Olen kuullut että kolmesta lapsesta keskimmäinen jää vähemmälle huomiolle.

Meillä lapsuudenperheessä keskimmäinen vei huomion kaikilta muilta. Muistan edelleen miten inhottavaa oli, kun omat asiat oli vanhemmille aivan yhden tekeviä, koska keskimmäinen onnistui aina kääntämään huomion itseensä.

Olenkin tietoisesti pyrkinyt siihen, että innostuisin kaikkien lasten asioista yhtä paljon. Meillä kyllä lasten luonteet vaikuttaa aika paljon. Vanhin haluaakin pärjätä itse ja olla apulaisena kun taas vuotta nuorempi keskimmäinen on valuvaa mallia. Vaatii siis oikeasti keskittymistä huomioida myös sen itsenäisen vanhimman asiat ja toisaalta myös ettei keskimmäistä tule verrattua vanhimpaan ainakaan ääneen. Nuorin on 2kk, joten häntä nyt on huomioitava eri tavalla kuin muita.

Riippuu perheestä. Meillä keskimmäinen sai kaiken huomion ja vanhin ja kuopus olivat sivuhenkilöitä, koska keskimmäinen oli vaativin lapsi. Ei se syntymäjärjestyksestä riipu aina.

Nuo ovat aivan turhia väittämiä, joilla joku sisarusparvesta oikeuttaa uhriutumistaan.

Vierailija kirjoitti:

Nuo ovat aivan turhia väittämiä, joilla joku sisarusparvesta oikeuttaa uhriutumistaan.

Tutkimustulos se on.

Minulla oli lapsesta asti omat puuhani. Viihdyin omissa mielikuvitusmaailmoissa ja onneksi maaseudulla asuvana oli mahdollisuus pykäillä lähimetsään risumajoja tms. näyttövapaita leikkejä.

Leikin toki sekä isomman että pienemmän sisaruksen kanssa. Koiria meillä oli myös kotona - niitä ulkoilutin ja huolehdin että kesähelteillä kylmää juomavettä tarjolla. Ehkä tuo oma toimeliaisuus auttoi siinä, etten niin huomannutkaan jääväni "vähemmälle" huomiolle sisarusparvesta. Ja koiran antama huomio sekä kiintymys on aina 100% - siitä ei tarvinut kilpailla. Olin jolle kulle maailman keskipiste lenkillä käynnin ajan sekä oli joku, joka odotti ulkoaitauksessa aina ensimmäisenä koulusta paluuta.

Vierailija kirjoitti:

Syntymäjärjestys vaikuttaa tietyllä tavalla perhedynamiikkaan, mutta omien ja sisaruksien henkilökohtaisten temperamenttipiirteiden vaikutus on nähdäkseni selvästi suurempi.

Keskimmäisen osassa on hyvät ja huonot puolensa, ja jos ihminen, jolla on taipumusta kateuteen tai katkeruuteen, syntyy keskimmäiseksi, voi tilanne muodostua lopulta aika tulehtuneeksi. Mutta ei mikään syntymäjärjestys ole täydellinen.

Esikoiset saavat eniten vanhempiensa huomiota. Mutta kertokaapa, esikoiset: onko kaikki saamanne huomio ollut hyvää, positiivista, rakentavaa tai edes tarpeellista?

Itse voin ihan suoraan sanoa, että jos jotain voisin tehdä vanhempana toisin, säästäisin esikoiseni siltä huomiolta, joka johtui omasta epävarmuudestani, ympäristön paineista tai päänsisäisestä ajatuksestani siitä, mitä perhe-elämän pitäisi olla.

T. Ei esikoinen eikä keskimmäinen, mutta heidän äitinsä.

Tämä oli hyvä kommentti. Olen itse esikoinen ja vahvistan tuon, että kaikki esikoisen saama huomio ei ollut positiivista. Minulle oli suurimmat paineet ja minä olin selvästi se, jonka odotettiin toteuttavan vanhemman ”toteutumattomia unelmia”. Se oli erittäin raskasta ja nuoremmat sisarukset taas säästyivät tältä, koska heissä ei mukamas ollut kyseisessä lajissa ”tarpeeksi potentiaalia”. Ei ollut minustakaan yhtään sen enempää, mutta kyllähän pieni lapsi yrittää kaikkensa jos panoksena on vanhemman hyväksyntä ja ylpeys. Minua ei myöskään puolustettu, jos esim. pikkusisarus tuli lyömään koska ”olen se isoin ja siksi varmasti jo kypsin”. Jos taas pikkusisarus alkoi itkemään että muut kiusaa (oppi hyvin nopeasti tämän manipuloinnin taidon vaikka olisi siis itse ollut se kiusanhenki :D) niin vanhemmat oli heti torumassa minua/meitä vanhempia, vaikkeivät nähneet koko tilanteita. Kyllähän siitä jää sellainen paine pärjätä – hyvässä ja pahassa.

Keskimmäinen on tosiaan meilläkin se eniten ”näkymätön” mutta uskon että myös hänen temperamenttinsa on rauhallisin. Hän on sovitteleva, hiljaisuutta ja rauhaa rakastava mutta toisaalta myös hyvin epävarma. Ei se ole ihme, kun saa vähiten huomiota ja siten varmasti myös kannustusta. Nuo omat paineeni oli kuitenkin kiedottu myös siihen kannustamiseen, vaikkakin hieman myrkyllisellä tavalla... Nuorimmainen on sosiaalisin ja äänekkäin sekä oli pisimpään lapsellinen esim. leikkien ja lelujen muodossa. Hänen on myös vaikea ottaa vastaan kritiikkiä koska ei ole tottunut siihen nuoresta, ja minä taas olen liiasta kritiikistä traumatisoitunut ja siksi provosoidun siitä. Itse aikuistuin liiankin varhain, osittain siksi että minut oli altistettu ”aikuisten asioille” sen ”kypsyyteni” takia lapsena. Pikkusisarukset saivat minun näkökulmastani kasvaa pidempään pumpulissa, minkä allekirjoittavat itsekin. Toisaalta nämä kaikki eivät heijasta vain mitään yleisiä sisarusten rooleja vaan meillä olisi vanhemmilla ollut syytä opiskella lasten kasvatuksesta noin muutenkin. :D Rakkautta kuitenkin oli ja on edelleen yllin kyllin, minkä ansiosta olemme edelleen siskon ja veljen kanssa hyvin läheisiä.

Itse olen keskimmäinen ja minun tempperamenttini on pienestä asti ollut haastavin. Esikoinen on aina ollut hyvin rauhallinen ja itsekseen viihtyvä ja nuorin on ollut sosiaalisin ja helposti lähestyttävin.

Itse olen välillä ollut tulta ja tappuraa, provosoitunut herkästi, periksiantamaton kunnes saanut tahtoni läpi.

Koen että esikoinen on usein antanut periksi omasta näkemyksestään tai halustaan vain että minä olisin hiljaa ja tyytyväinen.

Vanhempieni huomio kului suurimmaksi osaksi minun "sotkujani" selvitellessä.

Vielä aikuisenakin olen se helposti provosoituva ja sekunnissa nollasta sataan kiihtyvä-tyyppi jonka elämässä riittää vastoinkäymisiä ja ongelmia kun vertaa sisarusteni seesteisiin elämiin.

Eli meidän perheessämme keskimmäinen oli se eniten huomiota vievä, eikä todellakaan näkymätön, niinkuin usein kuulee keskimmäistä kuvailtavan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syntymäjärjestys vaikuttaa tietyllä tavalla perhedynamiikkaan, mutta omien ja sisaruksien henkilökohtaisten temperamenttipiirteiden vaikutus on nähdäkseni selvästi suurempi.

Keskimmäisen osassa on hyvät ja huonot puolensa, ja jos ihminen, jolla on taipumusta kateuteen tai katkeruuteen, syntyy keskimmäiseksi, voi tilanne muodostua lopulta aika tulehtuneeksi. Mutta ei mikään syntymäjärjestys ole täydellinen.

Esikoiset saavat eniten vanhempiensa huomiota. Mutta kertokaapa, esikoiset: onko kaikki saamanne huomio ollut hyvää, positiivista, rakentavaa tai edes tarpeellista?

Itse voin ihan suoraan sanoa, että jos jotain voisin tehdä vanhempana toisin, säästäisin esikoiseni siltä huomiolta, joka johtui omasta epävarmuudestani, ympäristön paineista tai päänsisäisestä ajatuksestani siitä, mitä perhe-elämän pitäisi olla.

T. Ei esikoinen eikä keskimmäinen, mutta heidän äitinsä.

Tämä oli hyvä kommentti. Olen itse esikoinen ja vahvistan tuon, että kaikki esikoisen saama huomio ei ollut positiivista. Minulle oli suurimmat paineet ja minä olin selvästi se, jonka odotettiin toteuttavan vanhemman ”toteutumattomia unelmia”. Se oli erittäin raskasta ja nuoremmat sisarukset taas säästyivät tältä, koska heissä ei mukamas ollut kyseisessä lajissa ”tarpeeksi potentiaalia”. Ei ollut minustakaan yhtään sen enempää, mutta kyllähän pieni lapsi yrittää kaikkensa jos panoksena on vanhemman hyväksyntä ja ylpeys. Minua ei myöskään puolustettu, jos esim. pikkusisarus tuli lyömään koska ”olen se isoin ja siksi varmasti jo kypsin”. Jos taas pikkusisarus alkoi itkemään että muut kiusaa (oppi hyvin nopeasti tämän manipuloinnin taidon vaikka olisi siis itse ollut se kiusanhenki :D) niin vanhemmat oli heti torumassa minua/meitä vanhempia, vaikkeivät nähneet koko tilanteita. Kyllähän siitä jää sellainen paine pärjätä – hyvässä ja pahassa.

Keskimmäinen on tosiaan meilläkin se eniten ”näkymätön” mutta uskon että myös hänen temperamenttinsa on rauhallisin. Hän on sovitteleva, hiljaisuutta ja rauhaa rakastava mutta toisaalta myös hyvin epävarma. Ei se ole ihme, kun saa vähiten huomiota ja siten varmasti myös kannustusta. Nuo omat paineeni oli kuitenkin kiedottu myös siihen kannustamiseen, vaikkakin hieman myrkyllisellä tavalla... Nuorimmainen on sosiaalisin ja äänekkäin sekä oli pisimpään lapsellinen esim. leikkien ja lelujen muodossa. Hänen on myös vaikea ottaa vastaan kritiikkiä koska ei ole tottunut siihen nuoresta, ja minä taas olen liiasta kritiikistä traumatisoitunut ja siksi provosoidun siitä. Itse aikuistuin liiankin varhain, osittain siksi että minut oli altistettu ”aikuisten asioille” sen ”kypsyyteni” takia lapsena. Pikkusisarukset saivat minun näkökulmastani kasvaa pidempään pumpulissa, minkä allekirjoittavat itsekin. Toisaalta nämä kaikki eivät heijasta vain mitään yleisiä sisarusten rooleja vaan meillä olisi vanhemmilla ollut syytä opiskella lasten kasvatuksesta noin muutenkin. :D Rakkautta kuitenkin oli ja on edelleen yllin kyllin, minkä ansiosta olemme edelleen siskon ja veljen kanssa hyvin läheisiä.

Joskus jostakin (mahdollisesti tältä palstalta) opin sellaisen sutkauksen, että kun esikoisen jaksaa kasvattaa hyvin, ei niitä nuorempia tarvitse enää sitten paljon kasvattaakaan.

Periaatteessa tajuan tuon pointin. Lapset oppivat paljolti mallista, ja huonosti kasvatettu esikoinen (poika etenkin) voi pilata kaiken valtapiirissään.

Mutta toisaalta tuo taas on ihan kauhea lause, jos sillä tarkoitetaan sitä että esikoinen on jotenkin vastuussa nuorempien käytöksestä tai aina esimerkillinen pikkuaikuinen.

No jaa. Olin perheen kuopus 7-vuotiaaksi saakka, jolloin pikkusisareni syntyi. Isosisko on minua 3 vuotta vanhempi.

Olin teininä kapinoivin ja vaikein meistä kolmesta, mutta aikuistuttuani olen omaksunut sovittelijan ja yhteen hiileen puhaltajan roolin. Se on ymmärtääkseni ominaista keskimmäisille lapsille. Itse ajattelen, etten vain jaksa riidellä ja haluan rakentavampaa kommunikointia. Toisaalta olen käynyt läpi vaikeampia ihmissuhteita kuin sisareni, mikä ehkä osaltaan selittää asiaa.

Pidän isosiskoani edelleen varsin lapsellisena ja tuntuu, että hänelle se teini-ikä iski vasta lähempänä kolmeakymppiä, eikä loppua näy. Jostain sivulauseista olen myös poiminut, miten hän kokee jääneensä sivuun ja minä olen "saanut aina kaiken". Itse en tällaista tunnista ja ainakin materian suhteen olemme olleet täysin samalla viivalla. Pikkusisko sen sijaan on elänyt leveämpää elämää lapsesta asti, kun vanhemmat olivat jo vanhempia (varakkaampia?) ja hänellä on ollut löysimmät säännöt. Tämä ei kuitenkaan ole herättänyt tietääkseni katkeruutta kenessäkään.

Sanoisin siis, että meidän perheessä vanhin sisar on ehkä se paitsioon jäänyt, vaikken pysty erittelemään syitä tähän. Ehkä hänen odotettiin olevan jo iso, kun minä synnyin ja siitä on jäänyt jonkinlainen trauma.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen nuorin kolmesta ja kyllä keskimmäinen on aina kertonut avoimesti kokeneensa näin.

Minulla on 2 lasta enkä kyllä voi käsittää, miten kukaan edes ehtisi huomioida kolmea lasta. Joskus tuntuu, ettei kahden lapsen äitikään ehdi huomioida tarpeeksi.

Et voi käsittää miten kukaan ehtisi huomioida kolmea lasta? Todella usein saa lukea kahden lapsen vanhempien toteavan näin. Heillä taitaa aika huonosti riittää aika ja huomio kahdelle jos ei käsitä, miten kellään voisi riittää aika kolmelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo ovat aivan turhia väittämiä, joilla joku sisarusparvesta oikeuttaa uhriutumistaan.

Tutkimustulos se on.

Laita linkki tutkimukseen!

Mulla 3 lasta parin vuoden ikäeroilla. Omasta mielestä kaikkia kohdellaan melko tasapuolisesti mutta väkisinkin esikoista on pitänyt isompana kuin kuopusta nyt samanikäisenä.

Meillä keskimmäinen on poika ja muut tyttöjä joten se vaikuttaa eri lailla varmaan keskimmäisen rooliin. Poika on myös enemmän isin perään kuin tytöt ja heillä keskinäisiä juttuja, pelaavat monenlaista yhdessä.

Mielenkiintoista sitten heiltä aikuisina kuulla miten lapsuuden ovat kokeneet. Nytkin pyrin kysymään palautetta lapsuudesta ja millainen olen äitinä. Hyvä keskusteluyhteys on kaikkien kanssa.

Ehkä jos on pienet ikäerot. Mutta 3 vuoden ikäeroilla kyllä kaikki saavat huomiota. 3 lasta ei ole oikeasti kovin paljoa. Etteikö voisi huomioida kaikkia ihan riittämiin.

Vierailija kirjoitti:

Keskimmäinen on ihan tutkitusti ns näkymätön lapsi. Ja oma kokemus on just tämä.

Mulla on dominoiva isosisko, jolla oli massiivisesti kouluvaikeuksia jne ja suuritarpeinen pikkusisko, joka on aikuisenakin "erityisherkkä hyvin raskas persoona".

Minulle ei siinä jäänyt yhtään tilaa. Minun piti olla se joka oli aina reipas ja joustava, aina hyvä koulussa ja jolta vaadittiin aina kiitollisuutta kaikesta.

Sittne ihmetellään kun häivyin jo lukioikäisenä enkä ole missään tekemisissä.

Mulla osin samankaltainen kokemus, lisäksi olin perheen syntipukki. Ei mun vanhemmat koskaan oppineet mua tuntemaan, olivat lähinnä kauhuissaan, kun olinkin niin erilainen tyttö kuin ujo esikoisensa ja pikkuveli-kuopus olikin sitten kaikkien lellikki. Nyt aikuisena opettelen pois tosta aina reippaan ja joustavan roolista ja koko perhe on ihmeissään mikä mua "vaivaa". Huoh.