Lue keskustelun säännöt.
En ole mieheni suurin rakkaus ja se sattuu
31.08.2021 |
Miehellä takana kipeä ero ja antanut ymmärtää että kyseessä oli elämänsä suurin rakkaus, joka päättyi naisen aloitteesta. Hän rakastaa minua, mutta on rakastanut jotakin paljon enemmän kuin minua. Se sattuu. Kannattaako jatkaa tälläisessä suhteessa edes?
Kommentit (117)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin rakkaus on aina se tavoittamaton: jota ei saanut, joka jäi kesken. Arkirakkaus on latteampaa, mutta se kestää. Arvostakaa sitä!
Mikä ihmeen itseisarvo se laimea arkirakkaus on? Jos joku kaipaa suuria tunteita, niin sitten kaipaa. Ymmärrättekö te harmaan arkirakkauden autuuden toitottajat, että jollain sekoaisi pää siinä tilanteessa? Sama asia kun söisi joka päivä sitä samaa kaurapuuroa tyhjässä komerossa.
On se aika iso itseisarvo jos sillä voi saada varsin hyvän tavallisen elämän. Se kun on paljon enemmän kuin jatkuvasti vaihtuvat myrskyisät suhteet joissa tunteet lainehtivat taivaasta helvettiin. Harva lopulta tulee sellaisesta elämästä lopulta onnelliseksi. Joku varmaan mutta aika harva.
No voi hyvänenaika. Kun kaikki eivät kaipaa sitä tavallista perusturvallista elämää. Ihan samalla tavalla kuin kaikki eivät halua perustaa perhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yleensä se nuoruuden rakkaus jonka kanssa on menty naimisiin on se suurin rakkus. Siihen liitty kodista irtautuminen yhteiseen kotiin, yhteisen tulevaisuuden suunnittelu, sukutapahtumat, monien uusien asioiden yhdessä kokeminen, jne. Paljon asioita jotka sitovat yhteen.
Vanhemmiten kun on ollut omillaan sitä rakastaa eri tavalla.
Eikö se ole juuri päin vastoin? Nuoruudessa ei ihan tunne itseään niin hyvin kuin kypsemmällä iällä ja täten tulee valittua kumppani erilaisten kriteerien perusteella. Vanhemmalla iällä kaipaa usein sitten jotain muuta tai vähintään haikaillaan sitä kuuluisaa menetettyä nuoruutta kun ei ole saanut kokea muita suhteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin rakkaus on aina se tavoittamaton: jota ei saanut, joka jäi kesken. Arkirakkaus on latteampaa, mutta se kestää. Arvostakaa sitä!
Mikä ihmeen itseisarvo se laimea arkirakkaus on? Jos joku kaipaa suuria tunteita, niin sitten kaipaa. Ymmärrättekö te harmaan arkirakkauden autuuden toitottajat, että jollain sekoaisi pää siinä tilanteessa? Sama asia kun söisi joka päivä sitä samaa kaurapuuroa tyhjässä komerossa.
On se aika iso itseisarvo jos sillä voi saada varsin hyvän tavallisen elämän. Se kun on paljon enemmän kuin jatkuvasti vaihtuvat myrskyisät suhteet joissa tunteet lainehtivat taivaasta helvettiin. Harva lopulta tulee sellaisesta elämästä lopulta onnelliseksi. Joku varmaan mutta aika harva.
No voi hyvänenaika. Kun kaikki eivät kaipaa sitä tavallista perusturvallista elämää. Ihan samalla tavalla kuin kaikki eivät halua perustaa perhettä.
Kuule ehkä parisuhteita ei ole vai kahdenlaisia eli kaurapuuroa tai... rakkauden ilotulitusta ja vuoristorataa. On varmaan aika monenlaista tuolta väliltä ja rajoja rikkovaa ja perhe-elämääki monissa muodoissa. Taivastelee sinä vaan ainutlaatuista rakkauselämääsi, jota toisin toisensa kohdanneilta "aina" puuttuu
Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin rakkaus on aina se tavoittamaton: jota ei saanut, joka jäi kesken. Arkirakkaus on latteampaa, mutta se kestää. Arvostakaa sitä!
Mikä ihmeen itseisarvo se laimea arkirakkaus on? Jos joku kaipaa suuria tunteita, niin sitten kaipaa. Ymmärrättekö te harmaan arkirakkauden autuuden toitottajat, että jollain sekoaisi pää siinä tilanteessa? Sama asia kun söisi joka päivä sitä samaa kaurapuuroa tyhjässä komerossa.
Mitä laimeaa siinä on että on toisen rinnalla puolentoistavuoden syöpähoidot, kun mikään ei pysy sisällä ja kuolema kolkuttelee ovea? Kun oman elämän joutuu laittamaan jäähylle pitkäksi aikaa, ja vain selviytyä toisen rinnalla tukien silloin, kun ilotulitteet eivät tykitä intohimoa ja serenadeja laulella kesäyössä.
Syön mieluummin rakkaani kanssa kaurapuuroa pimeässä joka ikinen päivä, kuin koskaan milloinkaan enää haluan kokea sukat jalassa pyörittävää sokean ihastumisen hetkellisyyttä joka laimenee lopulta ja siirtyy seuraavaan kohteeseen itseään toistaen.
Vierailija kirjoitti:
Omat parisuhteet on alkanut omalle kohdalle varamiesroolista tai ainakin naiset ovat minulle sanonut että olin alkuun varamies kun alkuperäisestä ei ollut ihan varmuutta.
Mun viimeisin suhde alkoi näin, ja edelleen ollaan onnellisina yhdessä 7v jälkeen.
Mieheni todisti olemassaolemisellaan mitä oikeasti mieheltä tarvitsen ja haluan. Ilman hänen suurensuurta panostusta alkumetreillä olisin jäänyt paitsi elämäni rakkaimmasta ihmisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20 vuoden kokemuksella, ei. Tietty jos äijäsi suostuu terapiaan ja saa aivoratansa käännettyä, epäilen kyllä, josko sittenkään. EMDR toimii nopeasti jos on toimiakseen, turha roikkua löysässä hirressä vuosia. Sen aikaa olisi ehkä hyvä olla erillään, hyväksi molemmille.
Ei rakkaus ole trauma. Eikä terapialla voi tuottaa rakkausromaanien prinssejä. "Nyt menet terapiaan ja liikuttelet silmiäsi terapeutin ohjeiden mukaan kunnes rakastat minua riittävästi. Kerron sitten, kun saat lopettaa."
Ei kai sinne terapiaan siksi tarvitse mennä, että oppisi rakastamaan nykyistä kumppaniaan riittävästi, vaan jotta pääsisi yli siitä exästään. Ei tarvitse olla rakkausromaanin prinssi/prinsessa, mutta uuteen suhteeseen on hyvin hankala lähteä puhtaalta pöydältä, jos vielä polttaa kynttilää entiselleen. Tuosta luulisi olevan hyötyä vaikkei uudessa parisuhteessa vielä olisikaan.
No kai ne jokainen on tavallaan olleet elämän rakkauksia ja varsinkin ne "one who got away" vaikka ne vasta mahdottomia suhteita olisivat olleet. Kaikissa on ollut huumaa ja ne, otka ovat pidemmiksi suhteiksi kehittyneet myös se arki ja vaikeuksiakin.
En tosin ymmärrä millä perusteella AP:n kumppani on suhteeseen ryhtynyt jos ei ole edes tuntenut huumaa hänen kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No kai ne jokainen on tavallaan olleet elämän rakkauksia ja varsinkin ne "one who got away" vaikka ne vasta mahdottomia suhteita olisivat olleet. Kaikissa on ollut huumaa ja ne, otka ovat pidemmiksi suhteiksi kehittyneet myös se arki ja vaikeuksiakin.
En tosin ymmärrä millä perusteella AP:n kumppani on suhteeseen ryhtynyt jos ei ole edes tuntenut huumaa hänen kanssaan.
Mä en tuntenut huumaa, vaan turvallisuutta ja sielullista lämpöä ja luottamusta. Olin juuri lopen kyllästynyt suhdepeleihin, joista ei käteen tuntunut jäävän muuta kuin minulle huono maine. Mieheni oli kuin jykevä vuori, kuunteli, ymmärsi, antoi muuta ajateltavaa, vei paikkoihin käymään, halusi viettää kanssani aikaa, hauskuutti, oli huomioonottava, ylipäätään halusi olla kanssani kaiken liikenevän ajan.
Jätä se sika, saa mitä ansaitsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse oken mieluummin yksin kuin jonkun ihan ok:n kanssa. Jos suuri rakkaus ei koskaan kävele vastaan, ei voi sitten vaan mitään.
Ainoastaan ensirakkaus on tuntunut suurelta rakkaudelta vaikka senkin jälkeen on rakastunut. Teini-ikäisenä kaikki tuntuu vahvemmalta, kun kroppa täynnä hormoneja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos peilaan ja reflektoin onaa elämääni ja rakkauksiani…en voi sanoa olleeni enemmän tai vähemmän rakastunut johonkin yhteen, mitä toiseen. Suhteet ovat olleet erilaisia ja epävakaissa, epäterveissä ja kaltoinkohtelevissa suhteissa suhde on aktivoinut minussa omia kiintymyssuhdetraumojani. Aktivoituminen on vaikuttanut siten, että olen ollut tunnepuolella ripustautuneempi ja epätoivoisempi, käyttäytymisen puolella se on näkynyt niin, että toinen ihminen on voinut mitätöidä, alistaa ja kohdella hetken aikaa huonosti, kunnes tunteeni kuolevat alkuhuuman haihduttua, koska terve puoleni saa vahvemman otteen ja hakee ensisijaisesti tasapainoista, turvallista rakkautta.
Juuri näin minullakin. On ollut pari noita epätoivoisia rakkauksia, jotka silloin aikoinaan tuntuivat "suurilta rakkauksilta". Oikeasti ne tuntuivat siltä siksi, että hain niistä jotain, mitä en voinut kyseisiltä ihmisiltä saada ja epätoivo oli sitten sen mukaista.
Nykyinen rakkaus ei ole yhtä myrskyisä tai dramaattinen kuin nuo aiemmat vaan tasaisempaa laatua. Olen kuitenkin tässä paljon onnellisempi. En lähtisi arvottamaan, mikä on "elämäni suurin rakkaus", mutta toivon että se on juuri tämä nykyinen, mikäli sillä tarkoitetaan pisimpään kestävää parisuhdetta :)
Vierailija kirjoitti:
Ei ole minunkaan mieheni suurin rakkauteni, ja tuskin minäkään hänen. Ja tiedätkö mitä? Sillä ei ole väliä. Sillä on väliä, että olemme yhdessä nyt ja valinneet toisemme, emmekä kumpikaan niitä suuria rakkauksiamme.
Minä ainakaan en pystynyt elämään niiden suurien rakkauksieni kanssa. Suurimman kanssa ei edes pystytty asumaan yhdessä koskaan. Opin niistä suhteista aivan valtavasti ja identiteettini rakentui varmaan eniten ihan pikkulapsivuosien jälkeen. Mutta kun ne oppitunnut oli käyty läpi, suhteella ei oikeasti ollut mitään tulevaisuutta. En olisi halunnut sellaista elämää, että leikitään kissaa ja hiirtä pimeillä kujilla näkemättä koskaan valoa.
Valo tuli elämään rauhan ja itsenäisyyden myötä, kun olin päässyt kuiville. Ja sitten myöhemmin tuli myös aikuinen ja tasainen rakkaus. Tähän elämään voin luottaa, ja tähän elämään mahtuu muutakin kuin suurten tunteiden takia elävältä palaminen.
Mulle taas on ihan vierasta ajatella, että elämäni suurin rakkaus olisi joku jonka kanssa en pystyisi edes elämään. En mittaa rakkauden suuruutta ainoastaan rakastumisen, ihastumisen tai hullaantumisen tunteen voimakkuuden mukaan, vaan vähintään yhtä suuressa roolissa on se rakkauden kestävyys arjessa. En osaa mieltää suureksi rakkaudeksi sellaista, mikä ei lopulta ole muuta kuin alkuhuuma, joka ei kanna luonnollista hiipumistaan pidemmälle. Elämysmatka on eri asia kuin elämän mittainen matka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse oken mieluummin yksin kuin jonkun ihan ok:n kanssa. Jos suuri rakkaus ei koskaan kävele vastaan, ei voi sitten vaan mitään.
Mistäs sen tiedät etukäteen mikä se suuri rakkaus on?
Itsellä ei ole ollut yhtää parisuhdetta missä olisin ollut naiselle ainoa mies
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun tapasin mieheni, tunne oli erilainen kuin aiemmissa repivissä suhteissa. Hänen kanssaan oli helppo olla, ei tarvinnut jännittää tai arvuutella. Heti alusta oli helppo puhua kaikesta. Seksi oli alussa vähän kömpelöä, mutta muuttui ensimmäisen vuoden jälkeen nautinnolliseksi. Tiedän, että tämä ei ole tarina "suuresta rakkaudesta" Hollywood-tyyliin, mutta tämän miehen kanssa haluan elää elämääni. Tiedän, että jotkut kaipaavat draamaa, ylilyöviä tunteita, riitoja, eroja, yhteenpalaamisia. Ja eksien perään haikailua.
Mulla ihan sama tarina. En ymmärrä miksi kaltaisiamme halutaan aina vähän painaa, että ei ole oikeaa rakkautta eikä riittäviä tunteita. jännä vain että tässä sitä kymmenennettä vuotta soudetaan samaa venettä sillä välin kun muut on pettäneet jättäneet ja raunioituneet. Minulle tämä nimen omaan on se suuri rakkaustarina, pohjana vain ei ole hömppä, vaan kunnioitus ja arvostus.
Teillä on vähän kummallinen käsitys suuresta rakkaudesta. Suuri romanttinen rakkaus on juurikin tuota mitä kuvaatte, että toisen kanssa on alusta asti hyvä olla, yhdessä on mukavaa ja upeaa vain olla toisen kanssa. Ei teitä kukaan mihinkään alas paina. Kuvaamanne rakkaus on juurikin sitä mistä kaikki haaveilevat, ei mitkään riidat ja erot ja pettämiset.
Vierailija kirjoitti:
Sen saat mihin tyydyt. Minä haluan olla miehelleni se hänen elämänsä nainen.
No toivottavasti mies on myös sinun elämäsi mies etkä vain miellytä miestä olemalla hänen elämänsä nainen.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin harva elää elänänsä suuren rakkautensa kanssa. Se suurin rakkaus on suurin siksi, ettei se hiipunut tai muuttunut kaveruudeksi. Aviomieheni ei ole suurin rakkauteni. Sen sijaan hän on tärkein rakkauteni ja paras kumppanini. Se on paljon enemmän, sillä se huumaava suuri rakkaus ei kestä arkea.
Onnettoman/toteutumattoman rakkauden perään haikailu on tosiaan eri asia kuin arjen rakkauden jakaminen jonkun kanssa. Sitä ei voi verrata siihen toteutumattomaan haaveeseen, joka olisi niin ikään ollut arjen jakaminen.
Toki ihminen voi rakastaa useampaa ihmistä samaan aikaan mutta se kenen kanssa päätyy yhteen on eri asia.
Elämäni suurin rakkaus on aina ollut juuri se mies, jonka kanssa ollut eikä olisi vaihtoon hevillä lähtenyt. Nykyinen on myös sellainen, mutta musta tuntuu, että en merkitse hänelle samaa, vaan lähden vaihtoon, jos "parempi", mitä ikinä se sitten hänelle tarkoittaakin löytyy. Eihän se kivaa ole ja itseni takia puntaroin eroa. Sen jotenkin tuntee, jos ei ole toiselle sen hetken elämän suurin rakkaus.