Koska siihen lapsettomaan elämään kyllästyy?

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 12:48"]

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 12:41"]

Olen kolmikymppinen parisuhteessa elävä nainen ja nautin vapaasta ja mukavasta elämästäni, joka tuntuu paranevan vuosi vuodelta. 

[/quote]

Tämän alun allekirjoitan. Jatko meneekin sitten ihan erilailla. Olen aina tiennyt haluavani lapsia, mutta nautin liikaa helposta elämästäni ja lähipiirin raadolliset kuvaukset pikkulapsiperhe-elämästä ja sen vaikutuksesta parisuhteeseen kauhistuttavat. Kauan uskallan vielä odottaa vauvakuumetta? Entä jos sitä ei tulekaan? Missä vaiheessa pitää vaan ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa tekemään niitä, koska ikävuodet vaan tulevat vastaan ja tiedän lopulta katuisin syvästi jos lapset jäisivät tekemättä. Tuleeko sitä "täydellistä aikaa" tehdä lapsia koskaan, jos sitä rupeaa odottamaan?

[/quote]

Mulla itsellä ei ole ollut vauvakuumetta ennen lapsia. Olen kärsinyt vauvakuumeesta kahdesti, esikoisen ollessa vauva ja nyt kuopuksen ollessa vauva. Lapset ollaan "tehty" päätöksellä, että nyt "tehdään" lapsi ja nyt sitten toinen (enempää ei ole suunnitteilla, mikä tuntuu surulliselta nyt vauvakuumeen kourissa, mutta tuskin enää myöhemmin).

Mä en usko, että täydellistä aikaa lapsille olisikaan, paitsi nyt ehkä niillä, joilla on noita voimakkaampia vauvakuumeita. Aina tuntuu, että voisi tehdä vielä jotain ennen lapsia. Jos nyt kuitenkin siihen haluaa lähteä, pitää vain uskaltaa hypätä sinne syvään päähän.

Se, mitä näkee ja kuulee muiden lapsiperheistä, ei kuitenkaan vastaa sitä, miltä se itsestä tuntuu. Harvemmin sitä tulee kerrottua ääneen, miten onnellinen on lapsistaan, se tuntuu jotenkin... sopimattomalta. En tiedä miksi! Ehkä jonkinlaisen häivähdyksen siitä onnesta voi saada siitä, kun näkee jonkun äidin onnittelevan tulevaa äitiä raskaudesta. Mä en itse esikoisena ymmärtänyt, miksi jotkut liikuttuivat kyyneliin asti, kun kerroimme raskausuutiset, mutta nyt ymmärrän.

Lapsiarki on paikoitellen rankkaa, mutta ei se ole niin kamalaa kuin se ulkopuolelta näyttää. Ulkopuolelta näkee vain sen vaivan, kiireen ja häsläyksen, mutta ei tunne niitä positiivisia tunteita, joita lapset herättävät.

Etenkin vauva-aika on rankkaa parisuhteen kannalta (ei kaikille kuulemma, mutta tosi monille on). Auttaa ehkä vähän, jos molemmat osapuolet ymmärtävät sen etukäteen. Esim. nyt mulla on tosi paljon sellaisia tunteita, että INHOAN miestäni. Tiedän kuitenkin viime kerran kokemuksesta, että se on ohimenevää ja jostain syystä kuuluu tähän vaiheeseen. Ei se kivaa ole siltikään.

Nämä ovat isoja kysymyksiä, joihin ei ole mitään oikeita vastauksia. Tässä kuitenkin minun kokemukseni asiasta! Suosittelen keskustelemaan puolisosi kanssa aiheesta :) 

2

5 jatkaa: Minusta tuntuu että mitä vanhemmaksi tulee ja kuuntelee kavereiden sadattelua milloin raskaasta vauva-ajasta, uhmaiästä, koulukiusaamisesta, tottelemattomuudesta, teinien raivareista ja valehtelusta, ym. ym. sitä onnellisemmaksi tulee omasta valinnastaan. Helppo elämä ei ole mikään häpeä vaan valinta siinä kuin vanhemmuuskin... Jokainen tyylillään. :)

Jos mitään olen oppinut elämässä niin odottamaan jotain ahaa -elämystä ei kannata jäädä. On kuin joukkoharhaa että on jokin hyvä optimaalinen aika kun lapsia kannattaa hankkia. Ja jo "hankkimisella" tehdään asiasta itsestäänselvyys. Entäs sitten kun ei mene kuin suunnittelee. Elämä heittää usein myös vastoinkäymisiä vastaan. Mites sitten suu pannaan. On biologinen fakta että se optimaalinen ikkuna lastenteolle voi sulkeutua myös pähkäilemällä jos itse lapsia haluaa synnyttää. Täydellistä aikaa ei tule. Täydellisiä lapsia todennäköisesti tulee, ja rakkautta. Mutta ei niitä pakko ole väsätä kun kaikesta tehdään niin hemmetin hankalaa, voi elämän onnellisuusaste muuttua ja jopa romahtaa, tai sitten kasvaa ihmisenä entistä onnellisemmaksi eikä voi käsittää noita pähkäilyjä enää lainkaan, kai tuo pähkäily kuuluu lapsettomaan elämänvaiheeseen vaikka moni kivenkovaan väittää että on valintansa tehnyt eikä se muuksi muutu, mikä häpeä se on jos mieli muuttuu kysyn vaan..

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 12:57"]

Jos "vähän kuumottaa" niin tarkoittaako se sitä ettei ole itsestän varma tai pelkää että muuttaa mielensä ja se on jokin häpeä? 

[/quote]

Se tarkoittaa, etten varsinaisesti haluaisi muuttaa asiassa mieltäni. Lapseton elämäni on kivaa, ja minulla riittää nyt aikaa ja jaksamista tehdä itselleni tärkeitä juttuja. Luonteeni perusteella tämä sopii minulle paljon paremmin kuin lapsiperhearki. Kuitenkin tämän palstan perusteella saatan yhtäkkiä alkaa haluta omaa lasta, ja ilmeisesti tämä halu voi sumentaa kaiken järkevän ajattelun. -ap

Saanko kysyä, miksi viestini saa alapeukkuja? Onko niin, että otsikon kysymykseen on yksi oikea vastaus, ja minä vastasin väärin?

2

No jos "tietää", että haluaa lapsia joskus, niin sitten vain töpinäksi. Parasta aikaa saada lapsia ei ole: jos sitä jää odottelemaan, niin saa odotella lopun ikäänsä. Ja tiedäthän, että biologia tulee pian vastaan ainakin naisilla, eli jo n. kolmenkymmenen jälkeen saakin jo tosissaan yrittää ja mahdollisesti kärsiä rankat lapsettomuushoidot eikä sittenkään välttämättä onnistu. 

Haluaisin nyt muistuttaa rakkaita palstailijoita sellaisesta asiasta, että se kammoksuttu pikkulapsiaika kestää vain oman aikansa, n. 5 vuotta. Eikä ne lapset välttämättä ole niin vaikeitakaan kuin pelotellaan, kaikki voi  sujua ihan sutjakkaasti (minulla ainakin sujui). Jos vanhemmalla on tarpeeksi malttia ja ymmärrystä kasvattaa lapsi oikealla tavalla perheen jäseneksi, niin lapsi oppii huolehtimaan osuutensa kodin töistä. Jossain vaiheessa koittaa sekin aika, kun alkaa pelätä aikustuvan murusensa lähtöä maailmalle: itsekö nyt pitää lämmittää sauna, leikata nurmikko, kolata lumet, ja kuka meitä nyt auttaisi tietokoneongelmissa?

Ja lopuksi, kenenkään ei ole pakko tehdä lapsia. Jos "tietää", ettei niitä halua, niin sitten vain röörit poikki ja sillä selvä. Tässä maassa on vapaus valita, se ei kuulu kenellekään tekeekö/saako lapsia vai ei.

Normaali ihminen kyllästyy siihen n. 25-vuotiaana. Toista on paatokselliset ikiteinit.

Minua alkoi kyllästyttää 36 vuotiaana. Pari vuotta vielä meni miettiessä ja kuulostellessa. Onneksi kävi tuuri ja tärppäsi heti yrityksen alussa. Sain rakkaan lapseni 39-vuotiaana ja täytyy sanoa, että iso osa itsestäni olisi jäänyt minulle tutustumatta, jos en olisi kokenut äitiyttä. Missään kohtaa ei ole kaduttanutta. Lapseni on minulla tärkeintä ja rakkainta maailmassa. Näin en olisi vielä kolmekymppisenä uskonut koskaan sanovani. Tsemppiä ja viisautta sinulle valintasi kanssa.

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 13:09"]

No jos "tietää", että haluaa lapsia joskus, niin sitten vain töpinäksi. Parasta aikaa saada lapsia ei ole: jos sitä jää odottelemaan, niin saa odotella lopun ikäänsä. Ja tiedäthän, että biologia tulee pian vastaan ainakin naisilla, eli jo n. kolmenkymmenen jälkeen saakin jo tosissaan yrittää ja mahdollisesti kärsiä rankat lapsettomuushoidot eikä sittenkään välttämättä onnistu. 

[/quote]

Pahoittelen, että olin epäselvä. Minulla ei siis ole koskaan ollut halua hankkia lapsia. Kysyn tässä, kuinka kauaksi aikaa tätä halua kannattaa mahdollisesti jäädä odottelemaan. Ilmeisesti sellainen kun voi iskeä uskoontulon tavoin milloin tahansa. -ap

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 13:09"]

Haluaisin nyt muistuttaa rakkaita palstailijoita sellaisesta asiasta, että se kammoksuttu pikkulapsiaika kestää vain oman aikansa, n. 5 vuotta. 

[/quote]

Puhumattakaan siitä, että vauva- ja pikkulapsiajasta voi myös nauttia, vaikka se olisi välillä raskastakin. Vaikka joudun heräilemään yöllä vauvan takia, voin silti nauttia vauvasta. Ja vaikka uhmaikäinen on välillä äärimmäisen rasittava, on meillä silti mukaviakin hetkiä.

2

Ystäväni mies lähti toisen naisen matkaan n. 45 vuotiaana. Olivat nuorena yhdessä päättäneet, että ei lapsia. No mies tulikin toisiin aatoksiin kun olivat kummatkin n. 45. Otti nuoremman naisen .... Joka voi siis saada vielä lapsia.

Ystäväni jäi yksin. Olivat elelleet sellaista aikuisen lapsettoman parin elämää, lähipiirissä pariskuntia samassa tilanteessa. Samassa loppui yhteydenpito näihin tuttavapariskuntiin.

Ystäväni on nyt tosi surullinen siitä, että ei ole lapsia. Ei olisi niin yksinäinen olo. Minulla on oma perhe ja lapsia, joten en aina ehdi keskittyä häneen. Enkä koskaan olevani hänen holhoojansa, koska ei heitä ole koskaan minun elämäni kiinnostanutkaan kun on niitä lapsiakin.

Mutta 45 v. on myöhäistä katua. Jos siis asia vähänkään mietityttää, niin tehkää Se lapsi.

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 13:11"]

Minua alkoi kyllästyttää 36 vuotiaana. Pari vuotta vielä meni miettiessä ja kuulostellessa. Onneksi kävi tuuri ja tärppäsi heti yrityksen alussa. Sain rakkaan lapseni 39-vuotiaana ja täytyy sanoa, että iso osa itsestäni olisi jäänyt minulle tutustumatta, jos en olisi kokenut äitiyttä. Missään kohtaa ei ole kaduttanutta. Lapseni on minulla tärkeintä ja rakkainta maailmassa. Näin en olisi vielä kolmekymppisenä uskonut koskaan sanovani. Tsemppiä ja viisautta sinulle valintasi kanssa.

[/quote]

Millä tavalla se kyllästyminen näkyi? Menikö se niin, että elämästäsi tuntui puuttuvan jotakin, ja lapsi alkoi tuntua hyvältä tavalta lisätä siihen? Vai tuliko ensin halu aada lapsi, ja elämänmuutos alkoi sitten tuntua hyväksyttävältä? -ap

Olihan se lapseton arki mukavaa ja helppoa ja viihdyin oikein hyvin. Nyt on lapsi ja elämä on vielä antoisampaa. Ei aina helppoa, mutta ehdottomasti hyvää.  Itsekin tulee helposti lapsettomille kerrottua perusnegatiiviset jutut, koska tuntuisi hölmöltä kertoa siitä kaikesta hyvästä mitä on saanut, etteivät vaan  luule että käännytän heitä tai jos takana onkin tahaton lapsettomuuus.

Itse mietin nyt että mitä tekisin jos ei olisi lasta? Kävisin töissä, jumpassa, makoilisin sohvalla ja lomilla matkustelisin. Oikein mukavaa ja kivaa, mutta koko loppu elämän ajan. ...

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 13:13"]

Ystäväni mies lähti toisen naisen matkaan n. 45 vuotiaana. Olivat nuorena yhdessä päättäneet, että ei lapsia. No mies tulikin toisiin aatoksiin kun olivat kummatkin n. 45. Otti nuoremman naisen .... Joka voi siis saada vielä lapsia. Ystäväni jäi yksin. Olivat elelleet sellaista aikuisen lapsettoman parin elämää, lähipiirissä pariskuntia samassa tilanteessa. Samassa loppui yhteydenpito näihin tuttavapariskuntiin. Ystäväni on nyt tosi surullinen siitä, että ei ole lapsia. Ei olisi niin yksinäinen olo. Minulla on oma perhe ja lapsia, joten en aina ehdi keskittyä häneen. Enkä koskaan olevani hänen holhoojansa, koska ei heitä ole koskaan minun elämäni kiinnostanutkaan kun on niitä lapsiakin. Mutta 45 v. on myöhäistä katua. Jos siis asia vähänkään mietityttää, niin tehkää Se lapsi.

[/quote]

Ihan kuin aikuisella ihmisellä ei olisi miehen lisäksi mitään muita kontakteja? Minulla on ainakin laaja ystäväpiiri, sisaruksia, sukulaisia jne. En todellakaan tarvitsisi mitään lasta minulle seuraa pitämään vaikka miehestäni päättäisin erotakin! :D 

Ei minullakaan ole ollut mitään vauvakuumetta. Mutta 32 vuotiaana pohdin asiaa järkiperäisesti ja toki asiaan vaikutti yhden silloisen työkaverin, 50 v., toteamus siitä että häntä kaduttaa nyt Se ettei ole lapsia.

Ajattelin että noin voi käydä mulle myös. Eli tein lapsen. Ja onneksi tein. Niin hienoa ja on antanut minulle niin paljon. Ei kaduta yhtään. Nyt tyttö on jo 15 v. Ja edelleekin niin kivaa että on tuo lapsi.

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 13:13"]

Jos siis asia vähänkään mietityttää, niin tehkää Se lapsi.

[/quote]

En ole hankkimassa lasta nyt, kun minulla ei ole mitään halua saada lasta, eikä myöskään lapsen hankkimiselle myötämielistä kumppania. (Mieheni ei myöskään halua lapsia.) Mietin, pitäisikö minun jäädä odottamaan mieleni yllättävää muuttumista, vai voisinko hakeutua sterilisaatioon. -ap

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 13:14"]

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 13:11"]

Minua alkoi kyllästyttää 36 vuotiaana. Pari vuotta vielä meni miettiessä ja kuulostellessa. Onneksi kävi tuuri ja tärppäsi heti yrityksen alussa. Sain rakkaan lapseni 39-vuotiaana ja täytyy sanoa, että iso osa itsestäni olisi jäänyt minulle tutustumatta, jos en olisi kokenut äitiyttä. Missään kohtaa ei ole kaduttanutta. Lapseni on minulla tärkeintä ja rakkainta maailmassa. Näin en olisi vielä kolmekymppisenä uskonut koskaan sanovani. Tsemppiä ja viisautta sinulle valintasi kanssa.

[/quote]

Millä tavalla se kyllästyminen näkyi? Menikö se niin, että elämästäsi tuntui puuttuvan jotakin, ja lapsi alkoi tuntua hyvältä tavalta lisätä siihen? Vai tuliko ensin halu aada lapsi, ja elämänmuutos alkoi sitten tuntua hyväksyttävältä? -ap

[/quot

kyllä se minulla alkoi siitä, että elämästä tuntui jotain puuttuvan. Tuntui ettei hyvä parisuhde, ystävät, työ ja matkustelu antaneet enää tarpeeksi sisältöä. Toki oisi voinut vaikka tempaista itsensä irti kaikesta ja lähteä reppureissaajaksi kiertämään maailmaa, mutta minun kohdallani se ei tullut kysymykseenkään. Sen vaan jotenkin tiesi sisimmässään, että tyhjä tila on lapsen kokoinen. Odottele vielä ja kuulostele. Uskon, että tiedät kun sopiva aika on.

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 13:16"][quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 13:13"]

Ystäväni mies lähti toisen naisen matkaan n. 45 vuotiaana. Olivat nuorena yhdessä päättäneet, että ei lapsia. No mies tulikin toisiin aatoksiin kun olivat kummatkin n. 45. Otti nuoremman naisen .... Joka voi siis saada vielä lapsia. Ystäväni jäi yksin. Olivat elelleet sellaista aikuisen lapsettoman parin elämää, lähipiirissä pariskuntia samassa tilanteessa. Samassa loppui yhteydenpito näihin tuttavapariskuntiin. Ystäväni on nyt tosi surullinen siitä, että ei ole lapsia. Ei olisi niin yksinäinen olo. Minulla on oma perhe ja lapsia, joten en aina ehdi keskittyä häneen. Enkä koskaan olevani hänen holhoojansa, koska ei heitä ole koskaan minun elämäni kiinnostanutkaan kun on niitä lapsiakin. Mutta 45 v. on myöhäistä katua. Jos siis asia vähänkään mietityttää, niin tehkää Se lapsi.

[/quote]

Ihan kuin aikuisella ihmisellä ei olisi miehen lisäksi mitään muita kontakteja? Minulla on ainakin laaja ystäväpiiri, sisaruksia, sukulaisia jne. En todellakaan tarvitsisi mitään lasta minulle seuraa pitämään vaikka miehestäni päättäisin erotakin! :D 
[/quote]

Tunnen montakin aikuista naista jotka elää miehensä kautta. Ns. Yhteiset ystävät ovatkin miehen tuttavia ja kun ero tulee, kontaktit heihin loppuu. Mies alkaa uuden kumppaninsa kanssa kaveeraamaan heidän kanssaan.

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 13:10"]

Normaali ihminen kyllästyy siihen n. 25-vuotiaana. Toista on paatokselliset ikiteinit.

[/quote]

25-vuotiaana en vielä elänyt vuottakaan sellaista lapsetonta elämää, jota elän nyt. Olin vielä yliopistossa, tulevaisuus stressasi, rahaa ei ollut. Elämä on tuntunut todella omaltani vasta saatuani koulutustani vastaavan työpaikan, jossa huomasin pärjääväni oikein hyvin. Elämästä nauttiminenkin on helpompaa, kun elintaso on säällinen. -ap

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 13:22"]

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 13:16"][quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 13:13"] Ystäväni mies lähti toisen naisen matkaan n. 45 vuotiaana. Olivat nuorena yhdessä päättäneet, että ei lapsia. No mies tulikin toisiin aatoksiin kun olivat kummatkin n. 45. Otti nuoremman naisen .... Joka voi siis saada vielä lapsia. Ystäväni jäi yksin. Olivat elelleet sellaista aikuisen lapsettoman parin elämää, lähipiirissä pariskuntia samassa tilanteessa. Samassa loppui yhteydenpito näihin tuttavapariskuntiin. Ystäväni on nyt tosi surullinen siitä, että ei ole lapsia. Ei olisi niin yksinäinen olo. Minulla on oma perhe ja lapsia, joten en aina ehdi keskittyä häneen. Enkä koskaan olevani hänen holhoojansa, koska ei heitä ole koskaan minun elämäni kiinnostanutkaan kun on niitä lapsiakin. Mutta 45 v. on myöhäistä katua. Jos siis asia vähänkään mietityttää, niin tehkää Se lapsi. [/quote] Ihan kuin aikuisella ihmisellä ei olisi miehen lisäksi mitään muita kontakteja? Minulla on ainakin laaja ystäväpiiri, sisaruksia, sukulaisia jne. En todellakaan tarvitsisi mitään lasta minulle seuraa pitämään vaikka miehestäni päättäisin erotakin! :D  [/quote] Tunnen montakin aikuista naista jotka elää miehensä kautta. Ns. Yhteiset ystävät ovatkin miehen tuttavia ja kun ero tulee, kontaktit heihin loppuu. Mies alkaa uuden kumppaninsa kanssa kaveeraamaan heidän kanssaan.

[/quote]

Tuollaisessa tapauksessa naisella on kyllä henkisen vointinsa kanssa paha ongelma! Miksi kukaan luopuisi omasta suvustaan ja ystävistään miehen takia? Haluaisitko että tuollainen ihminen hankkii sitten lapsen ja alkaa elää tämän kautta?