Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita jotka on eläneet lapsuutenssa ja nuoruutensa elämänkallujen vaikutuspiirissä?
29.07.2021 |
On ollut hyvin kova työ päästä sieltä pois, sanonpahan vaan. Ja kun sieltä on päässyt pois, ei ole mitään yhteistä näiden muidenkaan kanssa. Parempi siis yksin.
Kommentit (87)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsuuteni:
- äiti oli "linnabändäri", suurin osa miehistä ex-venkuloita. Lisäksi hän oli alkoholisti. Meininki sen mukaista.
- isä juoppo, ei pitänyt yhteyksiä ja kuolla kupsahti jo 4-kymppisenä
- veli oli pikkurikollinen ja ilkeä jo nuorena, joutui myöhemmin linnaan pikku rötöksistä, kunnes kuoli tapaturmaisesti
- kaikki kaverit samoista taustoista, koska olivat pääosin samojen vuokratalojen kasvatteja. Moni heistä raiskattiin jo ennen 18-vuotispäiviään. Lisäksi osa oli todella ilkeitä ja kovia.
- kaikilla oli vaikeuksia mielenterveyden kanssa, lääkkeenä alkoholi, pillerit ja amfetamiini
- kaikki kaverini olivat kokeneet väkivaltaa, kuten itsekin
- yhtään ylioppilasta en tuntenut henkilökohtaisesti kuin vasta yli 2-kymppisenä
- yhtään akateemisesti koulutettua en tuntenut henkilökohtaisesti vasta kuin töistä (esimies)
Siltä pohjalta liikkeelle :D
Paperilla sinä ja se ylemmän keskiluokan rakkauslapsi olette samalla viivalla. Eli jos se rakkauslapsi lukee lääkäriksi, sinäkin voit sen tehdä tai olet vain laiska ja tyhmä. Näin nuo oikeistolaiset sanovat.
Se on joo teoriassa mahdollista - ja minä olen tuon tehnyt itse - mutta se vaatii lähes yli-inhimilliset voimat kun edessä on vastoinkäymistä ja kotoa kampitetaan ja yritetään kaikin tavoin estää lapsen koulutus. Missään ei vahingossakaan auteta.
Kyllä itketti yliopistossa kun hyvien perheen lapset sai kotoaan rakkautta, tukea, rahaa, ruokakasseja, osalle ostettiin auto tai asunto.
Minä jouduin ottamaan lainaa ja tekemään rupuduunia, piti viideltä aamulla herätä siivoamaan ja sen jälkeen luennolle.
Oli oikeasti valtavan suuri ero mun ja hyvien kotien lasten välillä.
Palkkioksi ahertamista ja uralla etenemisestä sitten lapsuudenperhe laittoi välit poikki minuun (enkä todellakaan leuhkinut vaan kaikin tavoin yritin pienentää itseäni heidän seurassaan) ja nyt olen yksin, kuin yksinäinen eritynyt saari valtameressä.
Sisarus joka on amiksen keskeyttänyt elämäntapatyötön on vanhempieni silmissä mahtava ja viisas ja MUN pitäisi ottaa hänestä mallia.Tässä käy todella usein näin. Sitä ei vaan hyvien kotien kasvatit näe tai tajua. Suomessa on edelleen yhteiskuntaluokat vaikka muuta väitetäänkin, ja luokasta hyppäävää rankaistaan kollektiivisesti.
Miellän itseni hyvän kodin lapseksi, mutta ihan samalla tavalla oma elämä piti rahoittaa itse. Ei tullut ruokakasseja, autosta tai asunnosta nyt puhumattakaan. Suomessa se tosiaankin on mahdollista, eikä suvun rahoitusta tarvita yliopisto-opintojen suorittamiseen. Eroja on, mutta tuo opintojen rahoittaminen ei varmaan ole suurin niistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli tuosta mieleen että itsellenikin kirjasto oli sellainen pakopaikka kotioloista. Luin siellä ihan mitä sattuu, mutta se vei ajatukset pois kotoa. Myös kirjaston rauhallinen ilmapiiri tuntui turvalliselta. Toinen mitä harrastin, oli pitkät kävelylenkit, jolloin kuvittelin kaikkea ihanaa. Ja kävelin ja kävelin ja kuvittelin. Sillä jaksoin. Teen sitä 5-kymppisenä edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää. Luulin aiheen koskevan itseäni, mutta luettuani voin vain huokaista että ei tässä mittakaavassa.
Voimia kovasti teille kirjoittaneille ja näin kovia kokeneille! Jotakin kokemastanne meistä ulkoisesti normaaleista sisällään kantaa, tunnistaa ja häpeää.
Mielestäni tähän kaikkeen liittyvät vahvasti hoitamattomat mielenterveysongelmat, erityisesti persoonallisuushäiriöt.
Olen aina ihmetellyt miksi erityisesti nämä vanhemmuuteen kykenemättömät ihmiset saavat yleensä ison liudan lapsia. Fiksut, koulutetut, lempeät, raittiit ja tasapainoiset ihmiset jäävät lapsettomiksi tai saavat max sen kaksi lasta.
Olet oikeassa noista persoonallisuushäriöistä ja mt-ongelmista. Mun vanhemmat (olen aiemmin vastannut ketjussa) oli melko sekaisin. Isä vakavasti narsisti , todennäköisesti jopa psykopaattinen, koska silminnähden nautti hakata lapsiaan ja nautti uhkailusta ja lastensa pelosta. Äiti sitten masentunut, apaattinen ja löheistiipuvainen tossu joka palvoi narsistimiestään eikä uskaltanut puolustaa lapsiaan mitenkään. Kun kuului pahoinpitelyä ja lapsen huutoa, äiti meni itse ulos ettei tarvisi kuunnella - ja jätti lapsen kauhuissaan alle pissaavana kokemaan mukilointia ja väkivaltaa.
Molemmat kiistää kaiken tapahtuneen ja eivät ikinä ole hakeneet mitään apua mt-puolen ongelmiin. Nyt ovat vanhoja jo ell hautaan menevät ongelmiensa kanssa.
Tämä on tavattoman yleistä. Ja todella väärin. Yksi luonnevikainen voi tuhota kymmienien ihmisten elämän joutumatta mitenkään vastuuseen tekemisistään.
Kiitän päivittäin onneani että selvisin hengissä ja pääsin ponnistamaan pois tuosta kauheudesta ja epätoivosta. Väleissä ei todellakaan olla.
Aivan, tämä resonoi ja samat kokukset kun vaihdamme isäsi äidikseni ja äitisi isäkseni. Siksipä juuri mainitsin nuo hoitamattomat mt-ongelmat. Ongelmahan ei olisi se köyhyys sinänsä, vaan tämä ihan kaikki muu sairas paska.
Olkoon se rikollisuus sitten "vain" asennetasolla, rikollisten ihannointia ja hyysäämistä tai sitten omaa rikollista elämää.
Lasten sadistinen henkinen, fyysinen, sosiaalinen ja taloudellinen pahoinpitely ei ehkä vielä lapsuusaikanamme ollut rikos, mutta kyllä se erittäin väärin oli normaalien ihmisten mielessä silloinkin. Siksihän siitå vaiettiin ja sitä peiteltiin.
Nyt ei siis puhe mistään turhan kovasta kasvatuksesta, esim luunapista tai nurkkaan häpeämään käskemisestä, jotka toki itsekin olen kokenut.
Itse pidän äitiäni ihan vain älykkäämpänä sirpalaamasena. Voisin yhtä hyvin olla lapsena käsiinsä kuollut, mutta äiti ei vain mennyt niin pitkälle itsensä takia. Ei toki empatian, sitä ei hänessä ole. Ei minun vaan itsensä pelastamisen tähden.
Äiti ei ole ikinä käynyt missään mt-puolen vastaanotolla eikä tule käymään. Hänhän on terve. Joten en tietenkään ole saanut tukea tai apua yhtään mihinkään äidiltä. En lapsena, en aikuisena. Eikä rahasta ollut ikinä kiinni. Hän vain vihasi minua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsuuteni:
- äiti oli "linnabändäri", suurin osa miehistä ex-venkuloita. Lisäksi hän oli alkoholisti. Meininki sen mukaista.
- isä juoppo, ei pitänyt yhteyksiä ja kuolla kupsahti jo 4-kymppisenä
- veli oli pikkurikollinen ja ilkeä jo nuorena, joutui myöhemmin linnaan pikku rötöksistä, kunnes kuoli tapaturmaisesti
- kaikki kaverit samoista taustoista, koska olivat pääosin samojen vuokratalojen kasvatteja. Moni heistä raiskattiin jo ennen 18-vuotispäiviään. Lisäksi osa oli todella ilkeitä ja kovia.
- kaikilla oli vaikeuksia mielenterveyden kanssa, lääkkeenä alkoholi, pillerit ja amfetamiini
- kaikki kaverini olivat kokeneet väkivaltaa, kuten itsekin
- yhtään ylioppilasta en tuntenut henkilökohtaisesti kuin vasta yli 2-kymppisenä
- yhtään akateemisesti koulutettua en tuntenut henkilökohtaisesti vasta kuin töistä (esimies)
Siltä pohjalta liikkeelle :D
Paperilla sinä ja se ylemmän keskiluokan rakkauslapsi olette samalla viivalla. Eli jos se rakkauslapsi lukee lääkäriksi, sinäkin voit sen tehdä tai olet vain laiska ja tyhmä. Näin nuo oikeistolaiset sanovat.
Se on joo teoriassa mahdollista - ja minä olen tuon tehnyt itse - mutta se vaatii lähes yli-inhimilliset voimat kun edessä on vastoinkäymistä ja kotoa kampitetaan ja yritetään kaikin tavoin estää lapsen koulutus. Missään ei vahingossakaan auteta.
Kyllä itketti yliopistossa kun hyvien perheen lapset sai kotoaan rakkautta, tukea, rahaa, ruokakasseja, osalle ostettiin auto tai asunto.
Minä jouduin ottamaan lainaa ja tekemään rupuduunia, piti viideltä aamulla herätä siivoamaan ja sen jälkeen luennolle.
Oli oikeasti valtavan suuri ero mun ja hyvien kotien lasten välillä.
Palkkioksi ahertamista ja uralla etenemisestä sitten lapsuudenperhe laittoi välit poikki minuun (enkä todellakaan leuhkinut vaan kaikin tavoin yritin pienentää itseäni heidän seurassaan) ja nyt olen yksin, kuin yksinäinen eritynyt saari valtameressä.
Sisarus joka on amiksen keskeyttänyt elämäntapatyötön on vanhempieni silmissä mahtava ja viisas ja MUN pitäisi ottaa hänestä mallia.Tässä käy todella usein näin. Sitä ei vaan hyvien kotien kasvatit näe tai tajua. Suomessa on edelleen yhteiskuntaluokat vaikka muuta väitetäänkin, ja luokasta hyppäävää rankaistaan kollektiivisesti.
Miellän itseni hyvän kodin lapseksi, mutta ihan samalla tavalla oma elämä piti rahoittaa itse. Ei tullut ruokakasseja, autosta tai asunnosta nyt puhumattakaan. Suomessa se tosiaankin on mahdollista, eikä suvun rahoitusta tarvita yliopisto-opintojen suorittamiseen. Eroja on, mutta tuo opintojen rahoittaminen ei varmaan ole suurin niistä.
Tämä ei ollut se pointti mihin tartuit. Vaan se että vanhemmat tietoisesti torpedoi, sabotoi ja vaikeuttaa tai jopa estää lapsensa opiskelut. Tietoisesti.
Vierailija kirjoitti:
Tuli tuosta mieleen että itsellenikin kirjasto oli sellainen pakopaikka kotioloista. Luin siellä ihan mitä sattuu, mutta se vei ajatukset pois kotoa. Myös kirjaston rauhallinen ilmapiiri tuntui turvalliselta. Toinen mitä harrastin, oli pitkät kävelylenkit, jolloin kuvittelin kaikkea ihanaa. Ja kävelin ja kävelin ja kuvittelin. Sillä jaksoin. Teen sitä 5-kymppisenä edelleen.
Tämä voisi olla minun tekstiäni. On niin monia syitä alunperin, miksi joku harrastaa lukemista. Kirjastossa ei tarvinnut pelätä ja kun äiti ajoi yhtäkkiä raivoten pois kotoa, sinne saattoi mennä, jos se vain oli auki. Kirjoista tuli rakkaita ja kotonani onkin aikuisena kerätty hyvä käsikirjasto. Olkoon vanhanaikaista mutta joku Supla tai Google ei pelastaisi henkeäni tänä päivänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei ollut mitään alkoholismia tai väkivaltaa kotona, vaan ihan tavallinen duunariperhe. Veljeni oli suvun ensimmäinen ylioppilas, mutta minä en mennyt lukioon kun vanhemmat sanoivat etten pärjää siellä, että minulla ei ole sitä kuuluisaa lukupäätä. Tein kaiken maailman hanttihommia amiksen jälkeen, ja mitä raskaampia hommat olivat, sitä tyytyväisempi isäni tuntui olevan. Jostain syystä kaikki hyväksyntä piti hakea jollain tavalla kärsimällä, ja joka asiaa katsottiin pääsääntöisesti negatiivisessa valossa. Ei onnistu, liian vaikeaa sulle, et kyl tommosessa hommassa pärjää ja niin edelleen. Uskoin tähän mantraan itsekin lähes kolmekymppiseksi, kunnes päätin opiskella lisää.
Eihän se niin vaikeaa ollutkaan. Minähän osasin! Inssiopintojen myötä avautui myös aivan eri maailma työpaikkojen suhteen, sinne jäi hanttihommat ja rahahuolet. Nyt pyyhkii hyvin, välit vanhempiin ja sukuun ovat ihan asialliset, mutta viileät. Jotenkin edelleen kalvaa että silloin kun olisin kannustusta ja opastusta eniten tarvinnut, sitä ei saanut vaan sen sijaan sai lyttäystä ja epäilyä osakseen.
En oikein tiedä mihin luokkaan kuulun. Ehkä sitten siihen elämänkalluun.
Äitini oli pätkätöissä ja suurimman osan lapsuudestani kotona. Isäni (jonka kanssa kasvoin) on aika matalapalkkaisella alalla, ja biologinen isäni on juoppo. Koin aina että jokin on erilaista meidän perheissä, "parempiin" perheisiin verrattuna. Ehkä ne oli enemmän materialistisia eroja, koska ei ollut varaa aina ostaa sitä modernia pöytää tai ostaa paljon uusia vaatteita. Harrastukseeni laitettiin kyllä todella paljon rahaa, mistä olen kiitollinen. Talo oli todella pieni (alkuperäinen talo olikin aivan homeessa, joten samalla pihalla oli toinen pienempi tupa), joten olin kateellinen kun muilla oli kunnon huoneet ja kauniisti sisustetut talot.
Sen eron muistan vahvasti, että meillä lasten edessä illanvietoissa juominen oli normaalia. Syötiin grilliruokaa, lapset leikki ja aikuiset puhui samalla kun ottivat olutta ja viinaa. Kasvoin ajatukseen että se on täysin normaalia, enkä oikein vieläkään käsitä miksi se ei olisi ok. Ei kukaan meistä lapsista siitä mitenkään kärsinyt, mutta kaverien vanhemmat ei kai heidän nähnen koskaan juoneet.
Oli paljon asioita joissa olin samanlainen kun muut lapset, mutta sitten oli myös niitä eroja josta huomasin että me olemme vähävaraisempia.
Sain kuitenkin rakastavan lapsuuden, ja elämä oli aika rentoa. Sain syödä karkkia aina kun halusin, koska äitini uskoi että kieltämällä ahmisin sitä sitten kerralla liikaa (Hampaat kyllä kärsi kun liian usein söin karkkia).
Minun hampaiden pesua ei valvottu enää eskarin jälkeen muistaakseni, ja äitini antoi minun laiminlyödä koulunkäyntiä. Koulu ei kiinnostanut, kun ei sen tärkeydestä oikein puhuttu. Olin kuitenkin muuten hyvä oppilas, kun vaan jaksoin sinne kouluun mennä. Minua kiusattiin ala-asteella ja yläasteella sairastin syömishäiriötä, luultavasti koska suvussamme kommentoitiin jatkuvasti toisten ulkonäköä.
No, olen pärjännyt elämässä jotenkuten, mutta on asioita mitkä olisin halunnut tehdä eri tavalla. Lapsuuteni vietin 2000 luvun alussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Koko sukuni on sellaisia. Eletty kolmessa polvessa tuilla ja yleissivistys nolla. Olen ensimmäinen, joka kävi toisen asteen tutkinnon :D Matka pois on ollut pitkä ja jatkuu varmaan läpi koko elämän.
No olihan täällä edes yksi. Tuntuuko sinustakin, että olet jäänyt kahden maailman väliin ja olet henkisesti yksinäinen? Minusta tuntuu siltä. Ei ole ketään, kenelle puhua näistä asioista tai joka ymmärtäisi.
ap
Tässä myös yksi joka on taistellut ja kamppillut surkeasta koulutusta vihaavasta rupusakista sukunsa ensinmäiseksi akateemiseksi. Vanhemmilla hirveä ”herraviha” (tätä termiä nuoret ei varmaan ymmärrä mutta vihaavat koulutettuja, johtajia, hyvätuloisia ja luulevat että he on saaneet asemansa kieroilulla ja vääryydellä).
Nyt olen yksin. Vanhemmat on hylänneet ja vihaavat avoimesti kun olen ”herra” (ylempää keskijohtoa). Suku ei pidä yhteyttä. Yksin olen illan suvun yhteisöä ja vanhempiin on niin jäiset välit että muuta yhteyttä ei ole kuin joulukortti kerta vuodessa.
Tämä on todella YLEINEN kohtalo mutta koska asia on tabu, niin harva kehtaa ääneen puhua omalla nimellään asiasta.Heidän koko identiteettinsä on lienee rakentunut tietynlaisen "surkeuden" varaan. Ovat kokeneet, että tämä on ollut heidän ennalta kirjoitettu kohtalonsa jo syntymästään. Sinä olet osoittanut, että toinenkin tie olisi ollut mahdollinen, kun tietystä asenteellisuudesta olisi päässyt eroon. Heidän on mahdotonta hyväksyä tämä vääristymä, joten ainoa näkemänsä keino on piilottaa "suvun musta lammas" silmistään ja jatkaa kurjuuden illuusiossaan kärvistelyä. Se lienee helpompaa, kuin masentua ajatuksesta, että mitä heistäkin olisi voinut tulla.
Toinen vaihtoehto on kai, että tietävät olevansa tyhmiä, ja ovat nyt kateellisia "sukuhaaran oikulle".
terv. keittiöpsykologi
Olet hyvin pitkälle oikeassa, tietty kohtalonusko rupusakkivanhemmillani tosiaan oli, ja usein katkeralla äänellä hokivatkin näitä uskomuksiaan (esim ”musiikkiharrastus on vain herrojen lapsille, älä sellaisista haaveile” tai ”ei meillä koskaan ole mahdollisuutta mökkiin, se on vain rikkaiden etuoikeus”, sekä ”meillä ei ole koskaan mitään mahdollisuutta muuhun kun tällaisiin oloihin synnyttiin”)
Silti se tuntuu pahalta ja oudolta että omaa lasta vihataan. Se on selkeä viha, en kuvittele omiani. Ovat myös ”kostaneet” siten että tekivät testamentin jossa mut jätetään perinnöttä, koska olen ahne ”herra” ja rohmuan köyhän selkänahasta muutenkin. (Näin ei todellakaan ole, mutta vanhemmillani ei ole mitään hajua akateemisen työn sisällöstä, palkkatasosta tms)
Mun mielestä on erittäin outoa että oma lapsi ollaan valmis hylkäämään ja eristämään ja omaa lasta avoimen peittelemättä vihataan. Ja se myös tehdään päin näköä selvästi tiettäväksi.Lakiosan tietysti saat, sitä he eivät voi mitenkään estää, ellet ole syyllistynyt rankkoihin rikoksiin.
Tuo katkeruus ja negatiivisuus on näkyvissä muuten sen ikäluokan kirjoittamassa kirjallisuudessakin. Kuulemma Tuula-Liina Variksen teoksessa Sattunut syntymään merkityksiä ja identiteettiä haetaan negatiivisen kautta. Itse en ole tuota vielä lukenut, mutta ikäpolvelle tyypillistä ajattelutapaa, itsensä vähättelyä ja surkeuden korostamista siinä kuulemma on. Luin hiljattain Liisa Hännikäisen kirjan Oma elämä, joka on ilmestynty vuonna 1980. Sinänsä se ei ole suosittelemisen arvoinen, mutta jos joku haluaa lukea kuvauksen tuon ajan keski-ikäisen naisen ajatusmaailmasta, niin siinähän sitä itsesääliä ja katkeruutta olisi.
On tehty valtava hyppäys psykologisesti tultaessa nettiaikaan ja kun on alettu saada enemmän vaikutteita ulkomailta, positiivisemmasta ajattelusta. Suomalainen kaunaisuus on jäänyt taa, emmekä me nuoremmat enää ymmärrä, miksi omasta elämästä piti tehdä niin masentavaa ajattelemalla niin negatiivisesti kaikesta.
Täysin totta ja olen samaa mieltä kaikesta. Se vaan pitää lisätä että en tajua miksi suuret ikäluokat on niin negatiivisia ja ahneita ja katkeria. Se ikäluokka on saanut helpoimman elämän suomen historiassa. Nykynuorilla on 100 x vaikeampa. Nuo sai inflaatiolla ilmaiset talot ja varmat suojatyöpaikat, ja niillä on suurin varallisuus suomessa. Silti kaikki on huonosti ja v’ttuillaan ja valitetaan koko ajan kaikesta. En tajua.
No, tulihan se sieltä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Koko sukuni on sellaisia. Eletty kolmessa polvessa tuilla ja yleissivistys nolla. Olen ensimmäinen, joka kävi toisen asteen tutkinnon :D Matka pois on ollut pitkä ja jatkuu varmaan läpi koko elämän.
No olihan täällä edes yksi. Tuntuuko sinustakin, että olet jäänyt kahden maailman väliin ja olet henkisesti yksinäinen? Minusta tuntuu siltä. Ei ole ketään, kenelle puhua näistä asioista tai joka ymmärtäisi.
ap
Tässä myös yksi joka on taistellut ja kamppillut surkeasta koulutusta vihaavasta rupusakista sukunsa ensinmäiseksi akateemiseksi. Vanhemmilla hirveä ”herraviha” (tätä termiä nuoret ei varmaan ymmärrä mutta vihaavat koulutettuja, johtajia, hyvätuloisia ja luulevat että he on saaneet asemansa kieroilulla ja vääryydellä).
Nyt olen yksin. Vanhemmat on hylänneet ja vihaavat avoimesti kun olen ”herra” (ylempää keskijohtoa). Suku ei pidä yhteyttä. Yksin olen illan suvun yhteisöä ja vanhempiin on niin jäiset välit että muuta yhteyttä ei ole kuin joulukortti kerta vuodessa.
Tämä on todella YLEINEN kohtalo mutta koska asia on tabu, niin harva kehtaa ääneen puhua omalla nimellään asiasta.Heidän koko identiteettinsä on lienee rakentunut tietynlaisen "surkeuden" varaan. Ovat kokeneet, että tämä on ollut heidän ennalta kirjoitettu kohtalonsa jo syntymästään. Sinä olet osoittanut, että toinenkin tie olisi ollut mahdollinen, kun tietystä asenteellisuudesta olisi päässyt eroon. Heidän on mahdotonta hyväksyä tämä vääristymä, joten ainoa näkemänsä keino on piilottaa "suvun musta lammas" silmistään ja jatkaa kurjuuden illuusiossaan kärvistelyä. Se lienee helpompaa, kuin masentua ajatuksesta, että mitä heistäkin olisi voinut tulla.
Toinen vaihtoehto on kai, että tietävät olevansa tyhmiä, ja ovat nyt kateellisia "sukuhaaran oikulle".
terv. keittiöpsykologi
Olet hyvin pitkälle oikeassa, tietty kohtalonusko rupusakkivanhemmillani tosiaan oli, ja usein katkeralla äänellä hokivatkin näitä uskomuksiaan (esim ”musiikkiharrastus on vain herrojen lapsille, älä sellaisista haaveile” tai ”ei meillä koskaan ole mahdollisuutta mökkiin, se on vain rikkaiden etuoikeus”, sekä ”meillä ei ole koskaan mitään mahdollisuutta muuhun kun tällaisiin oloihin synnyttiin”)
Silti se tuntuu pahalta ja oudolta että omaa lasta vihataan. Se on selkeä viha, en kuvittele omiani. Ovat myös ”kostaneet” siten että tekivät testamentin jossa mut jätetään perinnöttä, koska olen ahne ”herra” ja rohmuan köyhän selkänahasta muutenkin. (Näin ei todellakaan ole, mutta vanhemmillani ei ole mitään hajua akateemisen työn sisällöstä, palkkatasosta tms)
Mun mielestä on erittäin outoa että oma lapsi ollaan valmis hylkäämään ja eristämään ja omaa lasta avoimen peittelemättä vihataan. Ja se myös tehdään päin näköä selvästi tiettäväksi.Lakiosan tietysti saat, sitä he eivät voi mitenkään estää, ellet ole syyllistynyt rankkoihin rikoksiin.
Tuo katkeruus ja negatiivisuus on näkyvissä muuten sen ikäluokan kirjoittamassa kirjallisuudessakin. Kuulemma Tuula-Liina Variksen teoksessa Sattunut syntymään merkityksiä ja identiteettiä haetaan negatiivisen kautta. Itse en ole tuota vielä lukenut, mutta ikäpolvelle tyypillistä ajattelutapaa, itsensä vähättelyä ja surkeuden korostamista siinä kuulemma on. Luin hiljattain Liisa Hännikäisen kirjan Oma elämä, joka on ilmestynty vuonna 1980. Sinänsä se ei ole suosittelemisen arvoinen, mutta jos joku haluaa lukea kuvauksen tuon ajan keski-ikäisen naisen ajatusmaailmasta, niin siinähän sitä itsesääliä ja katkeruutta olisi.
On tehty valtava hyppäys psykologisesti tultaessa nettiaikaan ja kun on alettu saada enemmän vaikutteita ulkomailta, positiivisemmasta ajattelusta. Suomalainen kaunaisuus on jäänyt taa, emmekä me nuoremmat enää ymmärrä, miksi omasta elämästä piti tehdä niin masentavaa ajattelemalla niin negatiivisesti kaikesta.
Täysin totta ja olen samaa mieltä kaikesta. Se vaan pitää lisätä että en tajua miksi suuret ikäluokat on niin negatiivisia ja ahneita ja katkeria. Se ikäluokka on saanut helpoimman elämän suomen historiassa. Nykynuorilla on 100 x vaikeampa. Nuo sai inflaatiolla ilmaiset talot ja varmat suojatyöpaikat, ja niillä on suurin varallisuus suomessa. Silti kaikki on huonosti ja v’ttuillaan ja valitetaan koko ajan kaikesta. En tajua.
No, tulihan se sieltä!
Tuli, todellakin aiheesta. Yksi häiriintynyt sukupolvi on tehnyt niin paljon tuhoa ettö hyssyttelyn ja asian villaisella painamisen voisi lopettaa.
Vierailija kirjoitti:
Ketä on elämänkallu?
Mm sellainen joka käyttää sanaa ”ketä” sanan ”kuka” tilalla…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En oikein tiedä mihin luokkaan kuulun. Ehkä sitten siihen elämänkalluun.
Äitini oli pätkätöissä ja suurimman osan lapsuudestani kotona. Isäni (jonka kanssa kasvoin) on aika matalapalkkaisella alalla, ja biologinen isäni on juoppo. Koin aina että jokin on erilaista meidän perheissä, "parempiin" perheisiin verrattuna. Ehkä ne oli enemmän materialistisia eroja, koska ei ollut varaa aina ostaa sitä modernia pöytää tai ostaa paljon uusia vaatteita. Harrastukseeni laitettiin kyllä todella paljon rahaa, mistä olen kiitollinen. Talo oli todella pieni (alkuperäinen talo olikin aivan homeessa, joten samalla pihalla oli toinen pienempi tupa), joten olin kateellinen kun muilla oli kunnon huoneet ja kauniisti sisustetut talot.
Sen eron muistan vahvasti, että meillä lasten edessä illanvietoissa juominen oli normaalia. Syötiin grilliruokaa, lapset leikki ja aikuiset puhui samalla kun ottivat olutta ja viinaa. Kasvoin ajatukseen että se on täysin normaalia, enkä oikein vieläkään käsitä miksi se ei olisi ok. Ei kukaan meistä lapsista siitä mitenkään kärsinyt, mutta kaverien vanhemmat ei kai heidän nähnen koskaan juoneet.
Oli paljon asioita joissa olin samanlainen kun muut lapset, mutta sitten oli myös niitä eroja josta huomasin että me olemme vähävaraisempia.
Sain kuitenkin rakastavan lapsuuden, ja elämä oli aika rentoa. Sain syödä karkkia aina kun halusin, koska äitini uskoi että kieltämällä ahmisin sitä sitten kerralla liikaa (Hampaat kyllä kärsi kun liian usein söin karkkia).
Minun hampaiden pesua ei valvottu enää eskarin jälkeen muistaakseni, ja äitini antoi minun laiminlyödä koulunkäyntiä. Koulu ei kiinnostanut, kun ei sen tärkeydestä oikein puhuttu. Olin kuitenkin muuten hyvä oppilas, kun vaan jaksoin sinne kouluun mennä. Minua kiusattiin ala-asteella ja yläasteella sairastin syömishäiriötä, luultavasti koska suvussamme kommentoitiin jatkuvasti toisten ulkonäköä.
No, olen pärjännyt elämässä jotenkuten, mutta on asioita mitkä olisin halunnut tehdä eri tavalla. Lapsuuteni vietin 2000 luvun alussa.
Hyvä kuvaus, ja muistutus siitä että köyhässä perheessä voi olla paljon rakkautta ja lapsi tulee nähdyksi. Ja varakkaassa perheessä voi ollakin päinvastoin.
Olen itse varakkaasta perheestä (peritty varallisuus) ja erittäin pahasti kaltoinkohdeltu ja alistettu, luonnevikainen vanhempi. Rahaa oli niin ettei paskalle taivu, mutta mulle sitä ei annettu enkä saanut esim kuukautissuojiin rahaa eikö suojia ostettu mulle. Asiasta oli kiellettyä puhua, joten pitkään jouduin itse selviämään ties millä virityksillä kuukautisista… vasta kun pääsin kesätöihin sain säästettyä rahaa suojiin. Käsittämätöntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä synnyin päihdeongelmaiseen, alaluokkaiseen perheeseen. Olin kiltti tyttö, en koskenutkaan päihteisiin tai sekoillut poikien kanssa. Silti oletus oli, että teen molempia- vanhempani juoruilivat minusta perhetutuille, että mm. seurustelen 15-vuotiaana jonkun aikuisen miehen kanssa, joka ajeluttaa minua öisin. Todellisuudessa kotona oli niin paha olla, että karkasin parhaan kaverini luokse, jossa sain viettää monen monta yötä turvassa. Päivisin vietin eniten aikaa kirjastossa, lukeminen oli jo silloin rakas harrastukseni.
Vaikka teoriassa pääsin perheestäni irti, mielenterveyteni romahti kun muutin omilleni, ja sillä tiellä ollaan edelleen nyt itsekin aikuisena kolmekymppisenä. Olen huomannut ettei minulla ole mitään yhteistä kenenkään kanssa, ainakaan tarpeeksi: muut ns. fiksut, kiltit tytöt ovat nykyään kouluttautuneita ja keskiluokkaista perhe-elämää viettäviä kun taas kovia kokeneet ovat lähes poikkeuksetta niitä elämänkalluja, joiden lähellä en halua olla minuuttiakaan. En sovi kumpaankaan porukkaan, joten olen antanut periksi, vietän nykyään kaiken ajan itsekseni.
Olen ihan samanlainen kuin sinä, mutta 20 vuotta vanhempi. Lohdutan sinua että aika auttaa; mitä vanhemmaksi tulet, sitä kauemmaksi pääset menneestä ja siitä painolastista. Ikä myös helpottaa siten, että vertailu muihin vähenee ja sen oman elämän voi alkaa nähdä ihan omana polkunaan, jota kulkee. Ei se elämä ikinä helpoksi muutu, mutta saat kyllä itsellesi sopivan ja miellyttävän elämän, jos vaan jaksat. Ja kyllä sinä jaksat.
Samat sanat. T. Saman ikäinen nainen, jolla on saman ikäinen tytär.
Olen se adhd-perheen lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsuuteni:
- äiti oli "linnabändäri", suurin osa miehistä ex-venkuloita. Lisäksi hän oli alkoholisti. Meininki sen mukaista.
- isä juoppo, ei pitänyt yhteyksiä ja kuolla kupsahti jo 4-kymppisenä
- veli oli pikkurikollinen ja ilkeä jo nuorena, joutui myöhemmin linnaan pikku rötöksistä, kunnes kuoli tapaturmaisesti
- kaikki kaverit samoista taustoista, koska olivat pääosin samojen vuokratalojen kasvatteja. Moni heistä raiskattiin jo ennen 18-vuotispäiviään. Lisäksi osa oli todella ilkeitä ja kovia.
- kaikilla oli vaikeuksia mielenterveyden kanssa, lääkkeenä alkoholi, pillerit ja amfetamiini
- kaikki kaverini olivat kokeneet väkivaltaa, kuten itsekin
- yhtään ylioppilasta en tuntenut henkilökohtaisesti kuin vasta yli 2-kymppisenä
- yhtään akateemisesti koulutettua en tuntenut henkilökohtaisesti vasta kuin töistä (esimies)
Siltä pohjalta liikkeelle :D
Paperilla sinä ja se ylemmän keskiluokan rakkauslapsi olette samalla viivalla. Eli jos se rakkauslapsi lukee lääkäriksi, sinäkin voit sen tehdä tai olet vain laiska ja tyhmä. Näin nuo oikeistolaiset sanovat.
Se on joo teoriassa mahdollista - ja minä olen tuon tehnyt itse - mutta se vaatii lähes yli-inhimilliset voimat kun edessä on vastoinkäymistä ja kotoa kampitetaan ja yritetään kaikin tavoin estää lapsen koulutus. Missään ei vahingossakaan auteta.
Kyllä itketti yliopistossa kun hyvien perheen lapset sai kotoaan rakkautta, tukea, rahaa, ruokakasseja, osalle ostettiin auto tai asunto.
Minä jouduin ottamaan lainaa ja tekemään rupuduunia, piti viideltä aamulla herätä siivoamaan ja sen jälkeen luennolle.
Oli oikeasti valtavan suuri ero mun ja hyvien kotien lasten välillä.
Palkkioksi ahertamista ja uralla etenemisestä sitten lapsuudenperhe laittoi välit poikki minuun (enkä todellakaan leuhkinut vaan kaikin tavoin yritin pienentää itseäni heidän seurassaan) ja nyt olen yksin, kuin yksinäinen eritynyt saari valtameressä.
Sisarus joka on amiksen keskeyttänyt elämäntapatyötön on vanhempieni silmissä mahtava ja viisas ja MUN pitäisi ottaa hänestä mallia.Tässä käy todella usein näin. Sitä ei vaan hyvien kotien kasvatit näe tai tajua. Suomessa on edelleen yhteiskuntaluokat vaikka muuta väitetäänkin, ja luokasta hyppäävää rankaistaan kollektiivisesti.
Kaikki sympatiani sinulle, mutta en suosittele kadehtimaan muita ihmisiä: et tiedä heidän taakkojaan. Kannattaa keskittyä vain omaan peliin ja tähdätä kohti maalia. Itse esimerkiksi olen juuri sellaisesta perheestä, jota kadehdittiin: rahaa ja rakkautta riitti. Mutta minulla on kehitysvammainen pikkuveli, ja itse olin hyvin ujo ja herkkä. Koko lapsuuteni minua kiusattiin ujouteni takia, ja kun joku sai vihiä vammaisesta veljestäni, minua kiusattiin sen takia. Vanhemmilleni en koskaan halunnut kertoa huolistani, koska näin, miten he kantoivat huolta veljestäni. Minä jäin jotenkin sivuun. Ajattelivat, että kyllä minä pärjään, kun tykkään koulunkäynnistä. Noh, en pärjännyt. Masennuin 12-vuotiaana mutta vasta 22-vuotiaana asia tuli sillä tavalla omaankin ymmärrykseeni, että osasin yrittää hakea apua. Yritin lukion jälkeen opiskella yliopistossa, mutta ei siitä tullut mitään, kun kaikkia päiviä varjosti pelko omasta pärjäämisestä ja veljen pärjäämisestä ja siitä, että aiheutan vanhemmilleni häpeää, jos en pärjää opinnoissa hyvin. Nykyään olen 45-vuotias hermoraunio ja töissä ruokakaupan kassalla. Nyt vasta alkaa tuntua siltä, että minullakin on mahdollisuus päästä käsiksi elämään, vaikka ammatillinen elämäni onkin päin peetä. Minun mahtavat lähtökohtani ja hyvä potentiaalini valuivat kaikki hukkaan, koska olin heikko ihminen.
Noiden jo aiemmin määriteltyjen ääripäiden, "rikas ja rakastettu" vs. "köyhä ja heitteille jätetty", väliin mahtuu todella suuri kirjo vaikka minkälaisia kohtaloita. Älkää olko kateellisia ihmisille. Keskittykää omaan peliin ja toivokaa parasta, tehkää parhaanne. Hakekaa apua. Raha eikä rakkauskaan aina tuo onnea, eikä köyhyys ja kurjuus aina estä nousemasta. Meillä kaikilla on mahdollisuus sekä kaatua mutiin että nousta tähtiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsuuteni:
- äiti oli "linnabändäri", suurin osa miehistä ex-venkuloita. Lisäksi hän oli alkoholisti. Meininki sen mukaista.
- isä juoppo, ei pitänyt yhteyksiä ja kuolla kupsahti jo 4-kymppisenä
- veli oli pikkurikollinen ja ilkeä jo nuorena, joutui myöhemmin linnaan pikku rötöksistä, kunnes kuoli tapaturmaisesti
- kaikki kaverit samoista taustoista, koska olivat pääosin samojen vuokratalojen kasvatteja. Moni heistä raiskattiin jo ennen 18-vuotispäiviään. Lisäksi osa oli todella ilkeitä ja kovia.
- kaikilla oli vaikeuksia mielenterveyden kanssa, lääkkeenä alkoholi, pillerit ja amfetamiini
- kaikki kaverini olivat kokeneet väkivaltaa, kuten itsekin
- yhtään ylioppilasta en tuntenut henkilökohtaisesti kuin vasta yli 2-kymppisenä
- yhtään akateemisesti koulutettua en tuntenut henkilökohtaisesti vasta kuin töistä (esimies)
Siltä pohjalta liikkeelle :D
Paperilla sinä ja se ylemmän keskiluokan rakkauslapsi olette samalla viivalla. Eli jos se rakkauslapsi lukee lääkäriksi, sinäkin voit sen tehdä tai olet vain laiska ja tyhmä. Näin nuo oikeistolaiset sanovat.
Se on joo teoriassa mahdollista - ja minä olen tuon tehnyt itse - mutta se vaatii lähes yli-inhimilliset voimat kun edessä on vastoinkäymistä ja kotoa kampitetaan ja yritetään kaikin tavoin estää lapsen koulutus. Missään ei vahingossakaan auteta.
Kyllä itketti yliopistossa kun hyvien perheen lapset sai kotoaan rakkautta, tukea, rahaa, ruokakasseja, osalle ostettiin auto tai asunto.
Minä jouduin ottamaan lainaa ja tekemään rupuduunia, piti viideltä aamulla herätä siivoamaan ja sen jälkeen luennolle.
Oli oikeasti valtavan suuri ero mun ja hyvien kotien lasten välillä.
Palkkioksi ahertamista ja uralla etenemisestä sitten lapsuudenperhe laittoi välit poikki minuun (enkä todellakaan leuhkinut vaan kaikin tavoin yritin pienentää itseäni heidän seurassaan) ja nyt olen yksin, kuin yksinäinen eritynyt saari valtameressä.
Sisarus joka on amiksen keskeyttänyt elämäntapatyötön on vanhempieni silmissä mahtava ja viisas ja MUN pitäisi ottaa hänestä mallia.Tässä käy todella usein näin. Sitä ei vaan hyvien kotien kasvatit näe tai tajua. Suomessa on edelleen yhteiskuntaluokat vaikka muuta väitetäänkin, ja luokasta hyppäävää rankaistaan kollektiivisesti.
Yliopistoon menee kaikesta porukkaa. Ota läpät silmiltä, puhu ihmisille.
Paitsi että tunnen henk.koht, olen tehnyt työtä yliopistolla. Pelkästään ruokajonossa näki ihmisiä, joiden luulisi kiertävän ko. laitoksen kaukaa.
Yksi jos toinen opiskelee pitkin elämäänsä, kuka mitenkin ja missäkin. Koulutus ei kerto kaikkea, eikä sitä erota päältä.
Nuoruudessani 70-luvulla lähes joka kylässä oli tuollainen "kalluperhe".
Alkoholi- ja/tai mielenterveysongelmaisia.
Omassa kotikylässäni useampiakin. Ei heitä edes kummasteltu tai kauhisteltu, pidettiin kai kohtalonaan, tyyliin Elämä on DNA. Ihailua ja ihmettelyä olisi herättänyt, jos joku heistä olisi täällä kerrottujen irtiottojen tapaan noussut omin avuin kurjuudestaan.
Yleensä noihin perheisiin suhtauduttiin vähän kuin itänaapuriin aikoinaan "ne nyt on niitä vaikka voissa paistais".
Näin jälkeenpäin olenkin monesti miettinyt ja surrut heidän kohtaloaan.
Useimmat eivät selvinneet, tai jakoivat vanhempiensa kohtalon. Eikä ihme niillä eväillä.
Sitten nämä sukupolvien kurjuuskierteestä irtautuneet, millaista taakkaa he kantavat mukanaan.
Miten älykäs lapsi suhtautuu esim. heikkolahjaiseen vanhempaansa? Kouluttautuu ja ymmärtää vanhempansa rajoitteet. Olisiko vaan helpompaa, jos ei ymmärtäisi?
Yo. esimerkki on todellisuutta. Miten korkeasti koulutettu hyväksyy esim. epä-älylliset lähtökohtansa.
.
Koskettavaa lukea teidän raatorehellisiä kokemuksia.
Uskon, että te olette niitä tulevaisuuden tekijöitä. Laajempi näkökulmanne huomio myös lähtökohdiltaan huonompi osaiset ja heidän tarpeensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Koko sukuni on sellaisia. Eletty kolmessa polvessa tuilla ja yleissivistys nolla. Olen ensimmäinen, joka kävi toisen asteen tutkinnon :D Matka pois on ollut pitkä ja jatkuu varmaan läpi koko elämän.
No olihan täällä edes yksi. Tuntuuko sinustakin, että olet jäänyt kahden maailman väliin ja olet henkisesti yksinäinen? Minusta tuntuu siltä. Ei ole ketään, kenelle puhua näistä asioista tai joka ymmärtäisi.
ap
Tässä myös yksi joka on taistellut ja kamppillut surkeasta koulutusta vihaavasta rupusakista sukunsa ensinmäiseksi akateemiseksi. Vanhemmilla hirveä ”herraviha” (tätä termiä nuoret ei varmaan ymmärrä mutta vihaavat koulutettuja, johtajia, hyvätuloisia ja luulevat että he on saaneet asemansa kieroilulla ja vääryydellä).
Nyt olen yksin. Vanhemmat on hylänneet ja vihaavat avoimesti kun olen ”herra” (ylempää keskijohtoa). Suku ei pidä yhteyttä. Yksin olen illan suvun yhteisöä ja vanhempiin on niin jäiset välit että muuta yhteyttä ei ole kuin joulukortti kerta vuodessa.
Tämä on todella YLEINEN kohtalo mutta koska asia on tabu, niin harva kehtaa ääneen puhua omalla nimellään asiasta.Heidän koko identiteettinsä on lienee rakentunut tietynlaisen "surkeuden" varaan. Ovat kokeneet, että tämä on ollut heidän ennalta kirjoitettu kohtalonsa jo syntymästään. Sinä olet osoittanut, että toinenkin tie olisi ollut mahdollinen, kun tietystä asenteellisuudesta olisi päässyt eroon. Heidän on mahdotonta hyväksyä tämä vääristymä, joten ainoa näkemänsä keino on piilottaa "suvun musta lammas" silmistään ja jatkaa kurjuuden illuusiossaan kärvistelyä. Se lienee helpompaa, kuin masentua ajatuksesta, että mitä heistäkin olisi voinut tulla.
Toinen vaihtoehto on kai, että tietävät olevansa tyhmiä, ja ovat nyt kateellisia "sukuhaaran oikulle".
terv. keittiöpsykologi
Olet hyvin pitkälle oikeassa, tietty kohtalonusko rupusakkivanhemmillani tosiaan oli, ja usein katkeralla äänellä hokivatkin näitä uskomuksiaan (esim ”musiikkiharrastus on vain herrojen lapsille, älä sellaisista haaveile” tai ”ei meillä koskaan ole mahdollisuutta mökkiin, se on vain rikkaiden etuoikeus”, sekä ”meillä ei ole koskaan mitään mahdollisuutta muuhun kun tällaisiin oloihin synnyttiin”)
Silti se tuntuu pahalta ja oudolta että omaa lasta vihataan. Se on selkeä viha, en kuvittele omiani. Ovat myös ”kostaneet” siten että tekivät testamentin jossa mut jätetään perinnöttä, koska olen ahne ”herra” ja rohmuan köyhän selkänahasta muutenkin. (Näin ei todellakaan ole, mutta vanhemmillani ei ole mitään hajua akateemisen työn sisällöstä, palkkatasosta tms)
Mun mielestä on erittäin outoa että oma lapsi ollaan valmis hylkäämään ja eristämään ja omaa lasta avoimen peittelemättä vihataan. Ja se myös tehdään päin näköä selvästi tiettäväksi.Lakiosan tietysti saat, sitä he eivät voi mitenkään estää, ellet ole syyllistynyt rankkoihin rikoksiin.
Tuo katkeruus ja negatiivisuus on näkyvissä muuten sen ikäluokan kirjoittamassa kirjallisuudessakin. Kuulemma Tuula-Liina Variksen teoksessa Sattunut syntymään merkityksiä ja identiteettiä haetaan negatiivisen kautta. Itse en ole tuota vielä lukenut, mutta ikäpolvelle tyypillistä ajattelutapaa, itsensä vähättelyä ja surkeuden korostamista siinä kuulemma on. Luin hiljattain Liisa Hännikäisen kirjan Oma elämä, joka on ilmestynty vuonna 1980. Sinänsä se ei ole suosittelemisen arvoinen, mutta jos joku haluaa lukea kuvauksen tuon ajan keski-ikäisen naisen ajatusmaailmasta, niin siinähän sitä itsesääliä ja katkeruutta olisi.
On tehty valtava hyppäys psykologisesti tultaessa nettiaikaan ja kun on alettu saada enemmän vaikutteita ulkomailta, positiivisemmasta ajattelusta. Suomalainen kaunaisuus on jäänyt taa, emmekä me nuoremmat enää ymmärrä, miksi omasta elämästä piti tehdä niin masentavaa ajattelemalla niin negatiivisesti kaikesta.
Täysin totta ja olen samaa mieltä kaikesta. Se vaan pitää lisätä että en tajua miksi suuret ikäluokat on niin negatiivisia ja ahneita ja katkeria. Se ikäluokka on saanut helpoimman elämän suomen historiassa. Nykynuorilla on 100 x vaikeampa. Nuo sai inflaatiolla ilmaiset talot ja varmat suojatyöpaikat, ja niillä on suurin varallisuus suomessa. Silti kaikki on huonosti ja v’ttuillaan ja valitetaan koko ajan kaikesta. En tajua.
No, tulihan se sieltä!
Tuli, todellakin aiheesta. Yksi häiriintynyt sukupolvi on tehnyt niin paljon tuhoa ettö hyssyttelyn ja asian villaisella painamisen voisi lopettaa.
Onko joku määrätty sukupolvi ollut kauttaaltaan persoonallisuushäiriöisiä. En nyt oikein ymmärtänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsuuteni:
- äiti oli "linnabändäri", suurin osa miehistä ex-venkuloita. Lisäksi hän oli alkoholisti. Meininki sen mukaista.
- isä juoppo, ei pitänyt yhteyksiä ja kuolla kupsahti jo 4-kymppisenä
- veli oli pikkurikollinen ja ilkeä jo nuorena, joutui myöhemmin linnaan pikku rötöksistä, kunnes kuoli tapaturmaisesti
- kaikki kaverit samoista taustoista, koska olivat pääosin samojen vuokratalojen kasvatteja. Moni heistä raiskattiin jo ennen 18-vuotispäiviään. Lisäksi osa oli todella ilkeitä ja kovia.
- kaikilla oli vaikeuksia mielenterveyden kanssa, lääkkeenä alkoholi, pillerit ja amfetamiini
- kaikki kaverini olivat kokeneet väkivaltaa, kuten itsekin
- yhtään ylioppilasta en tuntenut henkilökohtaisesti kuin vasta yli 2-kymppisenä
- yhtään akateemisesti koulutettua en tuntenut henkilökohtaisesti vasta kuin töistä (esimies)
Siltä pohjalta liikkeelle :D
Paperilla sinä ja se ylemmän keskiluokan rakkauslapsi olette samalla viivalla. Eli jos se rakkauslapsi lukee lääkäriksi, sinäkin voit sen tehdä tai olet vain laiska ja tyhmä. Näin nuo oikeistolaiset sanovat.
Se on joo teoriassa mahdollista - ja minä olen tuon tehnyt itse - mutta se vaatii lähes yli-inhimilliset voimat kun edessä on vastoinkäymistä ja kotoa kampitetaan ja yritetään kaikin tavoin estää lapsen koulutus. Missään ei vahingossakaan auteta.
Kyllä itketti yliopistossa kun hyvien perheen lapset sai kotoaan rakkautta, tukea, rahaa, ruokakasseja, osalle ostettiin auto tai asunto.
Minä jouduin ottamaan lainaa ja tekemään rupuduunia, piti viideltä aamulla herätä siivoamaan ja sen jälkeen luennolle.
Oli oikeasti valtavan suuri ero mun ja hyvien kotien lasten välillä.
Palkkioksi ahertamista ja uralla etenemisestä sitten lapsuudenperhe laittoi välit poikki minuun (enkä todellakaan leuhkinut vaan kaikin tavoin yritin pienentää itseäni heidän seurassaan) ja nyt olen yksin, kuin yksinäinen eritynyt saari valtameressä.
Sisarus joka on amiksen keskeyttänyt elämäntapatyötön on vanhempieni silmissä mahtava ja viisas ja MUN pitäisi ottaa hänestä mallia.Tässä käy todella usein näin. Sitä ei vaan hyvien kotien kasvatit näe tai tajua. Suomessa on edelleen yhteiskuntaluokat vaikka muuta väitetäänkin, ja luokasta hyppäävää rankaistaan kollektiivisesti.
Kaikki sympatiani sinulle, mutta en suosittele kadehtimaan muita ihmisiä: et tiedä heidän taakkojaan. Kannattaa keskittyä vain omaan peliin ja tähdätä kohti maalia. Itse esimerkiksi olen juuri sellaisesta perheestä, jota kadehdittiin: rahaa ja rakkautta riitti. Mutta minulla on kehitysvammainen pikkuveli, ja itse olin hyvin ujo ja herkkä. Koko lapsuuteni minua kiusattiin ujouteni takia, ja kun joku sai vihiä vammaisesta veljestäni, minua kiusattiin sen takia. Vanhemmilleni en koskaan halunnut kertoa huolistani, koska näin, miten he kantoivat huolta veljestäni. Minä jäin jotenkin sivuun. Ajattelivat, että kyllä minä pärjään, kun tykkään koulunkäynnistä. Noh, en pärjännyt. Masennuin 12-vuotiaana mutta vasta 22-vuotiaana asia tuli sillä tavalla omaankin ymmärrykseeni, että osasin yrittää hakea apua. Yritin lukion jälkeen opiskella yliopistossa, mutta ei siitä tullut mitään, kun kaikkia päiviä varjosti pelko omasta pärjäämisestä ja veljen pärjäämisestä ja siitä, että aiheutan vanhemmilleni häpeää, jos en pärjää opinnoissa hyvin. Nykyään olen 45-vuotias hermoraunio ja töissä ruokakaupan kassalla. Nyt vasta alkaa tuntua siltä, että minullakin on mahdollisuus päästä käsiksi elämään, vaikka ammatillinen elämäni onkin päin peetä. Minun mahtavat lähtökohtani ja hyvä potentiaalini valuivat kaikki hukkaan, koska olin heikko ihminen.
Noiden jo aiemmin määriteltyjen ääripäiden, "rikas ja rakastettu" vs. "köyhä ja heitteille jätetty", väliin mahtuu todella suuri kirjo vaikka minkälaisia kohtaloita. Älkää olko kateellisia ihmisille. Keskittykää omaan peliin ja toivokaa parasta, tehkää parhaanne. Hakekaa apua. Raha eikä rakkauskaan aina tuo onnea, eikä köyhyys ja kurjuus aina estä nousemasta. Meillä kaikilla on mahdollisuus sekä kaatua mutiin että nousta tähtiin.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle.
Olen ihan samanlainen kuin sinä, mutta 20 vuotta vanhempi. Lohdutan sinua että aika auttaa; mitä vanhemmaksi tulet, sitä kauemmaksi pääset menneestä ja siitä painolastista. Ikä myös helpottaa siten, että vertailu muihin vähenee ja sen oman elämän voi alkaa nähdä ihan omana polkunaan, jota kulkee. Ei se elämä ikinä helpoksi muutu, mutta saat kyllä itsellesi sopivan ja miellyttävän elämän, jos vaan jaksat. Ja kyllä sinä jaksat.