Kun sait lapsesi ensi kertaa syliin

No en minä tuntenut ensimmäisestä kuin lähinnä vierautta ja jonkinlaista pelkoakin, pelkoa siitä että miten pärjään niin pienen ja hauraan olennon kanssa, rikonko sen. Mutta mitä sillä on väliä mitä aluksi tuntee, ei yhtään mitään. 

Mietin että ompa oudon näköinen ja niljakas olento :D hellyyden tunteet tuli ensimmäisenä yönä kun otin siitä kärrystä viereen nukkumaan. Pakahduttava rakkaus alkoi joskus vauvan ollessa 1kk ikäinen :)

Ensimmäisen lapsen kohdalla en sillä hetkellä tuntenut rakkautta tai iloa, mutta tokan kohdalla osasin jo iloita, kun tiesin, mitä on tulossa. Ensimmäisen kohdalla en oikein osaa tunneskaalaa sanoiksi pukea, rakkaus kyllä tuli pian, kun ehdin hieman vauvaa katsella seuraavana päivänä.

Synnytin alakautta ja samantien sain syliin. Tunne oli epätodellinen. 

Mielestäni kätilöt olivat kivoja kun antoivat minun olla pienen hetken ihan rauhassa vauva paidan alla. Sitten aloin hätäilemään että jos pudotan vauvan. Kätilö sanoi että se on todella epätodellista.

mutta nin, siis ehkä hämmennys ja epäusko on se päällimmäinen tunne. Sitten napanuora leikattiin, vauva pestiin ja puettiin, kurkin vähän hämmentyneesti kaikkea. Sitten syntyy istukka ja jonkun ajan päästä pääsi suihkuun. Sitten synnyttäneiden osastolle. Siellä sitten ihmettelin nukkuvaa vauvaa. 

Se ei ekan 12tunnin aikana tuntunut omalta. Siis ihana pieni vauva jota pitää hoitaa ja suojella mutta sitten pikku hiljaa tuli se rakkauden tunne kun kunnolla tajusi että tässä tämä nyt on. Voin hyvin ymmärtää että tuoreella isällä kestää hyvinkin kauan hoksata että nyt se vauva syntyi.

Ei kaikki tunne, mutta minä tunsin :) Huikea tunne oli kyllä, ja yllätti se voimakkuus itseni täysin.

*epätodennäköistä

Molemmilla kerroilla tunsin suurta rakkautta, ehkä eniten kuitenkin valtavaa helpotusta että lapsi on ehjänä sylissä ja se on ohi. Ensimmäinen kuukausi meni sitten onnensumussa eli rakastuin heti täysin. Parilla kaverilla kiintymiseen on mennyt useampi viikko tai kuukausi. Sekin on ihan tavallista eikä siitä kannata etukäteen stressata. Ehkä tärkeintä on tiedostaa, että niinkin voi käydä jotta ei ole itselleen liian ankara jos rakastumisessa kestääkin.

Minä koin aivan heti suurta rakkautta ja kiintymystä. En osannut odottaa sitä tunnetta. Synnytys oli vaikea ja pitkä ja olin aivan poikki sen jälkeen, kun olin ponnistanut pienokaisen maailmaan. Se hetki kun lapsi nostettiin rinnalle, oli ihanimpia mitä olen kokenut. Siihen vaikutti myös se, että sain synnyttää huoneessa jossa soi rauhallinen musiikki ja valot oli himmennetty. Tunnelma ympärillä oli seesteinen.

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 09:32"]

 Voin hyvin ymmärtää että tuoreella isällä kestää hyvinkin kauan hoksata että nyt se vauva syntyi.

[/quote]

Meillä mun mies on ollut molemmilla kerroilla aiemmin vauvan lumoissa kuin minä! Toisellakin kerralla heti jo vaippaa vaihtaessa sujuvasti lässytti vauvalle, kun minä olin vielä tarkkailuasteella!

4

Tunne oli epätodellinen ja helpottunut. Rakkaus syttyi todenteolla vasta kun vauva oli 4kk ikäinen.

En kokenut, enkä koe vieläkään. Lapsi kohta täysi-ikäinen. Keskityin siihen, että lapsi pysyy henkissä ja saan periydyttetty hänelle oikeat arvot, mutta mitään ylisuurta äidin rakkautta, jossa hän olisi jotenkin kaiken yläpuolella ja kaiken keskipiste ja muuta äitiyiden romattista hömppään en ole hänelle periyttänyt.

Kokemus riippuu täysin siitä, millainen luonne äidillä on! Jos oma luonne on herkkä ja avoin uusille kokemuksille, niin sopeutuminen tuohonkin uuteen tilanteeseen on helpompaa, kuin niillä jotka ovat varautuneita ja muutoksille hitaasti lämpiäviä luonteita. 

Kyllä sektiossa saa heti rinnan päälle vastasyntyneen ja saa pitää sitä lasta siinä ihan naaman edessä. Ei se ihmeemmälle tuntunut, ajattelin vain, että tuon näköinenkö se on, enpä olisi arvannut. Ei tullut mitään tippaa linssiin sentään, yllättävän tavallinen hetki se oli.

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 09:37"]

En kokenut, enkä koe vieläkään. Lapsi kohta täysi-ikäinen. Keskityin siihen, että lapsi pysyy henkissä ja saan periydyttetty hänelle oikeat arvot, mutta mitään ylisuurta äidin rakkautta, jossa hän olisi jotenkin kaiken yläpuolella ja kaiken keskipiste ja muuta äitiyiden romattista hömppään en ole hänelle periyttänyt.

[/quote]

Uskomattoman yksioikoista. Jännää että koet rakkauden tunteet noin ulkokohtaisesti. Psykopaatin tekstiä.

Ensimmäinen ajatukseni: "Voi kuinka LÄMMIN vauva on!".  Tunsin suurta kunnioitusta ja mitättömyyden tunnetta sen pienen sylissäni olevan pallon takia...se oli elävä ja hengitti! Näin jälkikäteen ajateltuna en tullut edes ajatelleeksi silmien tai hiusten väriä, koska vauva oli muutenkin niin pieni ja myttyrässä.

Vasta lääkärin tutkimusten ym. jälkeen aloin tajuta, että tässähän tämä tyyppi nyt on aivan minun vastuullani...Siinä vaiheessa tunsin avuttomuutta ja pelkoakin.

Rakkaus on olluit alusta asti niin itsestäänselvää ja erilaista kuin ketään tai mitään muuta olentoa kohtaan aikaisemmin, ettei sitäkään ole tullut edes ajatelleeksi.

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 09:37"]

En kokenut, enkä koe vieläkään. Lapsi kohta täysi-ikäinen. Keskityin siihen, että lapsi pysyy henkissä ja saan periydyttetty hänelle oikeat arvot, mutta mitään ylisuurta äidin rakkautta, jossa hän olisi jotenkin kaiken yläpuolella ja kaiken keskipiste ja muuta äitiyiden romattista hömppään en ole hänelle periyttänyt.

[/quote]

mulla on sama suhde mun ja mieheni parisuhteeseen. Mitään romanttista hömppää en ole siihen kaivannut. Riittää, että mies pysyy "henkissä" ja että pysymme yhdessä, koska molemmilla on ns. perinteiset perhearvot. Rakkaus on markkinavoimien luoma, teennäinen olotila. Oikeasti ihmiset eivät tunne rakkautta, ihmissuhteet perustuvat sopimuksiin ja hyötyyn.

Synnytin sektiolla ja sain nähdä lasta vähän aikaa - tosin vain kasvoista kun oli kääritty saman tien kapaloihin. Ajattelin että onpa sillä iso naama eikä kovin sieväkään, ja miten sillä on noin limainen pää. Itkin kyllä mutta en tiedä miksi, varmaan uudenlaisen jännittävän tilanteen vuoksi. En ollut huolissani pakahduttavan rakkaudentunteen puuttumisesta, kaikki tapahtui niin äkkiä. Erikoisempaa olisi ollut jos olisin kerennyt siinä rakastua saman tien.

Ne pakahduttavat onnentunteet tulivat myöhemmin kyllä :)

Kiireellisen sektion jälkeen tarjosivat vauvaa minulle mutten tahtonut ottaa, en tiedä miksi. Olin ihan puhki ja jännittänyt niin hirveästi että saadaanko lapsi elävänä ulos että siinä kohdassa halusin kai vain antaa sen vieraan näköisen rääpäleen ammattitaitoisille ihmisille huolehdittavaksi. Itse keskityin lähinnä hengittämiseen kaiken paniikin jälkeen.

Myöhemmin sain vauvan viereen, ja keskityin lähinnä siihen miten olla hajottamatta pienen pientä oliota. Vauva näytti vanhalta mieheltä pulisonkeineen eikä varsinaisesti söpöltä. ;)

Rakkaus kasvoi pikku hiljaa, ei ollut kiirettä. Myöhemmin sitä oli kuitenkin niin hulluna siihen ötökkään että vähempikin olis riittänyt. :)  

En tiedä oliko se äidinrakkautta, mutta siinä kohtaa kun sain vauvan rinnalle, tiesin että tässä on elämäni tarkoitus, ja mun tehtävä on huolehtia tästä ihmimstaimesta.

Pelkäsin esikoisen kanssa etukäteen (raskaus oli rankka ja aiheutti kaikenlaisia tunteita) mutta tunsin suurta rakkautta. Esikoista olen rakastanut valtavasti ja pakahduttavasti ensihetkestä. Myös toisen kohdalla tunsin suurta rakkautta mutta se rakkaus kasvoi vielä päivien myötä täyteen mittaan, varmaan koska tunsin jostain syystä syyllisyyttä kun esikoinen ei ollutkaan enää ainoa, tietysti typerää (omassa maailmankuvassani) mutta luulen että se tuli jostain alitajunnasta. Mutta ei se aina mene näin, tiedän erään joka myönsi ettei tuntenut, rakkaus kasvoi parin kuukauden jälkeen synnytyksestä. Ei kannata ottaa paineita.