Missä maassa elit edellisessä elämässäsi?

Jossain vaiheessa olen elänyt luultavasti jossain päin Venäjää, missä on ollut vahvat vastakohdat lämpötiloissa. Pidän kovasta pakkasesta ja helteestä. Ehkä jossain keski-Venäjällä tai Siperiassa? Muita mahdollisia on itäinen Eurooppa ja Balkan. Näiden alueiden kansanmusiikki saa minut aina itkemään jostain syystä. En tiedä miten "varma" merkki joku edellä mainittu tunnereaktio on, sillä en ole missään vaiheessa päässyt matkustamaan paikanpäälle ja kokemaan sitä paikkaa itsessään. Tällainen vahva paikan tuntu on tullut minulle vain silloin, kun ensimmäisen kerran kävin Tampereella. Jatkuvasti mielen perukoilla on kaipuu takaisin ja halu jäädä sinne. Ehkä se on vielä toteutettavissa.

Venäjällä ja itäisemmässä Euroopassa olen suurella todennäköisyydellä ollut joku tavis, ehkä korkeintaan käsityöläinen. Ehkä jonkinlainen paikallinen wikipedia, sillä tiedonkeruu on hauskaa. Jos en tavis niin sitten pappi, jolle on avauduttu vähän kaikesta.

Jokseenkin varma olen siitä, että paras ystäväni on ollut joskus kaksossisarukseni. Olemme monissa asioissa hämmentävän samankaltaisia kuin kaksoset monesti ovat. En ole tavannut ketään niin samankaltaista ihmistä hänen tapaamisensa jälkeen. Nykyinen puolisoni on tuntunut alusta lähtien äärimmäisen tutulta, mutta hänen suhteen en ole löytänyt samanlaista "ilmiselvyyttä", kuka hän on aiemmin ollut minulle. Ehkä hän on ollut puolisoni aiemminkin tai muuten läheinen, pitkäaikainen ystävä?

Nuorempana näin "kuvan" itsestäni kolmen lapsen kanssa ja tiesin, että olen kasvattanut heidät yksin. Jostain syystä se oli mustavalkoinen potrettivalokuva tyyliin 1800-1900-luku. Kuuluukohan tämä kuva sitten siihen Tampere-aikaan? Näin tämän kuvan kauan ennen Tampereella käymistä.

Näitä on mielenkiintoisia pohtia, vaikka täysin en pystyisikään kaikkeen uskomaan.

En muista edellisestä mutta tulevan kyllä tunnen jo nyt, elän kuulemma marsissa.

Suomessa 1800-luvulla jossakin muussa kaupungissa kuin Helsingissä. Olin kai joku vammaisten (sokeiden, kuurojen) lasten koulun opettaja ja nainen. Musta pitkä puku ja nuttura. Olin naimaton, mutta tein urani lasten parissa.

Luleåssa 1800-luvulla apteekkarina

Olin Jeesus, leikin Otavan tähdistön kanssa, Jumala oli isäni ja on edelleen.

Mikä-Mikä-Maassa - oli aika paljon nastempi reissu.

Uskoisin joku idän maa kun kulttuuri on aina kiinnostanut. esim korea, japani, kiina yms.

Olin Itämaan Tietäjä.

Englantu, Englanti, Skotlanti, Lontoo, jiskus harvoin Yhdysvallat...

Huomaa kyllä, mikä on ainoa vieras kieli, mitä Suomessa enää osataan.

Kommentti n:o 70:lle:

Marie-Antoinette, tämä nimi tuli minulle vahvasti mieleeni, kun luin tekstisi. Googletin tuon nimen, ja hänen elämänsä päättyi giljotiinilla mestaamiseen, jonne hän asteli ylväästi. - En ole mikään selvänäkijä, joskus harvoin jotain pieniä ennustuksia vain ollut, mutta tämä nousi nyt hyvin voimakkaasti mieleeni. En myöskään tiedä, elikö hän renessanssiajalla, googlettamalla löytynee lisää.

- Menneet elämät ovat kiehtovia.

Australiassa. Olin nuori aboriginaali mies. 

Asuin kivitalossa meren rannalla Irlannissa.

Rakastan tuulta ja meren tyrskyjä, karua luontoa.

Silloin olen onnellinen

Edellinen elämä. Saaks sanoo jos on 1980 -luvulta se edellinen elämä ja oikeasti on  syntynyt  vuonna 2002?

Mistä lähtien se aletaan laskea? Saako olla Pohjois-maista?

Vierailija kirjoitti:

Englantu, Englanti, Skotlanti, Lontoo, jiskus harvoin Yhdysvallat...

Huomaa kyllä, mikä on ainoa vieras kieli, mitä Suomessa enää osataan.

Ruotsi?

Nuoresta saakka olen tuntenut, että olen elänyt Afrikassa, jossain Länsi-Afrikassa, ehkä Nigeriassa. En ollut edes nähnyt yhtään afrikkalaista silloin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olin aatelistyttö Ranskassa. Kuolin kun olin 6v.

Asuin isossa kartanossa maaseudulla. Minulla joko ei ollut äitiä tai ainakin suhde äitiini oli hyvin etäinen, kuten myös isääni.

Kuolin ilmeisesti vallankumouksessa?

Kun he tulivat hakemaan minua huoneestani, lähdin kyselemättä heidän mukaansa, koska olin tottunut siihen, että ympärilläni oli paljon nimetöntä palveluskuntaa. En siis osannut pelätä vieraita ihmisiä tai kaivata äitiä.

Muistan katselleeni jalkojani kun juoksin miehen otteessa. Minulla oli kermanvaaleat silkkikengät.

Minulla oli leveähelmainen paksusta satiinista tehty mekko ja oli hankala juosta se päällä. Yritin varjella mekon alta pursuavaa "pitsivyöryä" tahriintumasta maata vasten.

Mnulta viillettiin kurkku auki. Kuolin melkein samantien. En ehtinyt tuntea pelkoa tai kipua vain hetkellisen "jäisen tunteen" ja tukehtumisen tunteen.

Muistan huoneeni, muhkea sänky, pukeutumispöytä ja sen yllä suuri kultakehyksinen soikea peili.

Nykyaikana, ennen kun sain tämän selville, minä olin lapsesta asti tuntenut voimakasta vetoa ranskan kieleen. Edistyin siinä ällistyttävän nopeasti vaikka en muutoin ollut se "terävin kynä penaalissa". En ole korkeasti koulutettu ym.

Kun olen matkustellut Euroopassa, ihmiset olettavat että olen ranskalainen jo kasvonpiirteiden takia.

Olen aina inhonnut veitsiä ja pyörryttää esim. jos saan haavan ja en pysty katselemaan elokuvia, missä ihmisiä viillellään tms.

Minulla on syntymämerkki, karhea arventapainen kaulavaltimon kohdalla.

Mä olen miettinyt välillä tätä, kun puhutaan syntymämerkkien kertovan kuolintavasta edellisessä elämässä. Ohimollani on sellainen, ja mietin olisinko saanut luodin.

Minulla on taas ollut vauvasta asti pieni luomi vasemmassa kädessä lähellä taitekohtaa. En tiedä sitten mitä se voisi merkitä. Samalla päässäni koloja ja kuoppia. Saumakohdat tuntuvat hyvin ja niiden risteyskohdassa on kuoppa. Otsassani kulkee myös halkeama (sellainen tuntuva ja selvä), edestä katsottuna oikealta vasempaan silmäkulmaan. Tämä siis kallossa ja ei haittaa muuten, mutta tuntuu kun koskee. En ole päätäni koskaan luokannut ja siinä mielessä mietin miksi olen täynnä kolhuja silti. Samalla kroppa vähän eri paria ja toinen käsi ja jalka vähän pienemmät.

Perheeni historiaan kuuluu se, kun mummuni äiti kuoli pari päivää synnytyksen jälkeen. Mummu jäi henkiin osin senkin takia, että sai hoitoa läheisiltä sukulaisnaisilta. Mummuni isä jäi lasten kanssa aluksi yksin ja köyhä perhe. Mietin monesti sitä, kuinka ihme se oli, että mummu selvisi kaikesta ja äitinsä ei kuollut päivääkään aiemmin ja mummu sai mahdollisuuden elämään. Samasta perheestä oli mummua ennen kuollut lapsi parivuotiaana. Tämä kuitenkin oli poika.

Olen satoja kertoja miettinyt, kuinka lähellä olisi ollut se, että se ketju olisi katkennut jo aiemmin ja emme olisi koskaan tänne syntyneet. Tarkoitan siis mummua, äitiäni ja itseäni. Pappani sukuun taas liittyy sisällisota (käyttäköön jokainen omaa termiään) ja sen vaiheet, että ketju olisi voinut katketa silloinkin. Nyt tuntuu, että minä olen se viimeinen lenkki ja en saa lapsia koskaan. Tämä oma valinta, mutta tiedän, että joskus pelottaa olla se viimeinen ja sukuni tarina päättyy osaltani.

Olin saksalainen upseeri toisessa maailmasodassa.

Tyttäreni kertoi jo aivan pienenä asuneensa ennen Ranskassa. Itseäni taas ko. maa ei vedä yhtään puoleensa. Eniten Suomen saaristo puhuttelee, vaikken ole vähääkään merihenkinen. Olen nähnyt elämäni varrella paljon unia vesistöistä; laivamatkustamisesta, veden varaan joutumisesta, hukkumisesta. Samoin myös Britannia, erityisesti pohjoinen (Skotlanti?) on lähellä sydäntä jollain oudolla tapaa.

Olin joku korkeamman tason olento, ehkä muurahainen.

Ranska, 1800-luvulla. Naimaton ylhäisöön kuuluva nainen. Paljon ihailijoita. Miehiä on tullut ja mennyt. En ollut kuitenkaan mikään huonomaineinen nainen.