Muita 70-luvulla syntyneitä, joilla traumat koululiikunnasta?

Norssissa 90-luvun alkupuolella oli poikien liikunnanopettajana kiltisti sanottuna erittäin vanhan liiton mies, jonka intohimoinen innostus telinevoimisteluun jätti varmasti pahemman luokan traumoja monelle ei-niin-hirveän-notkealle teinille.

[quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 20:51"][quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 20:36"]

 Telilevoikan. En ikinä oppinut kiepauttamaan itseäni ylös, ja maikka vain räyhäsi etten edes yritä...

Ap

[/quote]

Tarkoitatko sitä, että seistään tangon edessä ja kiepautetaan jalat edellä siihen tangolle vatsalleen? Minulle tuo oli helppoa, mutta opettaja kieltäytyi kahdesti katsomasta kun teen sen. Muistan vieläkin kuin eilisen päivän, kuinka hän kääntyi pois. Kävin pyytämässä häntä uudestaan katsomaan, ja ihan sama juttu. En voinut käsittää sitä. Vaikka osasin useimmat temput telineillä, sitä ei koskaan huomioitu numerossa.

Vihasin kaikkea koululiikuntaa inhottavien opettajien takia, mutta kotiin päästyäni hiihdin ja luistelin innokkaasti.

[/quote]

Just tota kieppiä tarkoitin :)

Ja se nöyryyttävä lenkki jolla heikompia uimareita (minä) kannateltiin pinnalla. Pakko uida merkitty ohjelma! Hrrr.....kammoa!

Nykyään osaan hyvin uida, kun kävin tekniikkakurssin aikuisena.

Ap

Joo, traumat jäi minullekin. Meidän tamburiiniope oli onneksi muuten ihan inhimillinen, mutta sen jälkeen saatiin opettajaksi syömishäiriöinen aerobic-barbie, joka oli ihan hirveä. Kaikki piti vetää äärirajoille, ei haitannut vaikka sattui. "Mitä enemmän sattuu sen enemmän palaa läskiä!".

Minullekaan ei muuten ikinä selvinnyt, mitkä ovat joukkuelajien säännöt. Luulen ettei selvinnut monelle muullekaan, koska useinhan ne pelitilanteet olivat kaaosmaisia, joissa kovaäänisin huusi mitä pitäisi tehdä ja muut sitten yrittivät sen mukaan sählätä ja juosta. :)

Olin aina ollut huono tekemään vatsalihaksia, joten opettaja motivoi minua pistämällä minut lavalle tekemään niitä yksin, muiden toimiessa yleisönä (muiden ei tarvinnut tehdä näin). En tuolloin vielä tiennyt, että yritin tehdä niitä lihasliikkeitä väärillä lihaksilla, joten eihän siitä mitään tullut. Itku kylläkin meinasi tulla. Kesti 20 vuotta ennen kuin uskalsin yrittää uudelleen. Yllätys oli melkoinen, kun tajusin että saan niitä tehtyä - en vain ollut aiemmin tiennyt että miten niitä tehdään!

Mietin vaan että onkohan kovinkaan monta jolla ei olisi jotain ikäviä muistoja koululiikunnasta? Osittain johtuu varmaan siitä että kaikki joutuvat tekemään jotain josta eivät tykkää ja eritasoisia verrataan ja kilpailutetaa keskenään..

Onkohan liikunnan opetus nykyään erilaista?

Huh, tulee monia ikäviä juttuja mieleen, kun koululiikuntaa mietin.

Eniten ihmetyttää tuo, mitä muutkin on jo kirjoittaneet, että kun sitä liikuntaa ei opetettu ollenkaan! Sanottiin vaan että tehkää ja pelatkaa, niin ne ketkä jo osasivat, olivat aina parhaita, ja ne ketkä eivät osanneet, eivät koskaan oppineetkaan.

Minulle on pahimmat traumat jääneet pesäpallosta, jota pelattiin muuten joka vitun liikuntatunti, jos ei ollut suunnilleen metrin verran lunta maassa. Olin tosi huono osumaan palloon (tietty kun lyönnin tekniikkaa ei opetettu koskaan mitenkään) ja aina omalla lyöntivuorolla tuli hienot kannustukset "yritä nyt osua edes kerran" "joo, varma palo" jne. Aikuisiällä tykypäivässä oli kerran pesäpalloa, ja ohjaajan opastuksella opin vihodin lyömään niin, että osuinkin palloon.

Minulle koululiikunnasta jäi vuosikymmenien traumat, ja olen vasta yli kolmikymppisenä löytänyt liikunnan ilon. Toivon todella, että nykyään koululiikunta olisi erilaista.

Jostain syystä tamburiinihyppely ei ole jäänyt mieleen inhokkina, vaikka ei sitä kai voi miellyttääväksikään sanoa.

Karmeimmat lajit liikuntatunneilla oli hiihto ja pesäpallo. Niitä inhoan edelleenkin, eikä tulisi mieleenkään kumpaakaan niistä harrastaa. Ja olen syntynyt jo 60-luvulla.

Sairastuin reumaan 7-vuotiaana ja tämä oli opettajilla hyvin tiedossa. Minun oli vaikea urheilla mutta liikkaopet eivät mitenkään sitä huomioineet esim. antamalla vaihtoehtoisia liikuntatehtäviä. Siellä sitten konkkasin muiden mukana nilkat paskana. Aikuisena olen vasta ymmärtänyt kuinka idiootteja opettajat olivat. Vieläkään suhteeni liikuntaan ei ole kummoinen, liikun kuitenkin reumani ehdoilla.

Eniten inhosin koululiikunnassa joukkueiden valisemista. Aina ne suosituimmat (miksi?) saivat valita joukkueen ja olin joka kerta viimeinen tai toiseksi viimeinen, mikä valittiin.

Hiihtäminen oli koulussa tuskaa, kierrettiin pururataa loskasateessa huonoilla välineillä. Nykyään tykkään hiihtää kauniissa maisemissa omaan tahtiin. Samoin on käynyt juoksemisen kanssa.

Ikävä kyllä koululiikunta ei ole kovin paljon muuttunut noista vuosista, ainakaan Tampereella. Mulla ysi- ja vitosluokkalaiset tytöt ja hyvin paljon samanlaista kuulostaa olevan.

Olen tosi pettynyt

up

siihen ei ole todellakaan panostettu koko peruskoulun olemassa olon aikana yhtään. Samaa kylmiltään tekemistä ja mitään ei opetella, suoraan vaan asiaan ja sitten sanotan, että oletpa paska.

Ajatelkaapa, miten pienillä muutoksilla voisi saada paljon aikaan liikuntatunneilla! Vähän enemmän kannustamista,  eri lajien kokeilua, opastusta yms.

Ja jos vielä kiinnitettäisiin huomiota siihen, että pääasia on yrittää, ei saada huipputuloksia.

Lapset/nuoret saattaisivat aivan eri tavalla ottaa koululiikunnan omakseen!

- ap

Minä olen vuosimallia -96, ja hyvin samankaltaisia kokemuksia on mullakin koululiikunnasta. Ihmeellistä, ettei kehitystä ole/ollut ainakaan parissa vuosikymmenessä tapahtunut.

Se toisten pilkka ja tiuskivat huudot huonompien kohdalla ja opettajan hymy ja säälivä katse :) kyllä tosiaan inspiroi yrittämään.

Ala-asteella koululiikuntaan kuului sulkeisjärjestys ja yläasteella liikuntatunneilla oli avoin valtakirja kiusata ja piinata huonompia. Silkkaa helvettiä.

Kyllä. Satakunta. Vihaan liikuntaa, itsetunto paska.

Traumoja löytyy. Koululaitos sai minut aikanaan uskomaan, että olen surkea liikunnassa. Meidän koulussa arvostusta saivat lähinnä ne, jotka harrastivat pesäpalloa tai kilpatanssia, sillä ne olivat liikunnanopen intohimon kohteita. Ei haitannut, vaikka ko. lajien lahjakkuudet lintsasivat tunneillta ja soittivat opelle suutaan, numerot olivat aina kiitettäviä. Meille muille taas mikään suoritus ei ollut riittävä. Itse olisin ollut kouluvuosina kiinnostunut esim. jääkiekosta ja jalkapallosta, sillä koin olevani niissä jopa parempi kuin liikunnallisesti lahjakkaammat oppilaat. Mutta eihän sellaisia lajeja tyttöjen liikunnassa meillä harrastettu. Kerran taidettiin kokeilla molempia. Itse haksahdin yläasteella innostumaan kuntosalilla käymisestä. Kerran kävi niin, että liikanope näki minut salilla nostelemassa puntteja. Seuraava liikuntatunti alkoikin sitten luennolla siitä, miksi ei kannata tuhlata rahojaan salimaksuihin, kun metsässä voi lenkkeillä mielin määrin ihan ilmaiseksi.

Liikunnan ilon löysin päälle parikymppisenä. Huomasin, että hiihtokin on kivaa, kun kukaan ei pakota. Pisimpään säilyi uimahallikammo, josta pääsin eroon vasta, kun tyttölapsi alkoi olla sen ikäinen, ettei tahtonut enää isän kanssa miesten puolelle. Nyt käyn uimassa viikottain ja harrastan muutenkin liikuntaa joka ikinen päivä. 

Erityisesti muistan sen kirotun tamburiinin tahdissa poukkoilun, ja argh.. Telilevoikan. En ikinä oppinut kiepauttamaan itseäni ylös, ja maikka vain räyhäsi etten edes yritä...

Ap

Ja täällä yksi. Olin lapsen pullea, ehkä hieman hitaampi kuin muut. Ja liikuntatunnit yhtä tuskaa, urheilullisia lapsia suosittiin ihan selkeästi. Liikunnasta jäi suuri kammo ja koulun jälkeen lopetinkin oikeastaan kokonaan kaiken pakollisen liikunnan. Nyt vasta liki nelkymppisenä (luojan kiitos!!!) oon löytänyt liikunnan ja taidan olla jopa hyvä ja kilpailuhenkinenkin. Tällähetkellä suorastaan himoliikkuja. Miten ihmeessä koululiikunta on ollut tuollaista, suorastaan traumaattista jonka seurauksena moni on lopettanut vuosiksi kaiken liikunnan? Ja se helvetin TAMBURIINI!! Onkohan nykyäänkin liikunta tuollaista ilon tappavaa? Ja onko liiksanmaikat vieläkin natsihenkisiä? Silloin kaikki nimittäin olivat..