Raivoavasta jäähyttäjä-äidistä empaattiseksi kasvattajaksi: mistä aloitan?
Palstan jäähykeskusteluita lukiessa tajusin, ettei jäähy tehoa vilkkaaseen ja temperamenttiseen tyttäreeni, vaan päin vastoin kiihdyttää tämän entistä pahemman raivon valtaan. Varmasti tämä johtuu osittain siitä, etten oman luonteeni vuoksi osaa olla rauhallinen ja kypsä kurinpitotilanteissa.
Empaattinen, ohjaava kasvatus on minulle teoriassa tuttu asia ja olen lukenut mm. Gordonin Toimivan perheen, mutta en oikein tiedä miten lähtisin muuttamaan vanhoja toimintatapoja... Monesti tunteet ehtivät itselläkin järjen edelle ristiriitatilanteissa. Olen kuitenkin joskus saanut lapsen kanssa selvitettyä vaikeita tilanteita ym. ihan puhumalla niistä jälkeenpäin ja huomaamalla seuraavalla kerralla, että lapsi toimiikin "oikein" ihan omasta tahdostaan. Eli tällainen kasvatus voisi todella sopia paremmin meille molemmille, mutta minun pitäisi ensin päästä irti vanhasta suutun-lapselle-uhkaan-jäähyllä-lapsijoutuujäähylleihanpiruuttaan-kaavasta.
Neuvoja?
Kommentit (70)
Kiitos, 63!
Tämäkin päivä on ollut hyvä. Menetin hermoni kerran, koska lapsi puri minua; kiroilin ja sanoin tytölle rumasti. Sitten aloin itkeä (sattui), rauhoituin ja keskustelin asian lapsen kanssa läpi molemminpuolisten anteeksipyyntöjen kera. Kumma kyllä tämä reaktioni teki lapsellekin aidosti pahan mielen minun puolestani - aiemmin olisin antanut varoituksen, ja lapsi olisi melko varmasti suuttunut ja joutunut lopulta jäähylle. Eikä olisi oppinut mitään.
Lisäksi huomasin, että pureminen tapahtui tilanteessa, jossa itse pidin lapsesta kiinni enkä kuunnellut tätä ja olin kohtuuton erään asian suhteen. Eli tavallaan lapsi puolustautui. Kaikkea sitä huomaa, kun ei keskity vain torumaan.
[quote author="Vierailija" time="02.10.2014 klo 23:18"]Kiitos, 63!
Tämäkin päivä on ollut hyvä. Menetin hermoni kerran, koska lapsi puri minua; kiroilin ja sanoin tytölle rumasti. Sitten aloin itkeä (sattui), rauhoituin ja keskustelin asian lapsen kanssa läpi molemminpuolisten anteeksipyyntöjen kera. Kumma kyllä tämä reaktioni teki lapsellekin aidosti pahan mielen minun puolestani - aiemmin olisin antanut varoituksen, ja lapsi olisi melko varmasti suuttunut ja joutunut lopulta jäähylle. Eikä olisi oppinut mitään.
Lisäksi huomasin, että pureminen tapahtui tilanteessa, jossa itse pidin lapsesta kiinni enkä kuunnellut tätä ja olin kohtuuton erään asian suhteen. Eli tavallaan lapsi puolustautui. Kaikkea sitä huomaa, kun ei keskity vain torumaan.
[/quote]
Lapsellasi oli siis syy toimia, niin kuin toimi. Lapsi puree siksi, ettei osaa siinä tilanteessa toimia muuten. Kannattaa näyttää, että pureminen todella sattuu ja äitiä itkettää. Tilanteen jälkeen voi juttelemalla selittää, mitä tilanteessa saa tehdä. Siis antaa lapselle vaihtoehtoisia toimintatapoja. Esim purra ei saa, mutta huutaa saa.
T. Lastentarhanope
Nosto etusivun jäähykeskustelun vastapainoksi.
Ehkä kannattaisi aloittaa ihan omasta itsestäsi ja itsetutkiskelusta. Tarvittaessa terapiaa, lääkitystä yms.
Läimäytä sitä kerran poskelle kunnolla niin johan lopettaa hetkeks.
Meillä myös tempperamenttinen tyttö. Itseäni on samanlaisessa vanhemmuuden muuttamisessa ja vanhempana kasvamisessa auttanut se, että yritän katsoa tilanteita ja erityisesti omaa toimintaani lapsen kiukkuillessa ikään kuin ulkoa päin. Eli että miltä oma toiminta näyttäisi tilanteen ulkopuolisille. Sitten mainitsen myös sellaisen ns. hyväksyvän katseen vaikutuksen, eli olen opetellut ajattelemana ja näkemään lapseni hyvänä ja katsomaan häntä ja häneen niin ajatellen. Lisäksi silitän, halaan ja otan kainaloon - läheisyys on auttanut lähentymään. Vähitellen tulistuva tyttö on alkanut käyttäytyä kuten minä, pehmeämmin. Tsemppiä teille!
[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 22:27"]Meillä myös tempperamenttinen tyttö. Itseäni on samanlaisessa vanhemmuuden muuttamisessa ja vanhempana kasvamisessa auttanut se, että yritän katsoa tilanteita ja erityisesti omaa toimintaani lapsen kiukkuillessa ikään kuin ulkoa päin. Eli että miltä oma toiminta näyttäisi tilanteen ulkopuolisille. Sitten mainitsen myös sellaisen ns. hyväksyvän katseen vaikutuksen, eli olen opetellut ajattelemana ja näkemään lapseni hyvänä ja katsomaan häntä ja häneen niin ajatellen. Lisäksi silitän, halaan ja otan kainaloon - läheisyys on auttanut lähentymään. Vähitellen tulistuva tyttö on alkanut käyttäytyä kuten minä, pehmeämmin. Tsemppiä teille!
[/quote]
Kiitos, tässä tuli hyviä, konreettisia neuvoja pehmeämpään äitiyteen :)
En edes ymmärrä, miksi lapsen tulinen luonne saa mut hermoromahduksen partaalle, koska omassa lapsuudessa ja nuoruudessa inhosin sitä, ettei minua ja mielipiteitäni otettu huomioon koska huusin niin paljon - en hallinnut tunteitani lainkaan. Ehkä huomaamattani laitan samaa perintöä eteenpäin? Eli keskityn kieltämään ja tukahduttamaan lapsen normaalit tunteet empatian sijaan.
ap:lle kiitos kivan ketjun ylläpitämisestä. Tällainen on AV:n parasta antia lakonisen laatuhuumorin ohella. On mukavaa, kun kommentoit vastaajillesi jotakin ja jatkat keskustelua rauhallisesti. Toivoin jossakin toisessa ketjussa, että tämän tapaisista tehtäisiin niitä "the lehtijuttuja" eikä mistään "äidit vertailevat alapäitään" -alatyylistä.
Terveisin yksi noista ykkössivun mammoista... Taisin kirjoittaa siitä kuinka huusin kolmelle lapselle ja opettelin pureman tyynyä, asettumaan takaisin aikuisen rooliin.