En ole mieheni suurin rakkaus ja se sattuu

Kun tapasin mieheni, tunne oli erilainen kuin aiemmissa repivissä suhteissa. Hänen kanssaan oli helppo olla, ei tarvinnut jännittää tai arvuutella. Heti alusta oli helppo puhua kaikesta. Seksi oli alussa vähän kömpelöä, mutta muuttui ensimmäisen vuoden jälkeen nautinnolliseksi. Tiedän, että tämä ei ole tarina "suuresta rakkaudesta" Hollywood-tyyliin, mutta tämän miehen kanssa haluan elää elämääni. Tiedän, että jotkut kaipaavat draamaa, ylilyöviä tunteita, riitoja, eroja, yhteenpalaamisia. Ja eksien perään haikailua.

Vierailija kirjoitti:

Kun tapasin mieheni, tunne oli erilainen kuin aiemmissa repivissä suhteissa. Hänen kanssaan oli helppo olla, ei tarvinnut jännittää tai arvuutella. Heti alusta oli helppo puhua kaikesta. Seksi oli alussa vähän kömpelöä, mutta muuttui ensimmäisen vuoden jälkeen nautinnolliseksi. Tiedän, että tämä ei ole tarina "suuresta rakkaudesta" Hollywood-tyyliin, mutta tämän miehen kanssa haluan elää elämääni. Tiedän, että jotkut kaipaavat draamaa, ylilyöviä tunteita, riitoja, eroja, yhteenpalaamisia. Ja eksien perään haikailua.

Mulla ihan sama tarina. En ymmärrä miksi kaltaisiamme halutaan aina vähän painaa, että ei ole oikeaa rakkautta eikä riittäviä tunteita. jännä vain että tässä sitä kymmenennettä vuotta soudetaan samaa venettä sillä välin kun muut on pettäneet jättäneet ja raunioituneet. Minulle tämä nimen omaan on se suuri rakkaustarina, pohjana vain ei ole hömppä, vaan kunnioitus ja arvostus.

Ei mukaan mies ole elämäni suurin rakkaus siinä mielessä, että olisi saanut pääni pahiten sekoamaan. Mutta rakastan sitä kyllä kaikista eniten nyt enkä halua jakaa elämääni kenenkään muun kanssa. Mieheni on myös paras ystäväni kun ne suuremmat rakkaudet (2) olivat oikeastaan melko tyhmiä eivätkä varmasti olisi seisseet rinnallani kuten minä ja mieheni toisillemme. Enkä heitä enää kaipaa vaikka suhteen alkuvaiheessa ehkä viimeisintä suhteen päättymistä en ollut täysin käsitellyt. Olisihan se kiva jos mieheni saisi pääni yhtä sekaisin toisinaan, mutta en silti muita miehiä kaipaa. Joskus toivon ehkä hieman enemmän tältä suhteelta, mutta pidän myös mahdollisena. Itse olen mieheni ainoa rakkaus tähän mennessä, mutten mistään voi täysin tietää kuinka hän sen rakastumisen ja rakkauden on kokenut. Ei ainakaan tunnut menneen yhtä sekaisin minusta kuin aiemmat miehet, mutta toisaalta kyse voi olla siitäkin, että näyttää tunteensa aivan eri tavalla.

Ap:n tilanteesta nyt en tiedä muuta kuin, että melko hölmöä ollut mieheltäsi tehdä selväksi, että se aikaisempi herätti enemmän tunteita. Onpa aika iidiootti

Miksi edes lähdit tuohon suhteeseen? 

Vierailija kirjoitti:

Kaksi suurinta rakkauttani petti ja suhteet siihen kaatui. En usko rakastavani ikinä ketään enää. Tällaista on monen miehen taustalla, joista täällä höpistään sitten mitä erinäisimmillä nimityksillä. Hauskaa voi pitää, itseäni en tosissaan peliin enää laita.

Minunkin suuret rakkauteni menivät noin, ja päätin että ei sitten. Salakavalasti kuitenkin mies oli ensin kaveri muuteman vuoden, osoitti olevansa paras kaveri ikinä, ja opin hänet tuntemaan. sitten asiat vain menivät niin että nyt ollaan oltu jo monta vuotta yhdessä. 

No heh heh

Vierailija kirjoitti:

Avomieheni kuoli autokolarissa 3 viikkoa ennen hääpäivää. Hän oli 25v ja minä 24v. Olisko mun pitänyt elää koko loppuelämäni sinkkuna ja lapsettomana, kun en voinutkaan saada elämäni suurinta rakkautta, koska tämä kuoli? 

Kuolleen kanssa on kyllä paha kilpailla, sille ei pärjää kukaan.

Yleensä se nuoruuden rakkaus jonka kanssa on menty naimisiin on se suurin rakkus. Siihen liitty kodista irtautuminen  yhteiseen kotiin, yhteisen tulevaisuuden suunnittelu, sukutapahtumat, monien uusien asioiden yhdessä kokeminen, jne. Paljon asioita jotka sitovat yhteen.

Vanhemmiten kun on ollut omillaan sitä rakastaa eri tavalla. 

Ei ole minunkaan mieheni suurin rakkauteni, ja tuskin minäkään hänen. Ja tiedätkö mitä? Sillä ei ole väliä. Sillä on väliä, että olemme yhdessä nyt ja valinneet toisemme, emmekä kumpikaan niitä suuria rakkauksiamme.

Minä ainakaan en pystynyt elämään niiden suurien rakkauksieni kanssa. Suurimman kanssa ei edes pystytty asumaan yhdessä koskaan. Opin niistä suhteista aivan valtavasti ja identiteettini rakentui varmaan eniten ihan pikkulapsivuosien jälkeen. Mutta kun ne oppitunnut oli käyty läpi, suhteella ei oikeasti ollut mitään tulevaisuutta. En olisi halunnut sellaista elämää, että leikitään kissaa ja hiirtä pimeillä kujilla näkemättä koskaan valoa.

Valo tuli elämään rauhan ja itsenäisyyden myötä, kun olin päässyt kuiville. Ja sitten myöhemmin tuli myös aikuinen ja tasainen rakkaus. Tähän elämään voin luottaa, ja tähän elämään mahtuu muutakin kuin suurten tunteiden takia elävältä palaminen.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole minunkaan mieheni suurin rakkauteni, ja tuskin minäkään hänen. Ja tiedätkö mitä? Sillä ei ole väliä. Sillä on väliä, että olemme yhdessä nyt ja valinneet toisemme, emmekä kumpikaan niitä suuria rakkauksiamme.

Minä ainakaan en pystynyt elämään niiden suurien rakkauksieni kanssa. Suurimman kanssa ei edes pystytty asumaan yhdessä koskaan. Opin niistä suhteista aivan valtavasti ja identiteettini rakentui varmaan eniten ihan pikkulapsivuosien jälkeen. Mutta kun ne oppitunnut oli käyty läpi, suhteella ei oikeasti ollut mitään tulevaisuutta. En olisi halunnut sellaista elämää, että leikitään kissaa ja hiirtä pimeillä kujilla näkemättä koskaan valoa.

Valo tuli elämään rauhan ja itsenäisyyden myötä, kun olin päässyt kuiville. Ja sitten myöhemmin tuli myös aikuinen ja tasainen rakkaus. Tähän elämään voin luottaa, ja tähän elämään mahtuu muutakin kuin suurten tunteiden takia elävältä palaminen.

Tässä tulee jo mieleen että onko se "suuri rakkaus" lopulta edes kovin hyvä sana kuvaamaan näitä suhteita. Enemmänkin kyse on "suuresta hulluudesta".

Jos näkyy arjessa että haikailee exän perään niin huono homma.Miten tuo ilmenee?Muuten voi olla että erosta vain liian vähän aikaa eikä ole valmis uuteen suhteeseen.

Minä en ole ollut kenenkään suuri rakkaus, eikä haittaa yhtään. Ei vaan kiinnosta, nyt on hyvä olla kun luopui ajatuksesta kohdata rakkautta elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Suurin rakkaus on aina se tavoittamaton: jota ei saanut, joka jäi kesken. Arkirakkaus on latteampaa, mutta se kestää. Arvostakaa sitä!

Mikä ihmeen itseisarvo se laimea arkirakkaus on? Jos joku kaipaa suuria tunteita, niin sitten kaipaa. Ymmärrättekö te harmaan arkirakkauden autuuden toitottajat, että jollain sekoaisi pää siinä tilanteessa? Sama asia kun söisi joka päivä sitä samaa kaurapuuroa tyhjässä komerossa.

Miltäs ne elämän suuret rakkaudet näyttää tänäpänä? Omalla viimeisimmällä suurrella rakkaudella naiset vaihtuu kuin sukat, ja lapsiakin on jo vähän siellä sun täällä. Näillä aivoilla hän ei todellakaan ole se elämäni rakkaus enää, vaikka nuorena sitä olikin olevinaan.

Sen saat mihin tyydyt. Minä haluan olla miehelleni se hänen elämänsä nainen.

Omat parisuhteet on alkanut omalle kohdalle varamiesroolista tai ainakin naiset ovat minulle sanonut että olin alkuun varamies kun alkuperäisestä ei ollut ihan varmuutta.

Kaikilla ihmisillä, joilla on ollut aiemmin vakavia parisuhteita, on ollut jo yksi elämänsä suurin rakkaus. Uudesta kumppanista voi tietenkin muodostua vieläkin suurempi, mutta harvoin sellaista titteliä ansaitsee hetkessä. Rakastumisen ensihuuma on yksi asia, mutta se menee ohi ja se "suuri rakkaus" rakentuu ajan kanssa, kun yhteistä elämää kertyy mittariin. On tyhmää ja tuhoavaa olla mustasukkainen tai kateellinen toisen menneisyydestä. Pitäisi keskittyä siihen mitä on nyt ja rakentaa tulevaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin rakkaus on aina se tavoittamaton: jota ei saanut, joka jäi kesken. Arkirakkaus on latteampaa, mutta se kestää. Arvostakaa sitä!

Mikä ihmeen itseisarvo se laimea arkirakkaus on? Jos joku kaipaa suuria tunteita, niin sitten kaipaa. Ymmärrättekö te harmaan arkirakkauden autuuden toitottajat, että jollain sekoaisi pää siinä tilanteessa? Sama asia kun söisi joka päivä sitä samaa kaurapuuroa tyhjässä komerossa.

On se aika iso itseisarvo jos sillä voi saada varsin hyvän tavallisen elämän. Se kun on paljon enemmän kuin jatkuvasti vaihtuvat myrskyisät suhteet joissa tunteet lainehtivat taivaasta helvettiin. Harva lopulta tulee sellaisesta elämästä lopulta onnelliseksi. Joku varmaan mutta aika harva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin rakkaus on aina se tavoittamaton: jota ei saanut, joka jäi kesken. Arkirakkaus on latteampaa, mutta se kestää. Arvostakaa sitä!

Mikä ihmeen itseisarvo se laimea arkirakkaus on? Jos joku kaipaa suuria tunteita, niin sitten kaipaa. Ymmärrättekö te harmaan arkirakkauden autuuden toitottajat, että jollain sekoaisi pää siinä tilanteessa? Sama asia kun söisi joka päivä sitä samaa kaurapuuroa tyhjässä komerossa.

Ei ole. Hyvä arkirakkaus on kuin se hyvin tehty vaihteleva kotiruoka. Ei mitään gourmet-ruokaa mutta ei sitä kaurapuuroakaan. 

Jos pitää valita että syönkö aina hyvää kotiruokaa vai aina välillä huippuruokaa ja sitten taas välillä kylmää kaurapuuroa niin valitsen kyllä kotiruoan. Mutta kukin makunsa mukaan.

Jos peilaan ja reflektoin onaa elämääni ja rakkauksiani…en voi sanoa olleeni enemmän tai vähemmän rakastunut johonkin yhteen, mitä toiseen. Suhteet ovat olleet erilaisia ja epävakaissa, epäterveissä ja kaltoinkohtelevissa suhteissa suhde on aktivoinut minussa omia kiintymyssuhdetraumojani. Aktivoituminen on vaikuttanut siten, että olen ollut tunnepuolella ripustautuneempi ja epätoivoisempi, käyttäytymisen puolella se on näkynyt niin, että toinen ihminen on voinut mitätöidä, alistaa ja kohdella hetken aikaa huonosti, kunnes tunteeni kuolevat alkuhuuman haihduttua, koska terve puoleni saa vahvemman otteen ja hakee ensisijaisesti tasapainoista, turvallista rakkautta. Edellinen suhteeni sisälsi paljon henkistä väkivaltaa ja suhde loppui alkuhuuman aikana. Olin aika pitkään rikki suhteen jälkeen ja tein ison työn kasatakseni itseni ja pääni kuntoon, sillä samanaikaisesti kaipasin miestä suunnattomasti, koska aivot kaipasivat dopamiini, oksitosiini yms. kemiallista ryöppyä, johon hermosto oli ehtinyt luontaisesti addiktoitua, samanaikaisesti tajusi ja yritin sisäistää, että suhde oli ollut vahingoittava ja mies luonnehäiriöinen.

Olen uudessa suhteessa eikä tässä suhteessa ole ollut samanlaista repivyyttä, en ole henkisesti ripustautunut, vaan olotila on vakaampi ja tasapainoisempi. Tiedän silti, että se ei tarkoita sitä, että ettenkö olisi aidosti rakastunut ja ettenkö rakastaisi kumppaniani paljon, ero johtuu siitä, että suhde on suht normaali ja turvallinen turvallisesti kiintyneen ihmisen kanssa.

Mutta voisin hyvin kuvitella, että moni kaltaiseni saattaa luulla, että ne traumatisoivat suhteet olisivat elämän rakkauksia, koska kiintymyssuhdetrauman aktivoituminen on aika repivää. Miten moni tunnistaa omia tunnereaktioitaan ja reagointimallejaan, miksi mikäkin malli aktivoituu ja mitä se aiheuttaa tunnetasolla saati käyttäytymisen? Olen ollut luojan kiitos aikaisemminkin pitkässä parisuhteessa turvallisen ihmisen kanssa, joten minulla on jo kokemusta siitä, mitä normaali, hyvä parisuhde on.