Lue keskustelun säännöt.
Äitini asuu luonani ja vie elämänhaluni
30.07.2021 |
Olen kolmekymppinen työtön yksinhuoltaja ja iäkäs äitini asuu luonani kun ei yksinkään pärjäisi ja ei hänestä kukaan muukaan huolehtisi. Elämä on normaalista kaukana.
En saa kasvattaa 10-vuotiasta tytärtäni niin kuin haluan. Mummi antaa lapselle kaiken periksi eikä anna lapsen osallistua kotitöihin kun lapsi tekisi ne kuitenkin väärin vaikka haluaisin hänen oppivan niitä.
Kun ostan lapselle vaatteita on mummilla aina niistä valittamista ja muutenkin hän arvostelee minua (ja yleensäkin ihmisiä) hyvin paljon.
Äitini on AINA kotona eikä käy ikinä missään. Nyt kun olen työtön ja on korona-aika joudun siis kököttämään kotona hänen kanssaan.
Olen ihan loppu ja väsynyt. Lapsi pärjäilee melko hyvin, on kavereita yms.
Palvelutaloa yritettiin muutama vuosi sitten. Ehdotettiin paikkaa joka olisi ollut äidille huonosti soveltuva, ja kun hän sanoi ettei halua sinne niin en raskinut häntä sinne laittaa. Enää en jaksa yrittää mitään.
Tämä tilanne on epäreilu, se kun saa minut inhoamaan itseäni ja äitiäni.
Kommentit (544)
Minä kasvoin perheessä jossa äiti systemaattisesti murensi isän arvovaltaa ja jossa äiti vieraannutti lapsia isästä ja maalasi tästä mänttiä vanhempaa.
Se oli aivan käsittämättömän turvatonta!!!!
Äiti ”osti” puolelleen, mitätöi käytännössä aivan kaiken johdonmukaisen kasvatuksen.
Olin reilusti alle kouluikäinen kun aloin itse kehittää itselleni sääntöjä. Nukkumaanmenoajoista. Ruokamääristä. Kaikista normaaleista.
Kehitin itse itselleni kotitöitä jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdotan, että Ap hakeutuu jonnekin kivaa työpaikkaan työkokeiluun muutamaksi kuukaudeksi, vaikka 6h päivä. Ihan vaan etäisyyttä ja ”voimaa” saadakseen. Ehkä siitä saa uutta virtaa ratkaista pääongelma eli äidin asuminen.
Cv:ssä voit kertoa hoitaneista nämä jumi vuodet sairasta äitiä. Ei ole enää aukkoa siinä kohdassa :)
Kysy työkkäristä miten työkokeilu järjestetään ja ala etsiä paikkaa sillä perusteella, että se kohentaa mieltäsi ja tuo elämään sopivaa säpinaa.
KIITOS VIESTEISTÄ, tai ainakin asiallisista, jotka ovat kovasti vähenemään päin...
Tyttärestäni pidetään hyvää huolta, ehkä hemmotellaan liikaakin kuten ainoita lapsia usein. Lapsi pystyy puhumaan minulle asioista. Tässä olen kirjoittanut vain pienen osan perheemme elämästä, minun ja äitini suhdetta painottaen.
Käymme myöskin lapsen kanssa ulkona ja kavereiden luona ja muualla. Emme kökötä kotona kaiket päivät.
Kritiikkiä saa antaa, mutta nämä henkinen väkivalta -viestit, sekä vieläkin rankempaa tekstiä sisältävät voisi jättää väliin. Tässä puhutaan kuitenkin oikeiden ihmisten oikeasta elämästä.
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Narsistinen ilmapiiri on aina TÄYNNÄ henkistä väkivaltaa. Jos elää siinä ei välttämättä tiedä sitä koska pitää sitä normaalina. Narsistin vuorovaikutus on sairasta ja kenenkään ei pidä siitä kärsiä vaan on yritettävä päästä pois narsistin lähipiiristä ettei itse sairastu. Täällä jollakin tökkii sana henkinen väkivalta , mutta narsistin lähellä se sanonta on enemmän kuin oikeutettu.
Niinpä.
Ja se ei myöskään parane millään kosmeettisilla pikkukikoilla tai sillä että juoksee jauhamassa arjen ongelmia siellä ja täällä.
Ei kukaan käske pysyä pedofiilinkään kanssa tai antamaan lastaan sellaisen vaikutuspiiriin.
Narsisti tekee paljon suurempaa tuhoa.
Narsisti tekee suurempaa tuhoa kuin pedofiili???
Siis en minäkään nyt narsisteista tykkää saatikka suosittele lapsia heidän vaikutuspiiriinsä, mutta nämä jutut alkavat kyllä mennä vähän paksuksi.
Kyllä tekee. Hajottaa ihmisen psyyken.
Ja seksuaalinen hyväksikäyttö sitten ei hajota ihmisen psyykeä??
Tämä ketju on ihan kahjo, en voi lukea tätä enää. Morjens.
Onkohan tuossa sama ihminen vastannut joka väitti narsistien tekevän suurempaa tuhoa? Minä ymmärsin asian niin, että narsisti aiheuttaa pahempaa tuhoa siinä mielessä, että ympärillä ihmiset auttavat vain kestämään kun taas kaikki ymmärtävät, että pedofiili on saatava pois uhrinsa kimpusta välittömästi.
Kaikki kyllä ymmärtävät sen, mitä pedofiili uhrin psyykelle tekee, paitsi tietysti pedofiili itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin projisoin nyt vähän oman kokemuksen pohjalta.
Äitini ja mummoni suhde oli todella kipeä. En muista, että heillä olisi koskaan ollut mitään hyvää sanottavaa toisilleen. Mummula oli samassa pihapiirissä (ei saman katon alla kuitenkaan), joten tätä vaikeaa suhdetta tuli lapsena todistettua paljonkin. Mutta ei se minua silloin mitenkään häirinnyt. Oma suhteeni isovanhempiini oli ihana. Oli turvallinen ja mukava olo, kun he olivat lähellä.
Suhteeni omaan äitiini sen sijaan on tosi vaikea. Onpa häntä narsistiksikin sanottu, myös tässä ketjussa. Mutta lapsuudessani hänkin oli minulle hyvä äiti.
Mummoni oli äidilleni ilkeä, ja äidistäni on aikuistuttuani tullut minulle hyvin ilkeä. Näin ne haavat periytyvät sukupolvien yli. Kuitenkin lapsuuteni oli turvallinen, ja itse asiassa elämäni parasta aikaa. Olennaista ehkä oli, että kukaan ei koskaan purkanut MINUUN pahaa oloaan.
Miten tämä on ollut edes mahdollista, AV-palstan mukaan? Minuthan olisi pitänyt huostaanottaa, kun vietin lapsuuteni kahden toisiaan nokittelevan narsistin välillä. Äitini oli vieläpä näköalaton pitkäaikaistyötön.
Minun on vaikea uskoa, ettei tilanne vaikuttanut sinuun haitallisesti. Tunnen läheisesti väkivaltaisessa alkoholistiperheessä kasvaneen henkilön. Hän väitti minulle, ettei hänen isänsä juomisesta ollut mitään haittaa. Se ei pitänyt paikkaansa, sillä pystyin saman tien luettelemaan hänelke useita hänen itsensä kertomia asioita, jotka osoittivat väitteen täysin virheeelliseksi.
No, minun vanhempani eivät olleet alkoholisteja tai väkivaltaisia, joten en osaa verrata tuohon kertomaasi henkilön lapsuuteen. Varmasti siinä tapauksessa olisinkin kokenut lapsuuteni ahdistavana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun vanhemmat vanhenee, niin heidän elämäänsä ei tule tuppautua liikaa eikä alkaa tehdä asioita heidän puolestaan. Jos niin toimii, niin vanhempien toimintakyky heikkenee ja jonkin ajan kuluttua heistä tulee täysin avuttomia eivätkä selviydy enää mistään ilman apua.
Luin tästä aiheesta äskettäin. Olisiko ap:n tapauksessakin käynyt näin? Hyvää tarkoittava lapsi tekee vanhemmalleen karhunpalveluksen auttamalla asioissa, joihin ei tarvita apua. Lopulta ollaan kuvatunlaisessa tilanteessa, jossa avuttomuus lisääntyy jatkuvasti, koska mitään tarvetta huolehtia itsestä ja suoriutua päivittäisistä askareista ei ole. Tilanteen tunnistaminen auttaa eteenpäin. Ei ole varmasti helppoa muuttaa nykyistä käytäntöä toiseksi. Ap:n töihin meno olisi yksi askel eteenpäin, koska silloin vanhemmalle jää omaa ainaa huolehtia itsestään. Myös 10-vuotiaalta pitää vaatia vastuun ottamista omasta itsestään ja käytöksestä. Ei voi laittaa enää mummon syyksi, jos tytär toimii vastuuttomasti tai ei tottele äitiä.
Ei ole.
Ap:lla on kyse ylisukupolvisesta narsismista ja läheisriippuvuudesta, jota mummo ja ap on hyvää vauhtia opettamassa myös lapselle.
Näin on , mutta ap on TIEDOSTANUT tilanteen ja se on hyvä. Seuraava askel on hakea apua , siitä tervehtyminen alkaa.
Ei ole.
Hänhän nimenomaan ei suostu kuuntelemaan mitään vaan haluaa jatkaa siinä tilanteessa vellomista.
Ei hän mitään apua tarvitse vaan äidin pois elämästään.
Kyllä ap on tiedostanut tilanteen koska kysyy täältä neuvoja. On paljon ihmisiä samassa tilanteessa ja he ihmettelee miksi elämä on niin synkkää. Eivät näe kuviota. Ap miettii nyt vaihtoehtoja ja toimii sitten. Se mikä on sukupolvien ajan ollut vinoutunutta ei hetkessä korjaannu.
Ei ap ole sitä tiedostanut. Hän haluaa rypeä siinä. Jankuttaa ja vatvoo ja velloo. Haluaa sympatiaa ja sääliä. Ei hän halua tilanteesta edes eroon, vaan siirtää ja siirtää ratkaisujen tekemistä. Aina on joku lääkärin aika tai psykiatrinen sairaanhoitaja tai labra tai jotain, jota odottaessa ei voi tehdä muuta kuin velloa.
Olen seurannut tätä lähietäisyydeltä vuodesta 1976. Ei siitä loppua näytä tulevan.
Lyönpä vetoa että ap petaa tilannetta käytännössä niin, että kun se mummo kupsahtaa, hän on koulinut sen kymmenvuotiaan holhokikseen johon takertua. Ja siitä sitten ap aikoo lipsahtaa mummoksi sen lapsensa huusholliin. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.
Luuletteko oikeasti, että tällaisista kommenteista on jotain apua kenellekään?
Itsehän en edes pyydä tilanteeseeni apua keneltäkään, koska on tullut harvinaisen selväksi, että suurimmalta osalta ei tule kuin tällaista outoa räikeillä värikynillä väritettyä halveksuntaa.
Ei se ole halveksuntaa. Vaan selkeä arvio siitä, mikä tilanne oikeasti on.
Sinulla ei ole mitään mahdollisuutta näillä tiedoilla arvioida, että ap vain odottaa tilaisuutta ottaa äitinsä paikan ja alkaa kyykyttää omaa tytärtään. Eikä sinulla ole mitään mahdollisuutta alkaa psykoanalysoida ketään tuntemattomia ihmisiä, joiden ainoa yhteinen tekijä on, että alkoivat huolehtia jostain läheisestä, mikä muuttui sitten kestämättömäksi tilanteeksi.
Kyllä on. Ja minähän löin vain vetoa. Toki sinä voit lyödä vetoa oman arviosi puolesta.
Ja jos luet ketjun, täällä on ammattilaisetkin jo tunnistaneet saman kuin minä.
Niin, sinä löit ensin vetoa, sitten väitit kuitenkin näkemyksesi olevan "selkeä arvio siitä, mikä tilanne oikeasti on".
Kukaan ammattilainen ei tee diagnooseja nettikirjoitusten perusteella. Jo pelkästään siksi, että kukaan ei voi olla 100% rehellinen julkisesti kirjoittaessaan. Jotain yksityiskohtia tulee aina muutettua siinä pelossa, että joku tunnistaisi, ja sen lisäksi defenssit totta kai iskevät päälle, koska kaikesta huolimatta tytär yleensä rakastaa huonosti käyttäytyvää äitiään, eikä halua keskustelijoiden haukkuvan tätä kammottavaksi narsistiämmäksi joka pitäisi heivata vanhainkotiin. Huonoissa kotioloissa kasvavat lapsetkin yleensä ovat lojaaleja jopa väkivaltaisia vanhempia kohtaan. Tällaiset asiat eivät ole mitenkään helppoja aikuisillekaan lapsille.
Sen lisäksi vielä kaikilla keskustelijoilla täällä on omat painolastinsa ja omat äitisuhteensa, jotka värittävät näkemyksiä. Kukaan ei voi sillä sekunnilla muuttaa elämäänsä vain siksi, että joku tuntematon vauvapalstalla käskee.
Tämä. Kiitos tästä viestistä.
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Narsistinen ilmapiiri on aina TÄYNNÄ henkistä väkivaltaa. Jos elää siinä ei välttämättä tiedä sitä koska pitää sitä normaalina. Narsistin vuorovaikutus on sairasta ja kenenkään ei pidä siitä kärsiä vaan on yritettävä päästä pois narsistin lähipiiristä ettei itse sairastu. Täällä jollakin tökkii sana henkinen väkivalta , mutta narsistin lähellä se sanonta on enemmän kuin oikeutettu.
Niinpä.
Ja se ei myöskään parane millään kosmeettisilla pikkukikoilla tai sillä että juoksee jauhamassa arjen ongelmia siellä ja täällä.
Ei kukaan käske pysyä pedofiilinkään kanssa tai antamaan lastaan sellaisen vaikutuspiiriin.
Narsisti tekee paljon suurempaa tuhoa.
Narsisti tekee suurempaa tuhoa kuin pedofiili???
Siis en minäkään nyt narsisteista tykkää saatikka suosittele lapsia heidän vaikutuspiiriinsä, mutta nämä jutut alkavat kyllä mennä vähän paksuksi.
Kyllä tekee. Hajottaa ihmisen psyyken.
Ja seksuaalinen hyväksikäyttö sitten ei hajota ihmisen psyykeä??
Tämä ketju on ihan kahjo, en voi lukea tätä enää. Morjens.
Onkohan tuossa sama ihminen vastannut joka väitti narsistien tekevän suurempaa tuhoa? Minä ymmärsin asian niin, että narsisti aiheuttaa pahempaa tuhoa siinä mielessä, että ympärillä ihmiset auttavat vain kestämään kun taas kaikki ymmärtävät, että pedofiili on saatava pois uhrinsa kimpusta välittömästi.
Kaikki kyllä ymmärtävät sen, mitä pedofiili uhrin psyykelle tekee, paitsi tietysti pedofiili itse.
Kukaan täysjärkinen ei neuvo raiskauksen uhria hakeutumaan terapiaan ja jäämään sinne raiskaajan luo.
Sen sijaan tässäkin ketjussa todella monet sössöttää miten ap:n pitää mennä juttelemaan jonnekin, mutta ei sillä muutolla niin kiire ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nämä on joskus hitaita prosesseja. Sanoisin, että äiti-tytär-asetelma on yksi vaikeimmista, koska se on jatkunut syntymästä asti, eikä todellista itsenäistymistä ole koskaan tapahtunut, koska äiti ei ole antanut sen tapahtua.
Siitä kuviosta irtautuminen on ennen kaikkea ajatusprosessi, joka ap:lla on nyt alkanut. Hyvä niin ja tsemppiä!
Mä uskalsin 38- vuotiaana ottaa äidiltäni avaimet pois mun asuntoon. Kukaan mun kavereista ei ikinä uskoisi, millainen tossu olen äitini edessä. Mua kuvaillaan itsepäiseksi ja temperamenttiseksi, mutta äidin pillin mukaan hypin kuin mikäkin pelle.
Tämän kun kertoo ääneen, niin mielikuva äidistä on varmaan lähellä sarvellista pirua, joka sylkee tulta, eikä spanielin katseista, hyvin haurasta ihmistä, joka äitini on. (Vai onko?)
Kiitos viestistä. Henkisesti raskasta arjessa minulle on että en tunnu olevan äitini mielestä hyvä äiti, kun hän päivittäin arvostelee tekemisiäni.
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsemurhalla uhkailu taitaa olla aika perussetti näiden hankalien ihmisten taktiikoissa.
Olen tuo, joka kirjoitti äsken äidinäidistää ja äidistään ja traumaperäisestä dissosta.
Molemmat uhkailivat itsemurhalla jatkuvasti. Tein kuten halusin, kumpikaan ei tehnyt itsemurhaa.
Aiemmin palstalla kommentoinut:
Asianlaita ei ollut ainakaan minun kohdallani tuollainen. Että olisin omassa vaikeassa (samanlaisessa elämäntilanteessa kuin ap: lla) tarkoituksella tai vastaavalla tavalla "uhkaillut" itsemurhalla.
Mitä siitä kukaan hyötyy, jos uhkailee itsemurhalla? Nykyaikana siitä ei edes välitetä, vaikka sanoisi haluavansa tappaa itsensä. Esim. psykiatrisissa hoitolaitoksissa sillä ei ole mitään väliä. Koska niissä paikoissa hoitaminen on lääkekeskeistä ja tarkoitus on vain saada ihmiset pysyvään lääkekoukkuun ja lääketehtaiden omaisuuden ja kassavirran rikastuttajiksi. Mutta se nyt ei kuulu tähän keskusteluun.
Jos ja mikäli olosuhteista tulee pysyvä ja jatkuva olotila, tai tilanteet pitkittyvät ( kestävät esim. liian monta vuotta) niin se väistämättä alkaa vaikuttaa ihmisen psyykeeseen. Se voi myös tapahtua hyvin lyhyessäkin ajassa ja nopeasti. Sillä ei ole väliä, vaikka itse tietoisesti torjuisi masentavat ja itsetuhoiset ajatukset. Kyse on ns. murtumisesta ajan kanssa. Paha olo ja jatkuva ahdistus purkautuu aina jollakin tavalla. Vaikka sitten väsymyksenä (mikä ei ole automaattisesti sama asia, kuin masennus). Myöhemmin fyysiset tuntemukset muuttuvat ahdistukseksi ja masennukseksi. Mihin pisteeseen ei pidä koskaan antaa tilanteiden mennä. Ap: lla on vielä se hyvä asia, että tilanne ei ole jatkunut liian kauan. Nk. joillakin se on voinut olla.
Lääkkeet ja terapia eivät auta mitään, jos vika ja syyt ovat asuin, tai ihmissuhteissa. Tämä vastauksena niille, jotka ilmeisesti vieläkin kuvittelevat, tai väittävät, että kaikki apu löytyy psykiatriselta puolelta. Jos kyse on olosuhteista ja ihmissuhteista, niin siltä puolelta ei siihen löydy apua, eikä edes halukkuuttakaan auttaa. Koska psykiatria perustuu lääkekeskeisyyteen, ei elämässä taustalla olevien ongelmien ratkaisemiseen konkreettisella tavalla, tai edes kunnolla keskustelemalla.
Hankalien, vaikeiden ja ahdistavien olosuhteiden ja elämäntilanteiden kierre pitää aina saada katkaistua, ennen kuin ihminen, tai useammat ihmiset väsyvät, jolloin ajattelu, ratkaisun ja päätösten teko vaikeutuu. Tilanteen rauhoittaminen, pysähtyminen, ja hengähdystaon pitäminen on ensimmäinen askel. Ja sitten, kun on paremmassa voinnnissa alkaa miettiä ja etsiä uusien ratkaisujen toteuttamista. Se on se paras keino mennä tuossa tilanteessa eteenpäin.
Terv.: 75 vuotiaan dementiaa sairastavan omaishoitaja
Kiitos viestistäsi ja voimia sinullekin! Olet pitkälti oikeassa.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä on joskus hitaita prosesseja. Sanoisin, että äiti-tytär-asetelma on yksi vaikeimmista, koska se on jatkunut syntymästä asti, eikä todellista itsenäistymistä ole koskaan tapahtunut, koska äiti ei ole antanut sen tapahtua.
Siitä kuviosta irtautuminen on ennen kaikkea ajatusprosessi, joka ap:lla on nyt alkanut. Hyvä niin ja tsemppiä!
Mä uskalsin 38- vuotiaana ottaa äidiltäni avaimet pois mun asuntoon. Kukaan mun kavereista ei ikinä uskoisi, millainen tossu olen äitini edessä. Mua kuvaillaan itsepäiseksi ja temperamenttiseksi, mutta äidin pillin mukaan hypin kuin mikäkin pelle.
Tämän kun kertoo ääneen, niin mielikuva äidistä on varmaan lähellä sarvellista pirua, joka sylkee tulta, eikä spanielin katseista, hyvin haurasta ihmistä, joka äitini on. (Vai onko?)
Kiitos viestistä. Henkisesti raskasta arjessa minulle on että en tunnu olevan äitini mielestä hyvä äiti, kun hän päivittäin arvostelee tekemisiäni.
Ap.
Ja tää ei sinusta siis vaikuta lapseesi yhtikäs mitenkään? Että mummo vetää mattoa jalkojesi alta. Aiheuttaa lapselle turvattomuutta. Ja lapsi joutuu katselemaan sinua kynnysmattona.
Eikö tämä todellakaan sinusta millään tavoin vaurioita lasta? Millaisen mallin annat mielestäsi hänelle?
Millaisen kuvan hän saa perheestä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä te saitte, että ap tekee henkistä väkivaltaa lasta kohtaan? Luin aloituksen uudestaan, enkä saanut siitä sen enempää irti, kuin että mummo haluaa olla "good cop" ja torpata äidin auktoriteetin lapseen. Liika lelliminen ei toki ole lapselle hyväksi, mutta missä tuossa on varsinaisesti se henkinen väkivalta?
Lapsi ottaa äidistään mallia. Äiti haahuilee kotona , äidinäiti sanoo yhtä äiti toista . Kumpaa lapsen on toteltava , miksi äidinäiti lupaa esim. karkkeja , äiti ei.
Koko perhekuvio on täysin sairas. Kökötetään kotona, kökötetään ja kökötetään. Odotetaan jotain ulkopuolista pelastajaa, ei oteta mitään vastuuta omista valinnoista tai omasta elämästä.
Lapsi ei tiedä ketä totella, perheen dynamiikka vinksallaan.
Niin, onhan tuo dynamiikka vinksallaan monella tapaa, mutta on kyllä aikamoinen harppaus sanoa sitä henkiseksi väkivallaksi.
Tuon logiikan mukaan kaikki pitkäaikaistyöttömät, yrittäjinä epäonnistuneet, fyysisen sairauden väsyttämät, sohvalla TV-sarjoja tai rakkausromaaneja ahmivat, tai vaikka ihan jo lievästäkin masennuksesta kärsivät vanhemmat tekevät lapsilleen Henkistä Väkivaltaa(tm), kun antavat lapsilleen vääränlaisia malleja.
Kiitos viestistä, samaa mieltä kanssasi.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä te saitte, että ap tekee henkistä väkivaltaa lasta kohtaan? Luin aloituksen uudestaan, enkä saanut siitä sen enempää irti, kuin että mummo haluaa olla "good cop" ja torpata äidin auktoriteetin lapseen. Liika lelliminen ei toki ole lapselle hyväksi, mutta missä tuossa on varsinaisesti se henkinen väkivalta?
Lapsi ottaa äidistään mallia. Äiti haahuilee kotona , äidinäiti sanoo yhtä äiti toista . Kumpaa lapsen on toteltava , miksi äidinäiti lupaa esim. karkkeja , äiti ei.
Koko perhekuvio on täysin sairas. Kökötetään kotona, kökötetään ja kökötetään. Odotetaan jotain ulkopuolista pelastajaa, ei oteta mitään vastuuta omista valinnoista tai omasta elämästä.
Lapsi ei tiedä ketä totella, perheen dynamiikka vinksallaan.
Niin, onhan tuo dynamiikka vinksallaan monella tapaa, mutta on kyllä aikamoinen harppaus sanoa sitä henkiseksi väkivallaksi.
Tuon logiikan mukaan kaikki pitkäaikaistyöttömät, yrittäjinä epäonnistuneet, fyysisen sairauden väsyttämät, sohvalla TV-sarjoja tai rakkausromaaneja ahmivat, tai vaikka ihan jo lievästäkin masennuksesta kärsivät vanhemmat tekevät lapsilleen Henkistä Väkivaltaa(tm), kun antavat lapsilleen vääränlaisia malleja.
Kiitos viestistä, samaa mieltä kanssasi.
Ap.
No totta kai olet. Et halua nähdä etkä kuulla mitään epämiellyttävää. Tsemppiviestejä ja lässytystä vain.
Miten kukaan äiti VOI jatkaa tuollaisissa oloissa? Etkö tajua miten perseestä ovat nuo puitteet jotka lapsellesi tarjoat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä on joskus hitaita prosesseja. Sanoisin, että äiti-tytär-asetelma on yksi vaikeimmista, koska se on jatkunut syntymästä asti, eikä todellista itsenäistymistä ole koskaan tapahtunut, koska äiti ei ole antanut sen tapahtua.
Siitä kuviosta irtautuminen on ennen kaikkea ajatusprosessi, joka ap:lla on nyt alkanut. Hyvä niin ja tsemppiä!
Mä uskalsin 38- vuotiaana ottaa äidiltäni avaimet pois mun asuntoon. Kukaan mun kavereista ei ikinä uskoisi, millainen tossu olen äitini edessä. Mua kuvaillaan itsepäiseksi ja temperamenttiseksi, mutta äidin pillin mukaan hypin kuin mikäkin pelle.
Tämän kun kertoo ääneen, niin mielikuva äidistä on varmaan lähellä sarvellista pirua, joka sylkee tulta, eikä spanielin katseista, hyvin haurasta ihmistä, joka äitini on. (Vai onko?)
Kiitos viestistä. Henkisesti raskasta arjessa minulle on että en tunnu olevan äitini mielestä hyvä äiti, kun hän päivittäin arvostelee tekemisiäni.
Ap.
Ja tää ei sinusta siis vaikuta lapseesi yhtikäs mitenkään? Että mummo vetää mattoa jalkojesi alta. Aiheuttaa lapselle turvattomuutta. Ja lapsi joutuu katselemaan sinua kynnysmattona.
Eikö tämä todellakaan sinusta millään tavoin vaurioita lasta? Millaisen mallin annat mielestäsi hänelle?
Millaisen kuvan hän saa perheestä?
Kiitos viestistäsi. Tietysti se vaikuttaa lapseen. En pysty olemaan näissä olosuhteissa sellainen äiti kun haluaisin enkä kasvattamaan lastani niin kuin haluaisin. Siinä yksi suurimmista syistä minkä vuoksi tarvitsemme muutosta.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä te saitte, että ap tekee henkistä väkivaltaa lasta kohtaan? Luin aloituksen uudestaan, enkä saanut siitä sen enempää irti, kuin että mummo haluaa olla "good cop" ja torpata äidin auktoriteetin lapseen. Liika lelliminen ei toki ole lapselle hyväksi, mutta missä tuossa on varsinaisesti se henkinen väkivalta?
Lapsi ottaa äidistään mallia. Äiti haahuilee kotona , äidinäiti sanoo yhtä äiti toista . Kumpaa lapsen on toteltava , miksi äidinäiti lupaa esim. karkkeja , äiti ei.
Koko perhekuvio on täysin sairas. Kökötetään kotona, kökötetään ja kökötetään. Odotetaan jotain ulkopuolista pelastajaa, ei oteta mitään vastuuta omista valinnoista tai omasta elämästä.
Lapsi ei tiedä ketä totella, perheen dynamiikka vinksallaan.
Niin, onhan tuo dynamiikka vinksallaan monella tapaa, mutta on kyllä aikamoinen harppaus sanoa sitä henkiseksi väkivallaksi.
Tuon logiikan mukaan kaikki pitkäaikaistyöttömät, yrittäjinä epäonnistuneet, fyysisen sairauden väsyttämät, sohvalla TV-sarjoja tai rakkausromaaneja ahmivat, tai vaikka ihan jo lievästäkin masennuksesta kärsivät vanhemmat tekevät lapsilleen Henkistä Väkivaltaa(tm), kun antavat lapsilleen vääränlaisia malleja.
Kiitos viestistä, samaa mieltä kanssasi.
Ap.
No totta kai olet. Et halua nähdä etkä kuulla mitään epämiellyttävää. Tsemppiviestejä ja lässytystä vain.
Miten kukaan äiti VOI jatkaa tuollaisissa oloissa? Etkö tajua miten perseestä ovat nuo puitteet jotka lapsellesi tarjoat?
Kiitos viestistäsi. Ketju on pitkä, eilen vastailin myös kriittisempiin viesteihin.
Kyllä tajuan ja siksi tarvitsemme muutosta.
Minun ja lapseni elämässä on myös hyviä puolia, tässä ketjussa olen painottanut niitä huonoja.
Ap.
Vierailija kirjoitti:
KIITOS VIESTEISTÄ, tai ainakin asiallisista, jotka ovat kovasti vähenemään päin...
Tyttärestäni pidetään hyvää huolta, ehkä hemmotellaan liikaakin kuten ainoita lapsia usein. Lapsi pystyy puhumaan minulle asioista. Tässä olen kirjoittanut vain pienen osan perheemme elämästä, minun ja äitini suhdetta painottaen.
Käymme myöskin lapsen kanssa ulkona ja kavereiden luona ja muualla. Emme kökötä kotona kaiket päivät.
Kritiikkiä saa antaa, mutta nämä henkinen väkivalta -viestit, sekä vieläkin rankempaa tekstiä sisältävät voisi jättää väliin. Tässä puhutaan kuitenkin oikeiden ihmisten oikeasta elämästä.
Ap.
Tiedätkö, koen tämän kiittelysi ja samanaikaisen suupielestä salaa moittimisesi manipuloinniksi. Onnistut siinä joka kerran hämmentämään keskustelua samaan aikaan kun korostat omaa arvostelukykyäsi. Joka täällä on kuitenkin kyseenalaistettu. Et ole vastannut mitään siihen, voisiko siinä olla huomautettavaa omasta mielestäsi. Kysymys ei ole kritiikin hyväksymisestä tai sinun virheistäsi. Ne eivät kiinnosta kuin ilkimyksiä, ja minä en ole tässä ketjussa sellaisia juurikaan nähnyt. Kysymys on siitä, kannatko vastuuta virheittesi seurauksista. Eli kaivataan Lahtista ja konekivääriä, noin tiiviisti ilmaistuna.
On hyvin mahdollista, että kommentoijat ovat ylireagoineet, mutta jonkin jäljillä he ovat. Voi olla, että he tunnistavat mekanismin vaikka eivät pysty arvioimaan sen vakavuusastetta. He kuitenkin kertovat, mihin se mekaniikka vakavassa tapauksessa johtaa, ja vaikuttaa erittäin vahvasti, että sinua ei kiinnosta, vaikka saattaisit pelastaa siinä sekä itsesi että lapsesi paljolta pahalta. Koska kun tilanteessa vaikuttavat voimat ovat epäterveitä, ne tekevät tuhoa silloinkin kun tuho ei ole täysin lamauttavaa.
Et anna aihetta heidän päätellä, että et olisi lamautunut siihen pisteeseen, että siitä on lapsellesi syvää haittaa. Etkö tunnista mitään siitä, mitä he sanovat?
Ymmärrän että olet päätynyt moiseen tilanteeseen hyväntahtoisuuttasi. Tuo ei voi kuitenkaan jatkua. Kumpi on sinulle tärkeämpi: äitisi vai lapsesi? Kuulostaa kamalalta valinnalta, mutta jos et valintaa tee, valitset äitisi. Lapsesi kärsii tilanteesta. Kuvaat itsekin kuinka tilanne vaikuttaa lapsesi kasvatukseen ja lisäksi lapsi kärsii varmasti siitä että sinulla on huono olla tilanteen vuoksi. Lisäksi hän saa aikuisuutta ajatellen todella huonoa esimerkkiä siitä, kuinka itsestä pidetään huolta asettamalla omat rajat ja pitämällä niistä kiinni. Siispä vaikka se tuntuu vaikealta, äitisi on saatava muualle asumaan vaikkei tilanne äidillesi olisikaan yhtä hyvä kuin sinun luonasi. Se, miten tämä tapahtuu, on toissijaista. Ymmärrän että käytännössä tilanne on hankala. Sinun täytyy kuitenkin ensin tehdä päätös että laitat elämäsi kuntoon ja sitten lähteä miettimään miten se käytännössä tapahtuu pitäen tavoite koko ajan kirkkaana mielessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä on joskus hitaita prosesseja. Sanoisin, että äiti-tytär-asetelma on yksi vaikeimmista, koska se on jatkunut syntymästä asti, eikä todellista itsenäistymistä ole koskaan tapahtunut, koska äiti ei ole antanut sen tapahtua.
Siitä kuviosta irtautuminen on ennen kaikkea ajatusprosessi, joka ap:lla on nyt alkanut. Hyvä niin ja tsemppiä!
Mä uskalsin 38- vuotiaana ottaa äidiltäni avaimet pois mun asuntoon. Kukaan mun kavereista ei ikinä uskoisi, millainen tossu olen äitini edessä. Mua kuvaillaan itsepäiseksi ja temperamenttiseksi, mutta äidin pillin mukaan hypin kuin mikäkin pelle.
Tämän kun kertoo ääneen, niin mielikuva äidistä on varmaan lähellä sarvellista pirua, joka sylkee tulta, eikä spanielin katseista, hyvin haurasta ihmistä, joka äitini on. (Vai onko?)
Kiitos viestistä. Henkisesti raskasta arjessa minulle on että en tunnu olevan äitini mielestä hyvä äiti, kun hän päivittäin arvostelee tekemisiäni.
Ap.
Ja tää ei sinusta siis vaikuta lapseesi yhtikäs mitenkään? Että mummo vetää mattoa jalkojesi alta. Aiheuttaa lapselle turvattomuutta. Ja lapsi joutuu katselemaan sinua kynnysmattona.
Eikö tämä todellakaan sinusta millään tavoin vaurioita lasta? Millaisen mallin annat mielestäsi hänelle?
Millaisen kuvan hän saa perheestä?
Kiitos viestistäsi. Tietysti se vaikuttaa lapseen. En pysty olemaan näissä olosuhteissa sellainen äiti kun haluaisin enkä kasvattamaan lastani niin kuin haluaisin. Siinä yksi suurimmista syistä minkä vuoksi tarvitsemme muutosta.
Ap.
Ja mitään et tee. Lässyti lässyti ja ”kun mulla on niin kova kun mummo moittii”.
Mitä olet tänään tehnyt asialle? Etsitkö asunnon sinulle ja lapsellesi? Haitko töitä?
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän että olet päätynyt moiseen tilanteeseen hyväntahtoisuuttasi. Tuo ei voi kuitenkaan jatkua. Kumpi on sinulle tärkeämpi: äitisi vai lapsesi? Kuulostaa kamalalta valinnalta, mutta jos et valintaa tee, valitset äitisi. Lapsesi kärsii tilanteesta. Kuvaat itsekin kuinka tilanne vaikuttaa lapsesi kasvatukseen ja lisäksi lapsi kärsii varmasti siitä että sinulla on huono olla tilanteen vuoksi. Lisäksi hän saa aikuisuutta ajatellen todella huonoa esimerkkiä siitä, kuinka itsestä pidetään huolta asettamalla omat rajat ja pitämällä niistä kiinni. Siispä vaikka se tuntuu vaikealta, äitisi on saatava muualle asumaan vaikkei tilanne äidillesi olisikaan yhtä hyvä kuin sinun luonasi. Se, miten tämä tapahtuu, on toissijaista. Ymmärrän että käytännössä tilanne on hankala. Sinun täytyy kuitenkin ensin tehdä päätös että laitat elämäsi kuntoon ja sitten lähteä miettimään miten se käytännössä tapahtuu pitäen tavoite koko ajan kirkkaana mielessä.
Ap on läheisriippuvaisen narsistin läheisriippuvainen narsistinen tytär.
Kyse ei ole hyväntahtoisuudesta, vaan ylisukupolvisesta henkisestä häiriintyneisyydestä.
Miten tollainen vanha ihminen sitten saadaan ulos? Jos mikään hoitokoti ei ota, pitääkö vaan muuttaa ja jättää äiti vanhaan kämppään jos ei suostu lähtemään?
Minun on vaikea uskoa, ettei tilanne vaikuttanut sinuun haitallisesti. Tunnen läheisesti väkivaltaisessa alkoholistiperheessä kasvaneen henkilön. Hän väitti minulle, ettei hänen isänsä juomisesta ollut mitään haittaa. Se ei pitänyt paikkaansa, sillä pystyin saman tien luettelemaan hänelke useita hänen itsensä kertomia asioita, jotka osoittivat väitteen täysin virheeelliseksi.