Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen kun kuulet:

Vierailija:

Itse alle kolmekymppinen neljän muksun yh äippä.

Onnellinen että pääsin viimein huonosta parisuhteesta.

Ihana elellä lasten kanssa ja haaveilla tulevaisuudesta.

Kaikki on vielä mahdollista :) :)

Itse jäin kanssa neljän lapsen yksinhuoltajaksi, kun mies löysi nuoremman ja lähti. Aluksi oli kyllä raskasta, vaikka lapseni olivatkin jo vanhempia, nuorinkin kolmen. haaveilin myös kaikesta, uudesta miehestä, joka olisi tukenani.



Vajaa kaksi vuotta olin yksin, en käynyt ilman lapsia juuri missään, ja sitten vanha tuttu otti yhteyttä, pian olimmekin yhdessä, ja menimme naimisiin. Sain itselleni aivan ihanan miehen, mutta muuten tämä uusperhe-elämä ei aina ole ollut niin onnistunutta, omat lapseni eivät ole häneen vieläkään sopeutuneet, vaikka hän on kuusi vuotta asunut kanssamme. Ja meillä on jo yhteinen lapsikin.



Jos nyt kaiken tämän kokemani jälkeen saisin valita/osaisin tehdä asioita toisin/voisin aloittaa alusta ihan rehellisesti sanoen olisin jatkanut lasten kanssa ilman uutta miestä. Vaikka rakastankin häntä ja vauvaani. Välini vanhimpaan tyttäreeni ovat menneet, yksi lapsista on hyvin masentunut ja yksi reagoi häiriköimällä.

Ap, pärjäät kyllä. Varsinkin jos sinulla on ympärilläsi tukiverkostoa, ellei, ala rakentaa naisverkostoa, sukulaisverkostoa, kaveriverkostoa. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa, jossa lapset kärsivät.

en ole missään mielessä kateellinen suurperheiden äideille. En haluaisi yhtään enempää lapsia, odotan vain ikää, että saan putkiini klipsit. Lasten saaminen, hoitaminen jne. ei todellakaan täytä mun elämää tai muutenkaan kiinnosta minua suunnattoman paljon.



Kaksi lasta on ja uskon heistä kasvavan yksilöitä, joiden seurassa viihdyn. Mutta tämä lapsilukumäärä on ehdoton maksimi. Voin vielä tehdä heidän kanssaan kaikkea mukavaa ja nauttia muistakin elämän aspekteista kuin jatkuvasta raskaanaolosta ja vauvoista.

Reipas pakkaus kun pärjää. Mä siis automaattisesti oletan että lapset samalle miehelle :)

Löysin elämäni rakkauden ja saimme yhteisen lapsen.

En ole koskaan katunut, että lähdin yksin lasteni kanssa, vaikka vaikeita aikoja oli myös minulla.

Kiitos siis kaikille vastanneille, varsinkin teille kohtalontovereille!

On ollut ilo lukea teidänkin viestejä, ja huomata etten olekaan lapsilaumani kanssa ihan kummajainen =D



Ja sinulle, joka kyselit olenko lestadiolainen:

En ole, kunpa olisinkin! Saattaisi meidänkin perheonni olla vielä kasassa! Harva uskovainen kun tuskin alkaisi viinan kanssa läträämään heti ensimmäisen vastoinkäymisen kohdattuaan (mieheni työttömyys).

Uskovalla on elämässään kuitenkin niin paljon muuta johon tukeutua vaikeuksien alla.

Minun mieheni tukeutuu pulloon, ja näyttää nauttivan siitä.



Ap