Lue keskustelun säännöt.
Ahdistaa, vaikka kaikki on hyvin. Mitä mieltä olette elämäntilanteestani?
20.09.2014 |
Päivät kuluu masennuksessa kieriessä ja ajatellessa kuinka luuseri olen elämässä. Vaikka puitteet näyttäisi olevan kunnossa. Miksi en vaan voi nauttia elämästä hetki kerrallaan ja oikeasti arvostaa sitä mitä minulla on, ja iloita pienistä asioista? Potkikaa mut hereille :(
- olen 23v ja avoliitossa
- olen terve
- mieheni on kaikkea mistä unelmoin: fiksu, luotettava, järjettömän komea, hauska, musikaalinen, hyvä sängyssä, talous kunnossa, lapsirakas, rakkautta riittää.
- asumme ihanassa omistusasunnossa hyvällä paikalla
- opiskeluni ovat loppusuoralla, MUTTA stressaan ja ahdistun aivan suunnattomasti siitä, että valmistumiseni tulee myöhästymään hieman
- minulla on usealta vuodelta työkokemusta
- rahaa tilillä sen verran että pärjään
- olen mielestäni ihan nätti.. mutta masentunut, ahdistunut ja huonoitsetuntoinen
- minulla on muutama hyvä ystävä
- omistamme myös ihanan lemmikin joka piristää
Mitä hittoa mun pitäisi tehdä, että opin nauttimaan elämästä kun kaikki on vieläpä hyvin?
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Löysin tän keskustelun äsken ja oli pakko tulla kommentoimaan. Mua ärsyttää aivan suunnattomasti kun ihmiset hokee tota "älä valita, ihmisillä on oikeitakin ongelmia". Masennus on oikea ongelma. Jos ihmisellä on paha olla, se on ongelma. Mun aivot ei vaan jotenkin riitä käsittämään tollasta ajattelua, ja kiinnostaiskin tietää, et mitkä ongelmat sitten on näiden viisastelijoiden mielestä niitä "oikeita" ongelmia? Huhhuh. Toivottavasti alottajalla on tällä hetkellä ainakin vähän toiveikkaampi olo elämän suhteen. Itelläni tällä hetkellä oikeastaan vähän sama juttu, kaikki on tällä hetkellä ihan hyvin, mut silti masentaa jatkuvasti. Perfektionistiksi tunnustaudun myös ja ttiedostankin joitain syitä mun oloon, terapiassakin on käyty ja joitain lääkkeitä kokeiltu, mut tuntuu että tää masentuneisuus vaan säilyy. Lääkkeitä en tällä hetkellä syö, mulla ne vei seksi- ja ruokahalun. Mut päivä kerrallaan vaan, omalla kohdallani oon ainakin koittanu opetella siihen et en ottais itteeni tai mitään muutakaan turhan vakavasti. Vaikeeta se on mut ehkä tää tästä pikkuhiljaa.. :) toivoa ei saa menettää.