Lue keskustelun säännöt.
Anteeksi, mutta en ymmärrä etenkään sellaisia avioeroja, joissa on osallisina pieniä lapsia
14.08.2021 |
Lapset kärsivät avioerosta aina. Klisee, mutta totta. (Veljeni 9-vuotias tytär ilmoittaa edelleen vuoron perään sekä isälleen että äidilleen: - Miksi te ette voi muuttaa takaisin yhteen? Miksi me ei voida olla kuin oikea perhe? Erosta on nyt aikaa 3 vuotta.)
Kommentit (312)
Vierailija kirjoitti:
Eikä pariterapiaa edes suositella jos toisella on vaikka päihderiippuvuus. Se pitää ensin saada hoitoon ja balanssiin ja vasta sen jälkeen aletaan hoitamaan parisuhdetta. Ja aika moni ei sitä päihdeongelmaansa edes myönnä saati että suostuisi mitään apua hakemaan.
Täällä ei varmaan kukaan ole kyseenalaistanut eroa, jos kumppani on väkivaltainen, päihderiippuvainen tms.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hg kirjoitti:
Sama. Ero ei saa olla vaihtoehto ollenkaan. Ei avioliitossa eikä lapsperheessä. Jos jokin ei toimi, terapiaa. Avioliitosta/perheestä on tullut jonkinlainen leikki/kulutus hyödyke. Ja muistutetaan 80% eroista tapahtuu naisen aloitteesta. Ei ole pakko ryhtyä noihin ja jos ryhtyy homma on hoidettava loppuun asti.
Kaikkien kanssa se terapia ei vain toimi. Jos kumppani on persoonallisuushäiriöinen, tilanne kääntyy äkkiä terapiassakin siihen että väkivallan uhria aletaan syyllistää siitä, että hän on niin hankala, ja väkivallantekijältä kysellään miten hän tätä mahdotonta kumppaniaan jaksaa. Tai sitten persoonallisuushäiriöinen esittää terapiassa sopuisaa, jotta päästään siitäkin riesasta, ja sen jälkeen alkaa kotona entistä pahempi helvetti, kun kumppani kehtaa mennä puhumaan "perheensisäisiä asioita" ulkopuolisille.
Sanoisin että tällaisia mielipiteitä esittävät ihmiset saavat olla onnellisia, kun heidän omassa elämässään tai heidän läheistensä elämässä ei ole ollut oikeasti haastavia ja väkivaltaisia ihmissuhteita. Ja henkinen väkivaltakin on väkivaltaa, mikä monilta usein unohtuu, eikä uhrikaan aina tajua sitä ennen kuin vasta jälkeenpäin.
Pyydän, ettet käyttäisi sanaa persoonallisuushöiriöinen synonyymina narsistille tai psykopaatille. Puhu silloin narsistista tai psykopaatista, joihin kuvaamasi luonnehdinta kyllä sopii. Tuo särähtää aina yhtä pahasti korvaan. Persoonallisuushäiriöitä kun on niin erilaisia. Terveisin paljon elämässään virheitään tehnyt persoonallisuushäiriöinen, joka yrittää kyllä oppia virheistään ja aina huomioida toiset ja joka enemmänkin eristäytyy muista kuin pyrkii manipuloimaan ja kontrolloimaan heitä.
Narsisti ja psykopaatti muotisanoja. Trendikästä sanoa ystäville, mieheni on täysi narsisti. Niiden diagnosointi on erittäin vaikeaa ja diagnosointi vaatii pitkää terapiaa todentamiseen.
Kun on tavannut oikean narsistin, se ei ole lainkaan vaikeaa.
He ovat kaavamaisia.Taas näitä oman elämänsä psykiatreja, jotka osaavat diagnosoida kaikki. Lääkäritkin tekevät näissä paljon huteja. Tiedän kokemuksesta. Oman persoonallisuushäiriöni diagnostiikassa ammattilaisetkin ovat olleet keskenään hyvin eri mieltä. Asiat ovat paljon moniulotteisempia kuin maallikko luulee. Kaikki narsistit eivät ole samanlaisia, kaikki epävakaat eivät ole samanlaisia, eri häiriöissä on paljon päällekkäisyyksiä (ja se millä tavoin, riippuu taas ihmisestä). Siksi itse asiassa koko persoonallisuushäiriöiden diagnostiikka menee uusiksi uudessa 1CD-versiossa. Pahoittelut sivuraitelle menemisestä.
Pitääkö siitä olla mustasukkainen, että joku tunnistaa narsistin?
Ko. ihminen oli aluksi vain itsetietoinen, mutta aidosti kiinnostunut. Pian hänestä kuoriutui huomionhakuinen, valehteleva, epävakaa ja hyväksikäyttävä. Hän otti itselleen flying monkeyn, kosti, huijasi kaikkia vanhemmistaan vakuutusyhtiöön, rikkoi sukulaisteni välit, mustamaalasi toisen projektiin osallisen yhteistyökumppaneita. Muutti ulkomaille ja yritti sielläkin jatkaa maineemme tuhoamista. Uhkaili jopa sitä tunnettua tahoa, jolle projektimme piti tehdä. Vei jutun tiedotusvälineisiin käsikassaroittensa kanssa.
Syy kariutumiseen oli hänen omansa, muiden ideat torpattiin mutta itse sai aikaan pelkkää kuraa lupaavan alun jälkeen, jos sitäkään. Syrjäytti minut, alisti toista, kadehti ihan kaikkea.
Olen tuntenut monenlaista hiihtäjää, asunut mielisairaan, väliin narsistiSEN tyypin kanssa. Hän ei silti ollut täysi narsisti. Tämä oli.
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli ero, kun vaimoni tutustui eronneeseen naiseen joka oli löytänyt uuden "paremman" parisuhteen. Omassamme ei ollut muuta vikaa kuin liika tavallisuus (vaimon mielestä) ja tylsyys.
Ero rikkoi niin ydinperheemme kuin minutkin. Ex vaimo ei myönnä virhettään, mutta vetelee masennuslääkkeitä ja elää yksin kaupungin vuokra-asunnossa. Lapset vuoroviikoin. Takaisin en toki ottaisikaan, vaikka olinkin onnellinen hänen kanssaan eroon saakka.
Tämä em. eronnut nainen kävi pitkään pariterapiassa tämän uuden "paremman" miehensä kanssa ja aika hunningolla näyttävät elävän omine ja toistensa lapsineen. Elämä vain näytti exäni silmiin mielenkiintoisemmalta kuin totuus oli.
Älä viitsi valehdella itsellesi. Vaimosi on ollut onneton. Ehkä sinulle ei pysty siitä puhumaan tai ehkä et ”muista”.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulumaailmassa töitä tehneenä on valitettavan selvää, että useimmat ongelmaiset lapset ja nuoret tulevat avioeroperheistä. Jos tätä ei suostuta tunnustamaan ja myöntämään niin myöskään niitä lapsia ei pystytä auttamaan ja tukemaan tarpeeksi.
Entä ne lapset, jotka joutuvat elämään epätervettä elämää ydinperheissä? Pärjäävät loistavasti ilman mitään ongelmia? Olisiko mahollista, että ongelmat ilmenevät myöhemmässä vaiheessa elämää ja voiko kaikkea edes tutkia luetettavasti?
Olisitko sinä valmis sanomaan ihmisille,jotka kärsivät parisuhteissaan, että on vain kestettävä yhdessä, oli mikä tilanne hyvänsä?
Jokainen saa tehdä omat ratkaisunsa, mutta kannattaa oikeasti joskus rehellisesti miettiä että onko ne tehty lasten etua ajatellen. Varmasti on, jos kumppani on huumeidenkäyttäjä, väkivaltainen jne jne mutta on varmasti myös paljon tapauksia, jossa avioero rikkoo lapsen elämän ja vie pysyvyyden ja turvallisuudentunteen. Se on monen lapsen elämän pahin kriisi, jota ei saa mitenkään vähätellä. Moni lapsi tarvitsisi terapiaa avioeron jälkeen, mutta se vaatisi vanhemmalta sen myöntämistä että ero oli lapselle rankkaa ja siksi niin ei useinkaan tapahdu.
Olen kanssasi samaa mieltä, ettei eron vaikutusta lapseen pidä vähätellä. Minusta sen terapian sijaan voisi riittää lapsen kanssa avoin keskustelu asiasta ja saa näyttää eron aiheuttamat surun ja vihankin tunteet. Toisille se ero voi olla myös kauan odotettu ja iloinen asia, eikä vaadi niin paljon työstämistä. Kun lapsi saa kertoa avoimesti tunteistaan, niin silloin on varmasti helpompi hyväksyä asia.
Vanhemmille voi useinkin jäädä kuva, että ero on kauan odotettu ja iloinen asia, mutta se kyllä johtuu yleensä ihan siitä, että lapset tsemppaavat vanhempiensa takia. He eivät halua tuottaa siinä hetkessä vanhemmilleen lisää stressiä ja ahdistusta ja niin ne lapsen tunteet jää sitten kokonaan käsittelemättä. Lapsi alkaa silloin kannattelemaan vanhempiaan eikä toistepäin.
Tarkoitin tilanteita kun se ero on oikeasti iloinen asia lapsille. Jos minä olisin joutunut lapsena katselemaan kun äitiäni piestään, niin tiedän, että olisin ollut aidosti onnellinen erosta. Näin ei siis ole minulle käynyt, mutta paljon on niitä joille on. Tämä oli vain yksi esimerkki ja niitähän riittäisi vaikka miten paljon erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulumaailmassa töitä tehneenä on valitettavan selvää, että useimmat ongelmaiset lapset ja nuoret tulevat avioeroperheistä. Jos tätä ei suostuta tunnustamaan ja myöntämään niin myöskään niitä lapsia ei pystytä auttamaan ja tukemaan tarpeeksi.
Entä ne lapset, jotka joutuvat elämään epätervettä elämää ydinperheissä? Pärjäävät loistavasti ilman mitään ongelmia? Olisiko mahollista, että ongelmat ilmenevät myöhemmässä vaiheessa elämää ja voiko kaikkea edes tutkia luetettavasti?
Olisitko sinä valmis sanomaan ihmisille,jotka kärsivät parisuhteissaan, että on vain kestettävä yhdessä, oli mikä tilanne hyvänsä?
Jokainen saa tehdä omat ratkaisunsa, mutta kannattaa oikeasti joskus rehellisesti miettiä että onko ne tehty lasten etua ajatellen. Varmasti on, jos kumppani on huumeidenkäyttäjä, väkivaltainen jne jne mutta on varmasti myös paljon tapauksia, jossa avioero rikkoo lapsen elämän ja vie pysyvyyden ja turvallisuudentunteen. Se on monen lapsen elämän pahin kriisi, jota ei saa mitenkään vähätellä. Moni lapsi tarvitsisi terapiaa avioeron jälkeen, mutta se vaatisi vanhemmalta sen myöntämistä että ero oli lapselle rankkaa ja siksi niin ei useinkaan tapahdu.
Olen kanssasi samaa mieltä, ettei eron vaikutusta lapseen pidä vähätellä. Minusta sen terapian sijaan voisi riittää lapsen kanssa avoin keskustelu asiasta ja saa näyttää eron aiheuttamat surun ja vihankin tunteet. Toisille se ero voi olla myös kauan odotettu ja iloinen asia, eikä vaadi niin paljon työstämistä. Kun lapsi saa kertoa avoimesti tunteistaan, niin silloin on varmasti helpompi hyväksyä asia.
Vanhemmille voi useinkin jäädä kuva, että ero on kauan odotettu ja iloinen asia, mutta se kyllä johtuu yleensä ihan siitä, että lapset tsemppaavat vanhempiensa takia. He eivät halua tuottaa siinä hetkessä vanhemmilleen lisää stressiä ja ahdistusta ja niin ne lapsen tunteet jää sitten kokonaan käsittelemättä. Lapsi alkaa silloin kannattelemaan vanhempiaan eikä toistepäin.
Pitäisikö se ongelma jotenkin kaivamalla kaivaa, jos vanhempi ei sitä havaitse ja lapsi kertoo voivansa ihan hyvin? Täällä on aika monta eroperheessä elänyttä nytkin sanomassa että eivät kärsineet erosta. Pitäisikö alkaa jotenkin oikein urakalla miettimään että miten kauheasti oikeasti kärsikin, ei vaan ennemmin huomannut?
Siksi terapia on parempi vaihtoehto, koska silloin lapsi saa käsitellä asiaa vapaasti ilman vanhemman läsnäoloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikä pariterapiaa edes suositella jos toisella on vaikka päihderiippuvuus. Se pitää ensin saada hoitoon ja balanssiin ja vasta sen jälkeen aletaan hoitamaan parisuhdetta. Ja aika moni ei sitä päihdeongelmaansa edes myönnä saati että suostuisi mitään apua hakemaan.
Täällä ei varmaan kukaan ole kyseenalaistanut eroa, jos kumppani on väkivaltainen, päihderiippuvainen tms.....
Täällä on sanottu että ero on aina väärin ja itsekästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulumaailmassa töitä tehneenä on valitettavan selvää, että useimmat ongelmaiset lapset ja nuoret tulevat avioeroperheistä. Jos tätä ei suostuta tunnustamaan ja myöntämään niin myöskään niitä lapsia ei pystytä auttamaan ja tukemaan tarpeeksi.
Entä ne lapset, jotka joutuvat elämään epätervettä elämää ydinperheissä? Pärjäävät loistavasti ilman mitään ongelmia? Olisiko mahollista, että ongelmat ilmenevät myöhemmässä vaiheessa elämää ja voiko kaikkea edes tutkia luetettavasti?
Olisitko sinä valmis sanomaan ihmisille,jotka kärsivät parisuhteissaan, että on vain kestettävä yhdessä, oli mikä tilanne hyvänsä?
Jokainen saa tehdä omat ratkaisunsa, mutta kannattaa oikeasti joskus rehellisesti miettiä että onko ne tehty lasten etua ajatellen. Varmasti on, jos kumppani on huumeidenkäyttäjä, väkivaltainen jne jne mutta on varmasti myös paljon tapauksia, jossa avioero rikkoo lapsen elämän ja vie pysyvyyden ja turvallisuudentunteen. Se on monen lapsen elämän pahin kriisi, jota ei saa mitenkään vähätellä. Moni lapsi tarvitsisi terapiaa avioeron jälkeen, mutta se vaatisi vanhemmalta sen myöntämistä että ero oli lapselle rankkaa ja siksi niin ei useinkaan tapahdu.
Olen kanssasi samaa mieltä, ettei eron vaikutusta lapseen pidä vähätellä. Minusta sen terapian sijaan voisi riittää lapsen kanssa avoin keskustelu asiasta ja saa näyttää eron aiheuttamat surun ja vihankin tunteet. Toisille se ero voi olla myös kauan odotettu ja iloinen asia, eikä vaadi niin paljon työstämistä. Kun lapsi saa kertoa avoimesti tunteistaan, niin silloin on varmasti helpompi hyväksyä asia.
Vanhemmille voi useinkin jäädä kuva, että ero on kauan odotettu ja iloinen asia, mutta se kyllä johtuu yleensä ihan siitä, että lapset tsemppaavat vanhempiensa takia. He eivät halua tuottaa siinä hetkessä vanhemmilleen lisää stressiä ja ahdistusta ja niin ne lapsen tunteet jää sitten kokonaan käsittelemättä. Lapsi alkaa silloin kannattelemaan vanhempiaan eikä toistepäin.
Pitäisikö se ongelma jotenkin kaivamalla kaivaa, jos vanhempi ei sitä havaitse ja lapsi kertoo voivansa ihan hyvin? Täällä on aika monta eroperheessä elänyttä nytkin sanomassa että eivät kärsineet erosta. Pitäisikö alkaa jotenkin oikein urakalla miettimään että miten kauheasti oikeasti kärsikin, ei vaan ennemmin huomannut?
Siksi terapia on parempi vaihtoehto, koska silloin lapsi saa käsitellä asiaa vapaasti ilman vanhemman läsnäoloa.
Ei tällaista terapiaa ole saatavilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulumaailmassa töitä tehneenä on valitettavan selvää, että useimmat ongelmaiset lapset ja nuoret tulevat avioeroperheistä. Jos tätä ei suostuta tunnustamaan ja myöntämään niin myöskään niitä lapsia ei pystytä auttamaan ja tukemaan tarpeeksi.
Koulumaailmaa paljon nähneenä olen todennut, että niitä ongelmalapsia tulee avioeroperheistä yhtä paljon kuin ydin-tai uusperheistä.
Hyvin toimeen tulevien perheiden lasten häiriköintiin tai kiusaamiseen ei vaan ole "tarvetta" puuttua. Ei varsinkaan, jos lapsi on opettajan tai rehtorin ystävän lapsi.Kumma juttu kun en ole opettajana törmännyt näihin hyvistä perheistä tuleviin häiriköihin. Kyllä yleensä vanhempien koulutuksella ja tulotasolla sekä lapsen käytöksellä on aika selvä korrelaatio. Senpä takia opettajatkin hakeutuvat mieluiten tietynlaisiin kouluihin opettamaan....
Hetkinen. Anteeksi hyppään keskusteluun viimeiseltä sivulta, en ole lukenut alusta asti. Mutta et suinkaan väitä, että koulutetuissa ja hyvän toimeentulon perheissä ei olisi eroja?
Eihän hän sitä väittänyt. Ennemminkin sitä, että vanhempien sivistys näkyy lapsissa.
Tämän keskustelun aiheena on avioerot. Avioeroja on kaikenlaisissa perheissä.
On, mutta mitä korkeammin kouluttautuneet vanhemmat niin sitä vähemmän avioeroja.
Avioeroperheet ovat usein moniongelmaisia perheitä, joiden ongelmat ei valitettavasti poistu edes eroamalla, vaikka tästä ketjusta saa sen kuvan että joka avioero on kääntänyt kaiken hyväksi kun ollaan päästy siitä ongelmasta eli isästä eroon. Kaikki isät ei kuitenkaan ole väkivaltaisia narsisteja ja naisissakin on paljon mm. mielenterveysongelmaisia, vaikka se ei ehkä niin helposti näy päällepäin.
Mistä sinä opettajana näet vanhempien koulutustiedot? Nyt kiinnostaa, sillä teillä on koululla luvaton rekisteri vanhemmista tai sinä käyt laittomasti urkkimassa tietoja. Teen sinusta rikosilmoituksen.
Tee nopeasti. Tai sitten käyt katsomassa itse LinkedIn:stä mikä kenenkin koulutus on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumma kyllä kukaan tuntemani vanhempien eron kokenut ei haluaisi, että vanhemmat olisi vielä yhdessä. En myöskään minä.
Kyllä nämä erosta syyllistäjät on todellisuudesta vieraantuneita. Kukaan ulkopuolinen ei myöskään voi tietää kaikkea, mitä kotona on tapahtunut.
Minä taas haluaisin.
Sen sijaan minua riepoteltiin perheestä toiseen koko lapsuus, isäpuolia ja äitipuolia ja ties ketä. Todellakin olisin vaan halunnut sen oman ydinperheeni takaisin.
Niin, jos mietit vaihtoehtona sitä, että vanhemmillasi olisi ollut toimiva parisuhde.
Mutta entä jos mietit vaihtoehtona jatkuvaa riitaa kotona, tai vähintään sitä painostavaa tunnelmaa joka tulee kun vanhemmat eivät vois enää sietää toisiaan, mutta pitävät lapsen takia kulisseja pystyssä?Mitään uusia kumppaneita itse en ole edes vielä mieti.
Mutta jos joku elämääni tulisi, niin tapailisin kyllä pitkään, ennenkuin edes harkitsisin lapselle esittelemistä.Ei ne seuraavatkaan suhteet toimivia ollut, samat tappelut ja ongelmat niissäkin odotti. Mielummin olisin kuunnellut sitä sitten ydinperheessä.
Noita ikuisia onnen etsijöitä löytyy eniten naisista. Mikään ei ole tarpeeksi hyvä, mutta pitää kokeilla ja etsiä olisko toinen vielä parempi kuin entinen.
Tämä ilmiö löytyy kuulema tinderistä. Etsitään ja valkataan et jos löytyi vielä parempi kuin tuo vaikuttaa olevan.
Näitä on tullut paljon vastaan, valitettavasti. Tällekin yhden naisen miehelle on kertynyt ja toistakymmentä parisuhdetta, kun en naisille enää alkuhuuman jälkeen riitäkään. Olen kai lopulta liian harmaa, mutta olen sitä kyllä rehellisesti alusta asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli ero, kun vaimoni tutustui eronneeseen naiseen joka oli löytänyt uuden "paremman" parisuhteen. Omassamme ei ollut muuta vikaa kuin liika tavallisuus (vaimon mielestä) ja tylsyys.
Ero rikkoi niin ydinperheemme kuin minutkin. Ex vaimo ei myönnä virhettään, mutta vetelee masennuslääkkeitä ja elää yksin kaupungin vuokra-asunnossa. Lapset vuoroviikoin. Takaisin en toki ottaisikaan, vaikka olinkin onnellinen hänen kanssaan eroon saakka.
Tämä em. eronnut nainen kävi pitkään pariterapiassa tämän uuden "paremman" miehensä kanssa ja aika hunningolla näyttävät elävän omine ja toistensa lapsineen. Elämä vain näytti exäni silmiin mielenkiintoisemmalta kuin totuus oli.
Älä viitsi valehdella itsellesi. Vaimosi on ollut onneton. Ehkä sinulle ei pysty siitä puhumaan tai ehkä et ”muista”.
Nyt ainakin on onneton. Näkyy ihan kaikesta.
En tiedä muiden elämästä, mutta sen tiedän, että jos olisimme eronneet, kun lapsemme olivat pieniä, heistä ei olisi tullut tasapainoisia aikuisia. Emme eronneet, vaikka onnen loisketta ei ole aina ollut. Kannatti ja aikuiset lapsemme kiittävät. Avioliitto on kestävyyslaji, jossa toinen on hyväksyttävä sellaisena kuin on eikä itselle voi mitään vaatia, vaan aina pitää ajatella myös toisen parasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli ero, kun vaimoni tutustui eronneeseen naiseen joka oli löytänyt uuden "paremman" parisuhteen. Omassamme ei ollut muuta vikaa kuin liika tavallisuus (vaimon mielestä) ja tylsyys.
Ero rikkoi niin ydinperheemme kuin minutkin. Ex vaimo ei myönnä virhettään, mutta vetelee masennuslääkkeitä ja elää yksin kaupungin vuokra-asunnossa. Lapset vuoroviikoin. Takaisin en toki ottaisikaan, vaikka olinkin onnellinen hänen kanssaan eroon saakka.
Tämä em. eronnut nainen kävi pitkään pariterapiassa tämän uuden "paremman" miehensä kanssa ja aika hunningolla näyttävät elävän omine ja toistensa lapsineen. Elämä vain näytti exäni silmiin mielenkiintoisemmalta kuin totuus oli.
Älä viitsi valehdella itsellesi. Vaimosi on ollut onneton. Ehkä sinulle ei pysty siitä puhumaan tai ehkä et ”muista”.
Niinpä tietenkin. Miehen vika sen täytyi olla.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä muiden elämästä, mutta sen tiedän, että jos olisimme eronneet, kun lapsemme olivat pieniä, heistä ei olisi tullut tasapainoisia aikuisia. Emme eronneet, vaikka onnen loisketta ei ole aina ollut. Kannatti ja aikuiset lapsemme kiittävät. Avioliitto on kestävyyslaji, jossa toinen on hyväksyttävä sellaisena kuin on eikä itselle voi mitään vaatia, vaan aina pitää ajatella myös toisen parasta.
Omat vanhempani erosivat ja se oli hyvä päätös. Älä puhu muiden puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumma kyllä kukaan tuntemani vanhempien eron kokenut ei haluaisi, että vanhemmat olisi vielä yhdessä. En myöskään minä.
Kyllä nämä erosta syyllistäjät on todellisuudesta vieraantuneita. Kukaan ulkopuolinen ei myöskään voi tietää kaikkea, mitä kotona on tapahtunut.
Minä taas haluaisin.
Sen sijaan minua riepoteltiin perheestä toiseen koko lapsuus, isäpuolia ja äitipuolia ja ties ketä. Todellakin olisin vaan halunnut sen oman ydinperheeni takaisin.
Niin, jos mietit vaihtoehtona sitä, että vanhemmillasi olisi ollut toimiva parisuhde.
Mutta entä jos mietit vaihtoehtona jatkuvaa riitaa kotona, tai vähintään sitä painostavaa tunnelmaa joka tulee kun vanhemmat eivät vois enää sietää toisiaan, mutta pitävät lapsen takia kulisseja pystyssä?Mitään uusia kumppaneita itse en ole edes vielä mieti.
Mutta jos joku elämääni tulisi, niin tapailisin kyllä pitkään, ennenkuin edes harkitsisin lapselle esittelemistä.Ei ne seuraavatkaan suhteet toimivia ollut, samat tappelut ja ongelmat niissäkin odotti. Mielummin olisin kuunnellut sitä sitten ydinperheessä.
Noita ikuisia onnen etsijöitä löytyy eniten naisista. Mikään ei ole tarpeeksi hyvä, mutta pitää kokeilla ja etsiä olisko toinen vielä parempi kuin entinen.
Tämä ilmiö löytyy kuulema tinderistä. Etsitään ja valkataan et jos löytyi vielä parempi kuin tuo vaikuttaa olevan.Näitä on tullut paljon vastaan, valitettavasti. Tällekin yhden naisen miehelle on kertynyt ja toistakymmentä parisuhdetta, kun en naisille enää alkuhuuman jälkeen riitäkään. Olen kai lopulta liian harmaa, mutta olen sitä kyllä rehellisesti alusta asti.
Jos oma elämä on harmaata tai jopa huonoa, niin siihen etsitään sitten sitä parantajaa puolisosta. Ja kun alkuhuuman jälkeen huomataankin, että ei se siitä juurikaan parantunut niin erohan se on edessä.
Avain onnelliseen parisuhteeseen ja avioliittoon on siinä, ettei kuluteta sitä puolison naamaa liikaa. Pitäisi olla aina iloinen kun pitkästä aikaa näkee toisen kotiin tullessa. Ääriesimerkkinä kaksi sohvaperunan taipumuksia omaavaa työtöntä kun pistetään samaan kaksioon kuluttamaan aikaa, niin aika kova henkinen side saa olla että siinä ei hermot mene toiseen jonkun ajan sisään.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä muiden elämästä, mutta sen tiedän, että jos olisimme eronneet, kun lapsemme olivat pieniä, heistä ei olisi tullut tasapainoisia aikuisia. Emme eronneet, vaikka onnen loisketta ei ole aina ollut. Kannatti ja aikuiset lapsemme kiittävät. Avioliitto on kestävyyslaji, jossa toinen on hyväksyttävä sellaisena kuin on eikä itselle voi mitään vaatia, vaan aina pitää ajatella myös toisen parasta.
Kahden ihmisen pitäisi ajatella näin. Se ei riitä että yksi ajattelee näin.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä muiden elämästä, mutta sen tiedän, että jos olisimme eronneet, kun lapsemme olivat pieniä, heistä ei olisi tullut tasapainoisia aikuisia. Emme eronneet, vaikka onnen loisketta ei ole aina ollut. Kannatti ja aikuiset lapsemme kiittävät. Avioliitto on kestävyyslaji, jossa toinen on hyväksyttävä sellaisena kuin on eikä itselle voi mitään vaatia, vaan aina pitää ajatella myös toisen parasta.
Sitten teillä on hyvä ja terveellä pohjalla lepäävä suhde. Kaikilla ei ole.
Ihmettelen ennemminkin sitä, että miten h*lvetissä aikuiset eivät osaa suurelta osin istua alas ja puhua. Kertoa, mikä ärsyttää. Kertoa, mikä tuntuu hyvältä. Joustaa. Tasapuolisesti.
Jos on tehty lapsia, pitäisi löytyä myös tahtoa yrittää. Kaikesta pitäisi pystyä puhumaan.
Itse olisin sillä kannalla, että seurakunta saisi tarjota kuurin parisuhdeterapiaa häiden jälkeen esim. vuoden halukkaille.
Samoin lapsettomat, keskenmenon tai muuten menetyksen kokeneet ja vauvan saaneet ansaitsisivat keskustelua niin yksin, kuin parina.
Ja kyllä, maksaa valtiolle. Ei nämä erot, masennukset ja lasten ongelmatkaan ilmaisia ole. Olisi järkevämpää hoitaa ajoissa sitä, mikä voi olla tulossa, kuin paikata niitä jälkiä, mitä tuli jo.
Itsekkyys ei kuulu ääliömäisessä mittakaavassa parisuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli ero, kun vaimoni tutustui eronneeseen naiseen joka oli löytänyt uuden "paremman" parisuhteen. Omassamme ei ollut muuta vikaa kuin liika tavallisuus (vaimon mielestä) ja tylsyys.
Ero rikkoi niin ydinperheemme kuin minutkin. Ex vaimo ei myönnä virhettään, mutta vetelee masennuslääkkeitä ja elää yksin kaupungin vuokra-asunnossa. Lapset vuoroviikoin. Takaisin en toki ottaisikaan, vaikka olinkin onnellinen hänen kanssaan eroon saakka.
Tämä em. eronnut nainen kävi pitkään pariterapiassa tämän uuden "paremman" miehensä kanssa ja aika hunningolla näyttävät elävän omine ja toistensa lapsineen. Elämä vain näytti exäni silmiin mielenkiintoisemmalta kuin totuus oli.
Älä viitsi valehdella itsellesi. Vaimosi on ollut onneton. Ehkä sinulle ei pysty siitä puhumaan tai ehkä et ”muista”.
Niinpä tietenkin. Miehen vika sen täytyi olla.
Miehellä on tässä tilaisuus miettiä mikä oli hänen osuutensa asiaan. Se aivan varmasti oli suurempi osuus kuin naisen ystävän osuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulumaailmassa töitä tehneenä on valitettavan selvää, että useimmat ongelmaiset lapset ja nuoret tulevat avioeroperheistä. Jos tätä ei suostuta tunnustamaan ja myöntämään niin myöskään niitä lapsia ei pystytä auttamaan ja tukemaan tarpeeksi.
Entä ne lapset, jotka joutuvat elämään epätervettä elämää ydinperheissä? Pärjäävät loistavasti ilman mitään ongelmia? Olisiko mahollista, että ongelmat ilmenevät myöhemmässä vaiheessa elämää ja voiko kaikkea edes tutkia luetettavasti?
Olisitko sinä valmis sanomaan ihmisille,jotka kärsivät parisuhteissaan, että on vain kestettävä yhdessä, oli mikä tilanne hyvänsä?
Jokainen saa tehdä omat ratkaisunsa, mutta kannattaa oikeasti joskus rehellisesti miettiä että onko ne tehty lasten etua ajatellen. Varmasti on, jos kumppani on huumeidenkäyttäjä, väkivaltainen jne jne mutta on varmasti myös paljon tapauksia, jossa avioero rikkoo lapsen elämän ja vie pysyvyyden ja turvallisuudentunteen. Se on monen lapsen elämän pahin kriisi, jota ei saa mitenkään vähätellä. Moni lapsi tarvitsisi terapiaa avioeron jälkeen, mutta se vaatisi vanhemmalta sen myöntämistä että ero oli lapselle rankkaa ja siksi niin ei useinkaan tapahdu.
Olen kanssasi samaa mieltä, ettei eron vaikutusta lapseen pidä vähätellä. Minusta sen terapian sijaan voisi riittää lapsen kanssa avoin keskustelu asiasta ja saa näyttää eron aiheuttamat surun ja vihankin tunteet. Toisille se ero voi olla myös kauan odotettu ja iloinen asia, eikä vaadi niin paljon työstämistä. Kun lapsi saa kertoa avoimesti tunteistaan, niin silloin on varmasti helpompi hyväksyä asia.
Vanhemmille voi useinkin jäädä kuva, että ero on kauan odotettu ja iloinen asia, mutta se kyllä johtuu yleensä ihan siitä, että lapset tsemppaavat vanhempiensa takia. He eivät halua tuottaa siinä hetkessä vanhemmilleen lisää stressiä ja ahdistusta ja niin ne lapsen tunteet jää sitten kokonaan käsittelemättä. Lapsi alkaa silloin kannattelemaan vanhempiaan eikä toistepäin.
Tarkoitin tilanteita kun se ero on oikeasti iloinen asia lapsille. Jos minä olisin joutunut lapsena katselemaan kun äitiäni piestään, niin tiedän, että olisin ollut aidosti onnellinen erosta. Näin ei siis ole minulle käynyt, mutta paljon on niitä joille on. Tämä oli vain yksi esimerkki ja niitähän riittäisi vaikka miten paljon erilaisia.
Väkivaltaisessa perheessä elänyt lapsi on kyllä jo lähtökohtaisesti traumatisoitunut ja tarvitsee terapiaa. Väkivallan näkeminen tai kokeminen perheessä on lapsen kehitykselle erittäin vaarallista.
Pitäisikö se ongelma jotenkin kaivamalla kaivaa, jos vanhempi ei sitä havaitse ja lapsi kertoo voivansa ihan hyvin? Täällä on aika monta eroperheessä elänyttä nytkin sanomassa että eivät kärsineet erosta. Pitäisikö alkaa jotenkin oikein urakalla miettimään että miten kauheasti oikeasti kärsikin, ei vaan ennemmin huomannut?