Viikonloppuisin uupumus, yksinäisyys, ahdistus jne. Ei auta vaikka miten lenkkeilisi, söisi salaattia

Minulle myös tuttua. Olen itsekin hyvin yksinäinen ja ollut jo nuorempana. Ei yhtään ystävää. Nyt olen myös työtön ja en paljon käy missään. Viime talveen asti pärjäsin vielä jotenkin. Koirani oli kuollut talvella 2020 ja sen jälkeen purin oikeastaan sen kaiken surun ja ahdistuksen liikuntaan ja saatoin kävellä jopa 3 tuntia päivässä. Tämä toimi aluksi, mutta loput voimat menetin sitten viime vuoden vaihteessa. En muista joulustakaan muuta kuin sen kuinka oli paha olla ja levoton olo kokoajan ja siihen liittyi kuukausien unettomuus. Koirani kuolema ei tosin ollut syy kaikkeen, mutta aikoja oli, kun se piti elämässä kiinni ja ilman sitä alkoivat ajatukset mennä siihen, että mitä väliä enää minulla on.

Aiemmin olen jaksanut paremmin, mutta viime talven jälkeen ja nyt kesän aikana toipuessa olen alkanut pelätä tulevaa talvea ja pelottaa miten sen kestän. Itsekään en vaadi paljon, mutta olen silti todella yksinäinen pakko se myöntää. Samalla paluu ihmisten pariin, toisiin tutustuminen tai kaikki muut jutut hyvin vaikeita enää jos olen ollut niin paljon yksin ja tottunut tähän. Ei silti ole oma valinta ollut koskaan. Jäin vaan nuorena jo niin yksin ja kiusattiin. Samalla kaipaan seuraa. Nyt en ole kunnolla olemassa, kun olen niin näkymätön. Alle 30-vuotias olen.

Minua auttaa vähän musiikki ja liikunta. Kävelen paljon ja tarkkailen luontoa. Aina joku asia piristää, mutta elämä kuitenkin melko surullista välillä. Joskus se asia on pahin, kun ei voi puhua oikein kenellekään. Iloisetkin asiat jäävät jakamatta. En koskaan ajatellut, että elämäni menee näin ja olen tässä tilanteessa. Omaan kuitenkin hyvän mielikuvituksen ja jotain toivoa paremmasta niin tämänkin takia olen aina yrittänyt uskoa, että kaikki paranee. Nyt tämä kaikki alkaa murentua vähitellen. Tulee se ajatus, että en halunnut tätä elämää. Sitten mietin jotain joka kärsii paljon enemmän ja häpeän ajatuksiani. Samalla tunnen paljon surua ja pelkään miten jaksan eteenpäin.

Muuta harmia aiheuttaa se, kun omakaan elämä ei paljon etene. En pääse opiskelemaan, työasiat vaikeita, olen liian "vääränlainen" ihminen ja en kestä niin paljon, liian ujo tai introvertti jne. En tiedä miten kestän elämää. Nyt olen vielä koulutuksessa jossa pitäisi esiintyä ja ohjata muita paljon. Hain siihen, kun ei ollut muutakaan lähellä ja mietin, että opintoja voi muuttaa ja valita niin, että pärjäisin. Nyt huomaan, että alun jälkeen kaikki menee vähitellen siihen, että pitäisi olla rohkea ja pärjätä siellä. Harmi vaan, kun itsellä voimat aika lopussa ja jännitän niin paljon.

En toisaalta haluaisi rääkätä itseäni niin paljon. Samalla jos lopetan nyt niin kaikki alun työ turhaa. En tiedä mitä teen. Lukion sai vielä opiskeltua ilman esillä oloa ja en olisi muuten pärjännyt, kun kiusattiin muutenkin ja en olisi voinut esiintyä siellä. Joku tietenkin sanoo, että pitää uskaltaa ja ei saa luovuttaa. En vaan haluaisi menettää terveyttä nyt tämän takia, kun talvi muutenkin pelottaa, että miten jaksan. Tässä nyt omia ajatuksia. Koskaan ennen ei sentään tarvinnut vielä miettiä miten jaksaa ja pärjääkö.

Vierailija kirjoitti:

Mua auttaa aina ympäristön vaihdos. Ennemmin on ahdistunut kauniissa uudessa ympäristössä, kuin himassa samoilla kaduilla! Tee viikonloppumatkoja jos mahdollista.

Toinen mikä auttaa yleensä on joku projekti, joku kurssi tai muu homma, niin ettei yksinkertaisesti jää sitä ajatteluaikaa. Ihan vaikka vanhan lipaston uudistaminen.

Olin todella yksinäinen monta vuottaa ennen kuin tapasin puolisoni, ja viikonloput oli kamalat. Yritin buukata just viikonloppuun kaikenlaiset harrastustunnit ja muut. Ärsyttävää on se että useat mielekkäät kurssit/tunnit maksaa aika paljon.

Varmasti sinäkin tarkoitat vain hyvää, mutta itseä ärsyttää nämä "aloita uusi harrastus" tai "ota joku projekti" ym neuvot joista kuultaa rivien välistä se kuvitelma ettei moista ole kukaan muu aiemmin tajunnutkaan.

Mikään määrä neulomista, jumppaa, kaupunkilomia, retkiä, leipomista ym ei poista yksinäisyyttä eikä oman perheen kaipuuta.

Joo, pitäisi hyväksyä jadajadajada mutta ei se vaan niin helppoa ole ja vaikka kuinka asian kanssa kuvitteleekin tehneensä "tilit selviksi" niin kyllä se aina vaan uudelleen ja uudelleen pomppaa esiin ettei oma elämä ole oikein ollenkaan eikä varsinkaan isoilta linjoiltaan yhtään omannäköistä.

Siinä ei paljon jeesaa vaikka kuinka on kivat kukkapurkit ja uudet mullat kaikissa kasveissa ja syksyä varten uudet villasukat. Ystävät, puoliso ja oma perhe kun ei estä tekemästä noista yhtään mitään.

Joo samaa täällä. Meitä on näköjään paljon.olin koko peruskoulun aikana yksin. Ei mitään kokemuksia kertynyt. Yhtä tuskaa ja vierestä katsomista kun muut on juhlinut ja pitänyt hauskaa.

Nyt olen 30v. Samaa tilanne. Olimpa missä vain niin jään aina näkymättömäksi. Olen sosiaalimem ja ekstrovertti. Olen myös ahkera.

Miksi olen näin eristäytynyt ja yksinäinen?? Oöen myös hyvässä kunnossa.

Mä on siinä pisteessä ettei vaa enää jaksa elämä. Ei tää tuu koskaan muuttumaan.

Kun rakkaus puuttuu, on kylmä sisältä päin. Se on kipua ja elämän pohja ja merkitys puuttuu. Ihminen on laumaeläin.

Mikään suorittaminen ei auta, ellei tunnetasolla ole tyytyväinen. Rakasta ja tule rakastetuksi.

Ap:nä yrittäisin kaikkeni löytääksen ihmisiä elämääni. Ellei parisuhdetta, niin ihmisiä silti.