Onko täällä muita jotka on eläneet lapsuutenssa ja nuoruutensa elämänkallujen vaikutuspiirissä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis kenen/minkä vaikutuspiirissä?

Kouluttamattomien, heikosti sivistyneiden, huonosti toimeentulevien, tukia nauttivien, impulsiivisten, tupakoivien, ryyppäävien ja negatiivisesti ympäristöön, ihmisiin ja koulutukseen suhtautuvien ihmisten vaikutuspiirissä. 

Olenkohan minä sitten vaikkapa elämänkillu? kouluttamaton peruskoulun vain käynyt mutta itsenäisesti asioita opiskellut. kiitos kiusaajien.

Tupakoin joskus ryyppään välillä, suhtaudun negatiivisesti suurimpaan osaan ihmisistä. Kiitos kiusaajien. Suhtaudun negatiivisesti kouluihin ja siihen peruskoulutukseen ihmisten pitäisi saada itsenäisesti oppia eikä vain teoriaa. Tekemällä oppii.

Sivistynyt kyllä olen ja luonnon sekä eläintenystävä. Tulen kohtalaisesti toimeen mutta joskus olin huonosti toimeentuleva. Nytkin elän tuilla tosin on kaikenlaisia projekteja joista saa rahaa. muuta ei sitten olekaan. Kiitos jälleen kiusaajien.

Olenko elämänkallu vai killu vai mikä minä olen?

Saatat olla ihan vaan tyhmä ja ikävä ihminen. Älä pilaa ketjua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapsuuteni:

- äiti oli "linnabändäri", suurin osa miehistä ex-venkuloita. Lisäksi hän oli alkoholisti. Meininki sen mukaista.

- isä juoppo, ei pitänyt yhteyksiä ja kuolla kupsahti jo 4-kymppisenä

- veli oli pikkurikollinen ja ilkeä jo nuorena, joutui myöhemmin linnaan pikku rötöksistä, kunnes kuoli tapaturmaisesti

- kaikki kaverit samoista taustoista, koska olivat pääosin samojen vuokratalojen kasvatteja. Moni heistä raiskattiin jo ennen 18-vuotispäiviään. Lisäksi osa oli todella ilkeitä ja kovia.

- kaikilla oli vaikeuksia mielenterveyden kanssa, lääkkeenä alkoholi, pillerit ja amfetamiini

- kaikki kaverini olivat kokeneet väkivaltaa, kuten itsekin

- yhtään ylioppilasta en tuntenut henkilökohtaisesti kuin vasta yli 2-kymppisenä

- yhtään akateemisesti koulutettua en tuntenut henkilökohtaisesti vasta kuin töistä (esimies)

Siltä pohjalta liikkeelle :D

Paperilla sinä ja se ylemmän keskiluokan rakkauslapsi olette samalla viivalla. Eli jos se rakkauslapsi lukee lääkäriksi, sinäkin voit sen tehdä tai olet vain laiska ja tyhmä. Näin nuo oikeistolaiset sanovat. 

Se on joo teoriassa mahdollista - ja minä olen tuon tehnyt itse - mutta se vaatii lähes yli-inhimilliset voimat kun edessä on vastoinkäymistä ja kotoa kampitetaan ja yritetään kaikin tavoin estää lapsen koulutus. Missään ei vahingossakaan auteta.

Kyllä itketti yliopistossa kun hyvien perheen lapset sai kotoaan rakkautta, tukea, rahaa, ruokakasseja, osalle ostettiin auto tai asunto.

Minä jouduin ottamaan lainaa ja tekemään rupuduunia, piti viideltä aamulla herätä siivoamaan ja sen jälkeen luennolle.

Oli oikeasti valtavan suuri ero mun ja hyvien kotien lasten välillä.

Palkkioksi ahertamista ja uralla etenemisestä sitten lapsuudenperhe laittoi välit poikki minuun (enkä todellakaan leuhkinut vaan kaikin tavoin yritin pienentää itseäni heidän seurassaan) ja nyt olen yksin, kuin yksinäinen eritynyt saari valtameressä.

Sisarus joka on amiksen keskeyttänyt elämäntapatyötön on vanhempieni silmissä mahtava ja viisas ja MUN pitäisi ottaa hänestä mallia.

Tässä käy todella usein näin. Sitä ei vaan hyvien kotien kasvatit näe tai tajua. Suomessa on edelleen yhteiskuntaluokat vaikka muuta väitetäänkin, ja luokasta hyppäävää rankaistaan kollektiivisesti.

Tavallaan. Vanhempani olivat tavatessaan yliopisto-opiskelijoita, mutta hengeltään hyvin kalluja. Äitini ei koskaan valmistunut, isästä tuli "sentään" hum.kand. Ryyppäsivät, pettivät, fyysistä ja henkistä väkivaltaa oli, halveksuivat sekä herroja että duunareita. Eivät oikein pitäneet itsestäänkään, lapsuudenkodissa oli vahvana sellainen jatkuva negatiivisuus, epäluuloisuus, katkeruus ja halveksunta. Se on väkisinkin muokannut omaa maailmankuvaa. Koti oli kaaos, laskuja ei maksettu, ikinä ei ollut rahaa, koska vähät rahatkin oli pakko hassata samana päivänä kun ne tulivat. Mitään pitkäjänteisyyttä ei ollut koskaan, mitään ei voinut suunnitella viikkoa pidemmälle, eikä mihinkään lupaukseen voinut luouttaa.

Minun piti lapsena ottaa vastuu lähes kaikista omista asioistani, koska vanhemmista ei siihen ollut. Olin/olen älykäs, joten minun olisi pitänyt saada pelkkää kymppiä koulusta, mutta vanhemmat eivät kuitenkaan koskaan auttaneet läksyissä tai lukemaan kokeisiin tai olleet kiinnostuneita koulunkäynnistäni. 

Olen luokkanousija sekä taloudellisessa että henkisessä mielessä, koulutetumpi ja varakkaampi kuin kumpikaan vanhempani. En ole heidän tai muiden suvun jäsenten kanssa tekemisissä, minulla on oma elämänpiirini, johon he eivät kuulu. Kuulostaa kornilta, mutta välillä tuntuu siltä, että vaikka olen aikuistunut, sisälläni on edelleen vuokratalon yksinäinen avainkaulalapsi, joka ei uskalla mennä kotiinsa väkivallan pelon takia. Kun sisäinen maailma on sen lapsen ja ulkoinen elämä varakasta ja hyvinvoivaa, ristiriita on, no, aika raskas.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan. Vanhempani olivat tavatessaan yliopisto-opiskelijoita, mutta hengeltään hyvin kalluja. Äitini ei koskaan valmistunut, isästä tuli "sentään" hum.kand. Ryyppäsivät, pettivät, fyysistä ja henkistä väkivaltaa oli, halveksuivat sekä herroja että duunareita. Eivät oikein pitäneet itsestäänkään, lapsuudenkodissa oli vahvana sellainen jatkuva negatiivisuus, epäluuloisuus, katkeruus ja halveksunta. Se on väkisinkin muokannut omaa maailmankuvaa. Koti oli kaaos, laskuja ei maksettu, ikinä ei ollut rahaa, koska vähät rahatkin oli pakko hassata samana päivänä kun ne tulivat. Mitään pitkäjänteisyyttä ei ollut koskaan, mitään ei voinut suunnitella viikkoa pidemmälle, eikä mihinkään lupaukseen voinut luouttaa.

Minun piti lapsena ottaa vastuu lähes kaikista omista asioistani, koska vanhemmista ei siihen ollut. Olin/olen älykäs, joten minun olisi pitänyt saada pelkkää kymppiä koulusta, mutta vanhemmat eivät kuitenkaan koskaan auttaneet läksyissä tai lukemaan kokeisiin tai olleet kiinnostuneita koulunkäynnistäni. 

Olen luokkanousija sekä taloudellisessa että henkisessä mielessä, koulutetumpi ja varakkaampi kuin kumpikaan vanhempani. En ole heidän tai muiden suvun jäsenten kanssa tekemisissä, minulla on oma elämänpiirini, johon he eivät kuulu. Kuulostaa kornilta, mutta välillä tuntuu siltä, että vaikka olen aikuistunut, sisälläni on edelleen vuokratalon yksinäinen avainkaulalapsi, joka ei uskalla mennä kotiinsa väkivallan pelon takia. Kun sisäinen maailma on sen lapsen ja ulkoinen elämä varakasta ja hyvinvoivaa, ristiriita on, no, aika raskas.

Ymmärrän täysin (tai suurelta osin) mitä koet, minä olen myös se väkivaltaa pelkäävä arka avainkaulalapsi. Olen sukuni ensimmäinen akateeminen ja ison organisaation johtoryhmässä. Välillä oikeasti ajattelen että tämä on ehkä vain uni josta herään ja olenkin taas surkeassa lapsuudenkodissa narsisti-isäni hirmuvallan alla. Tai välillä luulen että olen vain jotenkin huijannut kaikkia enkä oikeasti osaa sitä mitä osaan.

Olen työssäni hyvä, joten nämä luulot kumpuavat lapsuudesta. Lisäksi sanon sen vielä, että luokkanousu on vain näennäistä. Vaikka olen hyvätuloinen, en osaa toimia ja käyttäytyä niin. Vaan yhä metsästän tarjouksia halpahallista kuten lapsuudessa opin tekemään.

Tätä on vaikea sanoittaa ja tuo kuulostaa lapselliselta, näen sen itsekin, mutta samalla uskon että joku muu tajuaa mitä tarkoitan. Että ei osaa sallia itselleen muuta tai parempaa, kuin mitä lapsuudessa oli.

Mulla olisi rahaa ostaa tonnin merkkihousut mutta juuri ostin Lidlistä housut 9 eurolla ;)

Onneksi olen oppinut lempeästi huumorilla hyväksymään tämän :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Koko sukuni on sellaisia. Eletty kolmessa polvessa tuilla ja yleissivistys nolla. Olen ensimmäinen, joka kävi toisen asteen tutkinnon :D Matka pois on ollut pitkä ja jatkuu varmaan läpi koko elämän.

No olihan täällä edes yksi. Tuntuuko sinustakin, että olet jäänyt kahden maailman väliin ja olet henkisesti yksinäinen? Minusta tuntuu siltä. Ei ole ketään, kenelle puhua näistä asioista tai joka ymmärtäisi.

ap

Tässä myös yksi joka on taistellut ja kamppillut surkeasta koulutusta vihaavasta rupusakista sukunsa ensinmäiseksi akateemiseksi. Vanhemmilla hirveä ”herraviha” (tätä termiä nuoret ei varmaan ymmärrä mutta vihaavat koulutettuja, johtajia, hyvätuloisia ja luulevat että he on saaneet asemansa kieroilulla ja vääryydellä).

Nyt olen yksin. Vanhemmat on hylänneet ja vihaavat avoimesti kun olen ”herra” (ylempää keskijohtoa). Suku ei pidä yhteyttä. Yksin olen illan suvun yhteisöä ja vanhempiin on niin jäiset välit että muuta yhteyttä ei ole kuin joulukortti kerta vuodessa.

Tämä on todella YLEINEN kohtalo mutta koska asia on tabu, niin harva kehtaa ääneen puhua omalla nimellään asiasta.

Heidän koko identiteettinsä on lienee rakentunut tietynlaisen "surkeuden" varaan. Ovat kokeneet, että tämä on ollut heidän ennalta kirjoitettu kohtalonsa jo syntymästään. Sinä olet osoittanut, että toinenkin tie olisi ollut mahdollinen, kun tietystä asenteellisuudesta olisi päässyt eroon. Heidän on mahdotonta hyväksyä tämä vääristymä, joten ainoa näkemänsä keino on piilottaa "suvun musta lammas" silmistään ja jatkaa kurjuuden illuusiossaan kärvistelyä. Se lienee helpompaa, kuin masentua ajatuksesta, että mitä heistäkin olisi voinut tulla.

Toinen vaihtoehto on kai, että tietävät olevansa tyhmiä, ja ovat nyt kateellisia "sukuhaaran oikulle".

terv. keittiöpsykologi

Vierailija kirjoitti:

- yhtään ylioppilasta en tuntenut henkilökohtaisesti kuin vasta yli 2-kymppisenä

- yhtään akateemisesti koulutettua en tuntenut henkilökohtaisesti vasta kuin töistä (esimies)

Tätä en ollutkaan tullut ajatelleeksi. Näin taisi mennä minullakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan. Vanhempani olivat tavatessaan yliopisto-opiskelijoita, mutta hengeltään hyvin kalluja. Äitini ei koskaan valmistunut, isästä tuli "sentään" hum.kand. Ryyppäsivät, pettivät, fyysistä ja henkistä väkivaltaa oli, halveksuivat sekä herroja että duunareita. Eivät oikein pitäneet itsestäänkään, lapsuudenkodissa oli vahvana sellainen jatkuva negatiivisuus, epäluuloisuus, katkeruus ja halveksunta. Se on väkisinkin muokannut omaa maailmankuvaa. Koti oli kaaos, laskuja ei maksettu, ikinä ei ollut rahaa, koska vähät rahatkin oli pakko hassata samana päivänä kun ne tulivat. Mitään pitkäjänteisyyttä ei ollut koskaan, mitään ei voinut suunnitella viikkoa pidemmälle, eikä mihinkään lupaukseen voinut luouttaa.

Minun piti lapsena ottaa vastuu lähes kaikista omista asioistani, koska vanhemmista ei siihen ollut. Olin/olen älykäs, joten minun olisi pitänyt saada pelkkää kymppiä koulusta, mutta vanhemmat eivät kuitenkaan koskaan auttaneet läksyissä tai lukemaan kokeisiin tai olleet kiinnostuneita koulunkäynnistäni. 

Olen luokkanousija sekä taloudellisessa että henkisessä mielessä, koulutetumpi ja varakkaampi kuin kumpikaan vanhempani. En ole heidän tai muiden suvun jäsenten kanssa tekemisissä, minulla on oma elämänpiirini, johon he eivät kuulu. Kuulostaa kornilta, mutta välillä tuntuu siltä, että vaikka olen aikuistunut, sisälläni on edelleen vuokratalon yksinäinen avainkaulalapsi, joka ei uskalla mennä kotiinsa väkivallan pelon takia. Kun sisäinen maailma on sen lapsen ja ulkoinen elämä varakasta ja hyvinvoivaa, ristiriita on, no, aika raskas.

Ymmärrän täysin (tai suurelta osin) mitä koet, minä olen myös se väkivaltaa pelkäävä arka avainkaulalapsi. Olen sukuni ensimmäinen akateeminen ja ison organisaation johtoryhmässä. Välillä oikeasti ajattelen että tämä on ehkä vain uni josta herään ja olenkin taas surkeassa lapsuudenkodissa narsisti-isäni hirmuvallan alla. Tai välillä luulen että olen vain jotenkin huijannut kaikkia enkä oikeasti osaa sitä mitä osaan.

Olen työssäni hyvä, joten nämä luulot kumpuavat lapsuudesta. Lisäksi sanon sen vielä, että luokkanousu on vain näennäistä. Vaikka olen hyvätuloinen, en osaa toimia ja käyttäytyä niin. Vaan yhä metsästän tarjouksia halpahallista kuten lapsuudessa opin tekemään.

Tätä on vaikea sanoittaa ja tuo kuulostaa lapselliselta, näen sen itsekin, mutta samalla uskon että joku muu tajuaa mitä tarkoitan. Että ei osaa sallia itselleen muuta tai parempaa, kuin mitä lapsuudessa oli.

Mulla olisi rahaa ostaa tonnin merkkihousut mutta juuri ostin Lidlistä housut 9 eurolla ;)

Onneksi olen oppinut lempeästi huumorilla hyväksymään tämän :)

Tunnen monia useamman polven koulutettuja , jotka ostavat vaatteensa halpahalleista, tarjouksista ja Lidlistä. Miksi ostaa tonnin housut, jo kympin housut ovat yhtä hyvät? Sen 990 euroa voi laittaa puskuriin, sijoituksiin, tukea omaa lastansa, kulttuurikokemuksiin, opiskeluun...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Koko sukuni on sellaisia. Eletty kolmessa polvessa tuilla ja yleissivistys nolla. Olen ensimmäinen, joka kävi toisen asteen tutkinnon :D Matka pois on ollut pitkä ja jatkuu varmaan läpi koko elämän.

No olihan täällä edes yksi. Tuntuuko sinustakin, että olet jäänyt kahden maailman väliin ja olet henkisesti yksinäinen? Minusta tuntuu siltä. Ei ole ketään, kenelle puhua näistä asioista tai joka ymmärtäisi.

ap

Tässä myös yksi joka on taistellut ja kamppillut surkeasta koulutusta vihaavasta rupusakista sukunsa ensinmäiseksi akateemiseksi. Vanhemmilla hirveä ”herraviha” (tätä termiä nuoret ei varmaan ymmärrä mutta vihaavat koulutettuja, johtajia, hyvätuloisia ja luulevat että he on saaneet asemansa kieroilulla ja vääryydellä).

Nyt olen yksin. Vanhemmat on hylänneet ja vihaavat avoimesti kun olen ”herra” (ylempää keskijohtoa). Suku ei pidä yhteyttä. Yksin olen illan suvun yhteisöä ja vanhempiin on niin jäiset välit että muuta yhteyttä ei ole kuin joulukortti kerta vuodessa.

Tämä on todella YLEINEN kohtalo mutta koska asia on tabu, niin harva kehtaa ääneen puhua omalla nimellään asiasta.

Heidän koko identiteettinsä on lienee rakentunut tietynlaisen "surkeuden" varaan. Ovat kokeneet, että tämä on ollut heidän ennalta kirjoitettu kohtalonsa jo syntymästään. Sinä olet osoittanut, että toinenkin tie olisi ollut mahdollinen, kun tietystä asenteellisuudesta olisi päässyt eroon. Heidän on mahdotonta hyväksyä tämä vääristymä, joten ainoa näkemänsä keino on piilottaa "suvun musta lammas" silmistään ja jatkaa kurjuuden illuusiossaan kärvistelyä. Se lienee helpompaa, kuin masentua ajatuksesta, että mitä heistäkin olisi voinut tulla.

Toinen vaihtoehto on kai, että tietävät olevansa tyhmiä, ja ovat nyt kateellisia "sukuhaaran oikulle".

terv. keittiöpsykologi

Olet hyvin pitkälle oikeassa, tietty kohtalonusko rupusakkivanhemmillani tosiaan oli, ja usein katkeralla äänellä hokivatkin näitä uskomuksiaan (esim ”musiikkiharrastus on vain herrojen lapsille, älä sellaisista haaveile” tai ”ei meillä koskaan ole mahdollisuutta mökkiin, se on vain rikkaiden etuoikeus”, sekä ”meillä ei ole koskaan mitään mahdollisuutta muuhun kun tällaisiin oloihin synnyttiin”)

Silti se tuntuu pahalta ja oudolta että omaa lasta vihataan. Se on selkeä viha, en kuvittele omiani. Ovat myös ”kostaneet” siten että tekivät testamentin jossa mut jätetään perinnöttä, koska olen ahne ”herra” ja rohmuan köyhän selkänahasta muutenkin. (Näin ei todellakaan ole, mutta vanhemmillani ei ole mitään hajua akateemisen työn sisällöstä, palkkatasosta tms)

Mun mielestä on erittäin outoa että oma lapsi ollaan valmis hylkäämään ja eristämään ja omaa lasta avoimen peittelemättä vihataan. Ja se myös tehdään päin näköä selvästi tiettäväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan. Vanhempani olivat tavatessaan yliopisto-opiskelijoita, mutta hengeltään hyvin kalluja. Äitini ei koskaan valmistunut, isästä tuli "sentään" hum.kand. Ryyppäsivät, pettivät, fyysistä ja henkistä väkivaltaa oli, halveksuivat sekä herroja että duunareita. Eivät oikein pitäneet itsestäänkään, lapsuudenkodissa oli vahvana sellainen jatkuva negatiivisuus, epäluuloisuus, katkeruus ja halveksunta. Se on väkisinkin muokannut omaa maailmankuvaa. Koti oli kaaos, laskuja ei maksettu, ikinä ei ollut rahaa, koska vähät rahatkin oli pakko hassata samana päivänä kun ne tulivat. Mitään pitkäjänteisyyttä ei ollut koskaan, mitään ei voinut suunnitella viikkoa pidemmälle, eikä mihinkään lupaukseen voinut luouttaa.

Minun piti lapsena ottaa vastuu lähes kaikista omista asioistani, koska vanhemmista ei siihen ollut. Olin/olen älykäs, joten minun olisi pitänyt saada pelkkää kymppiä koulusta, mutta vanhemmat eivät kuitenkaan koskaan auttaneet läksyissä tai lukemaan kokeisiin tai olleet kiinnostuneita koulunkäynnistäni. 

Olen luokkanousija sekä taloudellisessa että henkisessä mielessä, koulutetumpi ja varakkaampi kuin kumpikaan vanhempani. En ole heidän tai muiden suvun jäsenten kanssa tekemisissä, minulla on oma elämänpiirini, johon he eivät kuulu. Kuulostaa kornilta, mutta välillä tuntuu siltä, että vaikka olen aikuistunut, sisälläni on edelleen vuokratalon yksinäinen avainkaulalapsi, joka ei uskalla mennä kotiinsa väkivallan pelon takia. Kun sisäinen maailma on sen lapsen ja ulkoinen elämä varakasta ja hyvinvoivaa, ristiriita on, no, aika raskas.

Ymmärrän täysin (tai suurelta osin) mitä koet, minä olen myös se väkivaltaa pelkäävä arka avainkaulalapsi. Olen sukuni ensimmäinen akateeminen ja ison organisaation johtoryhmässä. Välillä oikeasti ajattelen että tämä on ehkä vain uni josta herään ja olenkin taas surkeassa lapsuudenkodissa narsisti-isäni hirmuvallan alla. Tai välillä luulen että olen vain jotenkin huijannut kaikkia enkä oikeasti osaa sitä mitä osaan.

Olen työssäni hyvä, joten nämä luulot kumpuavat lapsuudesta. Lisäksi sanon sen vielä, että luokkanousu on vain näennäistä. Vaikka olen hyvätuloinen, en osaa toimia ja käyttäytyä niin. Vaan yhä metsästän tarjouksia halpahallista kuten lapsuudessa opin tekemään.

Tätä on vaikea sanoittaa ja tuo kuulostaa lapselliselta, näen sen itsekin, mutta samalla uskon että joku muu tajuaa mitä tarkoitan. Että ei osaa sallia itselleen muuta tai parempaa, kuin mitä lapsuudessa oli.

Mulla olisi rahaa ostaa tonnin merkkihousut mutta juuri ostin Lidlistä housut 9 eurolla ;)

Onneksi olen oppinut lempeästi huumorilla hyväksymään tämän :)

Tunnen monia useamman polven koulutettuja , jotka ostavat vaatteensa halpahalleista, tarjouksista ja Lidlistä. Miksi ostaa tonnin housut, jo kympin housut ovat yhtä hyvät? Sen 990 euroa voi laittaa puskuriin, sijoituksiin, tukea omaa lastansa, kulttuurikokemuksiin, opiskeluun...

Yksikään yläluokkainen useamman sukupolven akateeminen ei astu jalallakaan lidliin. Väärässä olet. T. Eri mutta keskustelua seuraava

Kaikki viestini menevät tarkastukseen, eikä mitään julkaista, vaikka ne ovat täysin asiallisia. Joten tyydyn nyt lyhyesti komppaamaan ketjuun kirjoittaneita. Minun oli suojeltava lopulta itseäni etääntymällä kokonaan lapsuudenperheestäni, jossa olin ensimmäinen yo ja maisteri. Minulle ei esimerkiksi järjestetty lainkaan yo-juhlia, ilmeisesti äitini kateuden ja katkeruuden takia, toki hänellä myös vakavia mt-puolen ongelmia. Koko suku oikeastaan samanlaista, mielenterveysjuttuja, ins estiä, viinaa ja muita riippuvuuksia. Minua haukuttiin lapsuudesta asti, ettei tule mitään enkä pärjää elämässäni. Oli vaikeaa hengata yliopistolla kavereiden kanssa kun tajusi, että tulemme oikeasti eri maailmoista. Joskus sille kyyneleenkin vuodatin yhteiskuntatieteiden laitoksen vessassa, kun tuntui vaan liian pahalta.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki viestini menevät tarkastukseen, eikä mitään julkaista, vaikka ne ovat täysin asiallisia. Joten tyydyn nyt lyhyesti komppaamaan ketjuun kirjoittaneita. Minun oli suojeltava lopulta itseäni etääntymällä kokonaan lapsuudenperheestäni, jossa olin ensimmäinen yo ja maisteri. Minulle ei esimerkiksi järjestetty lainkaan yo-juhlia, ilmeisesti äitini kateuden ja katkeruuden takia, toki hänellä myös vakavia mt-puolen ongelmia. Koko suku oikeastaan samanlaista, mielenterveysjuttuja, ins estiä, viinaa ja muita riippuvuuksia. Minua haukuttiin lapsuudesta asti, ettei tule mitään enkä pärjää elämässäni. Oli vaikeaa hengata yliopistolla kavereiden kanssa kun tajusi, että tulemme oikeasti eri maailmoista. Joskus sille kyyneleenkin vuodatin yhteiskuntatieteiden laitoksen vessassa, kun tuntui vaan liian pahalta.

Haluan lisätä tähän vielä rikollisuuden, mistä joku muukin puhui. Äiti jännitti välillä, meneekö sakko muuntorangaistukseksi ja joutuu vankilaan. Hänellä oli myös pitkiä pakkohoitojaksoja. Jouduin lisäksi piilottelemaan hänen rikoksiaan, vannotettiin väki*vallan uhalla pitämään tur*pa kiinni, jos joku kysyy tiedänkö rikoksesta jotain. Tältä pohjalta lähdetään akateemiseen keskiluokkaan hiukan eri opein, kuin hyvän perheen vesa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Koko sukuni on sellaisia. Eletty kolmessa polvessa tuilla ja yleissivistys nolla. Olen ensimmäinen, joka kävi toisen asteen tutkinnon :D Matka pois on ollut pitkä ja jatkuu varmaan läpi koko elämän.

No olihan täällä edes yksi. Tuntuuko sinustakin, että olet jäänyt kahden maailman väliin ja olet henkisesti yksinäinen? Minusta tuntuu siltä. Ei ole ketään, kenelle puhua näistä asioista tai joka ymmärtäisi.

ap

Tässä myös yksi joka on taistellut ja kamppillut surkeasta koulutusta vihaavasta rupusakista sukunsa ensinmäiseksi akateemiseksi. Vanhemmilla hirveä ”herraviha” (tätä termiä nuoret ei varmaan ymmärrä mutta vihaavat koulutettuja, johtajia, hyvätuloisia ja luulevat että he on saaneet asemansa kieroilulla ja vääryydellä).

Nyt olen yksin. Vanhemmat on hylänneet ja vihaavat avoimesti kun olen ”herra” (ylempää keskijohtoa). Suku ei pidä yhteyttä. Yksin olen illan suvun yhteisöä ja vanhempiin on niin jäiset välit että muuta yhteyttä ei ole kuin joulukortti kerta vuodessa.

Tämä on todella YLEINEN kohtalo mutta koska asia on tabu, niin harva kehtaa ääneen puhua omalla nimellään asiasta.

Heidän koko identiteettinsä on lienee rakentunut tietynlaisen "surkeuden" varaan. Ovat kokeneet, että tämä on ollut heidän ennalta kirjoitettu kohtalonsa jo syntymästään. Sinä olet osoittanut, että toinenkin tie olisi ollut mahdollinen, kun tietystä asenteellisuudesta olisi päässyt eroon. Heidän on mahdotonta hyväksyä tämä vääristymä, joten ainoa näkemänsä keino on piilottaa "suvun musta lammas" silmistään ja jatkaa kurjuuden illuusiossaan kärvistelyä. Se lienee helpompaa, kuin masentua ajatuksesta, että mitä heistäkin olisi voinut tulla.

Toinen vaihtoehto on kai, että tietävät olevansa tyhmiä, ja ovat nyt kateellisia "sukuhaaran oikulle".

terv. keittiöpsykologi

Olet hyvin pitkälle oikeassa, tietty kohtalonusko rupusakkivanhemmillani tosiaan oli, ja usein katkeralla äänellä hokivatkin näitä uskomuksiaan (esim ”musiikkiharrastus on vain herrojen lapsille, älä sellaisista haaveile” tai ”ei meillä koskaan ole mahdollisuutta mökkiin, se on vain rikkaiden etuoikeus”, sekä ”meillä ei ole koskaan mitään mahdollisuutta muuhun kun tällaisiin oloihin synnyttiin”)

Silti se tuntuu pahalta ja oudolta että omaa lasta vihataan. Se on selkeä viha, en kuvittele omiani. Ovat myös ”kostaneet” siten että tekivät testamentin jossa mut jätetään perinnöttä, koska olen ahne ”herra” ja rohmuan köyhän selkänahasta muutenkin. (Näin ei todellakaan ole, mutta vanhemmillani ei ole mitään hajua akateemisen työn sisällöstä, palkkatasosta tms)

Mun mielestä on erittäin outoa että oma lapsi ollaan valmis hylkäämään ja eristämään ja omaa lasta avoimen peittelemättä vihataan. Ja se myös tehdään päin näköä selvästi tiettäväksi.

En tiedä tuoko tämä kummoistakaan lohtua, mutta tiedä ettet tehnyt väärin halutessasi tavoitella unelmiasi. Minun mielestäni on ollut viisautta luoda oma kohtalonsa, siihen alistumisen sijaan. On tietysti harmittavaa, että tämän vuoksi sinun oli uhrattava jotain niin tärkeää. Ainakin itse kuitenkin arvostan päätöstäsi ja rohkeuttasi.

ihan eliittikouluiskin on köyhien perheiden lapsia, kyllähän köyhän ja rikkinäisen perheen lapsiskin on lahjakkuuksia.

joskus käy niin ,et ei sovi lähtökohtiinsa, kun on päässyt eteenpäin elämässä.

ihmiset vaan yleensä on hiljaa taustoista, varsinkin jos haluaa ettei pidetä sosiaalitapauksena ,se on ihan viisastakin.

yllätyin itse opiskelujen aikana, kun muutkin puhui perheen köyhyydestä tai omaisen mt ongelmista,tosin perheet oli silti alkoholista vapaita ja ei väkivaltaisia. ihan sympaattisia ja lastaan, tukevia köyhiä perheitä, ei kaikki ollu rikkaistaa perheistä, tosin siinä koulussa oli myös varakkaiden lapsia. ite köyhästä perheestä kotosin.

mielestäni on hyvä jos hakeutuu normaalien ja empaattisten ihmisten seuraan , oppii paljon terveitä malleja perheelle ja itselle. esim.teidän lapset voi jo kokea normaalimman lapsuuden. tietysti voi aina kaivertaa se miten itse jäi vaille tukea ja resursseja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki viestini menevät tarkastukseen, eikä mitään julkaista, vaikka ne ovat täysin asiallisia. Joten tyydyn nyt lyhyesti komppaamaan ketjuun kirjoittaneita. Minun oli suojeltava lopulta itseäni etääntymällä kokonaan lapsuudenperheestäni, jossa olin ensimmäinen yo ja maisteri. Minulle ei esimerkiksi järjestetty lainkaan yo-juhlia, ilmeisesti äitini kateuden ja katkeruuden takia, toki hänellä myös vakavia mt-puolen ongelmia. Koko suku oikeastaan samanlaista, mielenterveysjuttuja, ins estiä, viinaa ja muita riippuvuuksia. Minua haukuttiin lapsuudesta asti, ettei tule mitään enkä pärjää elämässäni. Oli vaikeaa hengata yliopistolla kavereiden kanssa kun tajusi, että tulemme oikeasti eri maailmoista. Joskus sille kyyneleenkin vuodatin yhteiskuntatieteiden laitoksen vessassa, kun tuntui vaan liian pahalta.

Haluan lisätä tähän vielä rikollisuuden, mistä joku muukin puhui. Äiti jännitti välillä, meneekö sakko muuntorangaistukseksi ja joutuu vankilaan. Hänellä oli myös pitkiä pakkohoitojaksoja. Jouduin lisäksi piilottelemaan hänen rikoksiaan, vannotettiin väki*vallan uhalla pitämään tur*pa kiinni, jos joku kysyy tiedänkö rikoksesta jotain. Tältä pohjalta lähdetään akateemiseen keskiluokkaan hiukan eri opein, kuin hyvän perheen vesa.

Olet todellinen sankari! Pidä itsestäsi huolta❤️

Järkyttävää. Luulin aiheen koskevan itseäni, mutta luettuani voin vain huokaista että ei tässä mittakaavassa.

Voimia kovasti teille kirjoittaneille ja näin kovia kokeneille! Jotakin kokemastanne meistä ulkoisesti normaaleista sisällään kantaa, tunnistaa ja häpeää.

Mielestäni tähän kaikkeen liittyvät vahvasti hoitamattomat mielenterveysongelmat, erityisesti persoonallisuushäiriöt.

Olen aina ihmetellyt miksi erityisesti nämä vanhemmuuteen kykenemättömät ihmiset saavat yleensä ison liudan lapsia. Fiksut, koulutetut, lempeät, raittiit ja tasapainoiset ihmiset jäävät lapsettomiksi tai saavat max sen kaksi lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan. Vanhempani olivat tavatessaan yliopisto-opiskelijoita, mutta hengeltään hyvin kalluja. Äitini ei koskaan valmistunut, isästä tuli "sentään" hum.kand. Ryyppäsivät, pettivät, fyysistä ja henkistä väkivaltaa oli, halveksuivat sekä herroja että duunareita. Eivät oikein pitäneet itsestäänkään, lapsuudenkodissa oli vahvana sellainen jatkuva negatiivisuus, epäluuloisuus, katkeruus ja halveksunta. Se on väkisinkin muokannut omaa maailmankuvaa. Koti oli kaaos, laskuja ei maksettu, ikinä ei ollut rahaa, koska vähät rahatkin oli pakko hassata samana päivänä kun ne tulivat. Mitään pitkäjänteisyyttä ei ollut koskaan, mitään ei voinut suunnitella viikkoa pidemmälle, eikä mihinkään lupaukseen voinut luouttaa.

Minun piti lapsena ottaa vastuu lähes kaikista omista asioistani, koska vanhemmista ei siihen ollut. Olin/olen älykäs, joten minun olisi pitänyt saada pelkkää kymppiä koulusta, mutta vanhemmat eivät kuitenkaan koskaan auttaneet läksyissä tai lukemaan kokeisiin tai olleet kiinnostuneita koulunkäynnistäni. 

Olen luokkanousija sekä taloudellisessa että henkisessä mielessä, koulutetumpi ja varakkaampi kuin kumpikaan vanhempani. En ole heidän tai muiden suvun jäsenten kanssa tekemisissä, minulla on oma elämänpiirini, johon he eivät kuulu. Kuulostaa kornilta, mutta välillä tuntuu siltä, että vaikka olen aikuistunut, sisälläni on edelleen vuokratalon yksinäinen avainkaulalapsi, joka ei uskalla mennä kotiinsa väkivallan pelon takia. Kun sisäinen maailma on sen lapsen ja ulkoinen elämä varakasta ja hyvinvoivaa, ristiriita on, no, aika raskas.

Ymmärrän täysin (tai suurelta osin) mitä koet, minä olen myös se väkivaltaa pelkäävä arka avainkaulalapsi. Olen sukuni ensimmäinen akateeminen ja ison organisaation johtoryhmässä. Välillä oikeasti ajattelen että tämä on ehkä vain uni josta herään ja olenkin taas surkeassa lapsuudenkodissa narsisti-isäni hirmuvallan alla. Tai välillä luulen että olen vain jotenkin huijannut kaikkia enkä oikeasti osaa sitä mitä osaan.

Olen työssäni hyvä, joten nämä luulot kumpuavat lapsuudesta. Lisäksi sanon sen vielä, että luokkanousu on vain näennäistä. Vaikka olen hyvätuloinen, en osaa toimia ja käyttäytyä niin. Vaan yhä metsästän tarjouksia halpahallista kuten lapsuudessa opin tekemään.

Tätä on vaikea sanoittaa ja tuo kuulostaa lapselliselta, näen sen itsekin, mutta samalla uskon että joku muu tajuaa mitä tarkoitan. Että ei osaa sallia itselleen muuta tai parempaa, kuin mitä lapsuudessa oli.

Mulla olisi rahaa ostaa tonnin merkkihousut mutta juuri ostin Lidlistä housut 9 eurolla ;)

Onneksi olen oppinut lempeästi huumorilla hyväksymään tämän :)

Tunnen monia useamman polven koulutettuja , jotka ostavat vaatteensa halpahalleista, tarjouksista ja Lidlistä. Miksi ostaa tonnin housut, jo kympin housut ovat yhtä hyvät? Sen 990 euroa voi laittaa puskuriin, sijoituksiin, tukea omaa lastansa, kulttuurikokemuksiin, opiskeluun...

Yksikään yläluokkainen useamman sukupolven akateeminen ei astu jalallakaan lidliin. Väärässä olet. T. Eri mutta keskustelua seuraava

Tunnen yhden aatelisen, jolla on suvussaan tietenkin loputon joukko akateemisia maamme historian tärkeitä nimiä. Akateeminen hän on itsekin, mutta kyllä hänelle ihan tavallisen kansan Lidl kelpaa. Tuskin hän on ainut halpakauppaan poikkeava lukeneiston jäsen. 

Vierailija kirjoitti:

No, osa tuosta on tuttua. Kasvoin lähinnä äitini kanssa eikä hän oikein pysynyt mukana maailman menossa. Toisaalta oli arvostavinaan koulutusta, toisaalta väheksyi sitä. Ulkoiset merkit, kuten yo-lätsä oli tärkeä ja etenkin lyyra hänelle. Olisi halunnut keskustella, mutta käsityksensä keskustelusta oli kai se, että toiset myöntävät hänen puhumansa todeksi. Toisen ideat tai ajatukset eivät kelvanneet hänelle.

Tuo kaljoittelu yms. ja fyysinen väkivalta ei onneksi tullut tutuksi lapsena. Aikuisena on sitten ollut yllätys, miten yleistä se on. Yllätys sekin, ettei koulutusta arvosteta kaikissa piireissä.

Minä olen adhd-perheestä. Siihen aikaan se oli poikien vaiva ja parannettavissa kasvamalla aikuiseksi.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että naisella ja äidillä voisi olla tämä pysyvä vamma.

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää. Luulin aiheen koskevan itseäni, mutta luettuani voin vain huokaista että ei tässä mittakaavassa.

Voimia kovasti teille kirjoittaneille ja näin kovia kokeneille! Jotakin kokemastanne meistä ulkoisesti normaaleista sisällään kantaa, tunnistaa ja häpeää.

Mielestäni tähän kaikkeen liittyvät vahvasti hoitamattomat mielenterveysongelmat, erityisesti persoonallisuushäiriöt.

Olen aina ihmetellyt miksi erityisesti nämä vanhemmuuteen kykenemättömät ihmiset saavat yleensä ison liudan lapsia. Fiksut, koulutetut, lempeät, raittiit ja tasapainoiset ihmiset jäävät lapsettomiksi tai saavat max sen kaksi lasta.

Epäsosiaalisilla on eniten lapsia.

Halutaan valtaa, ei välitetä seurauksista.

Vierailija kirjoitti:

Oma lapsuuteni:

- äiti oli "linnabändäri", suurin osa miehistä ex-venkuloita. Lisäksi hän oli alkoholisti. Meininki sen mukaista.

- isä juoppo, ei pitänyt yhteyksiä ja kuolla kupsahti jo 4-kymppisenä

- veli oli pikkurikollinen ja ilkeä jo nuorena, joutui myöhemmin linnaan pikku rötöksistä, kunnes kuoli tapaturmaisesti

- kaikki kaverit samoista taustoista, koska olivat pääosin samojen vuokratalojen kasvatteja. Moni heistä raiskattiin jo ennen 18-vuotispäiviään. Lisäksi osa oli todella ilkeitä ja kovia.

- kaikilla oli vaikeuksia mielenterveyden kanssa, lääkkeenä alkoholi, pillerit ja amfetamiini

- kaikki kaverini olivat kokeneet väkivaltaa, kuten itsekin

- yhtään ylioppilasta en tuntenut henkilökohtaisesti kuin vasta yli 2-kymppisenä

- yhtään akateemisesti koulutettua en tuntenut henkilökohtaisesti vasta kuin töistä (esimies)

Siltä pohjalta liikkeelle :D

Mitä se vuokratalo asiaan liittyy? Tietysti jos sinne on kerääntynyt epäsosiaalista ainesta. Muttei vuokralla asuminen yleisesti tee ihmisestä huonompaa.

T. Omakotitalossa lapsuutensa viettänyt akateeminen, joka asuu kunnan vuokra-asunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää. Luulin aiheen koskevan itseäni, mutta luettuani voin vain huokaista että ei tässä mittakaavassa.

Voimia kovasti teille kirjoittaneille ja näin kovia kokeneille! Jotakin kokemastanne meistä ulkoisesti normaaleista sisällään kantaa, tunnistaa ja häpeää.

Mielestäni tähän kaikkeen liittyvät vahvasti hoitamattomat mielenterveysongelmat, erityisesti persoonallisuushäiriöt.

Olen aina ihmetellyt miksi erityisesti nämä vanhemmuuteen kykenemättömät ihmiset saavat yleensä ison liudan lapsia. Fiksut, koulutetut, lempeät, raittiit ja tasapainoiset ihmiset jäävät lapsettomiksi tai saavat max sen kaksi lasta.

Jos elämänhallinta takkuaa muutenkin, ei ole ihme, jos ehkäisyn hoitaminenkin takkuaa.