Kokemuksia ujon nuoren aikuistumisesta?

Yksi lapsistani on tolkuttoman ujo. Lukiokin meni yksinään. Hyvä koulussa on aina ollut, joten pääsi haluamaansa yliopistoon. Siellä hän on kuin eri ihminen. En osaa tarkasti sanoa, miksi näin. Mutta epäilen sitä, että nyt suuri osa kavereista on nörttejä. Ja sieltä puuttuvat ne häiriköt.

Minulla hävisi ujous aikuistumisen myötä ja nykyään olen ihan suht ulospäinsuuntautunut ja rento sosiaalisissa tilanteissa. Sellaisen vinkin voisin antaa, että tyttösi ujous ei häviä ainakaan sillä, jos siihen kiinnitetään koko ajan huomiota ja sitä kommentoidaan tai päivitellään. Minun kohdallani oli näin ja tuntui todella vaikealta edes yrittää olla vähän reippaampi, koska ympäristö oli tavallaan lukinnut minut siihen ujon rooliin. Olisi pitänyt olla muiden mielestä rohkeampi mutta siihen ei koskaan annettu tilaisuutta. Sekään ei tilannetta paranna, että äänekkäät luokkatoverit ärsyyntyvät tytön ujoudesta. 14-vuotiaan empatiakyky ei yleensä ole kovin kehittynyt ja moni senikäinen ottaa kaverin "ärsyttävän" käytöksen henkilökohtaisena loukkauksena mutta silti sitä ei voi pitää hyväksyttävänä syynä kiusaamiselle.

Ujous on ongelma, kun se rajoittaa elämää. Olin itse ihan järkyttävän ujo, kun lähdin opiskelemaan. En uskaltanut yliopistossa puhua juuri kenellekään, olin tosi yksinäinen. Pärjäsin opinnoissa hyvin.  Ymmärsin, että ujous estää minua tekemästä asioita, joita olisin halunnut. Aloin siksi järjestelmällisesti pyrkiä ujoudestani eroon ja tein itselleni pieniä tavoitteita. Päätin uskaltaa tehdä jonkin asian ja vähitellen lisäsin vaativuutta. Pakotin itseni mukaan harrastusryhmään, ja siellä tutustuinkin ihmisiin ja ujous alkoi karista.

Olen ujo vieläkin mutta tiedostan asian. Minulla on erilaisia strategioita, valmiiksi mietittyjä aiheita, joista voi yrittää jutella uudessa seurassa. Hyväksyn sen, että joskus tuntuu hirveältä. Sen tunteen kanssa pitää kuitenkn elää. Ja vähän ajan päästä se helpottaa.

Pääosiin ujouteen suhtaudutaan Suomessa kyllä hyvin, voi olla avoimestikin ujo. Joskus ujo vaikuttaa ylimieliseltä, ja se voi joitakin ärsyttää. Pahimmillaan ujous voi kuitenkin rajoittaa liikaa, estää esim. työpaikan saannin, seurustelun, harrastamisen, osallistumisen. Siksi siitä olisi hyvä yrittää opetella eroon. Ja muiden ihmisten on hyvä rohkaista ujoa. En itse ole ujoutta sillä lailla huomaavinanikaan, en kiinnitä huomiota, jos joku änkyttää tai punastelee vaan jatkan juttelua normaalisti. Eli myös muiden hienotunteisuus auttaa kovasti.

Olen koulutukseltani opettaja. Harkitsin ammattia kyllä todella pitkään. Koulutuksessa kuitenkin sanottiin ihan erikseen, että ujoista ihmisistä tulee erinomaisia opettajia. He ymmärtävät muita ja ottavat muut huomioon eri tavalla kuin hyvin ulospäin suuntautuneet ihmiset. 

Olen edelleen yhtä ujo. Olen päässyt kovalla työllä jännityksen fyysisistä oireista esimerkiksi äänen tärinästä ja punastelusta eroon, mutta ilen edelleen vähäsanainen ja huono ilmaisemaan tunteita julkisesti, joten saatan vaikuttaa kylmältä (mitä en kuitenkaan ole).

Kumppani on löytynyt 25+ ikäisenä. Opiskelussa ja työssä ryhmätyöt hyvin vaikeita, joskus jätetty ryhmästä pois, koska "en osallistu", vapaaseen keskusteluun vaikea osallistua.

Ujous on rohkeutta olla herkkä ja juuri sellainen kuin on!

On helppo esittää kaikenlaista, joten minusta ujous on aitoutta.

Olin itse joskus ujo, nykyään vanhemmiten olen tiedostava, herkkä, välillä ujo, välillä rohkea, jne kaikenlaista mitä ihmisyys on. Ennen kaikkea olen hyvin onnellinen siitä että olen täysin oma itseni, eikä minun tarvitse miettiä miten muut minut näkevät.

Kiusaaminen ei välttämättä johdu ujoudesta, vaan ujous voi johtua kiusaamisesta. Näin oli omalla kohdallani. Juuri joskus 14-vuotiaana olin ihan loppu, koska omassa luokassa kiusattiin koko ajan. Opettajat eivät tehneet muuta kuin lässyttivät, että eihän ne pojat nyt tosissaan. Yritin vain olla hiljaa ja houmaamaton, enkä todellakaan aina uskaltanut puhua tai pystynyt sanomaan mitään. Muistan, kuinka juuri sellainen äänekäs tyttö sai kerran luokassa raivarin ja paiskoi tavaroita, kun ei kuulemma saanut puheestani selvää. Aravatkaa, uskalsinko sen jälkeen enää sanoa mitään.

Minusta on tullut sanavalmis ja sosiaalinen aikuinen. Todella moni on sanonut, etten ole heidän mielestään tippaakaan ujo.  Koska olin koulussa kaikesta huolimatta kympin oppilas, pääsin yliopistoon, olen saanut hyviä työpaikkoja, ollut pitkään ulkomailla töissä ym. Edelleen kyllä tulen paremmin toimeen koulutettujen nörttien kanssa.

Suurin virhe, minkä voi tehdä, on että lässyttää ujolle nuorelle ja kohtelee tätä kuin pikkulasta. Ujo nuori tarvitsee kunnioitusta ja tasavertaista kohtelua. Sitä valitettavasti opettajatkaan saatikka toiset nuoret eivät aina tajua.