riittää vaikkapa esiteininä vanhempien ja isovanhempien seura vappuna tai uutena vuotena? Viikonloppuna siivoilu, pyykinpesu ja ruuanlaitto?
Sitten, kun se aika koittaa, on perheystävien aika jo ohi. Lapselta on mennyt ohi aika, jolloin hänellä on mahdollisuus saada läheisiä lapsuuden ystäviä, joiden kanssa on sadetta kuunnellen kerrottu kummitusjuttuja siskonpetissä.
Toki lapset saavat omia kavereita, luokkakavereita, vaihtuvia bestiksiä, pelikavereita, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että se ei ole lainkaan sama juttu kuin kaveri, jonka olet tuntenut niin kauan kuin elosta mitään muistat.
Ja muistaa kannattaa sitten se, että näillä kavereilla ei ole mitään yhteyskohtaa teihin, vanhemmat. Lapsi etääntyy hyvinkin nuorena sinne kaveripiiriinsä, jonne vanhemmilla ei ole asiaa, koska eihän sinne mitään luontevaa yhteyttä ole.
Minun lapsilla ei on serkkunsa, joihin on läheisimmät suhteet ja OMAT ystävänsä harrastuksista ja naapurustossa. Ei he ole ystäviä minun tai isänsä ystävien lasten kanssa. Mökkeilyt ym. Matkailut tehdään mieluiten oman perheen tai sisarusten perheiden kesken.
Vierailija kirjoitti:
Tätä tämä nykyaika on. Jaksoin vuosia olla se järjestävä taho, Meillä oli juhlia, sai tulla istumaan iltaa ja kyläilemään spontaanisti. Monta perhettä kävi usean vuoden ajan monta kertaa vuodessa ja heistä oli aina hauskaa. Juuri koskaan emme saaneet vastakutsua. Sitten vain lopetin olemasta se ainainen järkkääjä koronan varjolla.
Ihmiset on pommittaneet ja kyselleet koska nähdään. Kun vastaan, että olisi tosiaan kivaa nähdä pitkästä aikaa, milloin teille sopisi tulla, niin kukaan ei vastaa mitään, lähinnä ympäripyöreää välttelyä. Eli tahtovat meille, mutta eivät itse järjestää mitään.
Minkä tälle nyt sitten voi.. Ei varmaan paljon mitään.
Voit aina noihin kyselyihin ehdottaa, että tapaatte jossain ravintolassa. Jos eivät halua, on selvää, että he haluavat vain ilmaista ruokaa ja ilmaista juomaa eivätkä niinkään teidän seuraanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikä ainakaan kutsu kotiinsa toista kertaa, jos ei ole sitä ennen tullut kutsua toisen kotiin. Tai pyydetty mukaan edes jonnekin, vaikka jonnekin kahvilaan tms.
Perus vastaus tähän on se että ei saa pitää kirjaa yhteydenotoista ;) vaan pitää olla valmis pitämään yksipuolisesti yhteyttä kaveriin, koska jos näin ei tee, niin se on säälittävää ja lapsellista yhteydenottojen laskemista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikä ainakaan kutsu kotiinsa toista kertaa, jos ei ole sitä ennen tullut kutsua toisen kotiin. Tai pyydetty mukaan edes jonnekin, vaikka jonnekin kahvilaan tms.
Perus vastaus tähän on se että ei saa pitää kirjaa yhteydenotoista ;) vaan pitää olla valmis pitämään yksipuolisesti yhteyttä kaveriin, koska jos näin ei tee, niin se on säälittävää ja lapsellista yhteydenottojen laskemista.
Niin varmasti onkin, mutta järkeään saa silti käyttää. Jos nyt rakastaa erilaisten illanistujaisten järjestämistä, voihan sellaisia järjestää useammatkin. Mutta jos kutsuu ihmisiä kotiinsa vain päästäkseen näiden koteihin, ei kannata kutsua kuin kerran ja katsoa, tuleeko vastakutsu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On olemassa myös ihmisiä, jotka eivät ikinä kutsu ketään kotiinsa. Minulla ei käy kuin siivooja ja huoltomies tarvittaessa. Muutama julkkiskin on kertonut toimivansa samoin.
Tästähän tässä keskustelussa ei ole kyse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo monta hyvää vastausta tullut AP:lle. Kuten moni muukin, itsekin olen perheellisenä niin kiireinen ja urautunut omaan arkirytmiini, että kaikki muu on vaan jäänyt hyvin vähälle. Eniten nautin ihan vaan tavallisista viikonlopuista oman perheen kesken, siihen sisältyy kotitöitä, kuten pyykinpesua ja siivousta, ruuanlaittoa omalle perheelle, ehkä leipomistakin. Pääasia, että saadaan olla ilman aikatauluja ja tehdä mitä huvittaa. Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä. Yleensä ystäväperheitäkin perheenä vain silloin, kun on jonkun lapsen syntymäpäivät. Miehelläni on omia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä ja itselläni pari hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä. Vuosien varrelta on jäänyt monia ihmisiä, jotka aikanaan olivat läheisempiä ystäviä, mutta elämä on kuljettanut eri suuntaan ja nykyään ollaan vaan tuttavia. En odota ystäviltäni kutsuja kahvipöytiin vaan ihan vain soittelua ja kuulumisten vaihtoa tai yhteisiä lenkkejä.
Minullakin on yksi tuttu, joka tuntuu olevan aivan samanlainen kuin AP. Miettii ihan liikaa mitä muut heistä ajattelee. Useammankin kerran facessa kysellyt seuraa ja tekemistä heidän perheelleen uudeksi vuodeksi, vapuksi tai juhannukseksi, mainostaen heidän olevan hyvin harmitonta ja mukavaa seuraa. Että mieluusti tulisivat jonkun mökille tms. Eikä se ollut edes vitsillä... Toisin sanoen liian epätoivoista mainostamista ja seuranhakua, mutta miksi? Itselleni tärkeintä on se oma perhe ja kuten alussa kerroin, nautin eniten oman perheen ja läheisteni seurasta, enkä voisi kuvitellakaan hakevani meille perheenä seuraa tai kyläpaikkaa facebookin kautta.
Olen itse siten onnekas, että perheellistymisen myötä ystävät eivät ole hävinneet, vaan osa on itsekin saanut lapsia, osa ei. Näin mökillä käynnit, vaput ja uudet vuodet ovat jatkuneet, vain niiden viettotavat ovat "vähän" muuttuneet omalla kohdalla.
Kun katson lapsiani, nyt 9 ja 12, näiden ystäväperheen lasten kanssa istumassa mökkirannassa laiturilla, tunnen heidän puolestaan syvää onnea. Heillä on jo nyt elämänpituisia ystävyyksiä. Sitähän ei tiedä, miten aika kuljettaa, mutta toisaalta omasta lapsuudestani ihmiset, joiden kanssa jaoin lapsuuteni, tulevat aina säilyttämään lämpimän nurkan sydämessäni, ollaanpa erillään tai tavataan.
Mietin, ajatteletteko te, että automaattisesti myös lapsille riittää vaikkapa esiteininä vanhempien ja isovanhempien seura vappuna tai uutena vuotena? Viikonloppuna siivoilu, pyykinpesu ja ruuanlaitto?
Sitten, kun se aika koittaa, on perheystävien aika jo ohi. Lapselta on mennyt ohi aika, jolloin hänellä on mahdollisuus saada läheisiä lapsuuden ystäviä, joiden kanssa on sadetta kuunnellen kerrottu kummitusjuttuja siskonpetissä.
Toki lapset saavat omia kavereita, luokkakavereita, vaihtuvia bestiksiä, pelikavereita, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että se ei ole lainkaan sama juttu kuin kaveri, jonka olet tuntenut niin kauan kuin elosta mitään muistat.
Ja muistaa kannattaa sitten se, että näillä kavereilla ei ole mitään yhteyskohtaa teihin, vanhemmat. Lapsi etääntyy hyvinkin nuorena sinne kaveripiiriinsä, jonne vanhemmilla ei ole asiaa, koska eihän sinne mitään luontevaa yhteyttä ole.
Jätit lukematta edellisen kirjoittajan kommentin lauseesta "Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä" ja-sanan jälkeisen osan. Meillä on ollut ihan sama tilanne kuin hänellä. Nyt serkukset ovat jo aikuisia ja edelleen hyvin paljon tekemisissä toistensa kanssa. Eivät he siis koskaan viettäneet aikaansa vain vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa, vaan toistensa, omien kavereidensa sekä serkkujensa kanssa. Niin oli heidän lapsuudessaan, niin oli heidän teinivuosinaan ja niin on nyt aikuisenakin.
Teillä on onnea. Kaikilla ei ole sellaiset välit sisaruksiin, että kaikki juhlapyhät ja kivat juhlat vietettäisiin yhdessä. Uskallan jopa veikata, että harvemmilla on.
Kyllä pahaa pelkään, että suurin osa lapsista joutuu näiden kanssa, jotka vuolaasti kertovat viikonloppuna parhaiten viihtyvänsä kotitöiden parissa, etsimään seuraansa muualta kuin kotopiiristä.
Tiedän, että meillä on onnea kuten tuolla kirjoittajalla, jonka kommentista unohdettiin ja-sanan jälkeinen osa. Mutta se osa on juuri syy siihen, miksi hänen lastensa ei tarvitse ystävystyä hänen ystäviensä lasten kanssa. Mua ihmetyttää sun kommentissa, että mitä kamalaa siinä on, jos lapset etsivät seuransa muualta kuin kotopiiristä eli vanhempiensa järjestämänä? Olen aina kuvitellut, että lapsilla on omiakin kavereita. Ja että se on jopa toivottavaa ja suotavaa. Sanamuotosi "pahaa pelkään" on siis mielestäni outo, koska eihän siinä ole mitään pahaa, jos lapsi oppii jo varhain hankkimaan ystäviä ja kavereita ihan isekin. Niinhän lapsen pitääkin oppia, jotta osaa sitten myöhemmin - myös aikuisena - käyttää samoja taitoja jos ja kun elämä vie erilleen vaikkapa asuinpaikan vaihdoksen myötä. Jos vaikka muutat 300 km päähän ystävistäsi, saat lapsen ja kaipaat arkipäiviisi seuraa hiekkalaatikon reunalle, sun pitää kuitenkin etsiä seurasi sieltä etkä voi olettaa, että ystäväsi 300 km päästä tulevat pitämään sulle seuraa hiekkalaatikon reunalle.
Tarkoitin likinnä, että se aikuisten urautunut perhe-elämä viikonlopun pyykkeineen ja siivoiluineen, joka katkeaa vain lähisuvun tapaamisiin, ei kuitenkaan ole välttämättä lasten unelmaelämää.
Aikuisille se varmasti kätevästi sopii, mutta lapsille on takuulla aika puuduttavaa. Tätä ystäväperheet katkaisevat. Omilla lapsilla on paitsi serkut, myös ystäväperheiden lapset. Tämä tarkoittaa, että heillä on tuplasti välittäviä aikuisia ja kavereita.
Ja juu, jotenkin ennakoin, että kun ensin ollaan noin tiivisti perheenä, kaikki kiva tapahtuu perheenä tai perhepiirissä, voi vanhemmille tulla ikävänä yllätyksenä se, että tämä muuttuu. Kun lapset lähtevätkin pois tästä perhepiiristä.
Olisikin suositeltavaa, että lapsilla siis olisi muitakin kavereita kuin serkut jo varhaislapsuudesta lähtien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo monta hyvää vastausta tullut AP:lle. Kuten moni muukin, itsekin olen perheellisenä niin kiireinen ja urautunut omaan arkirytmiini, että kaikki muu on vaan jäänyt hyvin vähälle. Eniten nautin ihan vaan tavallisista viikonlopuista oman perheen kesken, siihen sisältyy kotitöitä, kuten pyykinpesua ja siivousta, ruuanlaittoa omalle perheelle, ehkä leipomistakin. Pääasia, että saadaan olla ilman aikatauluja ja tehdä mitä huvittaa. Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä. Yleensä ystäväperheitäkin perheenä vain silloin, kun on jonkun lapsen syntymäpäivät. Miehelläni on omia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä ja itselläni pari hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä. Vuosien varrelta on jäänyt monia ihmisiä, jotka aikanaan olivat läheisempiä ystäviä, mutta elämä on kuljettanut eri suuntaan ja nykyään ollaan vaan tuttavia. En odota ystäviltäni kutsuja kahvipöytiin vaan ihan vain soittelua ja kuulumisten vaihtoa tai yhteisiä lenkkejä.
Minullakin on yksi tuttu, joka tuntuu olevan aivan samanlainen kuin AP. Miettii ihan liikaa mitä muut heistä ajattelee. Useammankin kerran facessa kysellyt seuraa ja tekemistä heidän perheelleen uudeksi vuodeksi, vapuksi tai juhannukseksi, mainostaen heidän olevan hyvin harmitonta ja mukavaa seuraa. Että mieluusti tulisivat jonkun mökille tms. Eikä se ollut edes vitsillä... Toisin sanoen liian epätoivoista mainostamista ja seuranhakua, mutta miksi? Itselleni tärkeintä on se oma perhe ja kuten alussa kerroin, nautin eniten oman perheen ja läheisteni seurasta, enkä voisi kuvitellakaan hakevani meille perheenä seuraa tai kyläpaikkaa facebookin kautta.
Olen itse siten onnekas, että perheellistymisen myötä ystävät eivät ole hävinneet, vaan osa on itsekin saanut lapsia, osa ei. Näin mökillä käynnit, vaput ja uudet vuodet ovat jatkuneet, vain niiden viettotavat ovat "vähän" muuttuneet omalla kohdalla.
Kun katson lapsiani, nyt 9 ja 12, näiden ystäväperheen lasten kanssa istumassa mökkirannassa laiturilla, tunnen heidän puolestaan syvää onnea. Heillä on jo nyt elämänpituisia ystävyyksiä. Sitähän ei tiedä, miten aika kuljettaa, mutta toisaalta omasta lapsuudestani ihmiset, joiden kanssa jaoin lapsuuteni, tulevat aina säilyttämään lämpimän nurkan sydämessäni, ollaanpa erillään tai tavataan.
Mietin, ajatteletteko te, että automaattisesti myös lapsille riittää vaikkapa esiteininä vanhempien ja isovanhempien seura vappuna tai uutena vuotena? Viikonloppuna siivoilu, pyykinpesu ja ruuanlaitto?
Sitten, kun se aika koittaa, on perheystävien aika jo ohi. Lapselta on mennyt ohi aika, jolloin hänellä on mahdollisuus saada läheisiä lapsuuden ystäviä, joiden kanssa on sadetta kuunnellen kerrottu kummitusjuttuja siskonpetissä.
Toki lapset saavat omia kavereita, luokkakavereita, vaihtuvia bestiksiä, pelikavereita, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että se ei ole lainkaan sama juttu kuin kaveri, jonka olet tuntenut niin kauan kuin elosta mitään muistat.
Ja muistaa kannattaa sitten se, että näillä kavereilla ei ole mitään yhteyskohtaa teihin, vanhemmat. Lapsi etääntyy hyvinkin nuorena sinne kaveripiiriinsä, jonne vanhemmilla ei ole asiaa, koska eihän sinne mitään luontevaa yhteyttä ole.
Minun lapsilla ei on serkkunsa, joihin on läheisimmät suhteet ja OMAT ystävänsä harrastuksista ja naapurustossa. Ei he ole ystäviä minun tai isänsä ystävien lasten kanssa. Mökkeilyt ym. Matkailut tehdään mieluiten oman perheen tai sisarusten perheiden kesken.
Eri, niin, sitten kun ovat sen ikäisiä. Pienemmät lapset saavat tyytyä lähisukuunsa. Omasta lapsuudesta muistan, että se oli aika ankeaa.
Koskaan meillä ei ollut mitään kivoja seikkailuja kuten luokkakavereilla, kun vanhemmat eivät halunneet koskaan mennä minnekään eikä ketään meille.
Lisäksi kun oli tottunut vain tosi pieneen lähipiiriin, oli vaikeaa kenenkään edes tutustua koulussakaan.
Nämä on varmaan asioita, jotka nousee esille paremmin pienemmissä paikoissa, kaikki kun ei asu isoissa kaupungeissa, joissa ulos lähtemällä tapaa vaikka ketä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo monta hyvää vastausta tullut AP:lle. Kuten moni muukin, itsekin olen perheellisenä niin kiireinen ja urautunut omaan arkirytmiini, että kaikki muu on vaan jäänyt hyvin vähälle. Eniten nautin ihan vaan tavallisista viikonlopuista oman perheen kesken, siihen sisältyy kotitöitä, kuten pyykinpesua ja siivousta, ruuanlaittoa omalle perheelle, ehkä leipomistakin. Pääasia, että saadaan olla ilman aikatauluja ja tehdä mitä huvittaa. Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä. Yleensä ystäväperheitäkin perheenä vain silloin, kun on jonkun lapsen syntymäpäivät. Miehelläni on omia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä ja itselläni pari hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä. Vuosien varrelta on jäänyt monia ihmisiä, jotka aikanaan olivat läheisempiä ystäviä, mutta elämä on kuljettanut eri suuntaan ja nykyään ollaan vaan tuttavia. En odota ystäviltäni kutsuja kahvipöytiin vaan ihan vain soittelua ja kuulumisten vaihtoa tai yhteisiä lenkkejä.
Minullakin on yksi tuttu, joka tuntuu olevan aivan samanlainen kuin AP. Miettii ihan liikaa mitä muut heistä ajattelee. Useammankin kerran facessa kysellyt seuraa ja tekemistä heidän perheelleen uudeksi vuodeksi, vapuksi tai juhannukseksi, mainostaen heidän olevan hyvin harmitonta ja mukavaa seuraa. Että mieluusti tulisivat jonkun mökille tms. Eikä se ollut edes vitsillä... Toisin sanoen liian epätoivoista mainostamista ja seuranhakua, mutta miksi? Itselleni tärkeintä on se oma perhe ja kuten alussa kerroin, nautin eniten oman perheen ja läheisteni seurasta, enkä voisi kuvitellakaan hakevani meille perheenä seuraa tai kyläpaikkaa facebookin kautta.
Olen itse siten onnekas, että perheellistymisen myötä ystävät eivät ole hävinneet, vaan osa on itsekin saanut lapsia, osa ei. Näin mökillä käynnit, vaput ja uudet vuodet ovat jatkuneet, vain niiden viettotavat ovat "vähän" muuttuneet omalla kohdalla.
Kun katson lapsiani, nyt 9 ja 12, näiden ystäväperheen lasten kanssa istumassa mökkirannassa laiturilla, tunnen heidän puolestaan syvää onnea. Heillä on jo nyt elämänpituisia ystävyyksiä. Sitähän ei tiedä, miten aika kuljettaa, mutta toisaalta omasta lapsuudestani ihmiset, joiden kanssa jaoin lapsuuteni, tulevat aina säilyttämään lämpimän nurkan sydämessäni, ollaanpa erillään tai tavataan.
Mietin, ajatteletteko te, että automaattisesti myös lapsille riittää vaikkapa esiteininä vanhempien ja isovanhempien seura vappuna tai uutena vuotena? Viikonloppuna siivoilu, pyykinpesu ja ruuanlaitto?
Sitten, kun se aika koittaa, on perheystävien aika jo ohi. Lapselta on mennyt ohi aika, jolloin hänellä on mahdollisuus saada läheisiä lapsuuden ystäviä, joiden kanssa on sadetta kuunnellen kerrottu kummitusjuttuja siskonpetissä.
Toki lapset saavat omia kavereita, luokkakavereita, vaihtuvia bestiksiä, pelikavereita, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että se ei ole lainkaan sama juttu kuin kaveri, jonka olet tuntenut niin kauan kuin elosta mitään muistat.
Ja muistaa kannattaa sitten se, että näillä kavereilla ei ole mitään yhteyskohtaa teihin, vanhemmat. Lapsi etääntyy hyvinkin nuorena sinne kaveripiiriinsä, jonne vanhemmilla ei ole asiaa, koska eihän sinne mitään luontevaa yhteyttä ole.
Jätit lukematta edellisen kirjoittajan kommentin lauseesta "Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä" ja-sanan jälkeisen osan. Meillä on ollut ihan sama tilanne kuin hänellä. Nyt serkukset ovat jo aikuisia ja edelleen hyvin paljon tekemisissä toistensa kanssa. Eivät he siis koskaan viettäneet aikaansa vain vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa, vaan toistensa, omien kavereidensa sekä serkkujensa kanssa. Niin oli heidän lapsuudessaan, niin oli heidän teinivuosinaan ja niin on nyt aikuisenakin.
Teillä on onnea. Kaikilla ei ole sellaiset välit sisaruksiin, että kaikki juhlapyhät ja kivat juhlat vietettäisiin yhdessä. Uskallan jopa veikata, että harvemmilla on.
Kyllä pahaa pelkään, että suurin osa lapsista joutuu näiden kanssa, jotka vuolaasti kertovat viikonloppuna parhaiten viihtyvänsä kotitöiden parissa, etsimään seuraansa muualta kuin kotopiiristä.
Tiedän, että meillä on onnea kuten tuolla kirjoittajalla, jonka kommentista unohdettiin ja-sanan jälkeinen osa. Mutta se osa on juuri syy siihen, miksi hänen lastensa ei tarvitse ystävystyä hänen ystäviensä lasten kanssa. Mua ihmetyttää sun kommentissa, että mitä kamalaa siinä on, jos lapset etsivät seuransa muualta kuin kotopiiristä eli vanhempiensa järjestämänä? Olen aina kuvitellut, että lapsilla on omiakin kavereita. Ja että se on jopa toivottavaa ja suotavaa. Sanamuotosi "pahaa pelkään" on siis mielestäni outo, koska eihän siinä ole mitään pahaa, jos lapsi oppii jo varhain hankkimaan ystäviä ja kavereita ihan isekin. Niinhän lapsen pitääkin oppia, jotta osaa sitten myöhemmin - myös aikuisena - käyttää samoja taitoja jos ja kun elämä vie erilleen vaikkapa asuinpaikan vaihdoksen myötä. Jos vaikka muutat 300 km päähän ystävistäsi, saat lapsen ja kaipaat arkipäiviisi seuraa hiekkalaatikon reunalle, sun pitää kuitenkin etsiä seurasi sieltä etkä voi olettaa, että ystäväsi 300 km päästä tulevat pitämään sulle seuraa hiekkalaatikon reunalle.
Tarkoitin likinnä, että se aikuisten urautunut perhe-elämä viikonlopun pyykkeineen ja siivoiluineen, joka katkeaa vain lähisuvun tapaamisiin, ei kuitenkaan ole välttämättä lasten unelmaelämää.
Aikuisille se varmasti kätevästi sopii, mutta lapsille on takuulla aika puuduttavaa. Tätä ystäväperheet katkaisevat. Omilla lapsilla on paitsi serkut, myös ystäväperheiden lapset. Tämä tarkoittaa, että heillä on tuplasti välittäviä aikuisia ja kavereita.
Ja juu, jotenkin ennakoin, että kun ensin ollaan noin tiivisti perheenä, kaikki kiva tapahtuu perheenä tai perhepiirissä, voi vanhemmille tulla ikävänä yllätyksenä se, että tämä muuttuu. Kun lapset lähtevätkin pois tästä perhepiiristä.
Olisikin suositeltavaa, että lapsilla siis olisi muitakin kavereita kuin serkut jo varhaislapsuudesta lähtien.
Mun lapsillani on ollutkin, mutta eivät he ole mun ystävieni lapsia. Kavereita on saanut päiväkodista, naapurustosta, koulusta, harrastuksista, myöhemmin opiskelupaikoista ja sittemmin myös työpaikoilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin suomalaista puhetta: MINÄ en TARVITSE uusia ystäviä, en ole VELKAA jollekin randomille, mieluummin MINÄ lähden PERHEENI kanssa sinnetänne, minä minä minä.
Itselläni on erittäin laaja ystäväpiiri, aina en ennätä kaikkia tavata, joskus en vaan jaksa, toisiaan haluan olla yksin, mutta en minä ajattele silti, että elämääni ei missään tapauksessa voisi tulla uusia ihmisiä, koska MINÄ en TARVITSE.
En tarvitsekaan, mutta jos tapaan kivan tyypin, kyllä minua kiinnostaa häneen tutustua eikä kaveripiirini mene siitä rikki, että kutsun hänet jonnekin. Jos pidän kotonani illanistujaiset, jonne on tulossa vanhoja ystäviä, kyllä heidän pitää ymmärtää, että saatan haluta kutsua myös jonkun muun, ketä he eivät tunne.
Jotenkin huvittavaa on sekin, että kovasti korostetaan, että ei aplla tai muilla ole mitään oikeutta odottaa, että joku nyt vastavuoroisesti (huom! käytyään siis ensin syömässä ne apn juustokakut!) kutsuisi häntä, ei aplla ole oikeutta! No, ainakaan minun ystävälliäni ei ole oikeutta odottaa, että jokainen illanvietto minun luonani menee aina samaa rataa, vaan sinnepä onkin saatettu kutsua myös muita.
Kieltämättä pari kaveria on loukkaantunut aikanaan tästä ja marmattanut, että meni ilta pilalle, kun siellä oli vieraita.
No sori, heidän ei enää tästä tarvitse kärsiä, sillä yleensä ystäväni ovat vain iloisia, että tulee vähän vaihtelua menoon.
Ihmiset on erilaisia. Mulla ei ole ystäväporukoita, joka kokoontuisi yhdessä. Isommalla porukalla kokoonnutaan vain mun ja mieheni sisarusten perheiden kanssa eikä kukaan tuo mukanaan edes omia ystäviään ja kavereitaan saatika sitten jotain uusia tuttavuuksia. Tilanne voisikin olla erilainen, jos olisi ystäväporukka, johon jokainen voisi tulla milloin kenenkin kanssa.
Oletko koskaan ajatellut, miksi noin? Mä kun en vaan käsitä. Kyllä siihen ystäväporukkaan lukeutuu siis myös sisareni miehineen kuten myös miehen veli ja sisar puolisoineen, jos sattuvat haluamaan/pääsemään tulla.
Ei meillä ole tarkkaa rajaa edes siitä, kuka on sukua, vaan miehen sisarukset ja heidän puolisonsa ovat myös ystäviäni ja toisin päin. En ajattele erikseen, että nyt kutsutaan sukua ja nyt kutsutaan ystäviä.
Olisi musta erittäin erikoista, että jos ollaan vaikka mökillä jollain sisarusmuodostelmalla (usein esim. miehen sisarukset perheineen ja me) joku alkaisi urputtamaan, jos haluaisin kutsua sinne myös ystäväpariskunnan.
Mitä se nimenomaan olisi heiltä pois?
En ole ajatellut. Tosin en keksi mitään syytäkään, miksi mun pitäisi ottaa ystäväni mukaan vaikkapa mökille, jos ollaan menossa sinne sisarusten perheiden kanssa. Ehkä mulla on jonkinlainen ajatus, että jos mä otan ystäväni mukaan, sitten kaikki muutkin voivat ottaa ystävänsä mukaan. Ja sen jälkeen jonkun pitää jäädä pois, koska kaikki eivät enää mahdu. Meillä siis suvun yhteinen mökki enkä mä voi sanoa sisaruksilleni, että vain minä saan tuoda ystäväni mukaan, mutta muut eivät. Lisäksi, kun olen sisarusteni perheiden kanssa mökillä, voin valvoa niin pitkään kuin hivttaa, nukkua niin myöhään kuin huvittaa ja nukkua vaikka päiväunte, jos huvittaa. Jos kutsuisin mukaan ystäviänikin, mun pitäisi huolehtia heidän viihtyvyydestään ja elää heidän rytminsä mukaan. Huolehtia, että heille on ruoka silloin, kun heillä on nälkä jne. Ystäviä voi pyytää mökille silloin, kun muut sisarukset perheineen eivät ole siellä.
Miksi taas mulla ei ole ystäväporukoita johtuu siitä, että ystäväni ovat hyvin erilaisia ihmisiä. Kaksi heistä on sellaisia, että eivät yksinkertaisesti tulisi toistensa kanssa toimeen. En kerro tarkemmin, mutta toinen heistä on hiljainen ja herkästi mielensä pahoittava ja toinen taas totuudentorvi, joka voi sanoa mitä mieleen juolahtaa. Ja heidän arvomaailmansa sekä elämäntapansa täysin päinvastaiset. En halua mitään draamaa, joten on parempi, että en pyydä näitä ihmisiä samaan aikaan samaan paikkaan. Aikoinaan järjestin silloisen työpaikkani työkavereille illanistujaiset enkä tiennyt, että yksi työkaverini alkoholia saatuaan muuttuu todella ilkeäksi. Olipa kiva katsoa, kun tämä keski-ikäinen nainen sai nuoremmat uudet työntekijät ilkeyksillään itkemään. Oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kutsuin sen porukan mihinkään.
Ei mekään kutsuta lisävieraita paikkaan johon on jo sovittu mentävän jollain sisarusporukalla. Sen sijaan siinä menee minulal raja, että esim. joulupyhiä tai juhannusta ei kenenkään joka minut tuntee, tarvitse yksin viettää. En pystyisi olemaan hyvillä mielin joulupöydässä jos tietäisin että kaverini istuu yksin kotona, vain siksi että meidän mukaan ei mahdu.
Mä ymmärrän. Meillä on niin pitkät jouluperinteet (siis vuosikymmeniä), että mun on vaikea kuvitella viettäväni joulua jonkun ystäväni tai kaverini kanssa eikä läheisteni kanssa. Meitä kun on jo neljässä sukupolvessa ja niin monta, että enää muutamaan vuoteen ei olla mahduttu meille viettämään joulua. Aiemmin vietettiin joka toinen vuosi meillä ja joka toinen siskollani, mutta nyt vietetään siskollani. Siskollani on isompi olohuone, joten sinne saa kaksi isoa ruokapäytää. Mun olohuoneeseeni mahtuu vain yksi 12 hengen ruokapöytä. Jo viime joulu oli hieman harmillinen, kun koronasuositusten vuoksi jouduttiin jakamaan porukka kahteen osaan ja viettämään erillään. Joulupukki vietti joulunsa meillä ja suvun pienet taas sikoni luona. Älypuhelinpukki onnistui ihan hyvin, mutta paljon mukavampaa on nähdä kaikki livenä eikä luurin kautta. Onneksi ystävissäni ja kavereissani ei ole ketään, joka joutuisi viettämään joulunsa ihan yksin. Juhannusta taas minä vietän erittäin mielelläni yksin. Nautin, kun pääkaupunkiseutu hiljenee ihmisten suunnatessa mökeilleen ja muualle.
- eri -
Mulla ei ole yhtään sellaista perinnettä joka sisältää sen että ystäväni on tahtomattaan yksin jouluna. Myös omat sisarukseni ovat sitä mieltä, että tottakai heidän isoon taloon voi tulla ystäväkin, jos toinen vaihtoehto on se että ystävä on ihan yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo monta hyvää vastausta tullut AP:lle. Kuten moni muukin, itsekin olen perheellisenä niin kiireinen ja urautunut omaan arkirytmiini, että kaikki muu on vaan jäänyt hyvin vähälle. Eniten nautin ihan vaan tavallisista viikonlopuista oman perheen kesken, siihen sisältyy kotitöitä, kuten pyykinpesua ja siivousta, ruuanlaittoa omalle perheelle, ehkä leipomistakin. Pääasia, että saadaan olla ilman aikatauluja ja tehdä mitä huvittaa. Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä. Yleensä ystäväperheitäkin perheenä vain silloin, kun on jonkun lapsen syntymäpäivät. Miehelläni on omia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä ja itselläni pari hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä. Vuosien varrelta on jäänyt monia ihmisiä, jotka aikanaan olivat läheisempiä ystäviä, mutta elämä on kuljettanut eri suuntaan ja nykyään ollaan vaan tuttavia. En odota ystäviltäni kutsuja kahvipöytiin vaan ihan vain soittelua ja kuulumisten vaihtoa tai yhteisiä lenkkejä.
Minullakin on yksi tuttu, joka tuntuu olevan aivan samanlainen kuin AP. Miettii ihan liikaa mitä muut heistä ajattelee. Useammankin kerran facessa kysellyt seuraa ja tekemistä heidän perheelleen uudeksi vuodeksi, vapuksi tai juhannukseksi, mainostaen heidän olevan hyvin harmitonta ja mukavaa seuraa. Että mieluusti tulisivat jonkun mökille tms. Eikä se ollut edes vitsillä... Toisin sanoen liian epätoivoista mainostamista ja seuranhakua, mutta miksi? Itselleni tärkeintä on se oma perhe ja kuten alussa kerroin, nautin eniten oman perheen ja läheisteni seurasta, enkä voisi kuvitellakaan hakevani meille perheenä seuraa tai kyläpaikkaa facebookin kautta.
Olipa omahyväinen kirjoitus. Kaikilla ei ole niitä isovanhempia tai sisaruksia. Itsekin olen tällainen. Kyllä tällaisessa tilanteessa on ihan ok että perhe etsii seuraa. Itse en mihinkään facebookiin kehtaisi laittaa mutta siis ymmärrän tuota kenestä kerroit.
Se ettei kaikilla ole isovanhempia ja sisaruksia ei ole niiden vika ,joilla niillä on. Turha syyllistää ihmisiä siitä, että asettavat perheensä ja läheisensä ykköseksi kanssakäymisessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On olemassa myös ihmisiä, jotka eivät ikinä kutsu ketään kotiinsa. Minulla ei käy kuin siivooja ja huoltomies tarvittaessa. Muutama julkkiskin on kertonut toimivansa samoin.
Tästähän tässä keskustelussa ei ole kyse.
Palstapoliisi karautti ratsullaan paikalle!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo monta hyvää vastausta tullut AP:lle. Kuten moni muukin, itsekin olen perheellisenä niin kiireinen ja urautunut omaan arkirytmiini, että kaikki muu on vaan jäänyt hyvin vähälle. Eniten nautin ihan vaan tavallisista viikonlopuista oman perheen kesken, siihen sisältyy kotitöitä, kuten pyykinpesua ja siivousta, ruuanlaittoa omalle perheelle, ehkä leipomistakin. Pääasia, että saadaan olla ilman aikatauluja ja tehdä mitä huvittaa. Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä. Yleensä ystäväperheitäkin perheenä vain silloin, kun on jonkun lapsen syntymäpäivät. Miehelläni on omia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä ja itselläni pari hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä. Vuosien varrelta on jäänyt monia ihmisiä, jotka aikanaan olivat läheisempiä ystäviä, mutta elämä on kuljettanut eri suuntaan ja nykyään ollaan vaan tuttavia. En odota ystäviltäni kutsuja kahvipöytiin vaan ihan vain soittelua ja kuulumisten vaihtoa tai yhteisiä lenkkejä.
Minullakin on yksi tuttu, joka tuntuu olevan aivan samanlainen kuin AP. Miettii ihan liikaa mitä muut heistä ajattelee. Useammankin kerran facessa kysellyt seuraa ja tekemistä heidän perheelleen uudeksi vuodeksi, vapuksi tai juhannukseksi, mainostaen heidän olevan hyvin harmitonta ja mukavaa seuraa. Että mieluusti tulisivat jonkun mökille tms. Eikä se ollut edes vitsillä... Toisin sanoen liian epätoivoista mainostamista ja seuranhakua, mutta miksi? Itselleni tärkeintä on se oma perhe ja kuten alussa kerroin, nautin eniten oman perheen ja läheisteni seurasta, enkä voisi kuvitellakaan hakevani meille perheenä seuraa tai kyläpaikkaa facebookin kautta.
Olen itse siten onnekas, että perheellistymisen myötä ystävät eivät ole hävinneet, vaan osa on itsekin saanut lapsia, osa ei. Näin mökillä käynnit, vaput ja uudet vuodet ovat jatkuneet, vain niiden viettotavat ovat "vähän" muuttuneet omalla kohdalla.
Kun katson lapsiani, nyt 9 ja 12, näiden ystäväperheen lasten kanssa istumassa mökkirannassa laiturilla, tunnen heidän puolestaan syvää onnea. Heillä on jo nyt elämänpituisia ystävyyksiä. Sitähän ei tiedä, miten aika kuljettaa, mutta toisaalta omasta lapsuudestani ihmiset, joiden kanssa jaoin lapsuuteni, tulevat aina säilyttämään lämpimän nurkan sydämessäni, ollaanpa erillään tai tavataan.
Mietin, ajatteletteko te, että automaattisesti myös lapsille riittää vaikkapa esiteininä vanhempien ja isovanhempien seura vappuna tai uutena vuotena? Viikonloppuna siivoilu, pyykinpesu ja ruuanlaitto?
Sitten, kun se aika koittaa, on perheystävien aika jo ohi. Lapselta on mennyt ohi aika, jolloin hänellä on mahdollisuus saada läheisiä lapsuuden ystäviä, joiden kanssa on sadetta kuunnellen kerrottu kummitusjuttuja siskonpetissä.
Toki lapset saavat omia kavereita, luokkakavereita, vaihtuvia bestiksiä, pelikavereita, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että se ei ole lainkaan sama juttu kuin kaveri, jonka olet tuntenut niin kauan kuin elosta mitään muistat.
Ja muistaa kannattaa sitten se, että näillä kavereilla ei ole mitään yhteyskohtaa teihin, vanhemmat. Lapsi etääntyy hyvinkin nuorena sinne kaveripiiriinsä, jonne vanhemmilla ei ole asiaa, koska eihän sinne mitään luontevaa yhteyttä ole.
Minun lapsilla ei on serkkunsa, joihin on läheisimmät suhteet ja OMAT ystävänsä harrastuksista ja naapurustossa. Ei he ole ystäviä minun tai isänsä ystävien lasten kanssa. Mökkeilyt ym. Matkailut tehdään mieluiten oman perheen tai sisarusten perheiden kesken.
Eri, niin, sitten kun ovat sen ikäisiä. Pienemmät lapset saavat tyytyä lähisukuunsa. Omasta lapsuudesta muistan, että se oli aika ankeaa.
Koskaan meillä ei ollut mitään kivoja seikkailuja kuten luokkakavereilla, kun vanhemmat eivät halunneet koskaan mennä minnekään eikä ketään meille.
Lisäksi kun oli tottunut vain tosi pieneen lähipiiriin, oli vaikeaa kenenkään edes tutustua koulussakaan.
Nämä on varmaan asioita, jotka nousee esille paremmin pienemmissä paikoissa, kaikki kun ei asu isoissa kaupungeissa, joissa ulos lähtemällä tapaa vaikka ketä.
Mä ainakin olen ketjua seurattuani tullut tulokseen, että monien kommentit ovat ihan päinvastaisia juuri siksi, että ympäristö, missä asuvat tai missä ovat lapsina asuneet, ovat hyvin erilaisia. Olen asunut koko elämäni pääkaupunkiseudulla ja niin ovat asuneet lapsenikin, joten muita ihmisiä - myös muita lapsia - näkee välittömästi, kun astuu kotiovesta ulos. Nytkin katson ikkunasta ja taloyhtiön leikkipaikalla näkyy olevan kolme äitiä lapsineen. Kahdella on vauva ja taapero, yhdellä vain taapero. Kaikki asuvat tässä taloyhtiössä ja 99% varmasti eivät olleet ystäviä ennenkuin muuttivat tähän taloyhtiöön. Ovat siis tutustuneet toisiinsa vasta täällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikä ainakaan kutsu kotiinsa toista kertaa, jos ei ole sitä ennen tullut kutsua toisen kotiin. Tai pyydetty mukaan edes jonnekin, vaikka jonnekin kahvilaan tms.
Perus vastaus tähän on se että ei saa pitää kirjaa yhteydenotoista ;) vaan pitää olla valmis pitämään yksipuolisesti yhteyttä kaveriin, koska jos näin ei tee, niin se on säälittävää ja lapsellista yhteydenottojen laskemista.
On myös vaihtoehto pitää kirjaa ja ihan uhriutumatta lakata olemasta se kutsuja ja tapahtumajärjestäjä niille jotka ei ole vastavuoroisia. Ihan kumpi vaihtoehto miellyttää sinua enemmän. Et sinä pysty pakottamaan toisia olemaan ystävävä juuri sinun haluamallasi tavalla. Joko hyväksyt sen tai et japahoitat mielesi jatkuvasti turhia odotuksia toisiin perheisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo monta hyvää vastausta tullut AP:lle. Kuten moni muukin, itsekin olen perheellisenä niin kiireinen ja urautunut omaan arkirytmiini, että kaikki muu on vaan jäänyt hyvin vähälle. Eniten nautin ihan vaan tavallisista viikonlopuista oman perheen kesken, siihen sisältyy kotitöitä, kuten pyykinpesua ja siivousta, ruuanlaittoa omalle perheelle, ehkä leipomistakin. Pääasia, että saadaan olla ilman aikatauluja ja tehdä mitä huvittaa. Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä. Yleensä ystäväperheitäkin perheenä vain silloin, kun on jonkun lapsen syntymäpäivät. Miehelläni on omia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä ja itselläni pari hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä. Vuosien varrelta on jäänyt monia ihmisiä, jotka aikanaan olivat läheisempiä ystäviä, mutta elämä on kuljettanut eri suuntaan ja nykyään ollaan vaan tuttavia. En odota ystäviltäni kutsuja kahvipöytiin vaan ihan vain soittelua ja kuulumisten vaihtoa tai yhteisiä lenkkejä.
Minullakin on yksi tuttu, joka tuntuu olevan aivan samanlainen kuin AP. Miettii ihan liikaa mitä muut heistä ajattelee. Useammankin kerran facessa kysellyt seuraa ja tekemistä heidän perheelleen uudeksi vuodeksi, vapuksi tai juhannukseksi, mainostaen heidän olevan hyvin harmitonta ja mukavaa seuraa. Että mieluusti tulisivat jonkun mökille tms. Eikä se ollut edes vitsillä... Toisin sanoen liian epätoivoista mainostamista ja seuranhakua, mutta miksi? Itselleni tärkeintä on se oma perhe ja kuten alussa kerroin, nautin eniten oman perheen ja läheisteni seurasta, enkä voisi kuvitellakaan hakevani meille perheenä seuraa tai kyläpaikkaa facebookin kautta.
Olipa omahyväinen kirjoitus. Kaikilla ei ole niitä isovanhempia tai sisaruksia. Itsekin olen tällainen. Kyllä tällaisessa tilanteessa on ihan ok että perhe etsii seuraa. Itse en mihinkään facebookiin kehtaisi laittaa mutta siis ymmärrän tuota kenestä kerroit.
Se ettei kaikilla ole isovanhempia ja sisaruksia ei ole niiden vika ,joilla niillä on. Turha syyllistää ihmisiä siitä, että asettavat perheensä ja läheisensä ykköseksi kanssakäymisessä.
Onneksi mun perhe ja lähipiiri ymmärtää, että mun elämässäni on muutakin kuin he, että he eivät aina voi olla ykkösenä, vaan joskus ystävät menevät ohi.
Esimerkiksi kun ystäväni sairastui rintasyöpään, kyllä siskoni ymmärsi, että meidän jotkut viikottaiset jutut tms. on jäähyllä. Tätä jatkui aika pitkään. Ja on vain yksi esimerkki.
Lisäksi mun perhe ja lähipiiri myös arvostaa meidän yhteisiä ystäviä tai molempien omia ystäviä.
Teillä on onnea. Kaikilla ei ole sellaiset välit sisaruksiin, että kaikki juhlapyhät ja kivat juhlat vietettäisiin yhdessä. Uskallan jopa veikata, että harvemmilla on.
Kyllä pahaa pelkään, että suurin osa lapsista joutuu näiden kanssa, jotka vuolaasti kertovat viikonloppuna parhaiten viihtyvänsä kotitöiden parissa, etsimään seuraansa muualta kuin kotopiiristä.