Raivoavasta jäähyttäjä-äidistä empaattiseksi kasvattajaksi: mistä aloitan?

Käänsin aina huumoriksi ristiriitatilanteet, ja jos joskus halusivat jätskiä aamupalaksi niin annoin. Ei maailma siihen kaatunut. Perheen koira oli myös ihana "jäänsärkijä", se tietämättään lievensi monet kiukut ja uhmat. Myös yhteiset koiralenkit oli hyviä keskusteluhetkiä lasten kanssa. Hyvin pieneltäkin lapselta voi pyytää anteeksi, jos tuntee olleensa epäoikeudenmukainen. Lasten oikeudenmukaisuudentaju kun on niin ehdoton.

Tytär kiukutteli usein ruuasta. Lopulta kerran sanoin ihan rauhallisesti, että olen pahoillani jos ruoka ei maistu, mutta parempaa en osaa laittaa. Hän ihan pelästyi kun olin oikeasti niin surkeana, ja alkoi syömään eikä enää valittanut. 

Olen yrittänyt olla lapsilleni esikuva ja neuvonantaja, en tiedä sitten että miten siinä olen onnistunut. Nyt molemmat ovat jo aikuisia, meillä on hyvät ja lämpimät välit. Tiedän, että saan ensimmäisenä kuulla niin hyvät kuin huonotkin uutiset.

Ihanaa lukea aloittajan viestiä, aivan varmasti onnistut, kun haluat! :)

Osaisitko eritellä, mikä tilanteissa on hankalaa?

Meillä kolmevuotias reagoi heti, jos olen itse esimerkiksi väsynyt ja käsken, komennan sekä tylytän silloin helposti. Oma puhetapani vaikuttaa siis valtavan paljon. Se oikein provosoi lasta vastustamaan ihan vain periaatteesta ja olemaan "hankala". Kun muutan omaa toiminta- ja puhetapaani, lapsenkin olemus ja käytös muuttuu. On aivan tutkittu juttu, että kun lasta kontrolloidaan ja käsketään liikaa, hän pyrkii ottamaan tilaa omalle tahdolle vaikka väkisin, siis kiukuttelemalla ja uhmaamalla entistä enemmän.

Jos meillä lapsi kiukuttelee, otan usein syliin tai halaukseen, silitän hiuksia ja totean lempeällä äänellä esimerkiksi "voi muru, mistähän sulle tuli paha mieli, onkohan sulla jo kova nälkäkin" tms tilanteesta riippuen. Jo noin yksinkertainen asia usein katkaisee kiukun ja uhman ja saa lapsen tunnetilan muuttumaan täysin. Sen jälkeen lapsi yleensä kertoo, mikä alkoi harmittaa ja saamme tilanteen ratkaistua.

. Turhia sääntöjä ei kannata olla. Se ei tarkoita rajattomuutta, mutta säännöillä olisi hyvä olla järkevät perusteet.

Mikä esimerkiksi lähtemisessä tai kauppareissuissa on tarkemmin ottaen hankalaa...?

Lapsi nauttii yleensä, kun saa kokea olevansa haluttu, pidetty ja hyödyllinen, saa osallistua yhteisön toimintaan. Voisitko antaa lapselle ihan oikeita, tärkeitä tehtäviä esimerkiksi kaupassa tai ruuanlaitossa? Ei kaikista helpoimpia, joita parivuotiaskin osaa tehdä, vaan oikeasti ikätasoisia juttuja. Kehu pienistäkin asioista ja usein. Saa lapsi tuntemaan, että haluat hänet mukaan puuhiin ja että sinusta on ihanaa tehdä asioita hänen kanssaan. Että hän on arvokas ja että hänen "työnsä" esimerkiksi kauppareissulla on oikeasti tärkeää. Rutista ja kiitä, miten hyvin hän jonkin asian teki.

Yritä muistaa, että lapsellasi on aina jokin syy toimia, niin kuin hän toimii. Jokainen aikuinen ja lapsi haluaa olla pidetty ja rakastettu, ei kukaan halua olla inhottu ja hyljeksitty.

Lapsi ei koskaan kiukuttele tahallaan, ihan vain puhtaasta kiukuttelemisen halusta (vaikka moni ei tätä usko). Taustalla on aina jokin syy, olkoon se sitten nälkä, huonosti nukuttu yö, alhainen verensokeri, huono päivä, toisen vanhemman työmatka, turhautuminen omaan osaamattomuuteen, riita päiväkodissa, ihan mikä tahansa. Ihan samoin, kun sinullakin on jokin syy, miksi kaikki joskus harmittaa.

Tuon muistaminen auttaa usein muuttamaan omaa toimintatapaa. Lapselta ei kannata kysyä, miksi vitussa sinä taas kiukuttelet ja mö en perkele enää jaksa sinua. Vaan mieluummin, että mikä sinua rakas harmittaa, tarvitsetko apua.

[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 21:01"]Yritä muistaa, että lapsellasi on aina jokin syy toimia, niin kuin hän toimii. Jokainen aikuinen ja lapsi haluaa olla pidetty ja rakastettu, ei kukaan halua olla inhottu ja hyljeksitty.

Lapsi ei koskaan kiukuttele tahallaan, ihan vain puhtaasta kiukuttelemisen halusta (vaikka moni ei tätä usko). Taustalla on aina jokin syy, olkoon se sitten nälkä, huonosti nukuttu yö, alhainen verensokeri, huono päivä, toisen vanhemman työmatka, turhautuminen omaan osaamattomuuteen, riita päiväkodissa, ihan mikä tahansa. Ihan samoin, kun sinullakin on jokin syy, miksi kaikki joskus harmittaa.

Tuon muistaminen auttaa usein muuttamaan omaa toimintatapaa. Lapselta ei kannata kysyä, miksi vitussa sinä taas kiukuttelet ja mö en perkele enää jaksa sinua. Vaan mieluummin, että mikä sinua rakas harmittaa, tarvitsetko apua.
[/quote]

Usein syy löytyy myös vanhemman käytöksestä ja puhetavasta. Fiilis tarttuu, niin hyvä kuin huonokin. (Sitä voi myös käyttää hyväksi.)

Vähennä elämästäsi muuta stressiä?

En tiedä miten sä raivoat, mutta mun oma isäni hyötyi aikoinaan jostain keskusteluterapiasta kunnallisella puolella :)

Komppaan tätä. Nyt kun tilanteenne on jo tulehtunut, niin sinunkin on vaikea yhtäkkiä muuttaa toimintamalliasi, mutta koita silti, vaikka väkisin kehua, kehua, kehua. Hyvä! Noin!, Hienosti! Hyvin menee! vähän joka väliin, niin muutoksia alkaa näkyä. Toiseksi lapsesi on omaehtoinen ja äkkipikainen, anna ollakin.  Anna tehdä mitä haluaa, jos se on normaalisiivon ja turvallisuuden rajoissa. Anna myös rauhoittua itsekseen tai opeta rentoutumista ja hengittämistä.  mutta pidä pari sääntöä aina; mitään ei rikota, ketään ei satuteta, vaikka suututtaa.

[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 20:52"]

Mikä esimerkiksi lähtemisessä tai kauppareissuissa on tarkemmin ottaen hankalaa...? Lapsi nauttii yleensä, kun saa kokea olevansa haluttu, pidetty ja hyödyllinen, saa osallistua yhteisön toimintaan. Voisitko antaa lapselle ihan oikeita, tärkeitä tehtäviä esimerkiksi kaupassa tai ruuanlaitossa? Ei kaikista helpoimpia, joita parivuotiaskin osaa tehdä, vaan oikeasti ikätasoisia juttuja. Kehu pienistäkin asioista ja usein. Saa lapsi tuntemaan, että haluat hänet mukaan puuhiin ja että sinusta on ihanaa tehdä asioita hänen kanssaan. Että hän on arvokas ja että hänen "työnsä" esimerkiksi kauppareissulla on oikeasti tärkeää. Rutista ja kiitä, miten hyvin hän jonkin asian teki.

[/quote]

Kiitos taas hyvistä vastauksista, olen saanut paljon ajateltavaa. Nykyään ongelmana lapsen kanssa on jatkuva "tylsää, typerää, en jaksa, en halua"-ruikutus. Kaikki on tyhmää eikä mikään kiinnosta. Tyttö jää herkästi jumittamaan esim. lähtiessä tai nukkumaanmenoaikaan. Jopa pukeminen tapahtuu toisinaan väkisin. Tuntuu, että emme osaa kohdella lasta iän mukaisesti emmekä vaadi häneltä tarpeeksi, mutta samalla pidämme liian tiukkaa kuria ja olemme jatkuvasti kieltämässä ja komentamassa. Tiedän, että liian tiukka kuri tekee lapsesta aloitekyvyttömän ja haluttoman, ja niin meillä on tainnut käydä.
Tänään en ole hermostunut lapselle kertaakaan ja ristiriidat on saatu purettua 1. lapsen tunteiden sanoittamisella, 2. omien tunteiden ja ajatusten sanoittamisella sekä 3. tilanteiden käsittelyllä jälkikäteen. Lapsen huudolta ei ole vältytty, mutta minun huudoltani kyllä :)

Up

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 18:38"]

Mene itse pois tilanteesta, jossa raivo alkaa nousta. Käy omassa makuuhuoneessasi puremassa tyynyä ja tule takaisin aikuisena. Jos sorrut ylilyöntiin ja huomaat taas huutavasi tai uhkailevasi, peru sanasi ja pyydä anteeksi lapselta. Sano, että olit aika kohtuuton, aloitetaanko alusta.

Olen mennyt itse saman polun läpi. Huusin kolmelle lapselleni, että nämä ovat ihan mahdottomia, en jaksa enää Olkaa hilja, olkaa hiljaa! Kamalaa... Ainoa vanhempi, johon turvata ja tämä huutaa, että ei jaksa huolehtia! Aloitin ihan oikeasti noista em. konsteista. Lopulta pääsin lasten kanssa helliin ja läheisin väleihin. Aikuisen anteeksipyyntö on mahdollinen ja hyvä oppia. Lapsista kasvoi maailman kivoimpia teinejä eikä heidän kanssaan ole koskaan tarvinnut enää hyppiä seinille. Minä se olin, joka hyppi seinille ja lapset sen myötä myös.

Nyt ovat jo nuoria aikuisia.

[/quote]

Tämän tien kävin minäkin. Olin tosi törkee äiti! Myönnän, että olin myös väkivaltainen, eli tukistin, kun en osannut hillitä itseäni. Onneksi tajusin, millainen hirviö olin ja osasin itkien pyytää lapsilta anteeksi. Siitä alkoi hyvä äitiys ja kykenin asettamaan oikeita rajoja, hassuttelemaan, nauttimaan, olemaan aikuinen kasvattaja. Kaikki lapsemme ovat aikuisia ja menestyvät elämässään. Leppoisa ja kärsivällinen asenne kannattaa! Meistä äideistä kukin käy läpi kasvatuksessaan omat ongelmakohtamme. Toivon, ettei kenelläkään kuitenkaan pala käämi niin, että satuttaa niitä kaikista rakkaimpiaan, silmäteriään! Sydäntä särkee nyt ajatuskin, että pieni itkee sitä, että äiti huutaa ja pakottaa esim syömään. Hyvyydellä saa paljon helpommalla ja parempaa tulosta kuin koskaan pahalla!!!

Jos kuri on omastakin mielestäsi liian tiukka, voisitko vain systemaattisesti höllentää sitä? Mikä olisi vähin määrä ehdottomia sääntöjä, joka olisi järkevä...? Ketään ei saa satuttaa, mitään ei saa rikkoa tahallaan. Onko muuta...? Monia asioita kannattaa ehkä pohtia vähän pidemmälle. Jos esimerkiksi sisällä ei saa juosta (tämä vain esimerkki), niin miksi ei? Mikä on pahinta tai todennäköisintä, mitä juoksusta seuraa? Pahimmillaan lapsi ehkä kaatuu ja satuttaa itsensä. Onko se kovin paha...? Tai jos lautanen pitää syödä aina tyhjäksi, niin miksi...? Mitä tapahtuisi, jos lapsi saisi syödä sen verran tarjolla olevaa ruokaa, kun haluaa? Hänellä olisi ehkä nälkä seuraavalla aterialla, mutta samalla hän saisi jo päättää itse, milloin on kiitos. Jne. Loppupeleissä on aika vähän asioita, joissa lasta on pakko määrätä ja rajoittaa tiukasti.

Auttaisiko tylsää, typerää -vakituiseen, jos lapsi saisi valita itse mielekästä tekemistä? Mitä hän haluaisi eniten tehdä kanssasi esimerkiksi vapaapäivänä? Voisitko kysyä, haluaisiko hän mieluiten vaikkapa metsäretkelle eväiden kanssa, sisäleikkipuistoon, leipoa kanssasi tms? :) Saisitte mieluista tekemistä ja yhdessäoloa ilman suorittamista ja voisit kaikin tavoin viestittää lapselle, että sinusta on ihanaa viettää aikaa hänen kanssaan. Perusarjesta saa yleensä sujuvampaa omalla asenteen ja puhetavan muutoksella. Voisitko kokeilla vaikka päivän ajan, mitä tapahtuisi, jos päästäisit irti kaikesta "kurista" ja keskittyisit halailemaan, hassuttelemaan ja kehumaan lastasi...? Jos et komentaisikaan pukemaan ja tuskastuisi lapsen vastustelusta, vaan kaappaisit syliin, pöristäisit masua ja pusittelisit ja nauraisit, että arvaapas mitä muru, äidistä olisi tosi kivaa lähteä sinun kanssasi eväsretkelle? :)

Voisitkohan muuttaa ajatustapaasi lapsen suhteen? Nyt tunnit ajattelevan, että lapsi on "paha" ja hänet täytyy pitää ruodussa kurin avulla.

Osaisitko ajatella, että arvostat lasta, että hän on todella taitava ja kyvykäs, hienosti osaava ja pärjäävä, iso lapsi jo? Että hän tekee lähtökohtaisesti hienosti ja oikein, eikä maailma kaadu, jos hän ei toimi juuri sinun tavallasi.

2

Psykologinen ja toimiva (vaikka ensin epäilyttäisikin) keino saada mitä haluaa, on tilanteen kuvitteleminen niin, että olet jo siinä tilanteessa, mitä oikeasti toivoisit.

Mieti, millainen olet "hyvänä, empattisena äitinä". Kirjoita asiat paperille preesensissä olevina faktoina, ei muodossa "minä yritän". Yritän-muoto kertoo aivoille, ettet oikeasti ole sellainen kuin haluaisit, yrität vain (mutta et pääse tavoitteeseesi). Preesens-muoto huijaa aivoja ja saa ne toiston avulla uskomaan, että asiat ovat totta. Se muuttaa ajatustapaasi, mikä puolestaan muuttaa käyttäytymistäsi lasta kohtaan. Keksi mahdollisimman konkreettisia esimerkkejä.

Lista voisi olla esimerkiksi tällainen:
- Kun lasta suututtaa, en hermostu, vaan kysyn lempeällä äänellä, mikä sinulla on hätänä
- Kun lapsi ei halua mennä nukkumaan, en karjaise, että nyt nukkumaan, kun minä sanon, vaan kysyn, miksi et haluaisi nukkumaan, huolestuttaako tai pelottaako sinua jokin asia
- Aamupalan aikaan kysyn lapselta, haluaisitko syödä mieluummin leipää, jugurttia vai muroja. En pakota syömään aina puuroa.
-jne, oman tilanteen ja toiveiden mukaan

[quote author="Vierailija" time="01.10.2014 klo 22:23"]Kiitos taas hyvistä vastauksista, olen saanut paljon ajateltavaa. Nykyään ongelmana lapsen kanssa on jatkuva "tylsää, typerää, en jaksa, en halua"-ruikutus. Kaikki on tyhmää eikä mikään kiinnosta. Tyttö jää herkästi jumittamaan esim. lähtiessä tai nukkumaanmenoaikaan. Jopa pukeminen tapahtuu toisinaan väkisin. Tuntuu, että emme osaa kohdella lasta iän mukaisesti emmekä vaadi häneltä tarpeeksi, mutta samalla pidämme liian tiukkaa kuria ja olemme jatkuvasti kieltämässä ja komentamassa. Tiedän, että liian tiukka kuri tekee lapsesta aloitekyvyttömän ja haluttoman, ja niin meillä on tainnut käydä.
Tänään en ole hermostunut lapselle kertaakaan ja ristiriidat on saatu purettua 1. lapsen tunteiden sanoittamisella, 2. omien tunteiden ja ajatusten sanoittamisella sekä 3. tilanteiden käsittelyllä jälkikäteen. Lapsen huudolta ei ole vältytty, mutta minun huudoltani kyllä :)
[/quote]

Hyvä tuo tunteiden sanoittaminen. Paitsi että se auttaa lasta tunnistamaan tunteitaan (ja tunteita saa kokea ja näyttää, siitä ei pidä rangaista eikä sitä saa kieltää), se luo myös tunteen, että sinä ymmärrät, miltä hänestä tuntuu ("sinua harmittaa, kun pukeminen ei nyt huvittaisi, minä huomaan, ettet nyt jaksaisi").

Ap tässä päivittämässä tilannetta: jo muutamassa päivässä elämä on muuttunut paremmaksi meillä. Lapsen kiukut ja murheet on saatu käsiteltyä aktiivisen kuuntelun (Gordonin käsite) avulla. Monista asioista olemme puhuneet vielä jälkikäteen ja lapsi on halunnut kuunnella minua. Lapsi on alkanut avautua itsekin, siis saattaa suuttuessaan hermostua ja vaikka juosta karkuun, mutta voi myöhemmin kertoa syyn (toisin kuin aiemmin). En ole huutanut lapselle, mutta joissain tilanteissa olen saanut tosissaan hillitä itseni. Olemme halailleet ja pussailleet paljon, ennen lapsi ei halunnut läheisyyttä mutta nyt on jopa pyytänyt sitä.
Työsarkaa on vielä, mutta muutos tähän mennessä on ollut merkittävä. Toivon todella, että tämä on käännekohta perheessämme. Ei siis enää rangaistuksia, huutoa tai uhkailua.

up

Hauskaa, että ketjua oli nostettu! Ap siis tässä.

Olemme projektin myötä lähentyneet lapsen kanssa paljon. Työtä on silti vielä jäljellä, koska vanhat toimintatavat ja vanha asenne istuu tiukassa. Lapsen mieliala laski jostain syystä todella paljon jokin aika sitten, ja tästä syystä omakin pinna on ollut enemmän koetuksella. Olen ns. romahtanut joitain kertoja, mutta asiasta on aina - aina - puhuttu lapsen kanssa jälkikäteen ja olen usein pyytänyt omaa huonoa käytöstäni ja hermoiluani anteeksi. Samalla olen huomannut lapsen oppineen pyytämään anteeksi sekä meiltä vanhemmilta että esim. toisilta lapsilta käytöstään. Tämä oli lapselle ennen mahdoton tehtävä.

Eli ennen kaikkea kasvatan tässä nyt itseäni.