Miten päästä yli lapsettomuudesta?

Mikä se vanhemmuuden merkitys sitten on? Moni sanoo suvun jatkaminen, mutta mun on ollut vaikea kokea asiaa niin. Sukuni jatkuu muiden toimesta, enkä koe olevani niin ihmeellinen, että minusta olisi tarpeellista jäädä palaa tälle planeetalle. 

Mutta olisiko se sitten enemmän se tarve saada viettää aikaa lapsen kanssa, seurata kasvua ja ikään kuin elää omaa lapsuutta uudelleen? Vai saada se yhteinen sinetti rakkaussuhteelle? Ehkä juurruttaa omia arvojaan tulevaisuuteen. Eniten ehkä tarve jakaa rakkautta ja huolenpitoa, kokea tekevänsä jotain merkittävää, olevansa tärkeä. Voisiko tässä toimia yhtälailla uppoutuminen johonkin vapaaehtoistoimintaan? Kaveri-vanhemmuus? Jonkun lajin valmentaminen? Kummilapsitoiminta? 

Moni perhe kertoo olevansa vailla tukiverkkoja, samalla aikaa lapseton kärsii yksinäisyydesta ja aukosta elämässä.

Adoptoi! Ei lapsen ole pakko olla biologinen. Mutta ilman lasta ei kannata tätä elämää elää, niin valtavasta määrästä kokemuksia,iloa ja rakkautta jää silloin paitsi.

Moni vela täällä hehkuttaa uraa ja ystävyyssuhteita tai harrastuksia, ne ovat omaan lapseen (adoptoituun tai biologiseen) verrattuna ihan kalpea haamu siitä kaikesta mitä saa, kun saa oman lapsen. Ai mistäkö tiedän? No olin tietysti itsekin lapseton uranainen ennen lasten saantia. Nyt olen edelleen uranainen, mutta elämäni onnellisuus on aivan toiselta planeetalta kuin aiemmin.

Itse kärsin lapsettomuudesta 4-kymppiseksi asti, jolloin vihdoin tulin raskaaksi. Minulle oli lapsettomana yllättävän tärkeää lapsettomat ystävät, koska heidän kanssaan en tuntenut olevani poikkeava ja näiden arvon oman minuuteni eheydessä oli jälkeenpäin ajateltuna todella iso. Velojen kanssa en tullut kuitenkaan toimeen ja muita tahattomasti lapsettomia en tuntenut, nämä ystäväni vain olivat lapsettomia ilman isompaa agendaa ja lapset ei ollut keskustelunaihe. Pääsääntöisesti ystävilläni oli 2-3 lasta ja koin olevani todella ulkopuolinen heidän elämässään. Lapsellisilla ystävillä vain tietenkin oli pieni lovi ystävilleen ja tämä riitti toisille lapsellisille hyvin eli en nyt sillä tavalla ollut ulkopuolinen, vaan kyse oli omasta kokemuksesta.Käsittelin surun lisäksi paljon kateuden tunteita muiden lapsista ja perheestä.

On niin ihanaa olla raskaana. Siksipä meil onkin 12 lasta. Pyri ap. sinäkin siihen. Kyllä se vielä onnistuu, kun kuksitte tarpeeksi. Teillä on yrityksen puutetta.

Ei tuohon ole oikeaa vastausta.

Yksinkertaisesti pitää olla joku muu tavoite ja syy elää , tai hankkia sellainen itselle.

Mutta miten? Mikä saa tuntemaan itsensä merkitykselliseksi, sekai se ydin .

Vierailija kirjoitti:

Adoptoi! Ei lapsen ole pakko olla biologinen. Mutta ilman lasta ei kannata tätä elämää elää, niin valtavasta määrästä kokemuksia,iloa ja rakkautta jää silloin paitsi.

Moni vela täällä hehkuttaa uraa ja ystävyyssuhteita tai harrastuksia, ne ovat omaan lapseen (adoptoituun tai biologiseen) verrattuna ihan kalpea haamu siitä kaikesta mitä saa, kun saa oman lapsen. Ai mistäkö tiedän? No olin tietysti itsekin lapseton uranainen ennen lasten saantia. Nyt olen edelleen uranainen, mutta elämäni onnellisuus on aivan toiselta planeetalta kuin aiemmin.

Minusta on surullista jos ne lapset ovat onnellisuuden tae ja olet ollut kalpea haamu ennen oman lapsen saamista. Täyttä elämää voi elää lapsettomanakin, toki sen asian kanssa on ensin päästävä sinuiksi.

Ja sinulle vielä tiedoksi, lapset eivät ole mitään tilaustavaraa, joita jaellaan kaikillle niitä haluaville. Adoptiossa on tänä päivänä monia haasteita ja ymmärrän täysin, jos siihen ei halua lähteä.

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin lapseton ja ymmärrän tunteesi. Asian kanssa täytyy vain elää. Loppujen lopuksi ihminen päättää itse, katkeroituuko. Hyvin monilla ihmisillä on myös todella vaikeita lapsia, sairauksia, kuolemia. Olen onnellinen etten ole esimerkiksi vaativan erityislapsen äiti tai en joudu kokemaan lapseni itsemurhaa, kuten läheiseni. Kukaan vanhempi ei voi koskaan tietää, miten kauan hän saa pitää lapsensa, vaikka moni niin luulee. Yritän keskittyä siihen kaikkeen, mitä olen elämässä saanut, en miettiä sitä mitä en ole saanut.

Lapsettomuudesta tekee raskasta muiden ihmisten ylimielisyys. Epäillään itsekkääksi ym. Itse en keskustele muiden kanssa lapsettomuudesta. On rasittavaa kuunnella tarinoita "kärsin lapsettomuudesta mutta sitten sainkin ihanan vauvan" tai "olin varma etten voi saada lasta mutta sitten sainkin". Olisi huomattavasti parempi kuulla siitä, miten ihmiset pystyvät elämään täysipainoista elämää ilman lapsia. Tässä on vielä paljon korjaamisen varaa asenteissa. On myös huvittavaa miten monet ilkkuvat lapsettomuudella, ikään kuin se ei ikinä voisi sattua omalle kohdalle. Lapsettomaksi voi päätyä, vaikka olisikin synnyttänyt, kuten olen lähipiirissäni nähnyt.

Tiedän, että ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta en vain jaksa enää tarinoita, kuinka serkun kummin kaima kärsi lapsettomuudesta ja sitten hups vain! Hän saikin lapsen, kyllä sinäkin saat. Kun ei se ole mikään tae, muiden onnistuminen ei mahdollista sitä omaa lapsen saamista yhtään enempää. Epärealistisen tsemppauksen sijaan sitä kaipaisi vain kuuntelijaa. Sitä tuskaa on vaikea pukea sanoiksi. Ei riitä, että on itse epäonnistunut, mutta sitä on tahtomattaan tuominnut oman kumppaninsa samaan kohtaloon.

Vierailija kirjoitti:

Adoptoi! Ei lapsen ole pakko olla biologinen. Mutta ilman lasta ei kannata tätä elämää elää, niin valtavasta määrästä kokemuksia,iloa ja rakkautta jää silloin paitsi.

Moni vela täällä hehkuttaa uraa ja ystävyyssuhteita tai harrastuksia, ne ovat omaan lapseen (adoptoituun tai biologiseen) verrattuna ihan kalpea haamu siitä kaikesta mitä saa, kun saa oman lapsen. Ai mistäkö tiedän? No olin tietysti itsekin lapseton uranainen ennen lasten saantia. Nyt olen edelleen uranainen, mutta elämäni onnellisuus on aivan toiselta planeetalta kuin aiemmin.

Kerroin aloituksessa, että adoptio ei toteutunut. Adoptointi on vuosien prosessi ja voi jäädä toteutumatta.

Luulen, että lapsettomuus sellainen suru, josta ei koskaan pääse kokonaan. Haava arpeutuu. Ehkä alistuu kohtaloonsa. Löytää muuta sisältöä elämään. Tai sitten ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Adoptoi! Ei lapsen ole pakko olla biologinen. Mutta ilman lasta ei kannata tätä elämää elää, niin valtavasta määrästä kokemuksia,iloa ja rakkautta jää silloin paitsi.

Moni vela täällä hehkuttaa uraa ja ystävyyssuhteita tai harrastuksia, ne ovat omaan lapseen (adoptoituun tai biologiseen) verrattuna ihan kalpea haamu siitä kaikesta mitä saa, kun saa oman lapsen. Ai mistäkö tiedän? No olin tietysti itsekin lapseton uranainen ennen lasten saantia. Nyt olen edelleen uranainen, mutta elämäni onnellisuus on aivan toiselta planeetalta kuin aiemmin.

Minusta on surullista jos ne lapset ovat onnellisuuden tae ja olet ollut kalpea haamu ennen oman lapsen saamista. Täyttä elämää voi elää lapsettomanakin, toki sen asian kanssa on ensin päästävä sinuiksi.

Ja sinulle vielä tiedoksi, lapset eivät ole mitään tilaustavaraa, joita jaellaan kaikillle niitä haluaville. Adoptiossa on tänä päivänä monia haasteita ja ymmärrän täysin, jos siihen ei halua lähteä.

Hyvin sanottu!

Vierailija kirjoitti:

On niin ihanaa olla raskaana. Siksipä meil onkin 12 lasta. Pyri ap. sinäkin siihen. Kyllä se vielä onnistuu, kun kuksitte tarpeeksi. Teillä on yrityksen puutetta.

Sairasta ajattelua.

Oletteko käyneet perhehoitaja valmennuksen? Tiedätkö, että tänä päivänä sijoitukset tehdään pitkällä tähtäimellä. Perheet voivat niin huonosti.

Jäin miettimään ajatustasi siitä, jos sitten joudutkin lapsesta luopumaan. Voisiko ajatusta kääntää niin, että olet tehnyt paljon lapsen ja perheen hyväksi. Mikä voimaannuttava tunne, kun olet osaltasi mahdollistanut perheen yhdistämisen.

Eihän sinun tarvi lapsesta luopua. Tukitoimia yleensä jatketaan ja voitte toimia tukiperheenä.

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikkia sijoitettavia lapsia palauteta - itse asiassa vauvana pitkäaikaisesti sijoitetut palaavat varsin harvoin syntymäperheeseensä, koska sijoituksen syyt ovat yleensä silloin hyvin painavia. Jos oikeasti haluat kokea perhe-elämän ja uskot vanhana surevasi sitä, että jäit siitä paitsi, kannattaa mennä ainakin sijaisperhekoulutukseen.

Itse kävin läpi 10 vuoden tahattoman lapsettomuuden ja ajattelin aivan samoin sijaisvanhemmuudesta. Sitten lopulta kuitenkin luin jostain kertomuksen siitä, miten lapseton pariskunta saikin sijaisperheenä rakastaa lasta kuin omaansa, ja uskaltauduin mieheni kanssa koulutukseen. Ajattelin, ettemme ainakaan mitään menettäisi, koska koulutuksen jälkeen voi aina jättää asian sikseen, jos ei tunnu omalta jutulta.

Toivoimme lapsettomuustaustamme takia vauvaa, ja taustatietoihin kirjattiin, ettei meille kannata sijoittaa lasta, jonka palautuminen on hyvin todennäköistä. Tiesimme koko ajan, että lapsen etu on ensisijainen, joten tietenkin myös luopumisen tuskaan piti varautua.

Nyt jo seitsemän vuoden ajan olen saanut olla äiti lapselle, joka tuli meille puolivuotiaana. Biologiset vanhemmat eivät omista syistään ole lapsen elämässä ja ovat hyväksyneet meidät lapsen äidiksi ja isäksi. En enää osaa pelätä menetystä muuten kuin samalla tavalla kuin kaikki vanhemmat pelkäävät. Pitäisi tapahtua jotain todella mullistavaa, että meillä lähes koko ikänsä kasvanut lapsi vaihtaisi kotia. Ja sittenkin, kuten olen näinä vuosina ymmärtänyt, minulla edelleen olisi tämä kokemus ja kaikki hetket lapsen kanssa, meidän välisemme suhde ja side. Ei niitä kukaan voi viedä pois. Me olemme saaneet elää läpi ensi askeleet, ensimmäiset sanat, ekan koulupäivän. Olen saanut olla äiti ja mieheni on saanut olla isä.

Harvat sijoitukset tietenkään ovat yhtä mutkattomia ja ristiriidattomia kuin omamme (ja tässäkin, kuten kaikissa, on taustalla tragedia), mutta ei sijaisvanhemmuutta kannata ohittaakaan vaihtoehtona, jos todella haluaa perheen.

Sivuhuomiona tunnen tapauksen, jossa vauvana sijoitukseen annettu lapsi piti palauttaa hiukan toipuneille narkkarivanhemmilleen joskus alaluokilla. Sijaisäiti ei ikänä toipunut tästä ja jäi työkyvyttömyyseläkkeelle. Suomessa lastensuojelu haluaa viimeiseen saakka pitää kiinni vanhempien oikeudesta omiin lapsiinsa.

Ukko38 kirjoitti:

Vaihda miestä, niin onnistuu.

Meillä vaimo vietti pari viikkoa kreikassa yksinään ja jo turposi maha.

Ja kyllä, minutkin oli yksityisklinikalla tutkittu ja ei muka ollut vikaa.

Nimim. Kokemusta on.

Hyi v*ttu.

Vierailija kirjoitti:

Adoptoi! Ei lapsen ole pakko olla biologinen. Mutta ilman lasta ei kannata tätä elämää elää, niin valtavasta määrästä kokemuksia,iloa ja rakkautta jää silloin paitsi.

Moni vela täällä hehkuttaa uraa ja ystävyyssuhteita tai harrastuksia, ne ovat omaan lapseen (adoptoituun tai biologiseen) verrattuna ihan kalpea haamu siitä kaikesta mitä saa, kun saa oman lapsen. Ai mistäkö tiedän? No olin tietysti itsekin lapseton uranainen ennen lasten saantia. Nyt olen edelleen uranainen, mutta elämäni onnellisuus on aivan toiselta planeetalta kuin aiemmin.

Ei, kaikille adoptio tai sijaislapsi ei todellakaan ole sama asia. Ei minullekaan. Myönnän halunneeni lasta itsekkäistä syistä. Halusin, että edes puolikas imasta geeniperimästäni tulisi joskus rakastetuksi. Olen nähnyt, kun muita rakastetaan ja kokenut siitä syvällistä kateutta. Vaikka tiedän kateuden vääräksi tunteeksi, en silti voi kieltää tunteneeni sitä. Samasta syystä en halua adoptoida enkä halua sijaisäidiksi. Anteeksi, mutten usko olevani yksin ajatuksineni ja siten yleisen tuomitsemisen arvoinen.

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikkia sijoitettavia lapsia palauteta - itse asiassa vauvana pitkäaikaisesti sijoitetut palaavat varsin harvoin syntymäperheeseensä, koska sijoituksen syyt ovat yleensä silloin hyvin painavia. Jos oikeasti haluat kokea perhe-elämän ja uskot vanhana surevasi sitä, että jäit siitä paitsi, kannattaa mennä ainakin sijaisperhekoulutukseen.

Itse kävin läpi 10 vuoden tahattoman lapsettomuuden ja ajattelin aivan samoin sijaisvanhemmuudesta. Sitten lopulta kuitenkin luin jostain kertomuksen siitä, miten lapseton pariskunta saikin sijaisperheenä rakastaa lasta kuin omaansa, ja uskaltauduin mieheni kanssa koulutukseen. Ajattelin, ettemme ainakaan mitään menettäisi, koska koulutuksen jälkeen voi aina jättää asian sikseen, jos ei tunnu omalta jutulta.

Toivoimme lapsettomuustaustamme takia vauvaa, ja taustatietoihin kirjattiin, ettei meille kannata sijoittaa lasta, jonka palautuminen on hyvin todennäköistä. Tiesimme koko ajan, että lapsen etu on ensisijainen, joten tietenkin myös luopumisen tuskaan piti varautua.

Nyt jo seitsemän vuoden ajan olen saanut olla äiti lapselle, joka tuli meille puolivuotiaana. Biologiset vanhemmat eivät omista syistään ole lapsen elämässä ja ovat hyväksyneet meidät lapsen äidiksi ja isäksi. En enää osaa pelätä menetystä muuten kuin samalla tavalla kuin kaikki vanhemmat pelkäävät. Pitäisi tapahtua jotain todella mullistavaa, että meillä lähes koko ikänsä kasvanut lapsi vaihtaisi kotia. Ja sittenkin, kuten olen näinä vuosina ymmärtänyt, minulla edelleen olisi tämä kokemus ja kaikki hetket lapsen kanssa, meidän välisemme suhde ja side. Ei niitä kukaan voi viedä pois. Me olemme saaneet elää läpi ensi askeleet, ensimmäiset sanat, ekan koulupäivän. Olen saanut olla äiti ja mieheni on saanut olla isä.

Harvat sijoitukset tietenkään ovat yhtä mutkattomia ja ristiriidattomia kuin omamme (ja tässäkin, kuten kaikissa, on taustalla tragedia), mutta ei sijaisvanhemmuutta kannata ohittaakaan vaihtoehtona, jos todella haluaa perheen.

En tarkoita kritisoida mutta minusta olisi sijoitettuna lapsena ihan kauheaa tietää, että sijaisvanhempani eivät ole halunneet antaa minulle tilapäistäkään kotia vaan seni sijaan ovat halunneet antaa pysyvän kodin jollekin. Lasta ei lopulta voi ikinä omistaa ja minusta ihan sairas lähtökohta on se, että haluaa tarjota pitkäaikaisen sijaiskodin. Niin ymmärtääkseni toivoo jokainen, joka ei elinkeinonaan sijoituta itselleen lapsia? Ja ihan hirveää sekin, että lapsia sijoitetaan tilapäisesti rahallista korvausta vastaan. Lasten kasvattamisen jos minkä pitäisi olla pyyteetöntä touhua.

Vierailija kirjoitti:

Adoptoi! Ei lapsen ole pakko olla biologinen. Mutta ilman lasta ei kannata tätä elämää elää, niin valtavasta määrästä kokemuksia,iloa ja rakkautta jää silloin paitsi.

Moni vela täällä hehkuttaa uraa ja ystävyyssuhteita tai harrastuksia, ne ovat omaan lapseen (adoptoituun tai biologiseen) verrattuna ihan kalpea haamu siitä kaikesta mitä saa, kun saa oman lapsen. Ai mistäkö tiedän? No olin tietysti itsekin lapseton uranainen ennen lasten saantia. Nyt olen edelleen uranainen, mutta elämäni onnellisuus on aivan toiselta planeetalta kuin aiemmin.

Kannattaa muistaa,että ihmiset ovat erilaisia.Joku suree lapsettomuutta ja joku toinen viettää aivan tyytyväisenä elämäänsä ilman lapsia omasta halustaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikkia sijoitettavia lapsia palauteta - itse asiassa vauvana pitkäaikaisesti sijoitetut palaavat varsin harvoin syntymäperheeseensä, koska sijoituksen syyt ovat yleensä silloin hyvin painavia. Jos oikeasti haluat kokea perhe-elämän ja uskot vanhana surevasi sitä, että jäit siitä paitsi, kannattaa mennä ainakin sijaisperhekoulutukseen.

Itse kävin läpi 10 vuoden tahattoman lapsettomuuden ja ajattelin aivan samoin sijaisvanhemmuudesta. Sitten lopulta kuitenkin luin jostain kertomuksen siitä, miten lapseton pariskunta saikin sijaisperheenä rakastaa lasta kuin omaansa, ja uskaltauduin mieheni kanssa koulutukseen. Ajattelin, ettemme ainakaan mitään menettäisi, koska koulutuksen jälkeen voi aina jättää asian sikseen, jos ei tunnu omalta jutulta.

Toivoimme lapsettomuustaustamme takia vauvaa, ja taustatietoihin kirjattiin, ettei meille kannata sijoittaa lasta, jonka palautuminen on hyvin todennäköistä. Tiesimme koko ajan, että lapsen etu on ensisijainen, joten tietenkin myös luopumisen tuskaan piti varautua.

Nyt jo seitsemän vuoden ajan olen saanut olla äiti lapselle, joka tuli meille puolivuotiaana. Biologiset vanhemmat eivät omista syistään ole lapsen elämässä ja ovat hyväksyneet meidät lapsen äidiksi ja isäksi. En enää osaa pelätä menetystä muuten kuin samalla tavalla kuin kaikki vanhemmat pelkäävät. Pitäisi tapahtua jotain todella mullistavaa, että meillä lähes koko ikänsä kasvanut lapsi vaihtaisi kotia. Ja sittenkin, kuten olen näinä vuosina ymmärtänyt, minulla edelleen olisi tämä kokemus ja kaikki hetket lapsen kanssa, meidän välisemme suhde ja side. Ei niitä kukaan voi viedä pois. Me olemme saaneet elää läpi ensi askeleet, ensimmäiset sanat, ekan koulupäivän. Olen saanut olla äiti ja mieheni on saanut olla isä.

Harvat sijoitukset tietenkään ovat yhtä mutkattomia ja ristiriidattomia kuin omamme (ja tässäkin, kuten kaikissa, on taustalla tragedia), mutta ei sijaisvanhemmuutta kannata ohittaakaan vaihtoehtona, jos todella haluaa perheen.

En tarkoita kritisoida mutta minusta olisi sijoitettuna lapsena ihan kauheaa tietää, että sijaisvanhempani eivät ole halunneet antaa minulle tilapäistäkään kotia vaan seni sijaan ovat halunneet antaa pysyvän kodin jollekin. Lasta ei lopulta voi ikinä omistaa ja minusta ihan sairas lähtökohta on se, että haluaa tarjota pitkäaikaisen sijaiskodin. Niin ymmärtääkseni toivoo jokainen, joka ei elinkeinonaan sijoituta itselleen lapsia? Ja ihan hirveää sekin, että lapsia sijoitetaan tilapäisesti rahallista korvausta vastaan. Lasten kasvattamisen jos minkä pitäisi olla pyyteetöntä touhua.

Tärkeä huomio. Minä suojelen itseäni, en ole sitten ilmeisesti riittävän vahva siihen, että kestäisin sen, että lapsi palautetaan ehkä vuosien jälkeen vanhemmilleen. En ole rahallisen korvauksen perässä ja voisin aivan hyvin luopua siitä, jos tietäsin, että ei ole uhkaa lapsen lähtemisestä. Tuntisin varmaan olevani löyhässä hirressä siihen asti, että lapsi täyttää 18 ja saa itse päättää mitä haluaa tehdä. On toki varmasti niitäkin perheitä, joille raha on yksi motiiveista, minulle se ei ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikkia sijoitettavia lapsia palauteta - itse asiassa vauvana pitkäaikaisesti sijoitetut palaavat varsin harvoin syntymäperheeseensä, koska sijoituksen syyt ovat yleensä silloin hyvin painavia. Jos oikeasti haluat kokea perhe-elämän ja uskot vanhana surevasi sitä, että jäit siitä paitsi, kannattaa mennä ainakin sijaisperhekoulutukseen.

Itse kävin läpi 10 vuoden tahattoman lapsettomuuden ja ajattelin aivan samoin sijaisvanhemmuudesta. Sitten lopulta kuitenkin luin jostain kertomuksen siitä, miten lapseton pariskunta saikin sijaisperheenä rakastaa lasta kuin omaansa, ja uskaltauduin mieheni kanssa koulutukseen. Ajattelin, ettemme ainakaan mitään menettäisi, koska koulutuksen jälkeen voi aina jättää asian sikseen, jos ei tunnu omalta jutulta.

Toivoimme lapsettomuustaustamme takia vauvaa, ja taustatietoihin kirjattiin, ettei meille kannata sijoittaa lasta, jonka palautuminen on hyvin todennäköistä. Tiesimme koko ajan, että lapsen etu on ensisijainen, joten tietenkin myös luopumisen tuskaan piti varautua.

Nyt jo seitsemän vuoden ajan olen saanut olla äiti lapselle, joka tuli meille puolivuotiaana. Biologiset vanhemmat eivät omista syistään ole lapsen elämässä ja ovat hyväksyneet meidät lapsen äidiksi ja isäksi. En enää osaa pelätä menetystä muuten kuin samalla tavalla kuin kaikki vanhemmat pelkäävät. Pitäisi tapahtua jotain todella mullistavaa, että meillä lähes koko ikänsä kasvanut lapsi vaihtaisi kotia. Ja sittenkin, kuten olen näinä vuosina ymmärtänyt, minulla edelleen olisi tämä kokemus ja kaikki hetket lapsen kanssa, meidän välisemme suhde ja side. Ei niitä kukaan voi viedä pois. Me olemme saaneet elää läpi ensi askeleet, ensimmäiset sanat, ekan koulupäivän. Olen saanut olla äiti ja mieheni on saanut olla isä.

Harvat sijoitukset tietenkään ovat yhtä mutkattomia ja ristiriidattomia kuin omamme (ja tässäkin, kuten kaikissa, on taustalla tragedia), mutta ei sijaisvanhemmuutta kannata ohittaakaan vaihtoehtona, jos todella haluaa perheen.

En tarkoita kritisoida mutta minusta olisi sijoitettuna lapsena ihan kauheaa tietää, että sijaisvanhempani eivät ole halunneet antaa minulle tilapäistäkään kotia vaan seni sijaan ovat halunneet antaa pysyvän kodin jollekin. Lasta ei lopulta voi ikinä omistaa ja minusta ihan sairas lähtökohta on se, että haluaa tarjota pitkäaikaisen sijaiskodin. Niin ymmärtääkseni toivoo jokainen, joka ei elinkeinonaan sijoituta itselleen lapsia? Ja ihan hirveää sekin, että lapsia sijoitetaan tilapäisesti rahallista korvausta vastaan. Lasten kasvattamisen jos minkä pitäisi olla pyyteetöntä touhua.

Tärkeä huomio. Minä suojelen itseäni, en ole sitten ilmeisesti riittävän vahva siihen, että kestäisin sen, että lapsi palautetaan ehkä vuosien jälkeen vanhemmilleen. En ole rahallisen korvauksen perässä ja voisin aivan hyvin luopua siitä, jos tietäsin, että ei ole uhkaa lapsen lähtemisestä. Tuntisin varmaan olevani löyhässä hirressä siihen asti, että lapsi täyttää 18 ja saa itse päättää mitä haluaa tehdä. On toki varmasti niitäkin perheitä, joille raha on yksi motiiveista, minulle se ei ole. 

Ymmärrän tunteesi. Meillä on sijoitus, jossa ei ole pelkoa, että palautuisi. Lapseen kiintyy ja lapsi kiintyy vanhempiin. Myönnän, että olisin itsekin löyhässä hirressä, mikäli joutuisin pelkäämään. Mietimme, uskallammeko edes miettiä toista sijoitusta. Tätä ei voi tehdä rahasta.

Minä olen lapseton ja siitä hyvin surullinen. Mitäpä minä muuta voin kuin panostaa parisuhteeseen, matkustaa ja pitää hauskaa niin paljon kuin ehdin ja kerkeän mielekkäältä ja aikaa vievältä työltäni. Ajattelen, että olen tavallaan tuomittu hauskanpitoon, matkusteluun, itseeni ja rakkaisiin ystäviini ja mieheeni sekä lukuisiin kiinnostuksenkohteisiini keskittymiseen. En tiedä, auttaako tämä. T. Rankat hoidot läpikäynyt