Lue keskustelun säännöt.
miesystävän vaatimukset yhdessä asuessa
27.07.2021 |
Olen tosi ahdistunut, olemme asuneet yhdessä nyt vasta kuukauden, eli ihan alkumetreillä ollaan.
Mies kokee kaiken oman aikani jotenkin uhkana ja odotti varmaan todella tiivistä yhdessäoloa, vaikka muuta ennen muuttoa väittikin. Nyt on pitänyt mm neuvotella siitä, kuinka pitkän ajan per päivä saan olla omassa huoneessani ovi kiinni (katson sarjoja, luen, lepään että jaksan kun työni on todella sosiaalista ja olen introvertti) että se ei loukkaa meidän parisuhdettamme ja häntä.
Samoin on sääntöjä että joka kerta kun toinen tulee kotiin niin pitää paitsi moikata, myös halata (en aina muista jos olen juuri tekemässä jotain muuta ja siitä saa kuulla) ja illalla nukkumaan mennessä samoin halaus ja pusu. Lisäksi tietty minimimäärä kertoja viikossa yhteinen ruokailu.
Ymmärrän että halaukset, pusut, ruokailut on ns normaalia yhdessäoloa, mutta ahdistaa että ne on tuolla tavalla sovittu "minimivaatimuksena" että tulee konflikti jos unohtaa joskus tai ei toteudu. Mielestäni nuo asiat saisivat tulla tai olla tulematta ihan omalla painollaan. Minä olen koko suhteen ajan halunnut enemmän omaa tilaa, ja hän taas että paljon yhteistä aikaa.
Onko tämä normaalia?
Kommentit (84)
Minulla on ollut samantapaista. Tapailuaikana mies väitti, että hänelle on täysin ok että kaipaan yksinoloa ja hiljaisuutta. Ja hänkin kuulemma kaipaa.
Käytännössä ei sitten olekaan ok. Hän kävelee perässäni ja puhuu _koko ajan_ ja vessaankin huutelee oven läpi joutavia kysymyksiä. Työhuoneen ovi on käynyt jatkuvasti koko tämän etätyökauden läpi. Kun sitten joudun sanomaan että ole ystävällinen äläkä tule nyt puhumaan minulle, niin miehellä menee marttyyrivaihde päälle. Saan siis elintärkeän yksityisyyteni vain dramaattisen loukkaantumisesityksen kera, muuten pitää koko ajan olla suuna päänä.
Ai niin, ja saattaa myös silmät pyöreänä ilmoittaa ”mutta sähän olit jo eilen yksin kun kävit kaupassa?”
Muutenkin myös minun mieheni laskee suukkoja ja halauksia. Vaikka koko päivä olisi taas riidelty, kaikki on kunnossa jos saa iltahalauksen jotenkin aikaiseksi.
On raskasta. Eikä ole helppoja ratkaisuja kun on lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen kyllä aina halunnut olla puolisoni kanssa ja sen vuoksi yhteenkin muutettiin. Oma huone? En tajua.
Minkä kokoinen kämppä teillä sitten on jos teillä ei ole omia huoneita?
150 neliötä meillä. Lapsia reilusti eli 3. Maatila, joten onhan täällä sitten ulkorakennuksissa tilaa, mutta kun tykätään kyhnätä.
Nämä tarpeet eivät käyneet ilmi seurusteluvuosina ettekä niistä keskustelleet, kun aloitte suunnitella avoliittoa?
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole siis siitä, että en tervehtisi kun lähden jonnekkin, tai kun mies tulee kotiin tms. vaan siitä, että jos esim olen laittamassa ruokaa niin en välttämättä muista sitä halausta vaan moikkaan vaan sieltä lieden äärestä, jolloin mies ärtyy.
Olemme kyllä parisuhteessa enkä odottanut kämppissuhdetta enkä sitä halua, mutta koen ahdistavana sen että mies ikäänkuin pitää kirjaa asioista ja sitten katsotaan tilinpäätös, että miten on mennyt. Jos ollaan samaan aikaan töistä kotona niin toki syödään yhdessä ihan normaalisti mutta aina se ei ole erilaisten aikataulujen vuoksi mahdollista, jolloin pelkään että millainen puhuttelu siitä seuraa.
Tämä on miehen ensimmäinen avoliitto ja minulle kolmas, aiemmin nämä asiat ovat menneet aivan luonnostaan.
-ap
Kolmas avoliitto ja olet vasta 34-vuotias? Miksi? Minkä ihmeen takia kiirehdit aina avoliittoon?
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole siis siitä, että en tervehtisi kun lähden jonnekkin, tai kun mies tulee kotiin tms. vaan siitä, että jos esim olen laittamassa ruokaa niin en välttämättä muista sitä halausta vaan moikkaan vaan sieltä lieden äärestä, jolloin mies ärtyy.
Olemme kyllä parisuhteessa enkä odottanut kämppissuhdetta enkä sitä halua, mutta koen ahdistavana sen että mies ikäänkuin pitää kirjaa asioista ja sitten katsotaan tilinpäätös, että miten on mennyt. Jos ollaan samaan aikaan töistä kotona niin toki syödään yhdessä ihan normaalisti mutta aina se ei ole erilaisten aikataulujen vuoksi mahdollista, jolloin pelkään että millainen puhuttelu siitä seuraa.
Tämä on miehen ensimmäinen avoliitto ja minulle kolmas, aiemmin nämä asiat ovat menneet aivan luonnostaan.
-ap
Ei kyllä kuulosta hyvältä. Läheinen ystäväni oli aikansa tuollaisessa suhteessa. Mies aloitti tuollaisilla samanlaisilla loukkaantumisilla pienistä ”väärin” tehdyistä asioista, ja ajan myötä ystäväni alkoi epäröidä ja epäillä olevansa kamalan kylmä ja huonokäytöksinen kumppani. Sen jälkeen mies laajensi loukkaantumistaan siihen, jos ystäväni ei joka päivä tullut kotiin tiettyyn kellonaikaan mennessä, jos halusi viettää aikaansa ystäviensä kanssa, käydä itsekseen harrastuksissa… siitä seuraavaksi ystävä ei olisi saanut aloittaa korkeakouluopintoja, kun se olisi ollut liikaa yhteisestä ajasta pois, ja töiden tekoa olisi pitänyt vähentää, omia sukulaisia ei olisi saanut kutsua kylään yms. Tässä vaiheessa ystäväni onneksi viimein heräsi siihen, mitä oli tapahtumassa, ja jätti miehen.
Kannattaa seurata tilanteen kehittymistä tarkasti, jos et ole vielä valmis lähtemään. Nimittäin tuskin jää tuohon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi kammottavaa, jos toinen kyttäisi, tarkkailisi ja määräisi parisuhteessa.
Miehellä taitaa viirata aika pahasti.
Ei tulisi mieleenikään vaatia kumppaniltani mitään. Sen on tapahduttava hänen omasta halustaan tai se ei ole aitoa. Ruokailemme yhdessä, teemme ruokaa yhdessä, nukumme ja peseydymme yhdessä, mutta asumme nykyään erillämme, vaikka olimme avoliitossa monta vuotta. Kumppanillani vain kaatuivat seinät päälle, kun ei päässyt seuraa pakoon mihinkään pienessä asunnossa. Minäkin olen introvertti, mutta kumppanini seura harvoin väsyttää minua. Minulle riittää seuraksi vain vaikka samassa tilassa olo ilman juttelua ja koskettelua, mutta toki tulen niitä sitten kylkeen kiinni kerjäämään kun tuntuu siltä. Olen meistä huomattavasti sosiaalisempi, vaikka viihdyn paljon yksinään. Kuitenkin minusta tuntuu, että koti ei ole täysin koti, kun kumppanini ei ole käymässä. Saan tosin ladata akkujani työpäivän jälkeen paremmin kun hän ei ole täällä. Kumppanini kotiin minulla ei ole asiaa, eikä kumppanini halua minua sinne, mikä on ok. Kunnioitan hänen omantilan tarvettaan. On minulla sinne avaimet kyllä, mutta en mene sinne ilman lupaa tai ilman kutsua. Ajattelen, että hänen kotinsa on hänelle pyhä paikka ja kunnioitan sitä. Tänne hän saa tulla ja täältä mennä miten mielii, vaikken olisi kotona ja en pahastu siitä.
Olen todella sosiaalisessa työssä ja minullekin tämä järjestely on tuonut hieman helpotusta. Osaamme kuitenkin antaa samassakin tilassa toisillemme rauhan, jos vaikuttaa siltä, että kumppanille on nyt seurallisuus liikaa. Yleensä se pahin rauhoittumisen tarve menee nopeasti ohi. Tottakai tervehdin kumppaniani, halaan ja suutelen kun tulen töistä kotiin tai hän tulee käymään tai lähden tai hän lähtee. Tämä tulee molemmilta automaattisesti, emmekä tunnu joustavan tästä kumpikaan. Meillä on takana jo todella pitkä parisuhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole siis siitä, että en tervehtisi kun lähden jonnekkin, tai kun mies tulee kotiin tms. vaan siitä, että jos esim olen laittamassa ruokaa niin en välttämättä muista sitä halausta vaan moikkaan vaan sieltä lieden äärestä, jolloin mies ärtyy.
Olemme kyllä parisuhteessa enkä odottanut kämppissuhdetta enkä sitä halua, mutta koen ahdistavana sen että mies ikäänkuin pitää kirjaa asioista ja sitten katsotaan tilinpäätös, että miten on mennyt. Jos ollaan samaan aikaan töistä kotona niin toki syödään yhdessä ihan normaalisti mutta aina se ei ole erilaisten aikataulujen vuoksi mahdollista, jolloin pelkään että millainen puhuttelu siitä seuraa.
Tämä on miehen ensimmäinen avoliitto ja minulle kolmas, aiemmin nämä asiat ovat menneet aivan luonnostaan.
-ap
Kolmas avoliitto ja olet vasta 34-vuotias? Miksi? Minkä ihmeen takia kiirehdit aina avoliittoon?
Kuinka niin kiirehtii? Kuinka kauan ihmisten pitäisi seurustella, ennen kuin on mielestäsi ”sopivaa” muuttaa yhteen? Itselläni on esimerkiksi juuri kolmas avoliitto (tai nykyisin avioliitto) menossa ja olen hiukan ap:ta vanhempi. Ensimmäisen vakavasti otettavan seurustelukumppanin kanssa seurustelin kaksi vuotta ennen yhteen muuttamista. Asuttiin yhdessä vuosi ja ero tuli, kun hän petti minua. Eron jälkeen meni vuosi, ennen kuin kohtasin seuraavan vakavasti otettavan kumppanin, hänenkin kanssa seurusteltiin lähemmäs kaksi vuotta ennen yhteen muuttoa. Asuttiin yhdessä vajaat kolme vuotta, kunnes totesimme, ettemme halua elämältä samoja asioita pitkällä tähtäimellä ja tuli ero. Sen jälkeen ehdin olla kaksi vuotta yksin, ennen kuin vastaan tuli henkilö, jonka kanssa palaset todella loksahtivat kohdalleen. Hänen kanssa ei ehditty seurustella vuottakaan ennen kuin muutettiin yhteen, mutta sepä liitto onkin jatkunut lähemmäs vuosikymmenen ja edennyt avioliittoon & perheen perustamiseen. Uskalsin edetä nopeammin nykyisen kumppanin kanssa, kun edellisistä avoliitoista oli kertynyt kokemusta ja selkeä näkemys siitä, mitä haluan ja mitä en halua parisuhteelta ja kumppanilta. Mielestäni on naurettava ja vanhanaikainen ajatus, että itseään pitäisi ”säästellä” jotain mystistä ”yhtä oikeaa” varten. Harvalla käy niin hyvä tuuri, että heti ensimmäinen/ensimmäiset kumppani on juuri sopiva, eikä sitä lopullista sopivuutta voi mitenkään tietää ennen kuin ollaan asuttu jonkin aikaa saman katon alla.
Vierailija kirjoitti:
En haluaisi luovuttaa heti, mutta en oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Keskustelimme siitä, että hänelle tuo oma aika on ongelma ja hän toivoisi että tarve siihen loppuisi mahdollisimman pian, mutta minä en oikein näe sitä tapahtuvaksi kun tunnen itseni enkä jaksa jos en saa omaa aikaa.
-ap
Oman ajan tarve ei lakkaa koskaan. Miehen läheisriippuvuus sen sijaan VOI lakata, mutta koska on epätodennäköistä, niin kannattaa ehkä harkita kytkimen nostoa.
Meitä on kaksi introverttia, minä ja mies. Mies saa selkeästi enemmän omaa aikaa, mikä on aina haitannut minua siinä määrin, että se oma aika on pois yhteiseltä ajalta ja nyt myös vauvalta. Sen kanssa opin elämään, että se on pois yhteiseltä ajalta, mutta nyt kun lapsikin, se tarkoittaa että kaikki se aika minkä mies istuu omissa oloissaan, on myös poissa lapselta ja minulta, joka en saa omaa aikaa kun mies "ahmii" kaiken. On keskusteltun ja muistaa muutaman päivän ajan olla huomaavaisempi, kunnes lipsahtaa vanhoille tavoilleen ja elää elämäänsä niin kuin lasta ei olisi ollenkaan.
AP:lle kysymys, elätkö sinä siellä oman huoneesi kätköissä niin kuin miestä ei olisi ollenkaan? Koska jos koet tarvetta elää ihan itseksesi ENEMMÄN kuin parisuhteessa, niin eroa ihmeessä. Oma aika on tärkeää, mutta jos se menee prioriteetiksi kaiken muun edelle, ei kannata sitä toistakaan osapuolta siinä suhteessa riepottaa, joka toivoisi asioiden muuttuvan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole siis siitä, että en tervehtisi kun lähden jonnekkin, tai kun mies tulee kotiin tms. vaan siitä, että jos esim olen laittamassa ruokaa niin en välttämättä muista sitä halausta vaan moikkaan vaan sieltä lieden äärestä, jolloin mies ärtyy.
Olemme kyllä parisuhteessa enkä odottanut kämppissuhdetta enkä sitä halua, mutta koen ahdistavana sen että mies ikäänkuin pitää kirjaa asioista ja sitten katsotaan tilinpäätös, että miten on mennyt. Jos ollaan samaan aikaan töistä kotona niin toki syödään yhdessä ihan normaalisti mutta aina se ei ole erilaisten aikataulujen vuoksi mahdollista, jolloin pelkään että millainen puhuttelu siitä seuraa.
Tämä on miehen ensimmäinen avoliitto ja minulle kolmas, aiemmin nämä asiat ovat menneet aivan luonnostaan.
-ap
Kolmas avoliitto ja olet vasta 34-vuotias? Miksi? Minkä ihmeen takia kiirehdit aina avoliittoon?
Kuinka niin kiirehtii? Kuinka kauan ihmisten pitäisi seurustella, ennen kuin on mielestäsi ”sopivaa” muuttaa yhteen? Itselläni on esimerkiksi juuri kolmas avoliitto (tai nykyisin avioliitto) menossa ja olen hiukan ap:ta vanhempi. Ensimmäisen vakavasti otettavan seurustelukumppanin kanssa seurustelin kaksi vuotta ennen yhteen muuttamista. Asuttiin yhdessä vuosi ja ero tuli, kun hän petti minua. Eron jälkeen meni vuosi, ennen kuin kohtasin seuraavan vakavasti otettavan kumppanin, hänenkin kanssa seurusteltiin lähemmäs kaksi vuotta ennen yhteen muuttoa. Asuttiin yhdessä vajaat kolme vuotta, kunnes totesimme, ettemme halua elämältä samoja asioita pitkällä tähtäimellä ja tuli ero. Sen jälkeen ehdin olla kaksi vuotta yksin, ennen kuin vastaan tuli henkilö, jonka kanssa palaset todella loksahtivat kohdalleen. Hänen kanssa ei ehditty seurustella vuottakaan ennen kuin muutettiin yhteen, mutta sepä liitto onkin jatkunut lähemmäs vuosikymmenen ja edennyt avioliittoon & perheen perustamiseen. Uskalsin edetä nopeammin nykyisen kumppanin kanssa, kun edellisistä avoliitoista oli kertynyt kokemusta ja selkeä näkemys siitä, mitä haluan ja mitä en halua parisuhteelta ja kumppanilta. Mielestäni on naurettava ja vanhanaikainen ajatus, että itseään pitäisi ”säästellä” jotain mystistä ”yhtä oikeaa” varten. Harvalla käy niin hyvä tuuri, että heti ensimmäinen/ensimmäiset kumppani on juuri sopiva, eikä sitä lopullista sopivuutta voi mitenkään tietää ennen kuin ollaan asuttu jonkin aikaa saman katon alla.
Ei ole kukaan puhunut ainoasta oikeasta, mutta itse en olisi sitoutunut mieheen, joka olisi ollut enemmän kuin kerran avo- tai avioliitossa, koska minulla ei olisi ollut mitään syytä uskoa, että hän olisi minunkaan kanssani tosissaan, jos olisi aiemminkin liitoista eroillut.
En ymmärrä tuota "lopullista sopivuutta ei voi tietää". Minusta oman, rakkaudella rakennetun kodin myyminen tai vuokraaminen, kahden ihmisen talouden yhdistäminen ym ovat jos ei once in a lifetime niin twice in a lifetime juttu. En olisi luopunut kodistani, työpaikastani ja kotikunnastani ellen olisi ollut varma, että olemme molemmat sitoutuneet loppuelämän liittoon tosissamme.
Jos ero kuitenkin tulisi niin luultavasti eläisin loppuelämäni yksin. Ainakin asuisin yksin.
Kyllä minä ainakin miehenä kaipaisin läheisyyttä haluavaa naista enkä mitään omissa oloissaan nyhjäävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole siis siitä, että en tervehtisi kun lähden jonnekkin, tai kun mies tulee kotiin tms. vaan siitä, että jos esim olen laittamassa ruokaa niin en välttämättä muista sitä halausta vaan moikkaan vaan sieltä lieden äärestä, jolloin mies ärtyy.
Olemme kyllä parisuhteessa enkä odottanut kämppissuhdetta enkä sitä halua, mutta koen ahdistavana sen että mies ikäänkuin pitää kirjaa asioista ja sitten katsotaan tilinpäätös, että miten on mennyt. Jos ollaan samaan aikaan töistä kotona niin toki syödään yhdessä ihan normaalisti mutta aina se ei ole erilaisten aikataulujen vuoksi mahdollista, jolloin pelkään että millainen puhuttelu siitä seuraa.
Tämä on miehen ensimmäinen avoliitto ja minulle kolmas, aiemmin nämä asiat ovat menneet aivan luonnostaan.
-ap
Kolmas avoliitto ja olet vasta 34-vuotias? Miksi? Minkä ihmeen takia kiirehdit aina avoliittoon?
Kuinka niin kiirehtii? Kuinka kauan ihmisten pitäisi seurustella, ennen kuin on mielestäsi ”sopivaa” muuttaa yhteen? Itselläni on esimerkiksi juuri kolmas avoliitto (tai nykyisin avioliitto) menossa ja olen hiukan ap:ta vanhempi. Ensimmäisen vakavasti otettavan seurustelukumppanin kanssa seurustelin kaksi vuotta ennen yhteen muuttamista. Asuttiin yhdessä vuosi ja ero tuli, kun hän petti minua. Eron jälkeen meni vuosi, ennen kuin kohtasin seuraavan vakavasti otettavan kumppanin, hänenkin kanssa seurusteltiin lähemmäs kaksi vuotta ennen yhteen muuttoa. Asuttiin yhdessä vajaat kolme vuotta, kunnes totesimme, ettemme halua elämältä samoja asioita pitkällä tähtäimellä ja tuli ero. Sen jälkeen ehdin olla kaksi vuotta yksin, ennen kuin vastaan tuli henkilö, jonka kanssa palaset todella loksahtivat kohdalleen. Hänen kanssa ei ehditty seurustella vuottakaan ennen kuin muutettiin yhteen, mutta sepä liitto onkin jatkunut lähemmäs vuosikymmenen ja edennyt avioliittoon & perheen perustamiseen. Uskalsin edetä nopeammin nykyisen kumppanin kanssa, kun edellisistä avoliitoista oli kertynyt kokemusta ja selkeä näkemys siitä, mitä haluan ja mitä en halua parisuhteelta ja kumppanilta. Mielestäni on naurettava ja vanhanaikainen ajatus, että itseään pitäisi ”säästellä” jotain mystistä ”yhtä oikeaa” varten. Harvalla käy niin hyvä tuuri, että heti ensimmäinen/ensimmäiset kumppani on juuri sopiva, eikä sitä lopullista sopivuutta voi mitenkään tietää ennen kuin ollaan asuttu jonkin aikaa saman katon alla.
Ei ole kukaan puhunut ainoasta oikeasta, mutta itse en olisi sitoutunut mieheen, joka olisi ollut enemmän kuin kerran avo- tai avioliitossa, koska minulla ei olisi ollut mitään syytä uskoa, että hän olisi minunkaan kanssani tosissaan, jos olisi aiemminkin liitoista eroillut.
En ymmärrä tuota "lopullista sopivuutta ei voi tietää". Minusta oman, rakkaudella rakennetun kodin myyminen tai vuokraaminen, kahden ihmisen talouden yhdistäminen ym ovat jos ei once in a lifetime niin twice in a lifetime juttu. En olisi luopunut kodistani, työpaikastani ja kotikunnastani ellen olisi ollut varma, että olemme molemmat sitoutuneet loppuelämän liittoon tosissamme.
Jos ero kuitenkin tulisi niin luultavasti eläisin loppuelämäni yksin. Ainakin asuisin yksin.
Näin meitä on moneen junaan. Jos tuo periaate sopii sinulle, hienoa ja pidä siitä toki kiinni. Ymmärräthän kuitenkin, ettei se ole ainoa oikea tapa elää, ja se sisältää itse asiassa aika ison riskin sille, että päätyy elämään loppuelämänsä yksin tai onnettomassa liitossa.
Sillä ”ettei lopullista sopivuutta voi tietää” tarkoitin, että ennen yhdessä asumista et voi mitenkään esimerkiksi tietää, miten arjen pyörittäminen yhdessä sujuu. Miten kumppani osallistuu kodin askareisiin, onko osapuolien käsitykset vaikka rutiineista, tavoista, rajoista, ruoasta, kodin siisteydestä, sukulaisten näkemisestä ja vieraiden kutsumisesta kotiin saman suuntaiset. Näistä asioista osapuolet usein lupailevat toisilleen etukäteen kovasti ruusuisia ja antavat ymmärtää, että kaikki tulee kyllä sujumaan, mutta kun arki oikeasti astuu kuvioon pitkällä aikavälillä ja osapuolet usein vielä solahtavat omilta vanhemmilta alitajuisesti omaksuttuihin parisuhderooleihin, voi lopputulos olla jotain ihan muuta, kuin olisi etukäteen kuvitellut. Ja kun asutaan saman katon alla, kummankin osapuolen sietokyky toista kohtaan joutuu aivan uudenlaiseen testiin, kun toista näkee tiiviimmin eikä pakoon enää pääse erillisen katon alle.
Ihminen myös kehittyy ja muuttuu koko elämänsä ajan, joten etukäteen on mahdotonta sanoa, onko kumppaninsa kanssa vielä yhteensopiva vaikka vuosikymmenen tai useamman päästä. Nuorilla aikuisilla tämä vielä korostuu, kun itseä vasta haetaan. Ja samaan aikaan kovin vanhaksi ei voi odottaa, jos haaveissa on vaikka perheen perustaminen.
”itse en olisi sitoutunut mieheen, joka olisi ollut enemmän kuin kerran avo- tai avioliitossa, koska minulla ei olisi ollut mitään syytä uskoa, että hän olisi minunkaan kanssani tosissaan, jos olisi aiemminkin liitoista eroillut.”
Mistä voit tietää, ettei mies ole ollut tosissaan aiemmissa avoliitoissa, jos on muutaman kerran tullut ero? Avioliitosta tämän ymmärrän kun se on suurelle osalle ihmisistä iso tiedostaen tehty sitoutuminen sen jälkeen, kun ollaan jo asuttu yhdessä. Mutta yhteen muuttaessa vasta opetellaan yhdessä elämistä kumppanin kanssa ja opitaan tuntemaan toista. On ihan yleistä, että ero avoliitossa tulee vähintään toiselle osapuolelle eteen jostain muusta syystä kuin siitä, ettei hän olisi tosissaan.
Nooh joko mies on heittäytynyt väkivaltaiseksi vai onko se vasta tulevaa provoilua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä kohtaa kun parisuhteessa aletaan vaatia, on aika laittaa lusikat jakoon.
Siis miksi ihmeessä olet tuollaisessa suhteessa? En vaan kertakaikkiaan tajua teitä mammoja.
Vierailija kirjoitti:
Siis miksi ihmeessä olet tuollaisessa suhteessa? En vaan kertakaikkiaan tajua teitä mammoja.
Ei se ole, kunhan pitää vähän keksiä tarinaa millaisia miehet on.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä ainakin miehenä kaipaisin läheisyyttä haluavaa naista enkä mitään omissa oloissaan nyhjäävää.
En minäkään haluaisi miestä, joka tykkää nyhjätä omissa oloissaan eikä aina edes muista tervehtiä tai halua syödä yhdessä.
Kuulostaa siltä, että ette sovi yhteen.
Itse olen introvertti, jolla mies ja lapsia. Kaikki perheestä tietävät, että äiti ei aina jaksa puhua. Saatan esim ynähtää vastauksen, kun mies tulee kotiin. Mies tietää, että välitän, mutta en jaksa puhua. Lapsetkin osaavat jo lukea mielialojani, tosin lapset saavat aina tulla puhumaan ja heihin keskityn. Mutta varsinkin isommat osaavat esim kotiin tullessani odottaa hetken ennen kuin aletaan juttelemaan. Joskus koen huonoa omatuntoa, että "vaadin" erityiskohtelua perheeltä, enkä ole sellainen täysin valmis perheenäiti koko ajan. Toisaalta ajattelen, että lapset ovat nyt pienestä pitäen tottuneet erilaisiin ihmisiin ja osaavat olla kaikkien kanssa, kun heillä on "hullu äiti".
Läheisyyttä lapset ovat saaneet aina paljon, ollaan monesti vietetty hetkiä selitellen, vaikka en puhua jaksaisikaan. Miesparka on jäänyt välillä vähän liian vähälle kosketukselle, mutta hän on onneksi sitä mieltä, että lapset ovat ykkönen
.
Ja siis kuulosti että vaatimukset ovat menneet liian pitkälle tai eivät vaan kohtaa toiveet teillä parisuhteesta, mutta se tuntuu että hän silti kontrolloi.