Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita jotka on eläneet lapsuutenssa ja nuoruutensa elämänkallujen vaikutuspiirissä?
29.07.2021 |
On ollut hyvin kova työ päästä sieltä pois, sanonpahan vaan. Ja kun sieltä on päässyt pois, ei ole mitään yhteistä näiden muidenkaan kanssa. Parempi siis yksin.
Kommentit (87)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis kenen/minkä vaikutuspiirissä?
Kouluttamattomien, heikosti sivistyneiden, huonosti toimeentulevien, tukia nauttivien, impulsiivisten, tupakoivien, ryyppäävien ja negatiivisesti ympäristöön, ihmisiin ja koulutukseen suhtautuvien ihmisten vaikutuspiirissä.
Tuohan pätee varmaan 90 prosenttiin suomalaisista.
Tyyppillinen empiirinen harha. Mutta kertoo paljon lähipiiristäsi.
Ihminen kokee häviävän pienen osuuden maailmasta mutta peilaa koko maailmankatsomustaan empiirisen kokemuksensa kautta. Tästä syystä, ihminen kuvittelee maailman olevan suurinpiirtein sellainen jonka hän itse sen kokee. Tässä tapauksessa ilmeisesti lähipiirisi koostu 90% "elämänkalluista".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Inssi kirjoitti:
Meillä ei ollut mitään alkoholismia tai väkivaltaa kotona, vaan ihan tavallinen duunariperhe. Veljeni oli suvun ensimmäinen ylioppilas, mutta minä en mennyt lukioon kun vanhemmat sanoivat etten pärjää siellä, että minulla ei ole sitä kuuluisaa lukupäätä. Tein kaiken maailman hanttihommia amiksen jälkeen, ja mitä raskaampia hommat olivat, sitä tyytyväisempi isäni tuntui olevan. Jostain syystä kaikki hyväksyntä piti hakea jollain tavalla kärsimällä, ja joka asiaa katsottiin pääsääntöisesti negatiivisessa valossa. Ei onnistu, liian vaikeaa sulle, et kyl tommosessa hommassa pärjää ja niin edelleen. Uskoin tähän mantraan itsekin lähes kolmekymppiseksi, kunnes päätin opiskella lisää.
Eihän se niin vaikeaa ollutkaan. Minähän osasin! Inssiopintojen myötä avautui myös aivan eri maailma työpaikkojen suhteen, sinne jäi hanttihommat ja rahahuolet. Nyt pyyhkii hyvin, välit vanhempiin ja sukuun ovat ihan asialliset, mutta viileät. Jotenkin edelleen kalvaa että silloin kun olisin kannustusta ja opastusta eniten tarvinnut, sitä ei saanut vaan sen sijaan sai lyttäystä ja epäilyä osakseen.
Tuossa on selkeitä vanhan maailman kaikuja. Kasvatus säilöö kaikkea nykyisin turhaa.
Yritetään saada joku jäämään vanhempien seuraksi ja turvaksi. Ei nosteta turhia toiveita, ettei pety.
Odotetaan, että mummo saa lapsenlapsia ja miniän hoitamaan itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsuuteni:
- äiti oli "linnabändäri", suurin osa miehistä ex-venkuloita. Lisäksi hän oli alkoholisti. Meininki sen mukaista.
- isä juoppo, ei pitänyt yhteyksiä ja kuolla kupsahti jo 4-kymppisenä
- veli oli pikkurikollinen ja ilkeä jo nuorena, joutui myöhemmin linnaan pikku rötöksistä, kunnes kuoli tapaturmaisesti
- kaikki kaverit samoista taustoista, koska olivat pääosin samojen vuokratalojen kasvatteja. Moni heistä raiskattiin jo ennen 18-vuotispäiviään. Lisäksi osa oli todella ilkeitä ja kovia.
- kaikilla oli vaikeuksia mielenterveyden kanssa, lääkkeenä alkoholi, pillerit ja amfetamiini
- kaikki kaverini olivat kokeneet väkivaltaa, kuten itsekin
- yhtään ylioppilasta en tuntenut henkilökohtaisesti kuin vasta yli 2-kymppisenä
- yhtään akateemisesti koulutettua en tuntenut henkilökohtaisesti vasta kuin töistä (esimies)
Siltä pohjalta liikkeelle :D
Paperilla sinä ja se ylemmän keskiluokan rakkauslapsi olette samalla viivalla. Eli jos se rakkauslapsi lukee lääkäriksi, sinäkin voit sen tehdä tai olet vain laiska ja tyhmä. Näin nuo oikeistolaiset sanovat.
Se on joo teoriassa mahdollista - ja minä olen tuon tehnyt itse - mutta se vaatii lähes yli-inhimilliset voimat kun edessä on vastoinkäymistä ja kotoa kampitetaan ja yritetään kaikin tavoin estää lapsen koulutus. Missään ei vahingossakaan auteta.
Kyllä itketti yliopistossa kun hyvien perheen lapset sai kotoaan rakkautta, tukea, rahaa, ruokakasseja, osalle ostettiin auto tai asunto.
Minä jouduin ottamaan lainaa ja tekemään rupuduunia, piti viideltä aamulla herätä siivoamaan ja sen jälkeen luennolle.
Oli oikeasti valtavan suuri ero mun ja hyvien kotien lasten välillä.
Palkkioksi ahertamista ja uralla etenemisestä sitten lapsuudenperhe laittoi välit poikki minuun (enkä todellakaan leuhkinut vaan kaikin tavoin yritin pienentää itseäni heidän seurassaan) ja nyt olen yksin, kuin yksinäinen eritynyt saari valtameressä.
Sisarus joka on amiksen keskeyttänyt elämäntapatyötön on vanhempieni silmissä mahtava ja viisas ja MUN pitäisi ottaa hänestä mallia.Tässä käy todella usein näin. Sitä ei vaan hyvien kotien kasvatit näe tai tajua. Suomessa on edelleen yhteiskuntaluokat vaikka muuta väitetäänkin, ja luokasta hyppäävää rankaistaan kollektiivisesti.
Kaikki sympatiani sinulle, mutta en suosittele kadehtimaan muita ihmisiä: et tiedä heidän taakkojaan. Kannattaa keskittyä vain omaan peliin ja tähdätä kohti maalia. Itse esimerkiksi olen juuri sellaisesta perheestä, jota kadehdittiin: rahaa ja rakkautta riitti. Mutta minulla on kehitysvammainen pikkuveli, ja itse olin hyvin ujo ja herkkä. Koko lapsuuteni minua kiusattiin ujouteni takia, ja kun joku sai vihiä vammaisesta veljestäni, minua kiusattiin sen takia. Vanhemmilleni en koskaan halunnut kertoa huolistani, koska näin, miten he kantoivat huolta veljestäni. Minä jäin jotenkin sivuun. Ajattelivat, että kyllä minä pärjään, kun tykkään koulunkäynnistä. Noh, en pärjännyt. Masennuin 12-vuotiaana mutta vasta 22-vuotiaana asia tuli sillä tavalla omaankin ymmärrykseeni, että osasin yrittää hakea apua. Yritin lukion jälkeen opiskella yliopistossa, mutta ei siitä tullut mitään, kun kaikkia päiviä varjosti pelko omasta pärjäämisestä ja veljen pärjäämisestä ja siitä, että aiheutan vanhemmilleni häpeää, jos en pärjää opinnoissa hyvin. Nykyään olen 45-vuotias hermoraunio ja töissä ruokakaupan kassalla. Nyt vasta alkaa tuntua siltä, että minullakin on mahdollisuus päästä käsiksi elämään, vaikka ammatillinen elämäni onkin päin peetä. Minun mahtavat lähtökohtani ja hyvä potentiaalini valuivat kaikki hukkaan, koska olin heikko ihminen.
Noiden jo aiemmin määriteltyjen ääripäiden, "rikas ja rakastettu" vs. "köyhä ja heitteille jätetty", väliin mahtuu todella suuri kirjo vaikka minkälaisia kohtaloita. Älkää olko kateellisia ihmisille. Keskittykää omaan peliin ja toivokaa parasta, tehkää parhaanne. Hakekaa apua. Raha eikä rakkauskaan aina tuo onnea, eikä köyhyys ja kurjuus aina estä nousemasta. Meillä kaikilla on mahdollisuus sekä kaatua mutiin että nousta tähtiin.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle.
Kiitos, sitä samaa sinulle - kuka ikinä oletkin ja minkä asioiden kanssa kamppailetkaan. <3
Vierailija kirjoitti:
En oikein tiedä mihin luokkaan kuulun. Ehkä sitten siihen elämänkalluun.
Äitini oli pätkätöissä ja suurimman osan lapsuudestani kotona. Isäni (jonka kanssa kasvoin) on aika matalapalkkaisella alalla, ja biologinen isäni on juoppo. Koin aina että jokin on erilaista meidän perheissä, "parempiin" perheisiin verrattuna. Ehkä ne oli enemmän materialistisia eroja, koska ei ollut varaa aina ostaa sitä modernia pöytää tai ostaa paljon uusia vaatteita. Harrastukseeni laitettiin kyllä todella paljon rahaa, mistä olen kiitollinen. Talo oli todella pieni (alkuperäinen talo olikin aivan homeessa, joten samalla pihalla oli toinen pienempi tupa), joten olin kateellinen kun muilla oli kunnon huoneet ja kauniisti sisustetut talot.
Sen eron muistan vahvasti, että meillä lasten edessä illanvietoissa juominen oli normaalia. Syötiin grilliruokaa, lapset leikki ja aikuiset puhui samalla kun ottivat olutta ja viinaa. Kasvoin ajatukseen että se on täysin normaalia, enkä oikein vieläkään käsitä miksi se ei olisi ok. Ei kukaan meistä lapsista siitä mitenkään kärsinyt, mutta kaverien vanhemmat ei kai heidän nähnen koskaan juoneet.
Oli paljon asioita joissa olin samanlainen kun muut lapset, mutta sitten oli myös niitä eroja josta huomasin että me olemme vähävaraisempia.
Sain kuitenkin rakastavan lapsuuden, ja elämä oli aika rentoa. Sain syödä karkkia aina kun halusin, koska äitini uskoi että kieltämällä ahmisin sitä sitten kerralla liikaa (Hampaat kyllä kärsi kun liian usein söin karkkia).
Minun hampaiden pesua ei valvottu enää eskarin jälkeen muistaakseni, ja äitini antoi minun laiminlyödä koulunkäyntiä. Koulu ei kiinnostanut, kun ei sen tärkeydestä oikein puhuttu. Olin kuitenkin muuten hyvä oppilas, kun vaan jaksoin sinne kouluun mennä. Minua kiusattiin ala-asteella ja yläasteella sairastin syömishäiriötä, luultavasti koska suvussamme kommentoitiin jatkuvasti toisten ulkonäköä.
No, olen pärjännyt elämässä jotenkuten, mutta on asioita mitkä olisin halunnut tehdä eri tavalla. Lapsuuteni vietin 2000 luvun alussa.
Aika tyypillistä tuohon aikaan. Kauhea porvarihype, kun lamasta oltiin jotenkin päästy. Vaikka eihän se loppunut vielä vuosikausiin. Osa ihmisten tavoista taantui, kuten säännöllinen koulunkäynti ja töihin ehtiminen. Sitä katsottiin ihme kyllä sormien läpi muutaman vuoden ajan.
Toisaalta lapsiin suhtauduttiin todellisella lämmöllä inhimillisissä perheissä. (Jo omassa lapsuudessa 80-luvulla pidin perheistä, joissa oli tällainen henki. Aikuisten pienet paheet eivät haitanneet, kun oltiin aidosti lapsimyönteisiä.)
Elätin itse omaa perhettä silpputöillä ja mies ei ollut paljon rikkaampi. Nuorena olin lama-ajan yh. Alkoa en käyttänyt silloinkaan, eikä rööki palanut.
Vakinaisen työn sain yli 40-vuotiaana, ja toinen lapsistani oli silloin jo muuttanut kotoa.
Hän on hyvin koulutettu, mutta tekee silti myös fyysistä työtä. Mielestäni se on erinomainen asia, vaikken kotona vaatinutkaan sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsuuteni:
- äiti oli "linnabändäri", suurin osa miehistä ex-venkuloita. Lisäksi hän oli alkoholisti. Meininki sen mukaista.
- isä juoppo, ei pitänyt yhteyksiä ja kuolla kupsahti jo 4-kymppisenä
- veli oli pikkurikollinen ja ilkeä jo nuorena, joutui myöhemmin linnaan pikku rötöksistä, kunnes kuoli tapaturmaisesti
- kaikki kaverit samoista taustoista, koska olivat pääosin samojen vuokratalojen kasvatteja. Moni heistä raiskattiin jo ennen 18-vuotispäiviään. Lisäksi osa oli todella ilkeitä ja kovia.
- kaikilla oli vaikeuksia mielenterveyden kanssa, lääkkeenä alkoholi, pillerit ja amfetamiini
- kaikki kaverini olivat kokeneet väkivaltaa, kuten itsekin
- yhtään ylioppilasta en tuntenut henkilökohtaisesti kuin vasta yli 2-kymppisenä
- yhtään akateemisesti koulutettua en tuntenut henkilökohtaisesti vasta kuin töistä (esimies)
Siltä pohjalta liikkeelle :D
Paperilla sinä ja se ylemmän keskiluokan rakkauslapsi olette samalla viivalla. Eli jos se rakkauslapsi lukee lääkäriksi, sinäkin voit sen tehdä tai olet vain laiska ja tyhmä. Näin nuo oikeistolaiset sanovat.
Se on joo teoriassa mahdollista - ja minä olen tuon tehnyt itse - mutta se vaatii lähes yli-inhimilliset voimat kun edessä on vastoinkäymistä ja kotoa kampitetaan ja yritetään kaikin tavoin estää lapsen koulutus. Missään ei vahingossakaan auteta.
Kyllä itketti yliopistossa kun hyvien perheen lapset sai kotoaan rakkautta, tukea, rahaa, ruokakasseja, osalle ostettiin auto tai asunto.
Minä jouduin ottamaan lainaa ja tekemään rupuduunia, piti viideltä aamulla herätä siivoamaan ja sen jälkeen luennolle.
Oli oikeasti valtavan suuri ero mun ja hyvien kotien lasten välillä.
Palkkioksi ahertamista ja uralla etenemisestä sitten lapsuudenperhe laittoi välit poikki minuun (enkä todellakaan leuhkinut vaan kaikin tavoin yritin pienentää itseäni heidän seurassaan) ja nyt olen yksin, kuin yksinäinen eritynyt saari valtameressä.
Sisarus joka on amiksen keskeyttänyt elämäntapatyötön on vanhempieni silmissä mahtava ja viisas ja MUN pitäisi ottaa hänestä mallia.Tässä käy todella usein näin. Sitä ei vaan hyvien kotien kasvatit näe tai tajua. Suomessa on edelleen yhteiskuntaluokat vaikka muuta väitetäänkin, ja luokasta hyppäävää rankaistaan kollektiivisesti.
Kaikki sympatiani sinulle, mutta en suosittele kadehtimaan muita ihmisiä: et tiedä heidän taakkojaan. Kannattaa keskittyä vain omaan peliin ja tähdätä kohti maalia. Itse esimerkiksi olen juuri sellaisesta perheestä, jota kadehdittiin: rahaa ja rakkautta riitti. Mutta minulla on kehitysvammainen pikkuveli, ja itse olin hyvin ujo ja herkkä. Koko lapsuuteni minua kiusattiin ujouteni takia, ja kun joku sai vihiä vammaisesta veljestäni, minua kiusattiin sen takia. Vanhemmilleni en koskaan halunnut kertoa huolistani, koska näin, miten he kantoivat huolta veljestäni. Minä jäin jotenkin sivuun. Ajattelivat, että kyllä minä pärjään, kun tykkään koulunkäynnistä. Noh, en pärjännyt. Masennuin 12-vuotiaana mutta vasta 22-vuotiaana asia tuli sillä tavalla omaankin ymmärrykseeni, että osasin yrittää hakea apua. Yritin lukion jälkeen opiskella yliopistossa, mutta ei siitä tullut mitään, kun kaikkia päiviä varjosti pelko omasta pärjäämisestä ja veljen pärjäämisestä ja siitä, että aiheutan vanhemmilleni häpeää, jos en pärjää opinnoissa hyvin. Nykyään olen 45-vuotias hermoraunio ja töissä ruokakaupan kassalla. Nyt vasta alkaa tuntua siltä, että minullakin on mahdollisuus päästä käsiksi elämään, vaikka ammatillinen elämäni onkin päin peetä. Minun mahtavat lähtökohtani ja hyvä potentiaalini valuivat kaikki hukkaan, koska olin heikko ihminen.
Noiden jo aiemmin määriteltyjen ääripäiden, "rikas ja rakastettu" vs. "köyhä ja heitteille jätetty", väliin mahtuu todella suuri kirjo vaikka minkälaisia kohtaloita. Älkää olko kateellisia ihmisille. Keskittykää omaan peliin ja toivokaa parasta, tehkää parhaanne. Hakekaa apua. Raha eikä rakkauskaan aina tuo onnea, eikä köyhyys ja kurjuus aina estä nousemasta. Meillä kaikilla on mahdollisuus sekä kaatua mutiin että nousta tähtiin.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle.
Kiitos, sitä samaa sinulle - kuka ikinä oletkin ja minkä asioiden kanssa kamppailetkaan. <3
Ole hyvä... T. monessa liemessä marinoitu nainen, joka voisi olla väliin pudonnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin muotoiltu.
On tärkeää tulla ulos kaapeistaan ja puhua asioista.