Muita 70-luvulla syntyneitä, joilla traumat koululiikunnasta?

Kyllä! Olin ihan normaalipainoinen ja liikunnallinen lapsi mutta jostain syystä liikuntatunnit olivat kaameita. Etenkin sisäliikunta voimisteluineen ja tamburiinin tahdissa hyppelyineen. En ollut yhtään notkea joten tunsin itseni tosi huonoksi. Murrosiässä ongelmaksi tuli liikuntavaatetus: meillä oli sekä ala- että yläasteella todella tiukat pukeutumissäännöt ja jos ei ollut asianmukaista jumppapukua tai verkkareita ei saanut osallistua liikuntaan vaan tuli joku merkintä. Ihan hyvin olisi voinut suunnistaa tai lenkkeillä farkut jalassakin mutta opettajan piti osoittaa auktoriteettiaan... Mentiin sitten jonnekin kaupungille hengailemaan ja polttamaan salaa röökiä sen sijaan että olisi tehty sitä mitä muutkin, koska verkkarit. Vasta parikymppisenä aloin tajuta että liikuntaa voi harrastaa ihan vapaaehtoisesti ja nauttien.

Kyllä. Hiihtokilpailut oli ihan kauheaa. Osallistumispakko. Samaten pesäpallo, voimistelu jonkun pukin päällä tai tamburiinin tahdissa, lentopallo ( säännöt ei ikinä valjenneet, valuin vaan muiden mukana), Jokasyksyiset tulosten mittaamiset urheilukentällä, " pitäähän teidät  jotenkin arvostella" ( kun joku kysyi miksi aina ajanottoa)...Siellä sitten työnnettiin kuulaa, maastojuoksua, 100m juoksuja ilman mitään harjoittelua. Cooperin testit yms..Kiva laittaa murrosikäiset tytöt kylmiltään  johonkin 100 m juoksuun. Kaiken kruunasivat uinatunnit, joissa tytöt ja pojat samaan aikaan ja haukuttiin laudaksi. Ihan hirveetä. Koko koululiikunta oli niin tarumattista, aina numero 6-7, että löysin liikunnan vasta    pitkälle aikuisena. Maratonin juoksin 41-vuotiaana.

47 jatkaa....Hiihtokilpailujen tulokset kiinnitettiin koulun oveen kaikkie nähtäville päiväkausiksi. Oli mukavaa aina katsella, kun olin aina 49/ 51  tai viimeisetn joukossa. Hiihtokilpailun rinnalla ei ollut vaihtoehtoja, sinne pakotettiin jokainen ja lähtö pareittain. Suunnistusta en ikinä tajunnut ( en tajunnut kartasta enkä kompassista ja  en muista että sitä ois ikinä opetettukaan). Kun vein lastani suunnistukseen, niin yllätyin, miten mukavaa se voi olla ja aikuisillekin on kursseja. Korkeushyppy pelotti, lisäksi mieleen muistuu se märkä ja homeinen patja johon lösähdettiin lopulta. Muutama aktiivisesti urheilua harrastava lapsi loisti aina ( yleensä samat olivat kaikissa hyviä) ja me huonot oltiin huonoja vuodesta toiseen. Meistäkin suurimmalla osalla olisi ollut kaikki edellytykset innostua jostain ( terveitä, melkein kaikkki oli tuolloin nuorena vielä  hoikkia), mutta kaikki  ilo liikunnasta tapettiin murrosiässä. Telinevoimistelu on jo niin koomista, että se nauratta. Miksi pistetään asiaan perehtymätön hyppäämään  ( pakotettiin) siihen pukille. Ihan järkkyä. Lentopalloinho on ollut kouluajoista asti. En voisi kuvitella tylsempää lajia vielä tänäkään päivänä

Ilmoittaudun. Minäkin aloitin liikunnan vasta teini-iässä eli iässä, jolloin liikuntaharrastus tilastollisesti vähenee huimasti :) Oli ihanaa saada olla mukana jumpassa, jossa muutkin mokailivat, eikä kukaan nauranut. Lukioaikaista tyttöjen juoksukoulua muistelen lämmöllä. Hölkättiin ihan hidasta vauhtia ja kannustettiin.

[quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 21:11"]

[quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 20:48"]

Täällä kans yksi. Jälkeen päin olen tajunnut, että eihän ne opettajat edes opettaneet mitään. Esim. pituushypyssä sanottiin, että hypätkää ja mitataan tulos. Oiskohan ollut vähän fiksumpaa kertoa vähän tekniikasta. Sama koski kaikkia lajeja ja tekemistä. Eli luonnonlahjakkuus olisi pitänyt olla. Nyt aikuisena ohjatussa liikunnassa on saanut kokea iloa kehittymisestä, kun on opastettu ja on oppinut.

[/quote]

Tämä on niin totta - hyvä huomio!

Aivan niin, ei käyty läpi edes joukkuelajien sääntöjä. Ne jäivät monille ihan hämärän peittoon. Muutama liikunnallinen ja lajeja harrastaneet osasivat ja me muut olimme enemmän tai vähemmän ymmällä. Säännöt tulivat selväksi sitä mukaa, kun mokailtiin, eikä silloinkaan heti tajuttu, mikä olisi ollut oikein. Outoa "opetusta".

Pituushyppyä ei opetettu eikä muutakaan yleisurheilua. Ei mitään tekniikan läpikäymistä ja harjoittelua, ei muuta kuin että hypätkää, juostaa, heittäkää.

[/quote]

Ollaankohan oltu samalla luokalla... meilläkin opettaja vihelsi vähän väliä peliä poikki kun ei ollut vaivautunut kertomaan sääntöjä ja joka kerta jaksoi tivata virheen tehneeltä miksi hän rikkoi sääntöjä. Me muutkaan emme olleet säännöistä kuultu ja sanottiinkin joka kerta opettajalle siitä. Vaan eipä oppinut ei, vuosi toisensa perään jaksoi ihmetellä kun emme osanneet sääntöjä.

Tuo opettaja onnistui jättämään traumoja myös niille sm-tasolla kilpaileville meidän koulussa ja luultavasti reilusti yli puolelle kaikista.

Sama täällä vaikka olenkin syntynyt 90-luvun alussa vasta. Ala-asteen ja yläasteen liikuntatunnit olivat aina hirveää nöyryyttämistä. Olin kiusattu ja muiden silmätikku joten olin aina viimeinen kun joukkueita valittiin joten kumpikaan joukkue ei valinnut minua vaan jouduin sinne mihin viimeinen vuoro jäi. Opettaja ei osannut yhtään kannustaa tai herättää ryhmähenkeä, vaan aina oli kyse kilpailemisesta. Parhaat ja nopeimmat saivat kaikki kehut eikä yrittämistä laskettu. Opettaja myös naureskeli jos jotain sattui (esim kun eräs suosituista löi pesäpallon suoraan mun naamaan tahallaan vaikka seison kentän laidalla odottamassa omaa vuoroani) eikä koskaan osoittanut myötätuntoa. Muistan kuinka monesti itkien liikkatuntien jälkeen kun opettaja oli kuorossa oppilaiden kanssa taas nälvinyt mun suorituksiani. Etenkin ala-asteen opettaja oli aivan selvästi joku entinen kiusattu joka yritti elää lapsuuttaan uudelleen ja päästä suosittujen piireihin ulkopuolisten kustannuksella. Ihan sairasta. 

Siskoni kertoo aina mitää liiksassa tehtiin kun tulee kouluun. (5lk)

Ilmeisesti nykyäänkin on vielä järjestely, että otetaan esim kaksi urheilullisinta ja annetaan heidän valita joukkueet. Huonoimmat jäävät tietenkin viimeiseksi. Koko tämä joukkueitten valinta on per*eestä!

Itselläni jäi traumat uintiin kun kuulin liikan opettajamme (nainen) olevan lesbo. Eihän se tietenkään mikään syy ole liikuntaa vihata mutta silloin 9-11 vuotiaana se oli iso juttu. :D

"Hyi se varmaan kattoi mua pukkarissa". :)

Mäkin löysin liikunnan ilon vasta lähes 40v. Oli niin vastenmielinen kuva natsiopettajien jälkeen ja huonojen numeroiden. Ja olenkin itseasiassa varsin lahjakas. Harmittaa hukatut vuodet.

Mulla. Olin huono palloilulajeissa ja esim. Telinevoimistelua inhosin. Hiihtoon sain myös kammon. No,nykyisin tykkään hiihtämisestä ja ensi keväänä ajattelin mennä aikuisten suunnistuskouluun.

En sinänsä inhonnut liikuntaa, kuten monet sanoivat. Olin vain useimmissa joukkuelajeissa surkea ja parhaimmillankin yksilölajeissa keskinkertainen. Eipä sieltä juuri kannustusta tullut. Syrjiminen ja kiusaaminen taisi alkaa liikuntatuntien joukkueiden jaoissa, joissa aina tuli valituksi viimeisenä.

Minäkin olin hiihtämättä yli 15 vuotta. Vasta pari vuotta sitten ostin sukset, kun teki mieli pitkästä aikaa kokeilla. Hiihto on sen jälkeen ollut ihan mukavaa. Välillä vain nolottaa, kun ei osaa mäkiä nousta eikä kunnolla jarruttaa, saati että luisteluhiihtoa menis.

Täällä yksi. Ala-asteella opettaja suorastaan vittuili kaikille, jotka eivät olleet tarpeeksi hyviä/lahjakkaita/innostuneita vaikkapa telinevoimistelussa (jota suorastaan pelkäsin!). Liikkanumero oli aina seiska tai kasi, varmaan ihan armosta, kun muuten olin koulussa keskitasoa. Lukiossa liikunta "helpottui", kun lajeja tuli lisää, ja monella tunnilla sai valita itse mihin mennä: tykkäsin käydä uimassa ja usein meninkin talvella mielummin uimahalliin kuin laskettelemaan (jota myös vähän pelkäsin...). Nyt aikuisena minusta on tullut himoliikkuja, mutta sen nuo koulun liikuntatuntitraumat ovat aiheuttaneet, että tykkään liikkua ainoastaan yksin.