Mistä narsismin tunnistaa?

Vierailija kirjoitti:

öääkäri voi diagnosoida ihmisen etsimällä niiden kriteerien täyttymistä, jotka ovat keskeisiä diagnoosin asettamisen kannalta.

Eli Listan mukaista käytöstä. Väkivaltaa ja valehtelua. Lasten ja naisten pahoinpitelyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikissa ihmisissä on narsisti ja rasisti. Toista ihmistä ei voi muuttaa muuta kuin omaa itseään. Ns. uhrit osaavat piikitellä ja ärsyttää toisen ihan äärimmilleen ja sitten kun saavat takaisin niin kuinka se onkaan kamala narsisti ja kiusaaja joka pitäisi viedä lääkäriin.  Siellä on vallankäyttö ongelmia. Kukaan ihminen ei ole täydellinen eikä se ns. uhri ole mikään pyhimys vaan osaa sekin olla julma ja ilkeä, se tekee sen vain sädekehä pään päällään salakavalasti. 

Narsisti puolustelemassa sairasta ja väkivaltaista käytöstä? Eipä ole ensimmäinen kerta.

Meillä ei ole mitään väkivaltaa eikä ole narsistia eikä uhria. Koitin sanoa että mitä ihmettä te uhrit haette väkisin niitä narsisteja niin että eikö tavallisia ihmisiä löydy. Vai saatteko te kaikista ihmisistä narsistin esiin kaivettua. Kaikkein helpointa on hakea vikoja muista ihmisistä muuta kuin itsestään. Kauhean vaikeeta on alkaa muuttamaan itseään ja kaikkein helpointa on muuttaa toista ihmistä. 

Eli sinusta kaikki on aina uhrin vika?

Aikuisen uhrin pitää muuttaa ensin itseään niin ettei se ole riippuvainen tai riipu väkisin jossain huonossa suhteessa niin että se vika on uhrissa kyllä. Ei toista ihmistä pysty muuttamaan vaan ensin pitää muuttaa omaa itseään että pääsee riippuvuussuhteista eroon ja alkaa itsenäistymään. 

Tämä riippuvaisuuskuvio ei ole niin yksinkertainen. Yhtälailla narsisti riippuu, väijyy ja vainoaa, ei halua luopua saavuttamistaan eduista. Kuviossa on myös aina jotain "saatavaa", narsisti lupaa maksaa velkansa ja palauttaa lainaamansa, mutta sisälle päästyään ei tiedä mistä puhut. Narsisti voi jäädä työstä pois vain jotta saa jäädä kiusaamaan. Se kiusanteko on hänelle elinehto, ja hän riippuu ja piirittää uhrin joka suunnasta kuin kissa joka antaa hiiren luulla juoksevansa karkuun, mutta ei päästä tätä.

Usein on käynyt että narsisti jättää, mutta jonkun ajan kuluttua päättää taas tulla ovelle. Hän tekee väijymisestä elämänsä tarkoituksen. Kun saa vähän siimaa, toinen on vielä pahemmin ansassa.

Narsisti voi vainota myös terveitä, ja sitten niitä riippuvia. Mutta pahiten riippuva on narsisti itse, hän joka ei muutu.

Muut pystyy muuttumaan.

Narsistit ovat kaikista eniten päästään sekaisin ja jokainen on väkivaltainen mutta vain perheensä keskuudessa. Skitsofreniakin on pikku juttu narsismin rinnalla, vaikka on yhtä yleinen. Skitsofreniasta voi myös parantua, narsismista ei koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrinen erikoislääkäri tarvitsee useita kymmeniä tapaamisia tehdäkseen diagnoosin, av mamma tarvitsee toisen käden musta tuntuu kertomuksen.

Kerrotko vielä millä narsistin saa lääkäriin, että saadaan aikaan virallinen diagnoosi niin loppuu se ulina siitä, että "en ole narsisti koska ei ole diagnoosia".

Lopeta. Sillä ei ole mitään merkitystä sinun tulevaisuuden kannalta.

Tuo on ansa, jossa vietät vuosia.

On parempi jos ei vastailla sille mitään, narsisti turhautuu nopeasti, kun ei saakaan huomiota.

Minua kiinnostaa vain vastaus, ei kirjoittajat. Jos et kykene vastaamaan, pidä pääsi kiinni äläkä tuhlaa aikaani.

vastaus on että sinun kysymys on väärä. Uskallatko tunnustaa sen mahdollisuuden?

Entä miten se narsisti saadaan lääkäriin, että narsismi voidaan todeta?

Vastaa idiootti tuon typerän ulinasi sijaan.

Lääkärille narsisti saadaan kun ammutaan se. Lääkäri tekee ruumiinavauksen ja sanoo, että se mikä tässä henkilössä ei ole kusta, on paskaa, tämähän on aivan selvästi narsisti. Case closed.

Miten ihmeessä joku lääkäri vois tunnistaa narsismin?  Eikai se sitä sille kerro ja SCiDissä ihan helppo huomata siihen liittyvät kysymykset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykologin silmiin tämä ketju on kiinnostava. Varoituksen sana: ei kannata tuomita ihmisiä kevein perustein. Korkean toimintakyvyn narsistia (psykopaateista puhumattakaan) voi olla vaikea edes ammattilaisen tunnistaa ilman riittävää perehtymistä, jos ollenkaan.

Jos ammattilainen ei kykene tunnistamaan narsistia, niin ei kyseessä ole mikään kovinkaan pätevä ammattilainen.

Ammattilainen voi tunnistaa vain sellaisen, mikä on ylipäätään mahdollista tunnistaa.

Ja narsistien uhrit ovat parhaita asiantuntijoita sellaisessa asiassa, josta monella ammattilaisellakaan ei ole mitään käytännön kokemusta. Eikä narsisti ammattilaisille riehu, koska pitäisivät narsistia hulluna. Ulkokultaisuus estää sen käytöksen, jota narsistit harrastavat kotonaan ja läheistensä keskuudessa.

Nimenomaan, juuri näin. Ja korkean toimintakyvyn psykopaatti itse on psykopatian paras asiantuntija, koska hänen intresseissään on hyvin harvoin paljastaa todellistä minäänsä kenellekään. Hän puntaroi vain ja ainoastaan itselleen koituvaa hyötyä. 

Kaikki narsistit eivät ole psykopaatteja, mutta jokainen psykopaatti on narsisti.

Korkean toimintakyvyn psykopaatti tosiaan tekee valintansa vain oman etunsa näkökulmasta, mutta ei välttämättä "käyttäydy kuin narsisti". Narsismissa on paljolti kyse tunteidenhallinnan ongelmasta, kun taas psykopaatilla ei ole tunteita, joita tarvitsisi yrittää hallita. Poikkeuksena ehkä matala tylsistymiskynnys. Pyskopaatti valitsee käytöksensä rationaalisesti optimoiden, kun taas "perinteinen narsisti" paljastaa itsensä melko pian, koska ei ole täysin tunteidensa herra/rouva

Välillä mietin, olenkohan minä narsisti. Kasvoin ympäristössä, jossa olin aina se paska, joka syytä kaikki oli ja se huono, jolle ei oikeastaan oikeuksia kuulukaan. Kaikista hyvin menneistä asioista kiitos ja kunnia kuului aina yksinomaan sisarelleni, joka oli hyvä tyttö ja enkelien sukua, ja hän oli yksin tehnyt hyvät työt, vaikka olinhan siinä yhtälailla minäkin työn touhussa mukana tai vaikka olisin tehnyt työn ykdin rikä hän olodi ollut sillä hetkellä edes kotonakaan. Kaikki pilalle menneet olivat minun syytäni vaikken olisi ollut osallisenakaan. Kaikesta hän aina sanoi tehneensä sen yksin ja koko dilloinen perheeni tuntuu edrlleen uskovan sen olevan totta. Jos hän potki minua huvikseen, olin minä aina syyllinen. Voitin kerran visailussa palkinnon ja hän sanoi kotona, että palkinto oikeasti kuuluu hänelle, koska hän oli kertonut minulle vastaukset. Sekin uskottiin ilman muuta todeksi eikä kukaan miettinyt miksi hän oli laittanut omat vastauksensa väärin ja kertonut oikeat minulle. Tämä kaikki oli niin systemaattista, että minulla on edelleen täyspasska maine perheen piirissä ja yhteisellä mustamaalauksella se on levitetty myös suvun ja perhetuttujen piiriin. Vetäydyin tästä piiristä henkisesti erilleen ja hoidin omat hommani, koulun ym. Sain ihan hyvän ammatin, joka on elättänyt minut. Tämäkin oli väärin tehty ja väärällä motivaatiolla, jonka hän tietää olevan eri kuin itse kuvittelin. Muutenkin kaikki tuntuu jstkuvsn aivan samaan malliin kuin ennenkin. Kaikki mitä teen, olen tsi ajattelen, on joko mitätöntä moraalitonts, väärällä motivaatiolla tai muutrn väärin ja pahaa muita ihmisiä kohtaan ja olen niin dyvästi paha ihminen, etten ansaitse normaalin ihmisen arvostusta tai ystävällistä kohtelua tai eded sitä ettei kaikkea minussa ole välttämätöntä kommentoida negatiivisen katsannon kautta. Vetäytymällä voin vuosia hyvin. Sitten jostain syystä aloin kaivata normaaleja sisarussuhteita. Keskinäistä vastavuoroista arvostusta ja yhdessäolon iloa. Kävi juuri päinvastoin. Kaikki vain paheni. Olen nyt entistäkin passkempi, mustempi ja pahempi ihminen. Mietin usein, olenko minä kuitenkin itse se viallinen, joka ei vain näe itseään oikeassa valossa. Monusta olisi mukavaa, jos minunkin osuuteni hyvin menneistä töistä tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin ja nähtäisiin minussakin edes jotakin hyviäkin piirteitä ja arvostamisen aiheita. Ja toivoidin, että suhde tuottaisi minullekin jotakin iloa eikä ahdistusta ja minulla olisi oikeus olla, muutakin kuin tahdoton mollamaija, jonka toinen vääntää haluamaansa asemaan ja asentoon. Että minäkin voisin joskus saada suhteesta jotakin. Olenko siis vain sairaan huomionhakuinen ja kiitoksenkipeä ja hyväksynnänhakuinen narsisti., ja sisareni vain toimii minulle peilinä, jotta näkisin olevani läpimätä aivan kuin hän minulle ilmaiseekin. Toisaalta tuo empatiakyvyttömyyspiirre...

Esim kun vanhempani kuolivat, en kummankaan kohdalla surrut sitä, että minä menetin vanhempani, vaan hyvin voimakkaadti sitä, että he mrnettivät elämänsä ja heidän elinaikansa loppui jo ja he menettivät jo kaikki ne ihanuudet mitä elämä ihmisille tarjoilee. Ja joskus jonkun onnistuminen saattaa nostaa minulle ihan ilon kyyneleet silmiin kun olen niin onnellinen hänen kanssaan. Siitä olen sitten itsekseni päätellyt, etten ehkä ihan pahin maailmassa kuitenkaan olisi ja se helpottaa. En vain osaa korjata sisarussuhdetta. Olen päätynyt lopulta siihen, ettei minulla ole sellaista sisarta kuin haavemaailmassani voisi olla, vaan omanlaisensa lihaa ja verta oleva. Eikä meidän tarvitse olla tekemisissä, koska yhdessäolo ei tee onnelliseksi ilmeisesti kumpaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Välillä mietin, olenkohan minä narsisti. Kasvoin ympäristössä, jossa olin aina se paska, joka syytä kaikki oli ja se huono, jolle ei oikeastaan oikeuksia kuulukaan. Kaikista hyvin menneistä asioista kiitos ja kunnia kuului aina yksinomaan sisarelleni, joka oli hyvä tyttö ja enkelien sukua, ja hän oli yksin tehnyt hyvät työt, vaikka olinhan siinä yhtälailla minäkin työn touhussa mukana tai vaikka olisin tehnyt työn ykdin rikä hän olodi ollut sillä hetkellä edes kotonakaan. Kaikki pilalle menneet olivat minun syytäni vaikken olisi ollut osallisenakaan. Kaikesta hän aina sanoi tehneensä sen yksin ja koko dilloinen perheeni tuntuu edrlleen uskovan sen olevan totta. Jos hän potki minua huvikseen, olin minä aina syyllinen. Voitin kerran visailussa palkinnon ja hän sanoi kotona, että palkinto oikeasti kuuluu hänelle, koska hän oli kertonut minulle vastaukset. Sekin uskottiin ilman muuta todeksi eikä kukaan miettinyt miksi hän oli laittanut omat vastauksensa väärin ja kertonut oikeat minulle. Tämä kaikki oli niin systemaattista, että minulla on edelleen täyspasska maine perheen piirissä ja yhteisellä mustamaalauksella se on levitetty myös suvun ja perhetuttujen piiriin. Vetäydyin tästä piiristä henkisesti erilleen ja hoidin omat hommani, koulun ym. Sain ihan hyvän ammatin, joka on elättänyt minut. Tämäkin oli väärin tehty ja väärällä motivaatiolla, jonka hän tietää olevan eri kuin itse kuvittelin. Muutenkin kaikki tuntuu jstkuvsn aivan samaan malliin kuin ennenkin. Kaikki mitä teen, olen tsi ajattelen, on joko mitätöntä moraalitonts, väärällä motivaatiolla tai muutrn väärin ja pahaa muita ihmisiä kohtaan ja olen niin dyvästi paha ihminen, etten ansaitse normaalin ihmisen arvostusta tai ystävällistä kohtelua tai eded sitä ettei kaikkea minussa ole välttämätöntä kommentoida negatiivisen katsannon kautta. Vetäytymällä voin vuosia hyvin. Sitten jostain syystä aloin kaivata normaaleja sisarussuhteita. Keskinäistä vastavuoroista arvostusta ja yhdessäolon iloa. Kävi juuri päinvastoin. Kaikki vain paheni. Olen nyt entistäkin passkempi, mustempi ja pahempi ihminen. Mietin usein, olenko minä kuitenkin itse se viallinen, joka ei vain näe itseään oikeassa valossa. Monusta olisi mukavaa, jos minunkin osuuteni hyvin menneistä töistä tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin ja nähtäisiin minussakin edes jotakin hyviäkin piirteitä ja arvostamisen aiheita. Ja toivoidin, että suhde tuottaisi minullekin jotakin iloa eikä ahdistusta ja minulla olisi oikeus olla, muutakin kuin tahdoton mollamaija, jonka toinen vääntää haluamaansa asemaan ja asentoon. Että minäkin voisin joskus saada suhteesta jotakin. Olenko siis vain sairaan huomionhakuinen ja kiitoksenkipeä ja hyväksynnänhakuinen narsisti., ja sisareni vain toimii minulle peilinä, jotta näkisin olevani läpimätä aivan kuin hän minulle ilmaiseekin. Toisaalta tuo empatiakyvyttömyyspiirre...

Esim kun vanhempani kuolivat, en kummankaan kohdalla surrut sitä, että minä menetin vanhempani, vaan hyvin voimakkaadti sitä, että he mrnettivät elämänsä ja heidän elinaikansa loppui jo ja he menettivät jo kaikki ne ihanuudet mitä elämä ihmisille tarjoilee. Ja joskus jonkun onnistuminen saattaa nostaa minulle ihan ilon kyyneleet silmiin kun olen niin onnellinen hänen kanssaan. Siitä olen sitten itsekseni päätellyt, etten ehkä ihan pahin maailmassa kuitenkaan olisi ja se helpottaa. En vain osaa korjata sisarussuhdetta. Olen päätynyt lopulta siihen, ettei minulla ole sellaista sisarta kuin haavemaailmassani voisi olla, vaan omanlaisensa lihaa ja verta oleva. Eikä meidän tarvitse olla tekemisissä, koska yhdessäolo ei tee onnelliseksi ilmeisesti kumpaakaan.

Miksi ajattelet olevasi narsisti? Mikään kirjoituksessasi ei viittaa sellaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa lukea tai kuunnella Thomas Eriksonin kirja Narsistit ympärilläni.

Ei kannata. Narsismista on kirjoitettu parempiakin kirjoja. Erikson haluaa vain rahastaa loputtomiin neljän värin konseptillaan. On lisäksi huono kirjoittaja.

Onko näin? Mitä mieltä olet kollektiivisesta narsismista?

Vierailija kirjoitti:

Välillä mietin, olenkohan minä narsisti. Kasvoin ympäristössä, jossa olin aina se paska, joka syytä kaikki oli ja se huono, jolle ei oikeastaan oikeuksia kuulukaan. Kaikista hyvin menneistä asioista kiitos ja kunnia kuului aina yksinomaan sisarelleni, joka oli hyvä tyttö ja enkelien sukua, ja hän oli yksin tehnyt hyvät työt, vaikka olinhan siinä yhtälailla minäkin työn touhussa mukana tai vaikka olisin tehnyt työn ykdin rikä hän olodi ollut sillä hetkellä edes kotonakaan. Kaikki pilalle menneet olivat minun syytäni vaikken olisi ollut osallisenakaan. Kaikesta hän aina sanoi tehneensä sen yksin ja koko dilloinen perheeni tuntuu edrlleen uskovan sen olevan totta. Jos hän potki minua huvikseen, olin minä aina syyllinen. Voitin kerran visailussa palkinnon ja hän sanoi kotona, että palkinto oikeasti kuuluu hänelle, koska hän oli kertonut minulle vastaukset. Sekin uskottiin ilman muuta todeksi eikä kukaan miettinyt miksi hän oli laittanut omat vastauksensa väärin ja kertonut oikeat minulle. Tämä kaikki oli niin systemaattista, että minulla on edelleen täyspasska maine perheen piirissä ja yhteisellä mustamaalauksella se on levitetty myös suvun ja perhetuttujen piiriin. Vetäydyin tästä piiristä henkisesti erilleen ja hoidin omat hommani, koulun ym. Sain ihan hyvän ammatin, joka on elättänyt minut. Tämäkin oli väärin tehty ja väärällä motivaatiolla, jonka hän tietää olevan eri kuin itse kuvittelin. Muutenkin kaikki tuntuu jstkuvsn aivan samaan malliin kuin ennenkin. Kaikki mitä teen, olen tsi ajattelen, on joko mitätöntä moraalitonts, väärällä motivaatiolla tai muutrn väärin ja pahaa muita ihmisiä kohtaan ja olen niin dyvästi paha ihminen, etten ansaitse normaalin ihmisen arvostusta tai ystävällistä kohtelua tai eded sitä ettei kaikkea minussa ole välttämätöntä kommentoida negatiivisen katsannon kautta. Vetäytymällä voin vuosia hyvin. Sitten jostain syystä aloin kaivata normaaleja sisarussuhteita. Keskinäistä vastavuoroista arvostusta ja yhdessäolon iloa. Kävi juuri päinvastoin. Kaikki vain paheni. Olen nyt entistäkin passkempi, mustempi ja pahempi ihminen. Mietin usein, olenko minä kuitenkin itse se viallinen, joka ei vain näe itseään oikeassa valossa. Monusta olisi mukavaa, jos minunkin osuuteni hyvin menneistä töistä tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin ja nähtäisiin minussakin edes jotakin hyviäkin piirteitä ja arvostamisen aiheita. Ja toivoidin, että suhde tuottaisi minullekin jotakin iloa eikä ahdistusta ja minulla olisi oikeus olla, muutakin kuin tahdoton mollamaija, jonka toinen vääntää haluamaansa asemaan ja asentoon. Että minäkin voisin joskus saada suhteesta jotakin. Olenko siis vain sairaan huomionhakuinen ja kiitoksenkipeä ja hyväksynnänhakuinen narsisti., ja sisareni vain toimii minulle peilinä, jotta näkisin olevani läpimätä aivan kuin hän minulle ilmaiseekin. Toisaalta tuo empatiakyvyttömyyspiirre...

Esim kun vanhempani kuolivat, en kummankaan kohdalla surrut sitä, että minä menetin vanhempani, vaan hyvin voimakkaadti sitä, että he mrnettivät elämänsä ja heidän elinaikansa loppui jo ja he menettivät jo kaikki ne ihanuudet mitä elämä ihmisille tarjoilee. Ja joskus jonkun onnistuminen saattaa nostaa minulle ihan ilon kyyneleet silmiin kun olen niin onnellinen hänen kanssaan. Siitä olen sitten itsekseni päätellyt, etten ehkä ihan pahin maailmassa kuitenkaan olisi ja se helpottaa. En vain osaa korjata sisarussuhdetta. Olen päätynyt lopulta siihen, ettei minulla ole sellaista sisarta kuin haavemaailmassani voisi olla, vaan omanlaisensa lihaa ja verta oleva. Eikä meidän tarvitse olla tekemisissä, koska yhdessäolo ei tee onnelliseksi ilmeisesti kumpaakaan.

Et sinä ole narsisti koska he ei pysty ajattelemaan näin fiksusti. Ei älli riitä yksinkertaisesti. Narsisti on aina oikeassa , muut väärässä. Minäkin olen mennyt siihen lankaan että narsisti alkaisi ajattelemaan pahoja tekojaan ja sanomisiaan ja edes pyytäisi anteeksi. Ei , ei ,minun olisi pitänyt pyytää narsistilta anteeksi sitä hän JOUTUI HUUTAMAAN minulle kun en totellut häntä. Ei koskaan enää!!!!

Ahdistunut ihminenkin voi saada raivokohtauksia ja keskittyy vain itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistunut ihminenkin voi saada raivokohtauksia ja keskittyy vain itseensä.

Alkaako ahdistunut ihminen mustamaalaamaan jos ei saa tahtoaan lävitse?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa lukea tai kuunnella Thomas Eriksonin kirja Narsistit ympärilläni.

Ei kannata. Narsismista on kirjoitettu parempiakin kirjoja. Erikson haluaa vain rahastaa loputtomiin neljän värin konseptillaan. On lisäksi huono kirjoittaja.

Onko näin? Mitä mieltä olet kollektiivisesta narsismista?

On noin, Erikson on toimittaja, ei psykiatri. Ja julkaisee jatkuvasti samalla konseptilla kirjoja, joiden nimi päättyy "ympärilläni" ja joiden kannessa on neljä eriväristä hahmoa.

Tarkoitatko kollektiivisella narsismilla kulttuurista narsismia? Nykyinen kulttuurimme somepäivityksineen ja selfieineenhän on narsistinen, ja ajattelu kehittymätöntä. Keksitään muka uusina asioita, jotka on keksitty jo aikoja sitten, eli otetaan kunnia jonkun muun tekemisistä ja ajatuksista, kun ei välitetä edes selvittää aiempia tekijöitä ja alan historiaa. Jopa Hesarin toimittajilla esiintyy juttuvalinnoissaan ja kirjoitustavoissaan pahanlaista narsismia, mistä mm. Jyrki Lehtola on purevasti kirjoittanut.

Kyllä narsisti voi joskus jättää uhrinsa hyvinkin nopeasti ja välinpitämättömästi taakseen, ei kaikki vainoa tai takerru. Riippuu ihan siitä, onko tutkassa jotain parempaa.

Jos henkilö on julkaissut somessa yli 10 selfietä, kyseessä on narsisti

Töissä ehkä tapasin yhden. En muuten hämen persoonallisuudestaan voisi sanoa juuta enkä jaata. Oikein asiallisesti ja ystävällisesti käyttäytyvä hyvin osaavan tuntuinen nainen. Mutta ne toimintatavat. Heti suoraa päätä käveli pomojen pöytään ja hakeutui jeifän ystäväkseen ja asiallisuudella ja osaavuudella hankki suuren arvostuksen. Tosin osaavuus oli melko paljolti kykyä hyvään ulosantiin ja hyvän vaikutuksen tekemiseen. Pikkuhiljaa muita parempi osaavuus rakentui myös muiden ammattitaidon epäilyn herättämiseen. Olettehan vatmadtikin itdrkin huomanneet että työntekijänä työ ei välttämättä puhu piolestaan yhtä tehokkaasti kuin se, että on kykenevä arvioimaan muiden työn laatua/tehokkuutta negatiividessa valossa. Se jos mikä on osoitus oman työn muita korkeammasta laadusta/tehokkuudesta. Erityisesti esimiehiä on informoitava muiden työn huonoudesta. Hän oli tämän oivaltanut hyvin ja se oli yksi porras oman menestyksen rakentamiseen. En ollut koskaan kuulolla kun se kohdistui minuun, mutta olin paikalla monesti kun se kohdistui muihin minun suurestikin arvostamiini työntekijöihin. Seuraava porras minun kohdallani oli ansan rakentaminen. Hän jätjetelemällä järjesti selkäni takana virhetilanteen, jonka jouduin ratkaisemaan ja loukku oli niin taitavasti rakennettu, että teinpä siinä niin tai näin, niin tekisin väärinpäin ja olisi osoitus epäkelvosta ammattitaidostani ja välinpitämättömästä asenteestani työtä kohtaan. Ja tietenkin niin, että minun oli mahdoton saada mitenkään näkyviin hänen sormensa pelissä. Valitsin huonoista vaihtoehdoista vähiten huonon ratkaisun toivoen, että adia kuitenkin päättyisi hyvin. Hän taustalla sitten oli seuraillut asian etenemistä ja kun homma ei päättynyt hyvin, hän ksntoi adian päälliköiden eteen ja yhdesdä heidän kanssaan sitten tuli työhuoneeseeni moittimaan, että työtä ei pidä ladkea kedkeneräisenä kädistään ( mikä oli siiis tämän ihmisen tekemä järjestely jota en kyennyt enää siinä vaiheessa estämään kun se tuli minulle tietoon ja ratkaistavaksi). Seuraava vaihe oli se, että maineeni oli niin huono, ettå jouduin tekemään sekä hänen että omat työni, koska hän jätti kaiken tekemättä ja vietti aikansa kirjastossa opettelemassa nippeleitä, joilla loistaa seurana päivänä kun nippelit olivat vielä hänellä muistissa. Ja minulla ei huonon maineeni takia ollut enää mahdollisuutta ilmiantaa häntä, koska se olisi vain kääntynyt kaikki itseäni vastaan ja pelkäsin, että saisin potkut. Lopulta hänen järjestämänään jouduin tekemään kolmen työt. Menin töihin aamulla klo 7 enkä päässyt milloinkaan pois ennen klo 22 ja välillä meni pidempään. Niinkuin voi arvata jos tekee kolmen edestä vaikka päivistä jääkin pois kolmen työntekijän ruoka- ja kahvitauot. Työurani oli loppua siihen ja uupumukseen. Minut pelasti lopulta se, että hän sai muualta paremman työpaikan ja hänen uransa on edennyt raketin lailla. Esimiehetkin eläköityivät. Uupumuksesta en koskaan toipunut. Uupumuksen myötä kaikki ystävyys- ja sukulaissuhteet katkesivat. Mutta jäin henkiin ja olen yksinkin pärjäävää sorttia. Nyt siitä on jo niin kauan, etten enää ahdistu muistosta enkä itke kirjoittaessani. En tiedä oliko tuo henkilö narsisti. Toivottavasti en itse ole. Eräs kohtalotoveri tietää mitä tapahtui. Ns läheiseni eivät sillä he eivät ole antaneet minun edes kertoa sitä ja hyödytöntä heille kertominen olisi ollutkin sillä heidän mielestään vika on aina minussa ja olisin vain saanut mojovat haukut tuon päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa lukea tai kuunnella Thomas Eriksonin kirja Narsistit ympärilläni.

Ei kannata. Narsismista on kirjoitettu parempiakin kirjoja. Erikson haluaa vain rahastaa loputtomiin neljän värin konseptillaan. On lisäksi huono kirjoittaja.

Onko näin? Mitä mieltä olet kollektiivisesta narsismista?

On noin, Erikson on toimittaja, ei psykiatri. Ja julkaisee jatkuvasti samalla konseptilla kirjoja, joiden nimi päättyy "ympärilläni" ja joiden kannessa on neljä eriväristä hahmoa.

Tarkoitatko kollektiivisella narsismilla kulttuurista narsismia? Nykyinen kulttuurimme somepäivityksineen ja selfieineenhän on narsistinen, ja ajattelu kehittymätöntä. Keksitään muka uusina asioita, jotka on keksitty jo aikoja sitten, eli otetaan kunnia jonkun muun tekemisistä ja ajatuksista, kun ei välitetä edes selvittää aiempia tekijöitä ja alan historiaa. Jopa Hesarin toimittajilla esiintyy juttuvalinnoissaan ja kirjoitustavoissaan pahanlaista narsismia, mistä mm. Jyrki Lehtola on purevasti kirjoittanut.

Tässä on taas täydellinen esimerkki narsistisen piirteiden omaavasta henkilöstä. Hän puhuu asiasta, josta hän ei tiedä oikeastaan mitään. Arvostelee kirjaa, mitä ei ole lukenut. Narsistisessa maailmassa on vain musta ja valkoinen. Jopa kirjat jaetaan hyviin ja huonoihin. Ei ole harmaata välimaastoa missään asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa lukea tai kuunnella Thomas Eriksonin kirja Narsistit ympärilläni.

Ei kannata. Narsismista on kirjoitettu parempiakin kirjoja. Erikson haluaa vain rahastaa loputtomiin neljän värin konseptillaan. On lisäksi huono kirjoittaja.

Onko näin? Mitä mieltä olet kollektiivisesta narsismista?

On noin, Erikson on toimittaja, ei psykiatri. Ja julkaisee jatkuvasti samalla konseptilla kirjoja, joiden nimi päättyy "ympärilläni" ja joiden kannessa on neljä eriväristä hahmoa.

Tarkoitatko kollektiivisella narsismilla kulttuurista narsismia? Nykyinen kulttuurimme somepäivityksineen ja selfieineenhän on narsistinen, ja ajattelu kehittymätöntä. Keksitään muka uusina asioita, jotka on keksitty jo aikoja sitten, eli otetaan kunnia jonkun muun tekemisistä ja ajatuksista, kun ei välitetä edes selvittää aiempia tekijöitä ja alan historiaa. Jopa Hesarin toimittajilla esiintyy juttuvalinnoissaan ja kirjoitustavoissaan pahanlaista narsismia, mistä mm. Jyrki Lehtola on purevasti kirjoittanut.

Tässä on taas täydellinen esimerkki narsistisen piirteiden omaavasta henkilöstä. Hän puhuu asiasta, josta hän ei tiedä oikeastaan mitään. Arvostelee kirjaa, mitä ei ole lukenut. Narsistisessa maailmassa on vain musta ja valkoinen. Jopa kirjat jaetaan hyviin ja huonoihin. Ei ole harmaata välimaastoa missään asiassa.

Olen lukenut kirjan ja myös Psykopaatit ympärilläni. Erikson ei ole hyvä kirjoittaja. Jopa se suomalainen asianajaja, joka on kirjoittanut narsisteista, joiden uhreja on puolustanut oikeudessa, on parempi. Tai tuo Hotchkiss, jonka joku jo mainitsi. Erikson on siitä huonoimmasta päästä narsismista kirjoittaneita, eikä sen toteaminen tee minusta narsistia.

Jos etsit konfliktia (kuten minusta tuntuu, että etsit), on syytä keksiä jotain muuta täkyksi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa lukea tai kuunnella Thomas Eriksonin kirja Narsistit ympärilläni.

Ei kannata. Narsismista on kirjoitettu parempiakin kirjoja. Erikson haluaa vain rahastaa loputtomiin neljän värin konseptillaan. On lisäksi huono kirjoittaja.

Onko näin? Mitä mieltä olet kollektiivisesta narsismista?

On noin, Erikson on toimittaja, ei psykiatri. Ja julkaisee jatkuvasti samalla konseptilla kirjoja, joiden nimi päättyy "ympärilläni" ja joiden kannessa on neljä eriväristä hahmoa.

Tarkoitatko kollektiivisella narsismilla kulttuurista narsismia? Nykyinen kulttuurimme somepäivityksineen ja selfieineenhän on narsistinen, ja ajattelu kehittymätöntä. Keksitään muka uusina asioita, jotka on keksitty jo aikoja sitten, eli otetaan kunnia jonkun muun tekemisistä ja ajatuksista, kun ei välitetä edes selvittää aiempia tekijöitä ja alan historiaa. Jopa Hesarin toimittajilla esiintyy juttuvalinnoissaan ja kirjoitustavoissaan pahanlaista narsismia, mistä mm. Jyrki Lehtola on purevasti kirjoittanut.

Tässä on taas täydellinen esimerkki narsistisen piirteiden omaavasta henkilöstä. Hän puhuu asiasta, josta hän ei tiedä oikeastaan mitään. Arvostelee kirjaa, mitä ei ole lukenut. Narsistisessa maailmassa on vain musta ja valkoinen. Jopa kirjat jaetaan hyviin ja huonoihin. Ei ole harmaata välimaastoa missään asiassa.

Olen lukenut kirjan ja myös Psykopaatit ympärilläni. Erikson ei ole hyvä kirjoittaja. Jopa se suomalainen asianajaja, joka on kirjoittanut narsisteista, joiden uhreja on puolustanut oikeudessa, on parempi. Tai tuo Hotchkiss, jonka joku jo mainitsi. Erikson on siitä huonoimmasta päästä narsismista kirjoittaneita, eikä sen toteaminen tee minusta narsistia.

Jos etsit konfliktia (kuten minusta tuntuu, että etsit), on syytä keksiä jotain muuta täkyksi!

Mitä valehtelet? Paljastit jo, ettet tiedä, mitä kollektiivinen narsismi tarkoittaa. Jos olisit lukenut kirjan, niin tietäisit. Narskulle on kunnia-asia luoda näitä vastakkainasetteluja, tässä tapauksessa kiista siitä, mikä kirja on paras narskuopas. Tämähän on ihan hulvatonta!

Vierailija kirjoitti:

Välillä mietin, olenkohan minä narsisti. Kasvoin ympäristössä, jossa olin aina se paska, joka syytä kaikki oli ja se huono, jolle ei oikeastaan oikeuksia kuulukaan. Kaikista hyvin menneistä asioista kiitos ja kunnia kuului aina yksinomaan sisarelleni, joka oli hyvä tyttö ja enkelien sukua, ja hän oli yksin tehnyt hyvät työt, vaikka olinhan siinä yhtälailla minäkin työn touhussa mukana tai vaikka olisin tehnyt työn ykdin rikä hän olodi ollut sillä hetkellä edes kotonakaan. Kaikki pilalle menneet olivat minun syytäni vaikken olisi ollut osallisenakaan. Kaikesta hän aina sanoi tehneensä sen yksin ja koko dilloinen perheeni tuntuu edrlleen uskovan sen olevan totta. Jos hän potki minua huvikseen, olin minä aina syyllinen. Voitin kerran visailussa palkinnon ja hän sanoi kotona, että palkinto oikeasti kuuluu hänelle, koska hän oli kertonut minulle vastaukset. Sekin uskottiin ilman muuta todeksi eikä kukaan miettinyt miksi hän oli laittanut omat vastauksensa väärin ja kertonut oikeat minulle. Tämä kaikki oli niin systemaattista, että minulla on edelleen täyspasska maine perheen piirissä ja yhteisellä mustamaalauksella se on levitetty myös suvun ja perhetuttujen piiriin. Vetäydyin tästä piiristä henkisesti erilleen ja hoidin omat hommani, koulun ym. Sain ihan hyvän ammatin, joka on elättänyt minut. Tämäkin oli väärin tehty ja väärällä motivaatiolla, jonka hän tietää olevan eri kuin itse kuvittelin. Muutenkin kaikki tuntuu jstkuvsn aivan samaan malliin kuin ennenkin. Kaikki mitä teen, olen tsi ajattelen, on joko mitätöntä moraalitonts, väärällä motivaatiolla tai muutrn väärin ja pahaa muita ihmisiä kohtaan ja olen niin dyvästi paha ihminen, etten ansaitse normaalin ihmisen arvostusta tai ystävällistä kohtelua tai eded sitä ettei kaikkea minussa ole välttämätöntä kommentoida negatiivisen katsannon kautta. Vetäytymällä voin vuosia hyvin. Sitten jostain syystä aloin kaivata normaaleja sisarussuhteita. Keskinäistä vastavuoroista arvostusta ja yhdessäolon iloa. Kävi juuri päinvastoin. Kaikki vain paheni. Olen nyt entistäkin passkempi, mustempi ja pahempi ihminen. Mietin usein, olenko minä kuitenkin itse se viallinen, joka ei vain näe itseään oikeassa valossa. Monusta olisi mukavaa, jos minunkin osuuteni hyvin menneistä töistä tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin ja nähtäisiin minussakin edes jotakin hyviäkin piirteitä ja arvostamisen aiheita. Ja toivoidin, että suhde tuottaisi minullekin jotakin iloa eikä ahdistusta ja minulla olisi oikeus olla, muutakin kuin tahdoton mollamaija, jonka toinen vääntää haluamaansa asemaan ja asentoon. Että minäkin voisin joskus saada suhteesta jotakin. Olenko siis vain sairaan huomionhakuinen ja kiitoksenkipeä ja hyväksynnänhakuinen narsisti., ja sisareni vain toimii minulle peilinä, jotta näkisin olevani läpimätä aivan kuin hän minulle ilmaiseekin. Toisaalta tuo empatiakyvyttömyyspiirre...

Esim kun vanhempani kuolivat, en kummankaan kohdalla surrut sitä, että minä menetin vanhempani, vaan hyvin voimakkaadti sitä, että he mrnettivät elämänsä ja heidän elinaikansa loppui jo ja he menettivät jo kaikki ne ihanuudet mitä elämä ihmisille tarjoilee. Ja joskus jonkun onnistuminen saattaa nostaa minulle ihan ilon kyyneleet silmiin kun olen niin onnellinen hänen kanssaan. Siitä olen sitten itsekseni päätellyt, etten ehkä ihan pahin maailmassa kuitenkaan olisi ja se helpottaa. En vain osaa korjata sisarussuhdetta. Olen päätynyt lopulta siihen, ettei minulla ole sellaista sisarta kuin haavemaailmassani voisi olla, vaan omanlaisensa lihaa ja verta oleva. Eikä meidän tarvitse olla tekemisissä, koska yhdessäolo ei tee onnelliseksi ilmeisesti kumpaakaan.

Narsisti on saanut sut tuntemaan, että sussa olisi vikaa. Oikeasti olet täysin normaali ja hyvä ihminen.