Miten olla parempi ystävä??? Kukaan ei koskaan kutsu meitä :(

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on kyllä on mainio aikansa kuva.

Voittopuolisesti vaikuttaa siltä, että ystävyys on negatiivinen juttu. Siihen sisältyy vastavuoroisuutta, jota ei haluta useasta syystä. siihen sisältyy ystävien kuuntelua tms. läsnäoloa, jolle oikein ei millään olisi aikaa, passausta ja edes mökillä ei saa nukkua koska haluaa, jne.

Jos ystävyyttä nyt kuitenkin on pakko olla, pitää miettiä, miten taktisesti sen helpoiten hoitaisi: missä tavataan, että se on helppoa ja ennen kaikkea, miten siitä tilanteesta pääsee helposti pois.

Pahin mahdollinen tyyppi on sellainen, joka tahtoo kutsua sinut kotiinsa, laittaa tarjoilut hyvin ja vielä ajattelee kattausta tai jotain muuta vastaavaa. Just just voi mennä kahvit eriparimukeista, jos tyyppi on miun maun mukkaa kyldyrelli.

Ei jukolauta ihme, että tässä maassa kuluu masennuspilleriä kuin leipää.

Ongelma ei ole ystävyys tai vastavuoroisuus vaan se, että ihmisillä on erilaiset käsitykset sen ystävyyden laadusta. AP haluaa vastavuoroisia vierailuja koko perheen voimin. Toiset ei tähän veny heidän perheen kohdalla. Heillä on muita ystäviä, joiden kanssa ollaan APN haluamalla tavalla läheisiä. Ylipäätään ystävyyden pitää olla jo syvemmällä tasolla ennenkuin aletaan vaatia muilta ihmisiltä ekstra vaivaa ja vaivannäkemistä kyläilyn muodossa. APN kannattaa etsiä ystäviä, jotka ovat halukkaita kestityksiin.

Esim. Minulla on ystävä 20 vuoden takaa. Asutaan suht lähellä toisiamme maalla. Meillä on yhdet samanikäiset lapset ja lasten harrastusten vuoksi aluksi tutustuttiin. Kuskataan lapsia vuorotellen, lapset leikkii keskenään silloin tällöin ja me aikuiset kahvitellaan. Miehet ja minun poikani eivät ole tässä millään tavalla mukana. Ei heitä kiinnosta. Tämä ystävyys riittää näin ilman koko perheen vierailuja.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, tämä ketju on ihan l o i s t a v a !!!

Näiden ohjeiden perusteella lopetin Instassa seuraamasta enää tälläisten perheiden jorinat, jotka koko ihan pitävät mm pihajuhlia, joihin meitä 100m päässä asuvia ei olla koskaan kutsuttu mukaan!

Olen tätä heidän käytöstään tosin jo ihmetellyt ennen tätä ketjuakin, että huonot käytöstavat heillä. Muuten ihkutetaan miten hyviä ystäviä ollaan, mutta meidän kutsu hukkuu aina matkalla 😅🤷‍♀️

Samoin kälyn perhettä olen emännöinyt, ja vuosia ihmetellyt, kun meitä ei koskaan heille päin kutsuta kahville, vaikka asumme samalla suunnalla🙄

Olen jo viikon voinut paremmin ilman heidän seuraamistaan! Kiitos teidän kaikkien neuvot!

Seuraavaksi odotan soittoa ja Whatsappia näiltä, somen sijasta, jotka kokevat meidän perheen ystävikseen!

Ihan seuraavaksi laitan kutsut meidän babyshowereille kaikille sellaisille perheille, jotka ovat meidät tai lapsemme kutsuneet kylään

Viimeisen vuoden aikana! 🥳💕

Tämä. Ystävyyden ja yhteydenpidon pitää olla iloa antava asia, ei ikävä velvollisuus.

Kokeilepa tätä: Kerää vakio tyttöporukka, joka tekee välillä jotain tosi nastaa ja päivitä aina hauskojen kuvien kera Instaan tai etsikää yksi tuttavaperhe, jonka kanssa menette milloin minnekin ja teette pikku reissuja lähiseudulle tai kokkaatte yhdessä tms. ja taas päivitys Instaan kuvien kera höysteeksi aina lause .... esim. ”parhaimpien ystävien kanssa pikku matkalla”. Piiriä voi myös paisuttaa siten, että toisella ystäväperheellä voi olla kiva tuttavaperhe, jonka voi kutsua myös mukaan ja tutustua. Silloin vanhat tuttavasi haluaisivat kenties mukaan rinkiin, mutta haluaisitko heitä enää..

Heivaa kokonaan pois moiset ystävät, saatat huomata jälkeenpäin et maailma pyörii edelleen ilman heitä ja jopa paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän ihmetyttää tuo, että seuraat muiden tekemisiä. En minä ainakaan tykkäisi siitä, että minun ja perheeni tekemisiä seurattaisiin, tosin en ole ikinä kirjoitellut sellaisista asioista someen ja nämä ap:n tyypit ilmeisesti harrastavat somejuhlia.

Sanoisin, että anna muiden tehdä mitä tekevät ja anna heidän olla rauhassa. Älä hätyyttelee heitä ollenkaan, vaan anna muiden ottaa yhteyttä, jos he niin haluavat tehdä. Keskity siis siihen ystäväperheeseen, joka kanssa teillä on mukavaa ja älä tavoittele muita. Jos kumartelet liikaa muualle, niin pyllistelet ystäväperheelle ja hekin saattavat kaikota.

Kaikkien ihmisten kanssa ei vain toimi. Ei vaikka olisi kuinka saman tapaiset olosuhteet ja muut asiat. Itsestä tiedän myös, että minulla ei ole oikeasti aikaa ja mielenkiintoa järjestää yhtään mitään juhlinkeja vapaa-ajalla. Voin osallistua ehkä jonkun toisen juhliin, mutta energiaa ja haluja ei riitä miettiä omia. Jos on, niin kutsun niihin vain ne varmat mukavat tyypit ja vähemmän on enemmän siinäkin, eli mitä vähemmän porukkaa, sitä mukavampaa. En myöskään ole innostunut esittelemään toisilleen vieraita pariskuntia ja perheitä keskenään, sillä jokaisen porukan kanssa on ne omat toimivat jutut ja sitä tietää jo ennen juhlia, että kaikki onnistuu ja on mukavaa.

Tuo, että kannattaa keskittyä nyt ystäväperheeseen, on totta. Meidän perheestä tuli kerran yhdelle kaveriperheelle "se vasta muiden jälkeen kutsuttava perhe". Meidät siis kelpuutettiin vasta sitten, jos kaveriperhe ei saanut muita vieraita ja seuraa. Vaikka yhteisistä ajoista tuli mielestäni ihan mukavia, niin oli hieman ikävä fiilis huomata, että olimme vasta se kolmas tai neljäs vaihtoehto. Jos itse kutsuimme heitä jonnekin, niin silloinkin saimme odottaa vastausta viime tippaan asti ja parin viime tipan kieltävän vastauksen jälkeen tyyppisiä kunnolla varsinkin kun saimme kuulla perheen menneen muualle.

Mistä niin päättelit että olitte vasta kolmas tai neljäs vaihtoehto?

Jos tällä perheellä on monta ystäväperhettä/pariskuntaa/ystävää niin haluavat varmaan tavata kaikkia? Kaikki voi silti olla samalla viivalla. Yhtä perhettä ei haluta nostaa jalustalle jota tavataan pelkästään.

Ehkä ovat kysyneet siltä toiselta perheeltä ensin ja odottavat heidän vastaustaan ennen kuin vastaa teidän kutsuun?

Esim siskollani ja miehellään on tosi aktiivinen elämäntyyli ja vähän joka viikonlopulle on sovittu jotakin eri ihmisten kanssa. Välillä haluavat myös olla ihan kahdestaankin. He joutuvat varmasti sumplimaan ja välillä kieltäytymäänkin jonkun kutsusta. Kaikille ei vaan voi sanoa "kyllä" juuri sillä hetkellä.

Joskus minulle puhuu että on ihan rasittunut kun ei ole moneen kuukauteen yhtään vapaata viikonloppua.

Itse en jaksaisi kun olen introvertti ja ymmärrän hyvin heitä jotka kieltäytyvät kutsusta. Varsinkin jos on ollut paljon ohjelmaa jo sovittuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän ihmetyttää tuo, että seuraat muiden tekemisiä. En minä ainakaan tykkäisi siitä, että minun ja perheeni tekemisiä seurattaisiin, tosin en ole ikinä kirjoitellut sellaisista asioista someen ja nämä ap:n tyypit ilmeisesti harrastavat somejuhlia.

Sanoisin, että anna muiden tehdä mitä tekevät ja anna heidän olla rauhassa. Älä hätyyttelee heitä ollenkaan, vaan anna muiden ottaa yhteyttä, jos he niin haluavat tehdä. Keskity siis siihen ystäväperheeseen, joka kanssa teillä on mukavaa ja älä tavoittele muita. Jos kumartelet liikaa muualle, niin pyllistelet ystäväperheelle ja hekin saattavat kaikota.

Kaikkien ihmisten kanssa ei vain toimi. Ei vaikka olisi kuinka saman tapaiset olosuhteet ja muut asiat. Itsestä tiedän myös, että minulla ei ole oikeasti aikaa ja mielenkiintoa järjestää yhtään mitään juhlinkeja vapaa-ajalla. Voin osallistua ehkä jonkun toisen juhliin, mutta energiaa ja haluja ei riitä miettiä omia. Jos on, niin kutsun niihin vain ne varmat mukavat tyypit ja vähemmän on enemmän siinäkin, eli mitä vähemmän porukkaa, sitä mukavampaa. En myöskään ole innostunut esittelemään toisilleen vieraita pariskuntia ja perheitä keskenään, sillä jokaisen porukan kanssa on ne omat toimivat jutut ja sitä tietää jo ennen juhlia, että kaikki onnistuu ja on mukavaa.

Tuo, että kannattaa keskittyä nyt ystäväperheeseen, on totta. Meidän perheestä tuli kerran yhdelle kaveriperheelle "se vasta muiden jälkeen kutsuttava perhe". Meidät siis kelpuutettiin vasta sitten, jos kaveriperhe ei saanut muita vieraita ja seuraa. Vaikka yhteisistä ajoista tuli mielestäni ihan mukavia, niin oli hieman ikävä fiilis huomata, että olimme vasta se kolmas tai neljäs vaihtoehto. Jos itse kutsuimme heitä jonnekin, niin silloinkin saimme odottaa vastausta viime tippaan asti ja parin viime tipan kieltävän vastauksen jälkeen tyyppisiä kunnolla varsinkin kun saimme kuulla perheen menneen muualle.

Mistä niin päättelit että olitte vasta kolmas tai neljäs vaihtoehto?

Jos tällä perheellä on monta ystäväperhettä/pariskuntaa/ystävää niin haluavat varmaan tavata kaikkia? Kaikki voi silti olla samalla viivalla. Yhtä perhettä ei haluta nostaa jalustalle jota tavataan pelkästään.

Ehkä ovat kysyneet siltä toiselta perheeltä ensin ja odottavat heidän vastaustaan ennen kuin vastaa teidän kutsuun?

Esim siskollani ja miehellään on tosi aktiivinen elämäntyyli ja vähän joka viikonlopulle on sovittu jotakin eri ihmisten kanssa. Välillä haluavat myös olla ihan kahdestaankin. He joutuvat varmasti sumplimaan ja välillä kieltäytymäänkin jonkun kutsusta. Kaikille ei vaan voi sanoa "kyllä" juuri sillä hetkellä.

Joskus minulle puhuu että on ihan rasittunut kun ei ole moneen kuukauteen yhtään vapaata viikonloppua.

Itse en jaksaisi kun olen introvertti ja ymmärrän hyvin heitä jotka kieltäytyvät kutsusta. Varsinkin jos on ollut paljon ohjelmaa jo sovittuna.

Mä olen vasta palstalla oppinut, että jotkut aikuiset ovat jämähtäneet teinivuosien bestis-ajatteluun.  Että on vain yksi, jota aina ensimmäisenä pyydetään johonkin. Ja he haluavat olla se yksi, muita ystäviään toinen voi pyytää vasta sitten, jos näille bestiksille ei jostain syystä sovi. Mulla on useampia ystäviä eikä kukaan ole mulle toistaan parempi tai läheisempi. Jos yhdelle ystävälleni ei sovi, kysyn toiselta. Yleensä kysyn ensimmäisenä siltä, jonka arvelen mieluiten lähtevän mukaani. Joka siis on eniten kiinnostunut siitä, mihin oltaisiin menossa ja mitä tekemään. En esimerkiksi pyydä viinimessuille mukaan ystävääni, joka on absolutisti, tai koiranäyttelyyn ystävääni, joka on koirille allerginen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on kyllä on mainio aikansa kuva.

Voittopuolisesti vaikuttaa siltä, että ystävyys on negatiivinen juttu. Siihen sisältyy vastavuoroisuutta, jota ei haluta useasta syystä. siihen sisältyy ystävien kuuntelua tms. läsnäoloa, jolle oikein ei millään olisi aikaa, passausta ja edes mökillä ei saa nukkua koska haluaa, jne.

Jos ystävyyttä nyt kuitenkin on pakko olla, pitää miettiä, miten taktisesti sen helpoiten hoitaisi: missä tavataan, että se on helppoa ja ennen kaikkea, miten siitä tilanteesta pääsee helposti pois.

Pahin mahdollinen tyyppi on sellainen, joka tahtoo kutsua sinut kotiinsa, laittaa tarjoilut hyvin ja vielä ajattelee kattausta tai jotain muuta vastaavaa. Just just voi mennä kahvit eriparimukeista, jos tyyppi on miun maun mukkaa kyldyrelli.

Ei jukolauta ihme, että tässä maassa kuluu masennuspilleriä kuin leipää.

Ongelma ei ole ystävyys tai vastavuoroisuus vaan se, että ihmisillä on erilaiset käsitykset sen ystävyyden laadusta. AP haluaa vastavuoroisia vierailuja koko perheen voimin. Toiset ei tähän veny heidän perheen kohdalla. Heillä on muita ystäviä, joiden kanssa ollaan APN haluamalla tavalla läheisiä. Ylipäätään ystävyyden pitää olla jo syvemmällä tasolla ennenkuin aletaan vaatia muilta ihmisiltä ekstra vaivaa ja vaivannäkemistä kyläilyn muodossa. APN kannattaa etsiä ystäviä, jotka ovat halukkaita kestityksiin.

Esim. Minulla on ystävä 20 vuoden takaa. Asutaan suht lähellä toisiamme maalla. Meillä on yhdet samanikäiset lapset ja lasten harrastusten vuoksi aluksi tutustuttiin. Kuskataan lapsia vuorotellen, lapset leikkii keskenään silloin tällöin ja me aikuiset kahvitellaan. Miehet ja minun poikani eivät ole tässä millään tavalla mukana. Ei heitä kiinnosta. Tämä ystävyys riittää näin ilman koko perheen vierailuja.

Nämä "erilaiset käsitykset" voidaan myös suomentaa: viitsimiskynnykset ovat erilaisia.

Jotkut vain repivät sitä aikaa ja viitseliäisyyttä itsestään ja toiset mittaavat laskutikun kanssa, mitä ystävyyteen kannattaa panostaa.

"Syvemmällä tasolla oleva ystävyys, joka vaatii extravaivaa" on omassa maailmassani oxymoron, sillä periaatteellisesti ystävyys ei ole vaivan lähde, etenkään jos se on syvemmällä tasolla.  Tässä tapauksessa ansaittu extravaiva on siis kyläily.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on kyllä on mainio aikansa kuva.

Voittopuolisesti vaikuttaa siltä, että ystävyys on negatiivinen juttu. Siihen sisältyy vastavuoroisuutta, jota ei haluta useasta syystä. siihen sisältyy ystävien kuuntelua tms. läsnäoloa, jolle oikein ei millään olisi aikaa, passausta ja edes mökillä ei saa nukkua koska haluaa, jne.

Jos ystävyyttä nyt kuitenkin on pakko olla, pitää miettiä, miten taktisesti sen helpoiten hoitaisi: missä tavataan, että se on helppoa ja ennen kaikkea, miten siitä tilanteesta pääsee helposti pois.

Pahin mahdollinen tyyppi on sellainen, joka tahtoo kutsua sinut kotiinsa, laittaa tarjoilut hyvin ja vielä ajattelee kattausta tai jotain muuta vastaavaa. Just just voi mennä kahvit eriparimukeista, jos tyyppi on miun maun mukkaa kyldyrelli.

Ei jukolauta ihme, että tässä maassa kuluu masennuspilleriä kuin leipää.

Ongelma ei ole ystävyys tai vastavuoroisuus vaan se, että ihmisillä on erilaiset käsitykset sen ystävyyden laadusta. AP haluaa vastavuoroisia vierailuja koko perheen voimin. Toiset ei tähän veny heidän perheen kohdalla. Heillä on muita ystäviä, joiden kanssa ollaan APN haluamalla tavalla läheisiä. Ylipäätään ystävyyden pitää olla jo syvemmällä tasolla ennenkuin aletaan vaatia muilta ihmisiltä ekstra vaivaa ja vaivannäkemistä kyläilyn muodossa. APN kannattaa etsiä ystäviä, jotka ovat halukkaita kestityksiin.

Esim. Minulla on ystävä 20 vuoden takaa. Asutaan suht lähellä toisiamme maalla. Meillä on yhdet samanikäiset lapset ja lasten harrastusten vuoksi aluksi tutustuttiin. Kuskataan lapsia vuorotellen, lapset leikkii keskenään silloin tällöin ja me aikuiset kahvitellaan. Miehet ja minun poikani eivät ole tässä millään tavalla mukana. Ei heitä kiinnosta. Tämä ystävyys riittää näin ilman koko perheen vierailuja.

Nämä "erilaiset käsitykset" voidaan myös suomentaa: viitsimiskynnykset ovat erilaisia.

Jotkut vain repivät sitä aikaa ja viitseliäisyyttä itsestään ja toiset mittaavat laskutikun kanssa, mitä ystävyyteen kannattaa panostaa.

"Syvemmällä tasolla oleva ystävyys, joka vaatii extravaivaa" on omassa maailmassani oxymoron, sillä periaatteellisesti ystävyys ei ole vaivan lähde, etenkään jos se on syvemmällä tasolla.  Tässä tapauksessa ansaittu extravaiva on siis kyläily.

Perheellinen ihminen joutuu repimään sen ajan ja viitseliäisyyden perheltään. Useimmat kumminkin haluavat asettaa perheen kesken vietetyn ajan jonkin kyläilyn yläpuolelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin suomalaista puhetta: MINÄ en TARVITSE uusia ystäviä, en ole VELKAA jollekin randomille, mieluummin MINÄ lähden PERHEENI kanssa sinnetänne, minä minä minä.

Itselläni on erittäin laaja ystäväpiiri, aina en ennätä kaikkia tavata, joskus en vaan jaksa, toisiaan haluan olla yksin, mutta en minä ajattele silti, että elämääni ei missään tapauksessa voisi tulla uusia ihmisiä, koska MINÄ en TARVITSE.

En tarvitsekaan, mutta jos tapaan kivan tyypin, kyllä minua kiinnostaa häneen tutustua eikä kaveripiirini mene siitä rikki, että kutsun hänet jonnekin. Jos pidän kotonani illanistujaiset, jonne on tulossa vanhoja ystäviä, kyllä heidän pitää ymmärtää, että saatan haluta kutsua myös jonkun muun, ketä he eivät tunne.

Jotenkin huvittavaa on sekin, että kovasti korostetaan, että ei aplla tai muilla ole mitään oikeutta odottaa, että joku nyt vastavuoroisesti (huom! käytyään siis ensin syömässä ne apn juustokakut!) kutsuisi häntä, ei aplla ole oikeutta! No, ainakaan minun ystävälliäni ei ole oikeutta odottaa, että jokainen illanvietto minun luonani menee aina samaa rataa, vaan sinnepä onkin saatettu kutsua myös muita.

Kieltämättä pari kaveria on loukkaantunut aikanaan tästä ja marmattanut, että meni ilta pilalle, kun siellä oli vieraita.

No sori, heidän ei enää tästä tarvitse kärsiä, sillä yleensä ystäväni ovat vain iloisia, että tulee vähän vaihtelua menoon.

Yleensä on kysymys siitä ettei halua uusia ihmisiä elämäänsä koska ajattelee ettei niille ole aikaa. Kun on valmiiksi tekeminen siinä ,että ennättää perheensä lisäksi huomioida niitä entisiäkään ystäviä ja muita sukulaisia. Harvalla edes on niin isot tilat kotona että edes voi yhtäaikaa kutsua kovin monia ihmisiä yhtäaikaa.

Niin juuri tätä en ymmärrä. Ei mulla ole miään kellotettua kalenteria, josta olen varannut aikaa huomioda ihmisiä.

Eikähän se rehellisyyden nimissä edes toimi näin. Että siis tänään huomioin Mirkkua, niin sen vuoksi en voi sitten huomioida Markkua, kas kun se olisi Mirkun ajasta pois. Tänään en voi huomioda Mirkkua enkä Markkua, koska tämä on perheaikaani.

Ihmisten huomioiminen vaatii lopulta kovin vähän. Viesti joskus, noin tiedoksi, että muistan sua. Kun askeleet käy yhteen, tavataan isommin tai pienemmästi. Kyse on asenteestasi, siitä, miten sinua voi lähestyä tai miten lähestyt muita. 

Ei ystävienkään kanssa tarvita mitään sen kummempia kommervenkkejä kuin sukulaistenkaan, jos siis ystävyyttä oikeasti on. Kyllä ystävä ymmärtää, että en välttämättä huomioi häntä koko ajan, aina ei tapaaminen käy, jne.

Mutta itsellä ei ole vielä tullut sitä tilannetta, että kiintiö olisi niin täynnä, että ajattelisin, että varmaan tosi  hyvä tyyppi, mutta ei mun nyt KANNATA häneen tutustua, kun sehän muutoin kaikesta muusta pois!

En ole tuo, jolle vastasit. Muistan, kun vuosia sitten tulin töistä kotiin. Mulla oli yhteensä 38 viestiä odottamassa. Kaikki luonnollisesti odottivat, että vastaan niin pian kuin voin. Sehän on kohteliasta. Ja eihän vastaamiseen mene kuin 5 minuuttia, jos toinen ei ala enempää viestittelemään. 38 * 5 minuuttia on 190 minuuttia eli yli 3 tuntia. Ollakseni siis kohtelias ja käyttääkseni 5 minuuttia jokaiselle vastaamiseen, mulla olisi mennyt lähes koko ilta pelkkiin viesteihin vastaamiseen. 5 minuuttia sinne tänne on ihan ok, mutta yli 3 tuntia ei enää olekaan. Lapseton sinkku ehkä voi käyttää työpäivän jälkeen 3 tuntia pelkkään viesteihin nopeasti vastaamiseen, mutta ei perheellinen, jolla on lapset ja kotihommatkin tehtävänä ja koira ulkoilutettavana. 

Myös vuosia sitten entinen opiskelukaverin oli tulossa Kanadasta käymään Suomessa kesälomalla. Laittoi jo hyvissä ajoin eli ennen vappua viestiä ja kysyi, minä viikonloppuna ehtisin tavata. Katsoin kalenteriani ja joka viikonlopulle oli jo varattuna jotain. Vasta syyskuun eka viikonloppu oli vapaa, mutta hän oli silloin jo palannut kotiin Kanadaan. Se kesä oli toki sellainen, jolle sattui osumaan paljon yo-juhlia, häitä, ristiäisiä ja rippijuhlia, mutta  muutenkin oli monenlaisia sovittuja juhannusjuhlia, mökkiviikonloppuja, veneilyreissuja jne oman perheen lomareissun lisäksi. Läheskään kaikki eivät tietenkään olleet aivan välttämättömiä, mutta kun olin jo etukäteen luvannut, ei olisi ollut mukava peruakaan ja tavata sittenkin Kanadasta tulevaa kaveriani. 

Kyllä kiintiö ihan oikeasti voi tulla täyteen, jos on liian höveli tutustumaan jokaiseen, joka osoittaa kiinnostusta tutustumiseen. Ja säilyttää elämässään ihmisiä vuosien takaa, jotka eivät oikeastaan koskaan ole olleet mitenkään tärkeitä ystäviä. Kavereita vain.  Aloin tuolloin karsia ihmisiä elämästäni. Olen tänään puhunut puhelimessa kaksi tuntia ja viestitellyt saman verran. Yhteensä kolmen ihmisen kanssa. Onneksi olen lomalla. Aina ei tietenkään ole tällaisia päiviä, mutta en mä voi sanoa surutyötä tekevälle ystävälleni, että sori mulla ei ole nyt aikaa puhua sun kanssasi, kun pitää vastailla tässä muidenkin viesteihin tai ruveta tutustumaan johonkin uuteen ihmiseen. 

Mun elämäni on tasapainoista ja ystävilleni ja kavereilleni riittää aikaa, kun heitä on vain rajallinen määrä. Annan mieluummin paljon aikaa yhdelle kuin vähän aikaa monelle. Ja todellakin: en TARVITSE ystävä-kaveri-tuttavahaaremia ympärilleni. Muutama läheinen ihmissuhde on mulle tärkeämpi kuin muutama kymmenen vähemmän läheistä ihmissuhdetta. 

Myönnän, että ei mulla tämmöistä ole. Joskus on viestejä enemmän, joskus vähemmän, mutta en mä kieltämättä tunne NIIN paljon ihmisiä, että heistä 38  viestisi mulle samana päivänä, synttäri nyt ehkä . Ja silloin kyllä vastaan jokaiselle onnittelijalle sydämellä, hymiöllä tms.

Lisäksi jos ystäväni elämässä on surua, joka vaatii tukea, voin ihan hyvin sanoa muille ystävilleni, että hei nyt tänään en jaksa, jutellaan joku toinen päivä. Koska he ovat ystäviäni, he ymmärtävät, eivätkä suutu. Samoin ei kukaan ystävistäni odota, että vaikka olen kiireinen, väsynyt tms. niin silti vastaan heti. Vastaan, kun vastaan, ellei asia ole kiireinen. 

Ja jos kaverini tulisi Kanadasta, repisin vaikka mistä sen hetken, että ennätän tavata. Esimerkiksi vaikkapa perheen veneretkelle mennessä voisi ehkä matkalla tavata, laittaa mies ja lapset jätskiostokille ja istahtaa ystävän kanssa kahville.

Mutta tuntuu, että sinun kalenterisi onkin kyllä enemmän täynnä velvollisuuksia kuin ystävien yhteydenottoja.

Oli. Ei ole enää. Tuo velvollisuus on hyvä sana kuvaamaan tilannetta, jolloin ihmissuhteita vain on yksinkertaisesti liikaa. Silloin alkaa tuntea osan ihmissuhteistaan velvollisuuksiksi. Niistä ei saa enää itse mitään iloa eikä saa toinenkaan osapuoli. Yritetään puoliväkisin ylläpitää ihmissuhdetta, jolla ei realistisesti ajateltuna ole minkäänlaista tulevaisuutta. On parempi keskittyä niihin, joiden kanssa haluaa suhteensa jatkuvan ja joiden kanssa suhteen jatkuminen on mahdollista. Jälkimmäisellä tarkoitan esim sitä, jos toisen odotukset yhteydenpidon tiiviyteen on paljon korkeammat kuin toisella, toinen joutuu antamaan enemmän kuin haluaisi ja toinen taas saa vähemmän kuin haluaisi. Tai jos ajatellaan aloittajan tilannetta, hän haluaa vastavuoroisia kyläilykutsuja, mutta joku toinen taas ei halua. 

Sanoisin, että totta kai. Mutta miten tämä sitten tarkoittaa sitä, että ei kannata tutustua uuteen, kiinnostavaan ihmiseen? Ei se, että antaa jollekin ihmiselle mahdollisuuden, tutustuu häneen, tarkoita tietenkään, että tuon ihmisen pitää antaa täyttää kalenteria, vaikka ei tahdo, tavata, vaikka ei tahdo, jne.

Kuten sanottua, mä en tiedä, miten se edes käytännössä toimii. Siis tapaan vaikka töissä ihmisen, joka on kiinnostava, meillä synkkaa, jutellaan paljon niin tuleeko mun ajatella, että ei stop, nyt tykkänään, mun täytyy keskittyä niihin, joiden kanssa haluan suhteen jatkuvan?

Ehkä kyse on tosiaankin siitä, että ollaan niin velvollisuudentuntoisia, että kerran solmituista tuttavuuksista ei osata irrottautua, vaan jäädään vangiksi.

Mutta tämä on surullista, koska sitten jää monet ystävyydet syntymättä jo etukäteen ja monet yksinäiset jäävät aina vain yksinäisiksi.

Itselle on monta kertaa käynyt niin, että tutustun johonkin, hän tulee mukaan jonnekin ja saattaa hyvin olla, että meidän yhteys ei ole kovin tiivis, mutta hän on ystävystynyt jo jonkun muun kanssa sieltä ja heidän ystävyys tiivistyy.

Yritän sanoa, että ei kai se niin vaarallista ole, tutustua ihmisiin?

Kaikki mun työkaverini ovat kiinnostavia. Mutta homma toimi niin, että olen heidän kanssaan töissä, en kotona. Joskus lähdetään työporukalla töiden jälkeen lasilliselle, mutta silloin pyydetään koko porukka mukaan eikä vain yhtä tai kahta. Jokainen lähtee sen mukaan, miten sillä hetkellä itselle sopii. Joskus lähtee kaikki, joskus lähtee vain osa. Kenelläkään ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, jos joku haluaa tavata työkaveriaan muulloinkin. Työkaveriin tutustumiseen ei kuitenkaan tarvita muita työkavereita vaan tutustuminen tapahtuu jo työpaikalla töitä tehdessä.

Mä tutustun muihin ihmisiin helposti. Ja se mun aiempi ongelmani juuri olikin. Koska en osannut pitää omia rajojani vaan varsin hövelisti annoin puhelinnumeroni tai pyysin FB-kavereikseni. Ja sitten mulla oli viestejä ihmisiltä, joiden kanssa mun ei ollut tarkoituskaan ystävystyä. Olen tutustunut noin 30:een naapuriinikin. Juttelen heidän kanssa pihassa, kun osutaan samaan aikaan. Mutta en yritäkään tehdä lähempää tuttavuutta. En anna puhelinnumeroani enkä pyydä edes FB-kavereikseni. Kaikilla naapureillani on mahdollisuus tutustua toisiinsa, jos haluavat. Eivät tarvitse mua tutustuakseen toisiinsa kuten työkaverinikaan eivät tarvitse mua tutustuakseen toisiinsa. Kukaan naapureistani ei  siis ole yksinäinen siksi, että mä en ole tutustuttanut naapureitani toisiinsa. 

Tietenkin joskus tutustuu ihmisiin, joiden kanssa voisi olla mahdollisuuksia jopa ystävyyteen. Vaikka olisi miten ihana ihminen tahansa, niin jos mä tunnen, että mulla ei nyt ole resursseja alkaa muodostaa lähempää suhdetta ko ihmisen kanssa, en halua enää antaa edes väärää signaalia esim pyytämällä häntä FB-kaverikseni. En myöskään ala järjestämään tällaista ihmistä varten tilaisuuksia, joissa hän voisi tutustua mun tuntemiini ihmisiin.

Tunnen paljon oikein kivoja ihmisiä, joita olen tavannut esimerkiksi koirapuistossa. Tiedän tapaavani heitä uudelleen koirapuistossa, kun osutaan sinne samaan aikaan. Ei mun tarvitse pyytää heiltä yhteystietoja tai antaa omiani, jotta voitaisiin sopia, milloin mennään koirapuistoon. Tällä alueella ei ole kuin yksi koirapuisto ja kyllä siellä törmää tuttuihin, kun käy tarpeeksi usein. Kukaan ei tarvitse mua mukaansa koirapuistoonkaan tutustuakseen siellä muihin koiranomistajiin. Kun käy oman koiranssa kanssa siellä tarpeeksi usein, ensin jää mieleen koirat ja sitten niiden omistajat. Ei muuta kuin tutustumaan ja jossain vaiheessa, jos toinen vaikuttaa mukavalta, voi kävellä vaikka samaa matkaa koirapuistosta pois. Jos siis asuu samalla suunnalla. 

Mussa ei ole tippaakaan "parittajaverta" En mä osaa sanoa, voisiko työkaveristani Miiasta tulla hyväkin ystävä työkaverini Jonnan kanssa. Tai olisiko naapurini Virtaset sopiva ystäväperhe naapureilleni Mäkisille. Tai olisiko Tessun omistajasta ainesta Rikun omistajan ystäväksi. Tai työkaveristani Miiasta Tessun omistajalle tai naapureilleni Mäkisille. En ole koskaan järjestänyt sokkotreffejäkään, koska en osaa sanoa, kuka sopisi kenellekin. Ajattelen, että järjestetyt tutustumiset kuuluvat enemmän varhaislapsuuteen, kun lapsi ei vielä osaa tutustua muihin lapsiin itse. 

Ohhoh. Siis jos on semmoinen ihminen, että joskus näkee jonkun esim. työpaikalla selvästi olevan vähän yksinäinen ja pyytää sitten jonnekin mukaan, on parittaja ja järjestelijä ja ties mitä...

Se, että sinä olet ollut rajaton, ei tarkoita, että muut, jotka ovat (mielestäni) normaalin ystävällisiä, avoimia ja kivoja, sitä olisi.

Täytyy vain olla onnellinen, että itse ei ole miellyttämishaluaan tai rajattomuuttaan pilannut itseltään ystävyyden käsitettä!

Me ollaan oltu ilmeisesti ihan erilaisissa työpaikoissa. En nimittäin ole koskaan nähnyt yhdestäkään työkaveristani, onko hän yksinäinen vai ei. Ja mulla on ollut kuitenkin satoja työkavereita. Olisin joutunut kyselemään kaikilta työkavereiltani, ovatko he yksinäisiä ja jos ovat, sitten pyytänyt heitä mukaani vaikkapa koirapuistoon. Aika teennäistä sekin olisi, varsinkin, jos yksinäisellä ei ole omaa koiraa ja ainoa tarkoitus olisi tutustuttaa hänet mun asuinalueeni koiranomistajiin.  Jos taas hänellä olisi koira, hän voisi mennä koiransa kanssa oman asuinalueensa koirapuistoon. Eikä tarvitsisi mua mukaansa sinne. "Parittajaverestä" puhuessani tarkoitin, että en ala selvittämään, kuka on yksinäinen ja järjestämään hänelle tilaisuuksia tutustua muihin ihmisiin, joista hänelle ehkä voisi tulla ystäviä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin suomalaista puhetta: MINÄ en TARVITSE uusia ystäviä, en ole VELKAA jollekin randomille, mieluummin MINÄ lähden PERHEENI kanssa sinnetänne, minä minä minä.

Itselläni on erittäin laaja ystäväpiiri, aina en ennätä kaikkia tavata, joskus en vaan jaksa, toisiaan haluan olla yksin, mutta en minä ajattele silti, että elämääni ei missään tapauksessa voisi tulla uusia ihmisiä, koska MINÄ en TARVITSE.

En tarvitsekaan, mutta jos tapaan kivan tyypin, kyllä minua kiinnostaa häneen tutustua eikä kaveripiirini mene siitä rikki, että kutsun hänet jonnekin. Jos pidän kotonani illanistujaiset, jonne on tulossa vanhoja ystäviä, kyllä heidän pitää ymmärtää, että saatan haluta kutsua myös jonkun muun, ketä he eivät tunne.

Jotenkin huvittavaa on sekin, että kovasti korostetaan, että ei aplla tai muilla ole mitään oikeutta odottaa, että joku nyt vastavuoroisesti (huom! käytyään siis ensin syömässä ne apn juustokakut!) kutsuisi häntä, ei aplla ole oikeutta! No, ainakaan minun ystävälliäni ei ole oikeutta odottaa, että jokainen illanvietto minun luonani menee aina samaa rataa, vaan sinnepä onkin saatettu kutsua myös muita.

Kieltämättä pari kaveria on loukkaantunut aikanaan tästä ja marmattanut, että meni ilta pilalle, kun siellä oli vieraita.

No sori, heidän ei enää tästä tarvitse kärsiä, sillä yleensä ystäväni ovat vain iloisia, että tulee vähän vaihtelua menoon.

Yleensä on kysymys siitä ettei halua uusia ihmisiä elämäänsä koska ajattelee ettei niille ole aikaa. Kun on valmiiksi tekeminen siinä ,että ennättää perheensä lisäksi huomioida niitä entisiäkään ystäviä ja muita sukulaisia. Harvalla edes on niin isot tilat kotona että edes voi yhtäaikaa kutsua kovin monia ihmisiä yhtäaikaa.

Niin juuri tätä en ymmärrä. Ei mulla ole miään kellotettua kalenteria, josta olen varannut aikaa huomioda ihmisiä.

Eikähän se rehellisyyden nimissä edes toimi näin. Että siis tänään huomioin Mirkkua, niin sen vuoksi en voi sitten huomioida Markkua, kas kun se olisi Mirkun ajasta pois. Tänään en voi huomioda Mirkkua enkä Markkua, koska tämä on perheaikaani.

Ihmisten huomioiminen vaatii lopulta kovin vähän. Viesti joskus, noin tiedoksi, että muistan sua. Kun askeleet käy yhteen, tavataan isommin tai pienemmästi. Kyse on asenteestasi, siitä, miten sinua voi lähestyä tai miten lähestyt muita. 

Ei ystävienkään kanssa tarvita mitään sen kummempia kommervenkkejä kuin sukulaistenkaan, jos siis ystävyyttä oikeasti on. Kyllä ystävä ymmärtää, että en välttämättä huomioi häntä koko ajan, aina ei tapaaminen käy, jne.

Mutta itsellä ei ole vielä tullut sitä tilannetta, että kiintiö olisi niin täynnä, että ajattelisin, että varmaan tosi  hyvä tyyppi, mutta ei mun nyt KANNATA häneen tutustua, kun sehän muutoin kaikesta muusta pois!

En ole tuo, jolle vastasit. Muistan, kun vuosia sitten tulin töistä kotiin. Mulla oli yhteensä 38 viestiä odottamassa. Kaikki luonnollisesti odottivat, että vastaan niin pian kuin voin. Sehän on kohteliasta. Ja eihän vastaamiseen mene kuin 5 minuuttia, jos toinen ei ala enempää viestittelemään. 38 * 5 minuuttia on 190 minuuttia eli yli 3 tuntia. Ollakseni siis kohtelias ja käyttääkseni 5 minuuttia jokaiselle vastaamiseen, mulla olisi mennyt lähes koko ilta pelkkiin viesteihin vastaamiseen. 5 minuuttia sinne tänne on ihan ok, mutta yli 3 tuntia ei enää olekaan. Lapseton sinkku ehkä voi käyttää työpäivän jälkeen 3 tuntia pelkkään viesteihin nopeasti vastaamiseen, mutta ei perheellinen, jolla on lapset ja kotihommatkin tehtävänä ja koira ulkoilutettavana. 

Myös vuosia sitten entinen opiskelukaverin oli tulossa Kanadasta käymään Suomessa kesälomalla. Laittoi jo hyvissä ajoin eli ennen vappua viestiä ja kysyi, minä viikonloppuna ehtisin tavata. Katsoin kalenteriani ja joka viikonlopulle oli jo varattuna jotain. Vasta syyskuun eka viikonloppu oli vapaa, mutta hän oli silloin jo palannut kotiin Kanadaan. Se kesä oli toki sellainen, jolle sattui osumaan paljon yo-juhlia, häitä, ristiäisiä ja rippijuhlia, mutta  muutenkin oli monenlaisia sovittuja juhannusjuhlia, mökkiviikonloppuja, veneilyreissuja jne oman perheen lomareissun lisäksi. Läheskään kaikki eivät tietenkään olleet aivan välttämättömiä, mutta kun olin jo etukäteen luvannut, ei olisi ollut mukava peruakaan ja tavata sittenkin Kanadasta tulevaa kaveriani. 

Kyllä kiintiö ihan oikeasti voi tulla täyteen, jos on liian höveli tutustumaan jokaiseen, joka osoittaa kiinnostusta tutustumiseen. Ja säilyttää elämässään ihmisiä vuosien takaa, jotka eivät oikeastaan koskaan ole olleet mitenkään tärkeitä ystäviä. Kavereita vain.  Aloin tuolloin karsia ihmisiä elämästäni. Olen tänään puhunut puhelimessa kaksi tuntia ja viestitellyt saman verran. Yhteensä kolmen ihmisen kanssa. Onneksi olen lomalla. Aina ei tietenkään ole tällaisia päiviä, mutta en mä voi sanoa surutyötä tekevälle ystävälleni, että sori mulla ei ole nyt aikaa puhua sun kanssasi, kun pitää vastailla tässä muidenkin viesteihin tai ruveta tutustumaan johonkin uuteen ihmiseen. 

Mun elämäni on tasapainoista ja ystävilleni ja kavereilleni riittää aikaa, kun heitä on vain rajallinen määrä. Annan mieluummin paljon aikaa yhdelle kuin vähän aikaa monelle. Ja todellakin: en TARVITSE ystävä-kaveri-tuttavahaaremia ympärilleni. Muutama läheinen ihmissuhde on mulle tärkeämpi kuin muutama kymmenen vähemmän läheistä ihmissuhdetta. 

Myönnän, että ei mulla tämmöistä ole. Joskus on viestejä enemmän, joskus vähemmän, mutta en mä kieltämättä tunne NIIN paljon ihmisiä, että heistä 38  viestisi mulle samana päivänä, synttäri nyt ehkä . Ja silloin kyllä vastaan jokaiselle onnittelijalle sydämellä, hymiöllä tms.

Lisäksi jos ystäväni elämässä on surua, joka vaatii tukea, voin ihan hyvin sanoa muille ystävilleni, että hei nyt tänään en jaksa, jutellaan joku toinen päivä. Koska he ovat ystäviäni, he ymmärtävät, eivätkä suutu. Samoin ei kukaan ystävistäni odota, että vaikka olen kiireinen, väsynyt tms. niin silti vastaan heti. Vastaan, kun vastaan, ellei asia ole kiireinen. 

Ja jos kaverini tulisi Kanadasta, repisin vaikka mistä sen hetken, että ennätän tavata. Esimerkiksi vaikkapa perheen veneretkelle mennessä voisi ehkä matkalla tavata, laittaa mies ja lapset jätskiostokille ja istahtaa ystävän kanssa kahville.

Mutta tuntuu, että sinun kalenterisi onkin kyllä enemmän täynnä velvollisuuksia kuin ystävien yhteydenottoja.

Oli. Ei ole enää. Tuo velvollisuus on hyvä sana kuvaamaan tilannetta, jolloin ihmissuhteita vain on yksinkertaisesti liikaa. Silloin alkaa tuntea osan ihmissuhteistaan velvollisuuksiksi. Niistä ei saa enää itse mitään iloa eikä saa toinenkaan osapuoli. Yritetään puoliväkisin ylläpitää ihmissuhdetta, jolla ei realistisesti ajateltuna ole minkäänlaista tulevaisuutta. On parempi keskittyä niihin, joiden kanssa haluaa suhteensa jatkuvan ja joiden kanssa suhteen jatkuminen on mahdollista. Jälkimmäisellä tarkoitan esim sitä, jos toisen odotukset yhteydenpidon tiiviyteen on paljon korkeammat kuin toisella, toinen joutuu antamaan enemmän kuin haluaisi ja toinen taas saa vähemmän kuin haluaisi. Tai jos ajatellaan aloittajan tilannetta, hän haluaa vastavuoroisia kyläilykutsuja, mutta joku toinen taas ei halua. 

Sanoisin, että totta kai. Mutta miten tämä sitten tarkoittaa sitä, että ei kannata tutustua uuteen, kiinnostavaan ihmiseen? Ei se, että antaa jollekin ihmiselle mahdollisuuden, tutustuu häneen, tarkoita tietenkään, että tuon ihmisen pitää antaa täyttää kalenteria, vaikka ei tahdo, tavata, vaikka ei tahdo, jne.

Kuten sanottua, mä en tiedä, miten se edes käytännössä toimii. Siis tapaan vaikka töissä ihmisen, joka on kiinnostava, meillä synkkaa, jutellaan paljon niin tuleeko mun ajatella, että ei stop, nyt tykkänään, mun täytyy keskittyä niihin, joiden kanssa haluan suhteen jatkuvan?

Ehkä kyse on tosiaankin siitä, että ollaan niin velvollisuudentuntoisia, että kerran solmituista tuttavuuksista ei osata irrottautua, vaan jäädään vangiksi.

Mutta tämä on surullista, koska sitten jää monet ystävyydet syntymättä jo etukäteen ja monet yksinäiset jäävät aina vain yksinäisiksi.

Itselle on monta kertaa käynyt niin, että tutustun johonkin, hän tulee mukaan jonnekin ja saattaa hyvin olla, että meidän yhteys ei ole kovin tiivis, mutta hän on ystävystynyt jo jonkun muun kanssa sieltä ja heidän ystävyys tiivistyy.

Yritän sanoa, että ei kai se niin vaarallista ole, tutustua ihmisiin?

Kaikki mun työkaverini ovat kiinnostavia. Mutta homma toimi niin, että olen heidän kanssaan töissä, en kotona. Joskus lähdetään työporukalla töiden jälkeen lasilliselle, mutta silloin pyydetään koko porukka mukaan eikä vain yhtä tai kahta. Jokainen lähtee sen mukaan, miten sillä hetkellä itselle sopii. Joskus lähtee kaikki, joskus lähtee vain osa. Kenelläkään ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, jos joku haluaa tavata työkaveriaan muulloinkin. Työkaveriin tutustumiseen ei kuitenkaan tarvita muita työkavereita vaan tutustuminen tapahtuu jo työpaikalla töitä tehdessä.

Mä tutustun muihin ihmisiin helposti. Ja se mun aiempi ongelmani juuri olikin. Koska en osannut pitää omia rajojani vaan varsin hövelisti annoin puhelinnumeroni tai pyysin FB-kavereikseni. Ja sitten mulla oli viestejä ihmisiltä, joiden kanssa mun ei ollut tarkoituskaan ystävystyä. Olen tutustunut noin 30:een naapuriinikin. Juttelen heidän kanssa pihassa, kun osutaan samaan aikaan. Mutta en yritäkään tehdä lähempää tuttavuutta. En anna puhelinnumeroani enkä pyydä edes FB-kavereikseni. Kaikilla naapureillani on mahdollisuus tutustua toisiinsa, jos haluavat. Eivät tarvitse mua tutustuakseen toisiinsa kuten työkaverinikaan eivät tarvitse mua tutustuakseen toisiinsa. Kukaan naapureistani ei  siis ole yksinäinen siksi, että mä en ole tutustuttanut naapureitani toisiinsa. 

Tietenkin joskus tutustuu ihmisiin, joiden kanssa voisi olla mahdollisuuksia jopa ystävyyteen. Vaikka olisi miten ihana ihminen tahansa, niin jos mä tunnen, että mulla ei nyt ole resursseja alkaa muodostaa lähempää suhdetta ko ihmisen kanssa, en halua enää antaa edes väärää signaalia esim pyytämällä häntä FB-kaverikseni. En myöskään ala järjestämään tällaista ihmistä varten tilaisuuksia, joissa hän voisi tutustua mun tuntemiini ihmisiin.

Tunnen paljon oikein kivoja ihmisiä, joita olen tavannut esimerkiksi koirapuistossa. Tiedän tapaavani heitä uudelleen koirapuistossa, kun osutaan sinne samaan aikaan. Ei mun tarvitse pyytää heiltä yhteystietoja tai antaa omiani, jotta voitaisiin sopia, milloin mennään koirapuistoon. Tällä alueella ei ole kuin yksi koirapuisto ja kyllä siellä törmää tuttuihin, kun käy tarpeeksi usein. Kukaan ei tarvitse mua mukaansa koirapuistoonkaan tutustuakseen siellä muihin koiranomistajiin. Kun käy oman koiranssa kanssa siellä tarpeeksi usein, ensin jää mieleen koirat ja sitten niiden omistajat. Ei muuta kuin tutustumaan ja jossain vaiheessa, jos toinen vaikuttaa mukavalta, voi kävellä vaikka samaa matkaa koirapuistosta pois. Jos siis asuu samalla suunnalla. 

Mussa ei ole tippaakaan "parittajaverta" En mä osaa sanoa, voisiko työkaveristani Miiasta tulla hyväkin ystävä työkaverini Jonnan kanssa. Tai olisiko naapurini Virtaset sopiva ystäväperhe naapureilleni Mäkisille. Tai olisiko Tessun omistajasta ainesta Rikun omistajan ystäväksi. Tai työkaveristani Miiasta Tessun omistajalle tai naapureilleni Mäkisille. En ole koskaan järjestänyt sokkotreffejäkään, koska en osaa sanoa, kuka sopisi kenellekin. Ajattelen, että järjestetyt tutustumiset kuuluvat enemmän varhaislapsuuteen, kun lapsi ei vielä osaa tutustua muihin lapsiin itse. 

Ohhoh. Siis jos on semmoinen ihminen, että joskus näkee jonkun esim. työpaikalla selvästi olevan vähän yksinäinen ja pyytää sitten jonnekin mukaan, on parittaja ja järjestelijä ja ties mitä...

Se, että sinä olet ollut rajaton, ei tarkoita, että muut, jotka ovat (mielestäni) normaalin ystävällisiä, avoimia ja kivoja, sitä olisi.

Täytyy vain olla onnellinen, että itse ei ole miellyttämishaluaan tai rajattomuuttaan pilannut itseltään ystävyyden käsitettä!

Me ollaan oltu ilmeisesti ihan erilaisissa työpaikoissa. En nimittäin ole koskaan nähnyt yhdestäkään työkaveristani, onko hän yksinäinen vai ei. Ja mulla on ollut kuitenkin satoja työkavereita. Olisin joutunut kyselemään kaikilta työkavereiltani, ovatko he yksinäisiä ja jos ovat, sitten pyytänyt heitä mukaani vaikkapa koirapuistoon. Aika teennäistä sekin olisi, varsinkin, jos yksinäisellä ei ole omaa koiraa ja ainoa tarkoitus olisi tutustuttaa hänet mun asuinalueeni koiranomistajiin.  Jos taas hänellä olisi koira, hän voisi mennä koiransa kanssa oman asuinalueensa koirapuistoon. Eikä tarvitsisi mua mukaansa sinne. "Parittajaverestä" puhuessani tarkoitin, että en ala selvittämään, kuka on yksinäinen ja järjestämään hänelle tilaisuuksia tutustua muihin ihmisiin, joista hänelle ehkä voisi tulla ystäviä. 

Minä olen tiennyt työkaverin yksinäisyydestä ihan semmoisella yksinkertaisella konstilla, että hän on itse kertonut, halunnut kertoa minulle. En selvitellyt mitään, vaan asia tuli keskustelussa hänen puoleltaan ilmi. Ja kun se tulee ilmi, siitä voi käyttää vaikka ilmaisua "näkee, että on yksinäinen"

Mistä hyvin pitkälle onkin näissä asioissa kyse: näkee toisen ihmisen, kuulee, mitä hän sanoo.

Sinulla on aika outo tulokulma tähän. Aivan kuin tutustuminen tai tutustumisen syveneminen olisi jotenkin ainoastaan kiinni sinusta, siitä, mitä sinä teet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Vuoroin vieraissa"-ajattelu on valitettavasti jäänyt 1900-luvulle.

Minulle tämä on itsestäänselvää, en kutsu ketään, joka ei kutsu minua.

Järjestin exäni lapsuudenystäville kerran kesässä (ainakin omasta mielestäni) mukavat kekkerit, keksin teeman, sen mukaiset ruuat ja somisteet ym. ym. Kutsuissa: vp minun numerooni, kaikki ilmoittautuivat exälle :(

Vastavuoroista kutsua sai useimmilta turhaan odottaa, niinpä vieraslista kutistui vuosi vuodelta, kun kutsuin vain ne vastakutsun esittäneet.

Apkin voi jättää epäkohteliaat vieraansa toisen tai kolmannen kerran jälkeen kutsumatta.

Kumppanin lapsuudenystävien bileet kuulostaa kyllä tosi omituiselta. Siis miksi ihmeessä järjestit?

Olivathan he minunkin "ystäviä", niin ainakin luulin ja halusin kiireisen elämän keskellä tarjota exälle juhlan ja mahdollisuuden tavata pitkäaikaisia ystäviään.

Sitäpaitsi niiden järjestäminen ja miettiminen oli kivaa puuhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on kyllä on mainio aikansa kuva.

Voittopuolisesti vaikuttaa siltä, että ystävyys on negatiivinen juttu. Siihen sisältyy vastavuoroisuutta, jota ei haluta useasta syystä. siihen sisältyy ystävien kuuntelua tms. läsnäoloa, jolle oikein ei millään olisi aikaa, passausta ja edes mökillä ei saa nukkua koska haluaa, jne.

Jos ystävyyttä nyt kuitenkin on pakko olla, pitää miettiä, miten taktisesti sen helpoiten hoitaisi: missä tavataan, että se on helppoa ja ennen kaikkea, miten siitä tilanteesta pääsee helposti pois.

Pahin mahdollinen tyyppi on sellainen, joka tahtoo kutsua sinut kotiinsa, laittaa tarjoilut hyvin ja vielä ajattelee kattausta tai jotain muuta vastaavaa. Just just voi mennä kahvit eriparimukeista, jos tyyppi on miun maun mukkaa kyldyrelli.

Ei jukolauta ihme, että tässä maassa kuluu masennuspilleriä kuin leipää.

Ongelma ei ole ystävyys tai vastavuoroisuus vaan se, että ihmisillä on erilaiset käsitykset sen ystävyyden laadusta. AP haluaa vastavuoroisia vierailuja koko perheen voimin. Toiset ei tähän veny heidän perheen kohdalla. Heillä on muita ystäviä, joiden kanssa ollaan APN haluamalla tavalla läheisiä. Ylipäätään ystävyyden pitää olla jo syvemmällä tasolla ennenkuin aletaan vaatia muilta ihmisiltä ekstra vaivaa ja vaivannäkemistä kyläilyn muodossa. APN kannattaa etsiä ystäviä, jotka ovat halukkaita kestityksiin.

Esim. Minulla on ystävä 20 vuoden takaa. Asutaan suht lähellä toisiamme maalla. Meillä on yhdet samanikäiset lapset ja lasten harrastusten vuoksi aluksi tutustuttiin. Kuskataan lapsia vuorotellen, lapset leikkii keskenään silloin tällöin ja me aikuiset kahvitellaan. Miehet ja minun poikani eivät ole tässä millään tavalla mukana. Ei heitä kiinnosta. Tämä ystävyys riittää näin ilman koko perheen vierailuja.

Nämä "erilaiset käsitykset" voidaan myös suomentaa: viitsimiskynnykset ovat erilaisia.

Jotkut vain repivät sitä aikaa ja viitseliäisyyttä itsestään ja toiset mittaavat laskutikun kanssa, mitä ystävyyteen kannattaa panostaa.

"Syvemmällä tasolla oleva ystävyys, joka vaatii extravaivaa" on omassa maailmassani oxymoron, sillä periaatteellisesti ystävyys ei ole vaivan lähde, etenkään jos se on syvemmällä tasolla.  Tässä tapauksessa ansaittu extravaiva on siis kyläily.

Ohis...eiköhän jo aloituksesta käynyt aika selväksi, että ihmiset, joista ketjun aloittaja puhuu ystävinään, eivät pidä aloittajaa heidän ystävänään. Ainakaan kovin läheisenä sellaisena.

Ja mitä kukakin edellyttää ystävyydeltä, vaihtelee. Mulla on hyvä ysätävä, jota en ole tavannut kymmeneen vuoteen. Monesti on kutsuttu kylään Bostoniin, mutta niin ihana ystävä kuin hän onkin, käytän reissuun tarvittavat rahat mieluummin muuhun. Onneksi ystäväni ymmärtää tämän. Ehkä joskus, jos olen muuten menossa sinnepäin tai hän tulee käymään Suomessa, voidaan taas tavatakin. 

Olen tuon aiemman kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että ei mun mieheni tarvitse ystävystyä ystävieni miesten kanssa, jotta voisin olla ystävieni kanssa ystävä. Eikä munkaan tarvitse raahata miestäni mukaani voidakseni mennä ystävieni kanssa kahville, leffaan tms. Osaan liikkua kodin ulkopuolella ilman miestänikin. 

Täällä on jo monta hyvää vastausta tullut AP:lle. Kuten moni muukin, itsekin olen perheellisenä niin kiireinen ja urautunut omaan arkirytmiini, että kaikki muu on vaan jäänyt hyvin vähälle. Eniten nautin ihan vaan tavallisista viikonlopuista oman perheen kesken, siihen sisältyy kotitöitä, kuten pyykinpesua ja siivousta, ruuanlaittoa omalle perheelle, ehkä leipomistakin. Pääasia, että saadaan olla ilman aikatauluja ja tehdä mitä huvittaa. Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä. Yleensä ystäväperheitäkin perheenä vain silloin, kun on jonkun lapsen syntymäpäivät. Miehelläni on omia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä ja itselläni pari hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä. Vuosien varrelta on jäänyt monia ihmisiä, jotka aikanaan olivat läheisempiä ystäviä, mutta elämä on kuljettanut eri suuntaan ja nykyään ollaan vaan tuttavia. En odota ystäviltäni kutsuja kahvipöytiin vaan ihan vain soittelua ja kuulumisten vaihtoa tai yhteisiä lenkkejä.

Minullakin on yksi tuttu, joka tuntuu olevan aivan samanlainen kuin AP. Miettii ihan liikaa mitä muut heistä ajattelee. Useammankin kerran facessa kysellyt seuraa ja tekemistä heidän perheelleen uudeksi vuodeksi, vapuksi tai juhannukseksi, mainostaen heidän olevan hyvin harmitonta ja mukavaa seuraa. Että mieluusti tulisivat jonkun mökille tms. Eikä se ollut edes vitsillä... Toisin sanoen liian epätoivoista mainostamista ja seuranhakua, mutta miksi? Itselleni tärkeintä on se oma perhe ja kuten alussa kerroin, nautin eniten oman perheen ja läheisteni seurasta, enkä voisi kuvitellakaan hakevani meille perheenä seuraa tai kyläpaikkaa facebookin kautta.

Olen ylläpitänyt ystävyyssuhteita vaikkei ne olekaan vastavuoroisia. Ei elämässä aina saa ”takaisin” samaa minkä panostaa tai sijoittaa. Hyväksyn tämän ja olen usein se antava osapuoli, en niinkään saava. Mulle tää ei ole niin justiinsa ja jos joki sitten tästä saa idean hyväksikäyttää minua ja anteliaisuuttani niin käyttäkööt sitten :)

Elämä on palvelufunktio ;) olemme täällä palvelemassa ja auttamassa ihmisiä ja ihmiskuntaa.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on jo monta hyvää vastausta tullut AP:lle. Kuten moni muukin, itsekin olen perheellisenä niin kiireinen ja urautunut omaan arkirytmiini, että kaikki muu on vaan jäänyt hyvin vähälle. Eniten nautin ihan vaan tavallisista viikonlopuista oman perheen kesken, siihen sisältyy kotitöitä, kuten pyykinpesua ja siivousta, ruuanlaittoa omalle perheelle, ehkä leipomistakin. Pääasia, että saadaan olla ilman aikatauluja ja tehdä mitä huvittaa. Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä. Yleensä ystäväperheitäkin perheenä vain silloin, kun on jonkun lapsen syntymäpäivät. Miehelläni on omia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä ja itselläni pari hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä. Vuosien varrelta on jäänyt monia ihmisiä, jotka aikanaan olivat läheisempiä ystäviä, mutta elämä on kuljettanut eri suuntaan ja nykyään ollaan vaan tuttavia. En odota ystäviltäni kutsuja kahvipöytiin vaan ihan vain soittelua ja kuulumisten vaihtoa tai yhteisiä lenkkejä.

Minullakin on yksi tuttu, joka tuntuu olevan aivan samanlainen kuin AP. Miettii ihan liikaa mitä muut heistä ajattelee. Useammankin kerran facessa kysellyt seuraa ja tekemistä heidän perheelleen uudeksi vuodeksi, vapuksi tai juhannukseksi, mainostaen heidän olevan hyvin harmitonta ja mukavaa seuraa. Että mieluusti tulisivat jonkun mökille tms. Eikä se ollut edes vitsillä... Toisin sanoen liian epätoivoista mainostamista ja seuranhakua, mutta miksi? Itselleni tärkeintä on se oma perhe ja kuten alussa kerroin, nautin eniten oman perheen ja läheisteni seurasta, enkä voisi kuvitellakaan hakevani meille perheenä seuraa tai kyläpaikkaa facebookin kautta.

Olipa omahyväinen kirjoitus. Kaikilla ei ole niitä isovanhempia tai sisaruksia. Itsekin olen tällainen. Kyllä tällaisessa tilanteessa on ihan ok että perhe etsii seuraa. Itse en mihinkään facebookiin kehtaisi laittaa mutta siis ymmärrän tuota kenestä kerroit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin suomalaista puhetta: MINÄ en TARVITSE uusia ystäviä, en ole VELKAA jollekin randomille, mieluummin MINÄ lähden PERHEENI kanssa sinnetänne, minä minä minä.

Itselläni on erittäin laaja ystäväpiiri, aina en ennätä kaikkia tavata, joskus en vaan jaksa, toisiaan haluan olla yksin, mutta en minä ajattele silti, että elämääni ei missään tapauksessa voisi tulla uusia ihmisiä, koska MINÄ en TARVITSE.

En tarvitsekaan, mutta jos tapaan kivan tyypin, kyllä minua kiinnostaa häneen tutustua eikä kaveripiirini mene siitä rikki, että kutsun hänet jonnekin. Jos pidän kotonani illanistujaiset, jonne on tulossa vanhoja ystäviä, kyllä heidän pitää ymmärtää, että saatan haluta kutsua myös jonkun muun, ketä he eivät tunne.

Jotenkin huvittavaa on sekin, että kovasti korostetaan, että ei aplla tai muilla ole mitään oikeutta odottaa, että joku nyt vastavuoroisesti (huom! käytyään siis ensin syömässä ne apn juustokakut!) kutsuisi häntä, ei aplla ole oikeutta! No, ainakaan minun ystävälliäni ei ole oikeutta odottaa, että jokainen illanvietto minun luonani menee aina samaa rataa, vaan sinnepä onkin saatettu kutsua myös muita.

Kieltämättä pari kaveria on loukkaantunut aikanaan tästä ja marmattanut, että meni ilta pilalle, kun siellä oli vieraita.

No sori, heidän ei enää tästä tarvitse kärsiä, sillä yleensä ystäväni ovat vain iloisia, että tulee vähän vaihtelua menoon.

Yleensä on kysymys siitä ettei halua uusia ihmisiä elämäänsä koska ajattelee ettei niille ole aikaa. Kun on valmiiksi tekeminen siinä ,että ennättää perheensä lisäksi huomioida niitä entisiäkään ystäviä ja muita sukulaisia. Harvalla edes on niin isot tilat kotona että edes voi yhtäaikaa kutsua kovin monia ihmisiä yhtäaikaa.

Niin juuri tätä en ymmärrä. Ei mulla ole miään kellotettua kalenteria, josta olen varannut aikaa huomioda ihmisiä.

Eikähän se rehellisyyden nimissä edes toimi näin. Että siis tänään huomioin Mirkkua, niin sen vuoksi en voi sitten huomioida Markkua, kas kun se olisi Mirkun ajasta pois. Tänään en voi huomioda Mirkkua enkä Markkua, koska tämä on perheaikaani.

Ihmisten huomioiminen vaatii lopulta kovin vähän. Viesti joskus, noin tiedoksi, että muistan sua. Kun askeleet käy yhteen, tavataan isommin tai pienemmästi. Kyse on asenteestasi, siitä, miten sinua voi lähestyä tai miten lähestyt muita. 

Ei ystävienkään kanssa tarvita mitään sen kummempia kommervenkkejä kuin sukulaistenkaan, jos siis ystävyyttä oikeasti on. Kyllä ystävä ymmärtää, että en välttämättä huomioi häntä koko ajan, aina ei tapaaminen käy, jne.

Mutta itsellä ei ole vielä tullut sitä tilannetta, että kiintiö olisi niin täynnä, että ajattelisin, että varmaan tosi  hyvä tyyppi, mutta ei mun nyt KANNATA häneen tutustua, kun sehän muutoin kaikesta muusta pois!

En ole tuo, jolle vastasit. Muistan, kun vuosia sitten tulin töistä kotiin. Mulla oli yhteensä 38 viestiä odottamassa. Kaikki luonnollisesti odottivat, että vastaan niin pian kuin voin. Sehän on kohteliasta. Ja eihän vastaamiseen mene kuin 5 minuuttia, jos toinen ei ala enempää viestittelemään. 38 * 5 minuuttia on 190 minuuttia eli yli 3 tuntia. Ollakseni siis kohtelias ja käyttääkseni 5 minuuttia jokaiselle vastaamiseen, mulla olisi mennyt lähes koko ilta pelkkiin viesteihin vastaamiseen. 5 minuuttia sinne tänne on ihan ok, mutta yli 3 tuntia ei enää olekaan. Lapseton sinkku ehkä voi käyttää työpäivän jälkeen 3 tuntia pelkkään viesteihin nopeasti vastaamiseen, mutta ei perheellinen, jolla on lapset ja kotihommatkin tehtävänä ja koira ulkoilutettavana. 

Myös vuosia sitten entinen opiskelukaverin oli tulossa Kanadasta käymään Suomessa kesälomalla. Laittoi jo hyvissä ajoin eli ennen vappua viestiä ja kysyi, minä viikonloppuna ehtisin tavata. Katsoin kalenteriani ja joka viikonlopulle oli jo varattuna jotain. Vasta syyskuun eka viikonloppu oli vapaa, mutta hän oli silloin jo palannut kotiin Kanadaan. Se kesä oli toki sellainen, jolle sattui osumaan paljon yo-juhlia, häitä, ristiäisiä ja rippijuhlia, mutta  muutenkin oli monenlaisia sovittuja juhannusjuhlia, mökkiviikonloppuja, veneilyreissuja jne oman perheen lomareissun lisäksi. Läheskään kaikki eivät tietenkään olleet aivan välttämättömiä, mutta kun olin jo etukäteen luvannut, ei olisi ollut mukava peruakaan ja tavata sittenkin Kanadasta tulevaa kaveriani. 

Kyllä kiintiö ihan oikeasti voi tulla täyteen, jos on liian höveli tutustumaan jokaiseen, joka osoittaa kiinnostusta tutustumiseen. Ja säilyttää elämässään ihmisiä vuosien takaa, jotka eivät oikeastaan koskaan ole olleet mitenkään tärkeitä ystäviä. Kavereita vain.  Aloin tuolloin karsia ihmisiä elämästäni. Olen tänään puhunut puhelimessa kaksi tuntia ja viestitellyt saman verran. Yhteensä kolmen ihmisen kanssa. Onneksi olen lomalla. Aina ei tietenkään ole tällaisia päiviä, mutta en mä voi sanoa surutyötä tekevälle ystävälleni, että sori mulla ei ole nyt aikaa puhua sun kanssasi, kun pitää vastailla tässä muidenkin viesteihin tai ruveta tutustumaan johonkin uuteen ihmiseen. 

Mun elämäni on tasapainoista ja ystävilleni ja kavereilleni riittää aikaa, kun heitä on vain rajallinen määrä. Annan mieluummin paljon aikaa yhdelle kuin vähän aikaa monelle. Ja todellakin: en TARVITSE ystävä-kaveri-tuttavahaaremia ympärilleni. Muutama läheinen ihmissuhde on mulle tärkeämpi kuin muutama kymmenen vähemmän läheistä ihmissuhdetta. 

Myönnän, että ei mulla tämmöistä ole. Joskus on viestejä enemmän, joskus vähemmän, mutta en mä kieltämättä tunne NIIN paljon ihmisiä, että heistä 38  viestisi mulle samana päivänä, synttäri nyt ehkä . Ja silloin kyllä vastaan jokaiselle onnittelijalle sydämellä, hymiöllä tms.

Lisäksi jos ystäväni elämässä on surua, joka vaatii tukea, voin ihan hyvin sanoa muille ystävilleni, että hei nyt tänään en jaksa, jutellaan joku toinen päivä. Koska he ovat ystäviäni, he ymmärtävät, eivätkä suutu. Samoin ei kukaan ystävistäni odota, että vaikka olen kiireinen, väsynyt tms. niin silti vastaan heti. Vastaan, kun vastaan, ellei asia ole kiireinen. 

Ja jos kaverini tulisi Kanadasta, repisin vaikka mistä sen hetken, että ennätän tavata. Esimerkiksi vaikkapa perheen veneretkelle mennessä voisi ehkä matkalla tavata, laittaa mies ja lapset jätskiostokille ja istahtaa ystävän kanssa kahville.

Mutta tuntuu, että sinun kalenterisi onkin kyllä enemmän täynnä velvollisuuksia kuin ystävien yhteydenottoja.

Oli. Ei ole enää. Tuo velvollisuus on hyvä sana kuvaamaan tilannetta, jolloin ihmissuhteita vain on yksinkertaisesti liikaa. Silloin alkaa tuntea osan ihmissuhteistaan velvollisuuksiksi. Niistä ei saa enää itse mitään iloa eikä saa toinenkaan osapuoli. Yritetään puoliväkisin ylläpitää ihmissuhdetta, jolla ei realistisesti ajateltuna ole minkäänlaista tulevaisuutta. On parempi keskittyä niihin, joiden kanssa haluaa suhteensa jatkuvan ja joiden kanssa suhteen jatkuminen on mahdollista. Jälkimmäisellä tarkoitan esim sitä, jos toisen odotukset yhteydenpidon tiiviyteen on paljon korkeammat kuin toisella, toinen joutuu antamaan enemmän kuin haluaisi ja toinen taas saa vähemmän kuin haluaisi. Tai jos ajatellaan aloittajan tilannetta, hän haluaa vastavuoroisia kyläilykutsuja, mutta joku toinen taas ei halua. 

Sanoisin, että totta kai. Mutta miten tämä sitten tarkoittaa sitä, että ei kannata tutustua uuteen, kiinnostavaan ihmiseen? Ei se, että antaa jollekin ihmiselle mahdollisuuden, tutustuu häneen, tarkoita tietenkään, että tuon ihmisen pitää antaa täyttää kalenteria, vaikka ei tahdo, tavata, vaikka ei tahdo, jne.

Kuten sanottua, mä en tiedä, miten se edes käytännössä toimii. Siis tapaan vaikka töissä ihmisen, joka on kiinnostava, meillä synkkaa, jutellaan paljon niin tuleeko mun ajatella, että ei stop, nyt tykkänään, mun täytyy keskittyä niihin, joiden kanssa haluan suhteen jatkuvan?

Ehkä kyse on tosiaankin siitä, että ollaan niin velvollisuudentuntoisia, että kerran solmituista tuttavuuksista ei osata irrottautua, vaan jäädään vangiksi.

Mutta tämä on surullista, koska sitten jää monet ystävyydet syntymättä jo etukäteen ja monet yksinäiset jäävät aina vain yksinäisiksi.

Itselle on monta kertaa käynyt niin, että tutustun johonkin, hän tulee mukaan jonnekin ja saattaa hyvin olla, että meidän yhteys ei ole kovin tiivis, mutta hän on ystävystynyt jo jonkun muun kanssa sieltä ja heidän ystävyys tiivistyy.

Yritän sanoa, että ei kai se niin vaarallista ole, tutustua ihmisiin?

Kaikki mun työkaverini ovat kiinnostavia. Mutta homma toimi niin, että olen heidän kanssaan töissä, en kotona. Joskus lähdetään työporukalla töiden jälkeen lasilliselle, mutta silloin pyydetään koko porukka mukaan eikä vain yhtä tai kahta. Jokainen lähtee sen mukaan, miten sillä hetkellä itselle sopii. Joskus lähtee kaikki, joskus lähtee vain osa. Kenelläkään ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, jos joku haluaa tavata työkaveriaan muulloinkin. Työkaveriin tutustumiseen ei kuitenkaan tarvita muita työkavereita vaan tutustuminen tapahtuu jo työpaikalla töitä tehdessä.

Mä tutustun muihin ihmisiin helposti. Ja se mun aiempi ongelmani juuri olikin. Koska en osannut pitää omia rajojani vaan varsin hövelisti annoin puhelinnumeroni tai pyysin FB-kavereikseni. Ja sitten mulla oli viestejä ihmisiltä, joiden kanssa mun ei ollut tarkoituskaan ystävystyä. Olen tutustunut noin 30:een naapuriinikin. Juttelen heidän kanssa pihassa, kun osutaan samaan aikaan. Mutta en yritäkään tehdä lähempää tuttavuutta. En anna puhelinnumeroani enkä pyydä edes FB-kavereikseni. Kaikilla naapureillani on mahdollisuus tutustua toisiinsa, jos haluavat. Eivät tarvitse mua tutustuakseen toisiinsa kuten työkaverinikaan eivät tarvitse mua tutustuakseen toisiinsa. Kukaan naapureistani ei  siis ole yksinäinen siksi, että mä en ole tutustuttanut naapureitani toisiinsa. 

Tietenkin joskus tutustuu ihmisiin, joiden kanssa voisi olla mahdollisuuksia jopa ystävyyteen. Vaikka olisi miten ihana ihminen tahansa, niin jos mä tunnen, että mulla ei nyt ole resursseja alkaa muodostaa lähempää suhdetta ko ihmisen kanssa, en halua enää antaa edes väärää signaalia esim pyytämällä häntä FB-kaverikseni. En myöskään ala järjestämään tällaista ihmistä varten tilaisuuksia, joissa hän voisi tutustua mun tuntemiini ihmisiin.

Tunnen paljon oikein kivoja ihmisiä, joita olen tavannut esimerkiksi koirapuistossa. Tiedän tapaavani heitä uudelleen koirapuistossa, kun osutaan sinne samaan aikaan. Ei mun tarvitse pyytää heiltä yhteystietoja tai antaa omiani, jotta voitaisiin sopia, milloin mennään koirapuistoon. Tällä alueella ei ole kuin yksi koirapuisto ja kyllä siellä törmää tuttuihin, kun käy tarpeeksi usein. Kukaan ei tarvitse mua mukaansa koirapuistoonkaan tutustuakseen siellä muihin koiranomistajiin. Kun käy oman koiranssa kanssa siellä tarpeeksi usein, ensin jää mieleen koirat ja sitten niiden omistajat. Ei muuta kuin tutustumaan ja jossain vaiheessa, jos toinen vaikuttaa mukavalta, voi kävellä vaikka samaa matkaa koirapuistosta pois. Jos siis asuu samalla suunnalla. 

Mussa ei ole tippaakaan "parittajaverta" En mä osaa sanoa, voisiko työkaveristani Miiasta tulla hyväkin ystävä työkaverini Jonnan kanssa. Tai olisiko naapurini Virtaset sopiva ystäväperhe naapureilleni Mäkisille. Tai olisiko Tessun omistajasta ainesta Rikun omistajan ystäväksi. Tai työkaveristani Miiasta Tessun omistajalle tai naapureilleni Mäkisille. En ole koskaan järjestänyt sokkotreffejäkään, koska en osaa sanoa, kuka sopisi kenellekin. Ajattelen, että järjestetyt tutustumiset kuuluvat enemmän varhaislapsuuteen, kun lapsi ei vielä osaa tutustua muihin lapsiin itse. 

Ohhoh. Siis jos on semmoinen ihminen, että joskus näkee jonkun esim. työpaikalla selvästi olevan vähän yksinäinen ja pyytää sitten jonnekin mukaan, on parittaja ja järjestelijä ja ties mitä...

Se, että sinä olet ollut rajaton, ei tarkoita, että muut, jotka ovat (mielestäni) normaalin ystävällisiä, avoimia ja kivoja, sitä olisi.

Täytyy vain olla onnellinen, että itse ei ole miellyttämishaluaan tai rajattomuuttaan pilannut itseltään ystävyyden käsitettä!

Me ollaan oltu ilmeisesti ihan erilaisissa työpaikoissa. En nimittäin ole koskaan nähnyt yhdestäkään työkaveristani, onko hän yksinäinen vai ei. Ja mulla on ollut kuitenkin satoja työkavereita. Olisin joutunut kyselemään kaikilta työkavereiltani, ovatko he yksinäisiä ja jos ovat, sitten pyytänyt heitä mukaani vaikkapa koirapuistoon. Aika teennäistä sekin olisi, varsinkin, jos yksinäisellä ei ole omaa koiraa ja ainoa tarkoitus olisi tutustuttaa hänet mun asuinalueeni koiranomistajiin.  Jos taas hänellä olisi koira, hän voisi mennä koiransa kanssa oman asuinalueensa koirapuistoon. Eikä tarvitsisi mua mukaansa sinne. "Parittajaverestä" puhuessani tarkoitin, että en ala selvittämään, kuka on yksinäinen ja järjestämään hänelle tilaisuuksia tutustua muihin ihmisiin, joista hänelle ehkä voisi tulla ystäviä. 

Minä olen tiennyt työkaverin yksinäisyydestä ihan semmoisella yksinkertaisella konstilla, että hän on itse kertonut, halunnut kertoa minulle. En selvitellyt mitään, vaan asia tuli keskustelussa hänen puoleltaan ilmi. Ja kun se tulee ilmi, siitä voi käyttää vaikka ilmaisua "näkee, että on yksinäinen"

Mistä hyvin pitkälle onkin näissä asioissa kyse: näkee toisen ihmisen, kuulee, mitä hän sanoo.

Sinulla on aika outo tulokulma tähän. Aivan kuin tutustuminen tai tutustumisen syveneminen olisi jotenkin ainoastaan kiinni sinusta, siitä, mitä sinä teet.

Okei, ymmärrän. En ole ollut koskaan työpaikassa, missä työkavereiden kesken puhuttaisiin yksinäisyydestä. Jos joku työkaverini ei koskaan puhu vaikkapa äidistään, en automaattisesti oleta, että hänen äitinsä olisi kuollut tai että hän ei olisi äitinsä kanssa tekemisissä. Samoin, jos joku ei koskaan puhu töissä ystävistään, en automaattisesti oleta, että hänellä ei ole ystäviä. 

En missään ole sanonut, että tutustuminen tai tutustumisen syveneminen olisi ainoastaan minusta kiinni.  Se on aina kiinni molemmista osapuolista, mutta riittää, että toinen ei halua. Sitten ei tutustuta tai tuttuminen ei syvene. Kommentoin asiaa alunperin siihen ihmettelyyn, miten käytännössä mun kohdallani homma toimii. Ja se toimii hyvin helposti eli en  anna tutustumisen syventyä, jos en halua sitä syventää. Toinen osapuolikin voi toimia aivan samalla tavalla.  Minusta tämä on erittäin yksinkertainen asia eikä siinä pitäisi olla mitään epäselvää. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä on jo monta hyvää vastausta tullut AP:lle. Kuten moni muukin, itsekin olen perheellisenä niin kiireinen ja urautunut omaan arkirytmiini, että kaikki muu on vaan jäänyt hyvin vähälle. Eniten nautin ihan vaan tavallisista viikonlopuista oman perheen kesken, siihen sisältyy kotitöitä, kuten pyykinpesua ja siivousta, ruuanlaittoa omalle perheelle, ehkä leipomistakin. Pääasia, että saadaan olla ilman aikatauluja ja tehdä mitä huvittaa. Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä. Yleensä ystäväperheitäkin perheenä vain silloin, kun on jonkun lapsen syntymäpäivät. Miehelläni on omia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä ja itselläni pari hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä. Vuosien varrelta on jäänyt monia ihmisiä, jotka aikanaan olivat läheisempiä ystäviä, mutta elämä on kuljettanut eri suuntaan ja nykyään ollaan vaan tuttavia. En odota ystäviltäni kutsuja kahvipöytiin vaan ihan vain soittelua ja kuulumisten vaihtoa tai yhteisiä lenkkejä.

Minullakin on yksi tuttu, joka tuntuu olevan aivan samanlainen kuin AP. Miettii ihan liikaa mitä muut heistä ajattelee. Useammankin kerran facessa kysellyt seuraa ja tekemistä heidän perheelleen uudeksi vuodeksi, vapuksi tai juhannukseksi, mainostaen heidän olevan hyvin harmitonta ja mukavaa seuraa. Että mieluusti tulisivat jonkun mökille tms. Eikä se ollut edes vitsillä... Toisin sanoen liian epätoivoista mainostamista ja seuranhakua, mutta miksi? Itselleni tärkeintä on se oma perhe ja kuten alussa kerroin, nautin eniten oman perheen ja läheisteni seurasta, enkä voisi kuvitellakaan hakevani meille perheenä seuraa tai kyläpaikkaa facebookin kautta.

Olen itse siten onnekas, että perheellistymisen myötä  ystävät eivät ole hävinneet, vaan osa on itsekin saanut lapsia, osa ei. Näin mökillä käynnit, vaput ja uudet vuodet ovat jatkuneet, vain niiden viettotavat ovat "vähän" muuttuneet omalla kohdalla.

Kun katson lapsiani, nyt 9 ja 12, näiden ystäväperheen lasten kanssa istumassa mökkirannassa laiturilla, tunnen heidän puolestaan syvää onnea. Heillä on jo nyt elämänpituisia ystävyyksiä. Sitähän ei tiedä, miten aika kuljettaa, mutta toisaalta omasta lapsuudestani ihmiset, joiden kanssa jaoin lapsuuteni, tulevat aina säilyttämään lämpimän nurkan sydämessäni, ollaanpa erillään tai tavataan.

Mietin, ajatteletteko te, että automaattisesti myös lapsille riittää vaikkapa esiteininä vanhempien ja isovanhempien seura vappuna tai uutena vuotena? Viikonloppuna siivoilu, pyykinpesu ja ruuanlaitto? 

Sitten, kun se aika koittaa, on perheystävien aika jo ohi. Lapselta on mennyt ohi aika, jolloin hänellä on mahdollisuus saada läheisiä lapsuuden ystäviä, joiden kanssa on sadetta kuunnellen kerrottu kummitusjuttuja siskonpetissä.

Toki lapset saavat omia kavereita, luokkakavereita, vaihtuvia bestiksiä, pelikavereita, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että se ei ole lainkaan sama juttu kuin kaveri, jonka olet tuntenut niin kauan kuin elosta mitään muistat.

Ja muistaa kannattaa sitten se, että näillä kavereilla ei ole mitään yhteyskohtaa teihin, vanhemmat. Lapsi etääntyy hyvinkin nuorena sinne kaveripiiriinsä, jonne vanhemmilla ei ole asiaa, koska eihän sinne mitään luontevaa yhteyttä ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin suomalaista puhetta: MINÄ en TARVITSE uusia ystäviä, en ole VELKAA jollekin randomille, mieluummin MINÄ lähden PERHEENI kanssa sinnetänne, minä minä minä.

Itselläni on erittäin laaja ystäväpiiri, aina en ennätä kaikkia tavata, joskus en vaan jaksa, toisiaan haluan olla yksin, mutta en minä ajattele silti, että elämääni ei missään tapauksessa voisi tulla uusia ihmisiä, koska MINÄ en TARVITSE.

En tarvitsekaan, mutta jos tapaan kivan tyypin, kyllä minua kiinnostaa häneen tutustua eikä kaveripiirini mene siitä rikki, että kutsun hänet jonnekin. Jos pidän kotonani illanistujaiset, jonne on tulossa vanhoja ystäviä, kyllä heidän pitää ymmärtää, että saatan haluta kutsua myös jonkun muun, ketä he eivät tunne.

Jotenkin huvittavaa on sekin, että kovasti korostetaan, että ei aplla tai muilla ole mitään oikeutta odottaa, että joku nyt vastavuoroisesti (huom! käytyään siis ensin syömässä ne apn juustokakut!) kutsuisi häntä, ei aplla ole oikeutta! No, ainakaan minun ystävälliäni ei ole oikeutta odottaa, että jokainen illanvietto minun luonani menee aina samaa rataa, vaan sinnepä onkin saatettu kutsua myös muita.

Kieltämättä pari kaveria on loukkaantunut aikanaan tästä ja marmattanut, että meni ilta pilalle, kun siellä oli vieraita.

No sori, heidän ei enää tästä tarvitse kärsiä, sillä yleensä ystäväni ovat vain iloisia, että tulee vähän vaihtelua menoon.

Yleensä on kysymys siitä ettei halua uusia ihmisiä elämäänsä koska ajattelee ettei niille ole aikaa. Kun on valmiiksi tekeminen siinä ,että ennättää perheensä lisäksi huomioida niitä entisiäkään ystäviä ja muita sukulaisia. Harvalla edes on niin isot tilat kotona että edes voi yhtäaikaa kutsua kovin monia ihmisiä yhtäaikaa.

Niin juuri tätä en ymmärrä. Ei mulla ole miään kellotettua kalenteria, josta olen varannut aikaa huomioda ihmisiä.

Eikähän se rehellisyyden nimissä edes toimi näin. Että siis tänään huomioin Mirkkua, niin sen vuoksi en voi sitten huomioida Markkua, kas kun se olisi Mirkun ajasta pois. Tänään en voi huomioda Mirkkua enkä Markkua, koska tämä on perheaikaani.

Ihmisten huomioiminen vaatii lopulta kovin vähän. Viesti joskus, noin tiedoksi, että muistan sua. Kun askeleet käy yhteen, tavataan isommin tai pienemmästi. Kyse on asenteestasi, siitä, miten sinua voi lähestyä tai miten lähestyt muita. 

Ei ystävienkään kanssa tarvita mitään sen kummempia kommervenkkejä kuin sukulaistenkaan, jos siis ystävyyttä oikeasti on. Kyllä ystävä ymmärtää, että en välttämättä huomioi häntä koko ajan, aina ei tapaaminen käy, jne.

Mutta itsellä ei ole vielä tullut sitä tilannetta, että kiintiö olisi niin täynnä, että ajattelisin, että varmaan tosi  hyvä tyyppi, mutta ei mun nyt KANNATA häneen tutustua, kun sehän muutoin kaikesta muusta pois!

En ole tuo, jolle vastasit. Muistan, kun vuosia sitten tulin töistä kotiin. Mulla oli yhteensä 38 viestiä odottamassa. Kaikki luonnollisesti odottivat, että vastaan niin pian kuin voin. Sehän on kohteliasta. Ja eihän vastaamiseen mene kuin 5 minuuttia, jos toinen ei ala enempää viestittelemään. 38 * 5 minuuttia on 190 minuuttia eli yli 3 tuntia. Ollakseni siis kohtelias ja käyttääkseni 5 minuuttia jokaiselle vastaamiseen, mulla olisi mennyt lähes koko ilta pelkkiin viesteihin vastaamiseen. 5 minuuttia sinne tänne on ihan ok, mutta yli 3 tuntia ei enää olekaan. Lapseton sinkku ehkä voi käyttää työpäivän jälkeen 3 tuntia pelkkään viesteihin nopeasti vastaamiseen, mutta ei perheellinen, jolla on lapset ja kotihommatkin tehtävänä ja koira ulkoilutettavana. 

Myös vuosia sitten entinen opiskelukaverin oli tulossa Kanadasta käymään Suomessa kesälomalla. Laittoi jo hyvissä ajoin eli ennen vappua viestiä ja kysyi, minä viikonloppuna ehtisin tavata. Katsoin kalenteriani ja joka viikonlopulle oli jo varattuna jotain. Vasta syyskuun eka viikonloppu oli vapaa, mutta hän oli silloin jo palannut kotiin Kanadaan. Se kesä oli toki sellainen, jolle sattui osumaan paljon yo-juhlia, häitä, ristiäisiä ja rippijuhlia, mutta  muutenkin oli monenlaisia sovittuja juhannusjuhlia, mökkiviikonloppuja, veneilyreissuja jne oman perheen lomareissun lisäksi. Läheskään kaikki eivät tietenkään olleet aivan välttämättömiä, mutta kun olin jo etukäteen luvannut, ei olisi ollut mukava peruakaan ja tavata sittenkin Kanadasta tulevaa kaveriani. 

Kyllä kiintiö ihan oikeasti voi tulla täyteen, jos on liian höveli tutustumaan jokaiseen, joka osoittaa kiinnostusta tutustumiseen. Ja säilyttää elämässään ihmisiä vuosien takaa, jotka eivät oikeastaan koskaan ole olleet mitenkään tärkeitä ystäviä. Kavereita vain.  Aloin tuolloin karsia ihmisiä elämästäni. Olen tänään puhunut puhelimessa kaksi tuntia ja viestitellyt saman verran. Yhteensä kolmen ihmisen kanssa. Onneksi olen lomalla. Aina ei tietenkään ole tällaisia päiviä, mutta en mä voi sanoa surutyötä tekevälle ystävälleni, että sori mulla ei ole nyt aikaa puhua sun kanssasi, kun pitää vastailla tässä muidenkin viesteihin tai ruveta tutustumaan johonkin uuteen ihmiseen. 

Mun elämäni on tasapainoista ja ystävilleni ja kavereilleni riittää aikaa, kun heitä on vain rajallinen määrä. Annan mieluummin paljon aikaa yhdelle kuin vähän aikaa monelle. Ja todellakin: en TARVITSE ystävä-kaveri-tuttavahaaremia ympärilleni. Muutama läheinen ihmissuhde on mulle tärkeämpi kuin muutama kymmenen vähemmän läheistä ihmissuhdetta. 

Myönnän, että ei mulla tämmöistä ole. Joskus on viestejä enemmän, joskus vähemmän, mutta en mä kieltämättä tunne NIIN paljon ihmisiä, että heistä 38  viestisi mulle samana päivänä, synttäri nyt ehkä . Ja silloin kyllä vastaan jokaiselle onnittelijalle sydämellä, hymiöllä tms.

Lisäksi jos ystäväni elämässä on surua, joka vaatii tukea, voin ihan hyvin sanoa muille ystävilleni, että hei nyt tänään en jaksa, jutellaan joku toinen päivä. Koska he ovat ystäviäni, he ymmärtävät, eivätkä suutu. Samoin ei kukaan ystävistäni odota, että vaikka olen kiireinen, väsynyt tms. niin silti vastaan heti. Vastaan, kun vastaan, ellei asia ole kiireinen. 

Ja jos kaverini tulisi Kanadasta, repisin vaikka mistä sen hetken, että ennätän tavata. Esimerkiksi vaikkapa perheen veneretkelle mennessä voisi ehkä matkalla tavata, laittaa mies ja lapset jätskiostokille ja istahtaa ystävän kanssa kahville.

Mutta tuntuu, että sinun kalenterisi onkin kyllä enemmän täynnä velvollisuuksia kuin ystävien yhteydenottoja.

Oli. Ei ole enää. Tuo velvollisuus on hyvä sana kuvaamaan tilannetta, jolloin ihmissuhteita vain on yksinkertaisesti liikaa. Silloin alkaa tuntea osan ihmissuhteistaan velvollisuuksiksi. Niistä ei saa enää itse mitään iloa eikä saa toinenkaan osapuoli. Yritetään puoliväkisin ylläpitää ihmissuhdetta, jolla ei realistisesti ajateltuna ole minkäänlaista tulevaisuutta. On parempi keskittyä niihin, joiden kanssa haluaa suhteensa jatkuvan ja joiden kanssa suhteen jatkuminen on mahdollista. Jälkimmäisellä tarkoitan esim sitä, jos toisen odotukset yhteydenpidon tiiviyteen on paljon korkeammat kuin toisella, toinen joutuu antamaan enemmän kuin haluaisi ja toinen taas saa vähemmän kuin haluaisi. Tai jos ajatellaan aloittajan tilannetta, hän haluaa vastavuoroisia kyläilykutsuja, mutta joku toinen taas ei halua. 

Sanoisin, että totta kai. Mutta miten tämä sitten tarkoittaa sitä, että ei kannata tutustua uuteen, kiinnostavaan ihmiseen? Ei se, että antaa jollekin ihmiselle mahdollisuuden, tutustuu häneen, tarkoita tietenkään, että tuon ihmisen pitää antaa täyttää kalenteria, vaikka ei tahdo, tavata, vaikka ei tahdo, jne.

Kuten sanottua, mä en tiedä, miten se edes käytännössä toimii. Siis tapaan vaikka töissä ihmisen, joka on kiinnostava, meillä synkkaa, jutellaan paljon niin tuleeko mun ajatella, että ei stop, nyt tykkänään, mun täytyy keskittyä niihin, joiden kanssa haluan suhteen jatkuvan?

Ehkä kyse on tosiaankin siitä, että ollaan niin velvollisuudentuntoisia, että kerran solmituista tuttavuuksista ei osata irrottautua, vaan jäädään vangiksi.

Mutta tämä on surullista, koska sitten jää monet ystävyydet syntymättä jo etukäteen ja monet yksinäiset jäävät aina vain yksinäisiksi.

Itselle on monta kertaa käynyt niin, että tutustun johonkin, hän tulee mukaan jonnekin ja saattaa hyvin olla, että meidän yhteys ei ole kovin tiivis, mutta hän on ystävystynyt jo jonkun muun kanssa sieltä ja heidän ystävyys tiivistyy.

Yritän sanoa, että ei kai se niin vaarallista ole, tutustua ihmisiin?

Kaikki mun työkaverini ovat kiinnostavia. Mutta homma toimi niin, että olen heidän kanssaan töissä, en kotona. Joskus lähdetään työporukalla töiden jälkeen lasilliselle, mutta silloin pyydetään koko porukka mukaan eikä vain yhtä tai kahta. Jokainen lähtee sen mukaan, miten sillä hetkellä itselle sopii. Joskus lähtee kaikki, joskus lähtee vain osa. Kenelläkään ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, jos joku haluaa tavata työkaveriaan muulloinkin. Työkaveriin tutustumiseen ei kuitenkaan tarvita muita työkavereita vaan tutustuminen tapahtuu jo työpaikalla töitä tehdessä.

Mä tutustun muihin ihmisiin helposti. Ja se mun aiempi ongelmani juuri olikin. Koska en osannut pitää omia rajojani vaan varsin hövelisti annoin puhelinnumeroni tai pyysin FB-kavereikseni. Ja sitten mulla oli viestejä ihmisiltä, joiden kanssa mun ei ollut tarkoituskaan ystävystyä. Olen tutustunut noin 30:een naapuriinikin. Juttelen heidän kanssa pihassa, kun osutaan samaan aikaan. Mutta en yritäkään tehdä lähempää tuttavuutta. En anna puhelinnumeroani enkä pyydä edes FB-kavereikseni. Kaikilla naapureillani on mahdollisuus tutustua toisiinsa, jos haluavat. Eivät tarvitse mua tutustuakseen toisiinsa kuten työkaverinikaan eivät tarvitse mua tutustuakseen toisiinsa. Kukaan naapureistani ei  siis ole yksinäinen siksi, että mä en ole tutustuttanut naapureitani toisiinsa. 

Tietenkin joskus tutustuu ihmisiin, joiden kanssa voisi olla mahdollisuuksia jopa ystävyyteen. Vaikka olisi miten ihana ihminen tahansa, niin jos mä tunnen, että mulla ei nyt ole resursseja alkaa muodostaa lähempää suhdetta ko ihmisen kanssa, en halua enää antaa edes väärää signaalia esim pyytämällä häntä FB-kaverikseni. En myöskään ala järjestämään tällaista ihmistä varten tilaisuuksia, joissa hän voisi tutustua mun tuntemiini ihmisiin.

Tunnen paljon oikein kivoja ihmisiä, joita olen tavannut esimerkiksi koirapuistossa. Tiedän tapaavani heitä uudelleen koirapuistossa, kun osutaan sinne samaan aikaan. Ei mun tarvitse pyytää heiltä yhteystietoja tai antaa omiani, jotta voitaisiin sopia, milloin mennään koirapuistoon. Tällä alueella ei ole kuin yksi koirapuisto ja kyllä siellä törmää tuttuihin, kun käy tarpeeksi usein. Kukaan ei tarvitse mua mukaansa koirapuistoonkaan tutustuakseen siellä muihin koiranomistajiin. Kun käy oman koiranssa kanssa siellä tarpeeksi usein, ensin jää mieleen koirat ja sitten niiden omistajat. Ei muuta kuin tutustumaan ja jossain vaiheessa, jos toinen vaikuttaa mukavalta, voi kävellä vaikka samaa matkaa koirapuistosta pois. Jos siis asuu samalla suunnalla. 

Mussa ei ole tippaakaan "parittajaverta" En mä osaa sanoa, voisiko työkaveristani Miiasta tulla hyväkin ystävä työkaverini Jonnan kanssa. Tai olisiko naapurini Virtaset sopiva ystäväperhe naapureilleni Mäkisille. Tai olisiko Tessun omistajasta ainesta Rikun omistajan ystäväksi. Tai työkaveristani Miiasta Tessun omistajalle tai naapureilleni Mäkisille. En ole koskaan järjestänyt sokkotreffejäkään, koska en osaa sanoa, kuka sopisi kenellekin. Ajattelen, että järjestetyt tutustumiset kuuluvat enemmän varhaislapsuuteen, kun lapsi ei vielä osaa tutustua muihin lapsiin itse. 

Ohhoh. Siis jos on semmoinen ihminen, että joskus näkee jonkun esim. työpaikalla selvästi olevan vähän yksinäinen ja pyytää sitten jonnekin mukaan, on parittaja ja järjestelijä ja ties mitä...

Se, että sinä olet ollut rajaton, ei tarkoita, että muut, jotka ovat (mielestäni) normaalin ystävällisiä, avoimia ja kivoja, sitä olisi.

Täytyy vain olla onnellinen, että itse ei ole miellyttämishaluaan tai rajattomuuttaan pilannut itseltään ystävyyden käsitettä!

Me ollaan oltu ilmeisesti ihan erilaisissa työpaikoissa. En nimittäin ole koskaan nähnyt yhdestäkään työkaveristani, onko hän yksinäinen vai ei. Ja mulla on ollut kuitenkin satoja työkavereita. Olisin joutunut kyselemään kaikilta työkavereiltani, ovatko he yksinäisiä ja jos ovat, sitten pyytänyt heitä mukaani vaikkapa koirapuistoon. Aika teennäistä sekin olisi, varsinkin, jos yksinäisellä ei ole omaa koiraa ja ainoa tarkoitus olisi tutustuttaa hänet mun asuinalueeni koiranomistajiin.  Jos taas hänellä olisi koira, hän voisi mennä koiransa kanssa oman asuinalueensa koirapuistoon. Eikä tarvitsisi mua mukaansa sinne. "Parittajaverestä" puhuessani tarkoitin, että en ala selvittämään, kuka on yksinäinen ja järjestämään hänelle tilaisuuksia tutustua muihin ihmisiin, joista hänelle ehkä voisi tulla ystäviä. 

Minä olen tiennyt työkaverin yksinäisyydestä ihan semmoisella yksinkertaisella konstilla, että hän on itse kertonut, halunnut kertoa minulle. En selvitellyt mitään, vaan asia tuli keskustelussa hänen puoleltaan ilmi. Ja kun se tulee ilmi, siitä voi käyttää vaikka ilmaisua "näkee, että on yksinäinen"

Mistä hyvin pitkälle onkin näissä asioissa kyse: näkee toisen ihmisen, kuulee, mitä hän sanoo.

Sinulla on aika outo tulokulma tähän. Aivan kuin tutustuminen tai tutustumisen syveneminen olisi jotenkin ainoastaan kiinni sinusta, siitä, mitä sinä teet.

Okei, ymmärrän. En ole ollut koskaan työpaikassa, missä työkavereiden kesken puhuttaisiin yksinäisyydestä. Jos joku työkaverini ei koskaan puhu vaikkapa äidistään, en automaattisesti oleta, että hänen äitinsä olisi kuollut tai että hän ei olisi äitinsä kanssa tekemisissä. Samoin, jos joku ei koskaan puhu töissä ystävistään, en automaattisesti oleta, että hänellä ei ole ystäviä. 

En missään ole sanonut, että tutustuminen tai tutustumisen syveneminen olisi ainoastaan minusta kiinni.  Se on aina kiinni molemmista osapuolista, mutta riittää, että toinen ei halua. Sitten ei tutustuta tai tuttuminen ei syvene. Kommentoin asiaa alunperin siihen ihmettelyyn, miten käytännössä mun kohdallani homma toimii. Ja se toimii hyvin helposti eli en  anna tutustumisen syventyä, jos en halua sitä syventää. Toinen osapuolikin voi toimia aivan samalla tavalla.  Minusta tämä on erittäin yksinkertainen asia eikä siinä pitäisi olla mitään epäselvää. 

Tarkennan: et ole koskaan ollut työpaikassa, jossa sinun kanssasi olisi yksinäisyydestä puhuttu. Sitä, mitä toiset ovat siellä puhuneet, et voi tietää.

Taidan vain olla ihminen, jolle puhutaan herkästi myös asioista, joista kaikille ei. Ehkä viestin tiedottomasti jotain sellaista, että kestän ja minua kiinnostaa. Ja tässäkin tapauksessahan oli hyvä, että ihminen avautui. Hän löysi ystäviä.

Suurin osa ongelmista ja murheista ratkeaa aina puhumalla. Aina vain ei ole helppoa löytää sitä, kenelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on jo monta hyvää vastausta tullut AP:lle. Kuten moni muukin, itsekin olen perheellisenä niin kiireinen ja urautunut omaan arkirytmiini, että kaikki muu on vaan jäänyt hyvin vähälle. Eniten nautin ihan vaan tavallisista viikonlopuista oman perheen kesken, siihen sisältyy kotitöitä, kuten pyykinpesua ja siivousta, ruuanlaittoa omalle perheelle, ehkä leipomistakin. Pääasia, että saadaan olla ilman aikatauluja ja tehdä mitä huvittaa. Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä. Yleensä ystäväperheitäkin perheenä vain silloin, kun on jonkun lapsen syntymäpäivät. Miehelläni on omia ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä ja itselläni pari hyvää ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on säännöllistä. Vuosien varrelta on jäänyt monia ihmisiä, jotka aikanaan olivat läheisempiä ystäviä, mutta elämä on kuljettanut eri suuntaan ja nykyään ollaan vaan tuttavia. En odota ystäviltäni kutsuja kahvipöytiin vaan ihan vain soittelua ja kuulumisten vaihtoa tai yhteisiä lenkkejä.

Minullakin on yksi tuttu, joka tuntuu olevan aivan samanlainen kuin AP. Miettii ihan liikaa mitä muut heistä ajattelee. Useammankin kerran facessa kysellyt seuraa ja tekemistä heidän perheelleen uudeksi vuodeksi, vapuksi tai juhannukseksi, mainostaen heidän olevan hyvin harmitonta ja mukavaa seuraa. Että mieluusti tulisivat jonkun mökille tms. Eikä se ollut edes vitsillä... Toisin sanoen liian epätoivoista mainostamista ja seuranhakua, mutta miksi? Itselleni tärkeintä on se oma perhe ja kuten alussa kerroin, nautin eniten oman perheen ja läheisteni seurasta, enkä voisi kuvitellakaan hakevani meille perheenä seuraa tai kyläpaikkaa facebookin kautta.

Olen itse siten onnekas, että perheellistymisen myötä  ystävät eivät ole hävinneet, vaan osa on itsekin saanut lapsia, osa ei. Näin mökillä käynnit, vaput ja uudet vuodet ovat jatkuneet, vain niiden viettotavat ovat "vähän" muuttuneet omalla kohdalla.

Kun katson lapsiani, nyt 9 ja 12, näiden ystäväperheen lasten kanssa istumassa mökkirannassa laiturilla, tunnen heidän puolestaan syvää onnea. Heillä on jo nyt elämänpituisia ystävyyksiä. Sitähän ei tiedä, miten aika kuljettaa, mutta toisaalta omasta lapsuudestani ihmiset, joiden kanssa jaoin lapsuuteni, tulevat aina säilyttämään lämpimän nurkan sydämessäni, ollaanpa erillään tai tavataan.

Mietin, ajatteletteko te, että automaattisesti myös lapsille riittää vaikkapa esiteininä vanhempien ja isovanhempien seura vappuna tai uutena vuotena? Viikonloppuna siivoilu, pyykinpesu ja ruuanlaitto? 

Sitten, kun se aika koittaa, on perheystävien aika jo ohi. Lapselta on mennyt ohi aika, jolloin hänellä on mahdollisuus saada läheisiä lapsuuden ystäviä, joiden kanssa on sadetta kuunnellen kerrottu kummitusjuttuja siskonpetissä.

Toki lapset saavat omia kavereita, luokkakavereita, vaihtuvia bestiksiä, pelikavereita, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että se ei ole lainkaan sama juttu kuin kaveri, jonka olet tuntenut niin kauan kuin elosta mitään muistat.

Ja muistaa kannattaa sitten se, että näillä kavereilla ei ole mitään yhteyskohtaa teihin, vanhemmat. Lapsi etääntyy hyvinkin nuorena sinne kaveripiiriinsä, jonne vanhemmilla ei ole asiaa, koska eihän sinne mitään luontevaa yhteyttä ole.

Jätit lukematta edellisen kirjoittajan kommentin lauseesta "Säännöllisesti tapaamme perheenä vain isovanhempia ja sisarustemme perheitä" ja-sanan jälkeisen osan.  Meillä on ollut ihan sama tilanne kuin hänellä. Nyt serkukset ovat jo aikuisia ja edelleen hyvin paljon tekemisissä toistensa kanssa. Eivät he siis koskaan viettäneet  aikaansa vain vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa, vaan toistensa, omien kavereidensa sekä serkkujensa kanssa. Niin oli heidän lapsuudessaan, niin oli heidän teinivuosinaan ja niin on nyt aikuisenakin. 

Pakkososiaalisuus, aikamme traumoja tuottava sairaus? Ei kaikkia tarvitse miellyttää, eikä kaikista ole yhteiseloon kaikkien kanssa. Ole oma itsesi ja etsi seuraa, joka pitää persoonastasi sellaisenaan. Teeskentely ja tyrkky koetaan epämiellyttävänä, kaikenlaisissa yhteisöissä.