Lue keskustelun säännöt.
Sain äsken niin pahan paniikkikohtauksen ja tajusin..
02.08.2014 |
..että minun on haettava apua.
Saan joka päivä viimeistään nukkumaan mennessä lievän paniikkikohtauksen. Sydän hakkaa, hengitys kiihtyy ja en saa nukuttua koska ahdistaa.
Joskus saan hieman pahempia paniikkikohtauksia, jossa ahdistun pahasti, en kykene tekemään mitään ja hengitys kiihtyy. En voi syödä, juoda, nukkua saati keskittyä mihinkään.
Tänään kohtaus oli pahimmasta päästä. Hyperventiloin, itketti mutta en kyennyt itkemään, oksentelin, tärisin. Olin ihan sekaisin ja en tiennyt mitä voisin tehdä.
Miten hakeudun "hoitoon"? Olen YTHS terveydenhuollon piirissä. Soitanko vain ajanvaraukseen ja sanon, että saan päivittäin paniikkikohtauksia?
En jaksa kirjoittaa tarinaani tähän, kysyä kyllä saa ja lupaan vastata.
Kommentit (65)
Ihmiset puhuvat minulle, kuin olisin normaali, kun en ole, kun olen miljoona sirpaletta peilistä, särkynyttä lasia, korttitalo, sortuva, ei mitään alla, putoan milloin tahansa.
Ei mitään pintaa, ei otetta, makaan lattialla, muuta en voi. En hengitä, olen kiinni elämässä vain ohuella säikeellä, joka katkeaa, milloin vaan.
Kauhua, kauhua, kauhua, millekään en voi itse mitään, en kestä hetkeäkään mutta on pakko, kun ei muuta voi. Sekunnista toiseen, pimeästä yöstä toiseen, yritän hengittää, mutta keuhkot eivät tottele.
Aamu, väsymys, oksennus, kauhu.
Päivä, turtumus, kauhu, verisuonet sykkivät.
Ilta, en elä, oikeasti, odotan, pelkään, odotan, pelkään.
Tällaista.
Minulla on ollut masennusta vaihtelevasti koko elämäni. Se on välillä lamannut pahastikin. 2 vuotta sitten tapahtui jotain josta seurasi 1 vuoden 8 kk shokkitila. hakeuduin yths:lle, muuta en voinut, aikaa varatessa purskahdin itkuun jolloin virkailija tajusi että nyt on tosi kyseessä ja sain aluksi ajan sairaanhoitajalla. Myöhemmin kai lääkärille ja vielä myöhemmin psykiatrille ja sitten vasta terapiaan.
Sain ssri-lääkkeitä aluksi. Niistä ei tullut kuin ikäviä sivuoireita. Mielestäni olisin ehkä tarvinnut jotain täsmälääkettä kauhutilaani.
Mielestäni minulla oli juuri tuo postraumaattinen tila, mikä tuo nyt olikaan. Kukaan lääkäri ei vain puhunut siitä. Mutta helpotti lukea aiheesta netistä.
Nyt en ole syönyt mitään lääkkeitä, terapiassa olen käynyt yli vuoden. Elämäntilanteeni on sillälailla muuttunut että enää ei ole niin kamalimpia kauhutiloja. Ne oli niin hirveitä että ei pysty kuvailemaan, ja ymmärrän ihan hyvin että ulkopuoliset eivät sellaista ymmärrä ja siksi puhuvat sairaudestamme halventavaan sävyyn. En olisi itsekään ymmärtänyt mistä on kyse ennen kuin itse jouduin tilaan. Se ei tosiaan hellittänyt hetkeksikään vaikka kuinka yritin toistaa itselleni että ei minulla ole oikeaa hätää, että muilla ihmisillä on "oikeampia ja pahempia" sairauksia.
Minulla oli voimakkaita ahdistuskohtauksia, en tiedä oliko ne ihan paniikkihäiriötä. Mutta ikään kuin ei olisi pystynyt hengittämään. Parhaiten minulla auttoi kävely, se alkoi vaikuttaa n. 30 minuutin kävelyn jälkeen.
Olen kyllä käynyt tosi pohjalla, vielä keväällä olin tosi huonossa kunnossa, mietin että pystynkö ikinä edes liikuntaa harrastamaan. Nyt olen pystynyt harrastamaan ja voin jo aika hyvin. Sellaiset tunnit on hyviä joissa on ohjaaja, saa ajatukset kääntymään muualle.
Mielestäni kyseessä on hermoston ylivireystila, se on mennyt hälytystilaan. Itse ainakin ajattelen että minulle sopii hermostoa syvärentouttavat jutut, luontaishoidot ja meditaatio ja hengitysharjoitukset.
Mutta sinun kannattaa ehdottomasti hakea apua. Yths tuntuu olevan ihan hyvä taho siihen, siellä kyllä ymmärretään, henkiset ongelmat ovat varmasti tosi yleisiä opiskelijoiden keskuudessa, et varmasti ole eka etkä toinenkaan joka hakee siihen apua. Hae apua aikaisemmin kuin minä, minulla meni 20 vuotta ennen kuin sain diagnoosin, siihen asti sai syytellä itseään kun ei tiennyt mikä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 22:59"]
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 22:45"]
Ap, hae apua. Sinä olet tärkeä. Minullakin on menneisyydessä monia vaikeita asioita ja kärsin masennuksesta ja muista ongelmista vuosia, ennen kuin hain apua. Myös lääkärikokemukset olivat huonoja, mikä nosti entisestään kynnystä. Mutta sitten minulle tuli omalääkäriksi todella ihana lääkäri, ja sain lääkkeet ja tarvitsemani avun. Jälkeenpäin ajatellen odotin liian kauan, mutta toisaalta aikaisempien lääkärien kanssa eivät vain kemiat kohdanneet, enkä halunnut puhua heille henkisen puolen asioista kuten depressiosta tai ahdistuksesta mitään. Onneksi siihen ei tarvita kuin yksi oikea ihminen oikealla hetkellä, niin asiat alkavat parantua huomattavasti.
Mene rohkeasti sinne YTHS:lle, tai jos kamalasti ahdistaa ensi viikolla, voit varmaan soittaa myös paikalliseen terveyskeskukseen, kun YTHS on kiinni. Ei sinun tarvitse pelätä itkemistä, lääkärit näkevät itkeviä masennuspotilaita joka päivä, ja mitä sitten, jos olisit sitten itkettyneen näköinen? Mitä sillä on väliä? Itkeminen on täysin luonnollista. Luulen, että Suomessa syötäisiin vähemmän masennuslääkkeitä, jos itkeminen olisi hyväksytympää, tai tunteiden näyttäminen ylipäätään.
Itsekin monesti ajattelen, että on muita potilaita, joilla on asiat huonommin ja jotka tarvitsevat enemmän apua, mutta en pysty itse auttamaan ketään, jos olen aivan hajalla. Työni kautta sillä on kerrannaisvaikutuksia. Eikä henkistä tai emotionaalista kipua voi vähätellä. Itselläni on ollut myös vakavia fyysisiä sairauksia ja vammoja, mutta henkinen tuska on ilman muuta ollut pahempaa ja vaikeampaa kestää. Ne, jotka eivät sitä ole kokeneet (tai joilta puutuu empatiaa) eivät voi asiaa ymmärtää.
Sinä tarvitset varmasti sekä lääkityksen että terapiaa. Toivottavasti kohdalle osuu hyvä ja ymmärtäväinen lääkäri. Jos on vaikeaa muistaa mitä sanoa tai esität reippaampaa kuin olet, kirjoita lapulle mitä sanoa, ja anna se vaikka sille lääkärille. Millaisia oireita ja mitä tunteita.
[/quote]
Mun ongelmana on ehkä se, että mä oon oikeasti onnellinen. En varmaan samalla tavalla kuin normaali ihminen, mutta mä tunnen itseni onnelliseksi ja hymyilen ja nauran jatkuvasti ihan aidosti.
Mä oon onnellinen todella pienistä asioista. Siitä että mulla on oma kiva koti. Liikunnasta. Siitä kun mä juttelen mun kavereille. Siitä kun mä voin ottaa pitkän suihkun ihan rauhassa. Siitä, kun mä saan jonkun koulutehtävän oikein. Siitä, että mä ostan jotain uutta pientä kivaa. Tänään mä nauroin itsekseni venytellessä kun mun spagaattiyritykset epäonnistu surkeesti. Mä oon todella onnellinen ihan arkipäiväisistä asioista, mitä moni ei osaa arvostaakaan.
En mä oo millään tavalla onneton. Oon itseasiaa nytkin ihan hyvillä fiiliksillä. Mutta sitten tulee paniikkikohtaus ja tää kaikki menee ihan päälaelleen. Siks mun onkin niin vaikea hakea apua. Koska mä oon 95% ajasta onnellinen ja tyytyväinen elämääni.
-Ap
[/quote]
Niin. Sinä kärsit paniikkikohtauksista tai paniikkihäiriöstä. Se on eri asia kuin masennus. Sinä et ilmeisestikään ole masentunut. Hoitamaton paniikkihäiriö altistaa pitkään jatkuessaan masennukselle, koska se kaventaa elinpiiriä. Sen vuoksi kannattaa hakea apua.
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 23:09"]
Sori kun täytyy tämä kertoa, mutta jos se on paniikkikohtauksia tai ahdistuneisuushäiriötä, se ei ikinä lähde mihinkään. Asia jonka kanssa täytyy vain pystyä elämään
[/quote]
Tilastojen mukaan ei ole näin. Osa potilaista paranee pysyvästi, osa oireilee satunnaisesti ja vain osa potilaista kroonistuu. Hoitoa kannattaa hakea ajoissa.
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 23:22"]
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 23:14"]
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 23:09"]
Sori kun täytyy tämä kertoa, mutta jos se on paniikkikohtauksia tai ahdistuneisuushäiriötä, se ei ikinä lähde mihinkään. Asia jonka kanssa täytyy vain pystyä elämään
[/quote]
Tarkoitin siis että lääkkeillä ja terapialla sitä voi saada kuriin. Mutta aina se kumminkin taustalla kummittelee. Positiivinen asenne on kaiken a ja o. T: syömishäiriö 10 vuotta, selvisikin paniikkihäiriöksi kun muut oireet paheni..
[/quote]
Onkohan mitään sellaisia lääkkeitä olemassa, mitä ei popsita koko ajan? Jos mulla nyt joku paniikkihäiriö on. Mä tunnen itteni sen verran hyvin, että mihinkään jatkuvaan lääkitykseen mä en tuu suostumaan vaan kärsin sit mieluummin.
-Ap
[/quote]
Betasalpaajia on. Ne auttavat sydämentykytykseen. Sitten on eri sortin rauhoittavia, mutta ne aiheuttavat riippuvuutta.
Niitä jatkuvasti syötäviä (SSRI-lääkkeitä) on ihan turha pelätä, koska ne parantavat elämänlaatua. Kohtauksia tulee harvemmin, niitä ei tule niin voimakkaina ja kenties ne voivat jäädä kokonaan poiskin. Suosittelen, että suhtaudut lääkitykseenkin avoimin mielin.
Ap, mulla on niin samanlaisia ongelmia kuin sinulla että toivon vain että saat apua. Olen onnellinen mutta silti tulee kohtauksia, masennusta ja turhuuden tunnetta. Olen terapiassa ja tuntuu että olen saanut lukkoja auki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 21:26"][quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 21:20"]
Voit mennä myös päivystyksen kautta. Ei tarvitse odottaa aikaa lääkärille pitkään ja panikoida turhaan enään.
Terkuin paniikkihäiriöön selättänyt
[/quote]
Tuntuu tyhmältä mennä päivystykseen tällaisen asian kanssa.. Toisaalta pelkään kyllä sitä, että nää fiilikset helpottaa hetkeksi ja sitten tuntuu tyhmältä edes tehdä asian eteen mitään. Tai jos saankin ajan varattua, niin sitten esitänkin että kaikki on hyvin. En vain haluaisi puhua asioistani kenellekään. Pelkään sitäkin, että alan itkemään tuntemattoman edessä. Ja jos itkenkin niin sitten kun lähden kotiin ja jos törmään tuttuun itkeneillä silmillä..
-Ap
[/quote]
Mä menin. Sanoo vaan, että nyt riitti. Otti mut vastaanotolle ja sain heti apua. Mene vaan sinäkin.
Jumala hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, myös epätäydellisenä! Miljoonien ihmisten elämä on muuttunut Raamattua lukemalla. Omaan uskoontuloonikin vaikutti omalta osaltaan Raamatun lukeminen. Raamatun, Jumalan Sanan lukeminen synnyttää uskoa ja sen lukeminen muuttaa jo uskovan ihmisen elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jumala hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, myös epätäydellisenä! Miljoonien ihmisten elämä on muuttunut Raamattua lukemalla. Omaan uskoontuloonikin vaikutti omalta osaltaan Raamatun lukeminen. Raamatun, Jumalan Sanan lukeminen synnyttää uskoa ja sen lukeminen muuttaa jo uskovan ihmisen elämää.
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 22:18"]
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 22:09"]
Itse hakeuduin aikoinaan YTHS:n kautta hoitoon. Oli pakko, tuli jo kohtauksia niin usein, etten pystynyt opiskelemaan. Sieltä kautta pääsin oman kunnan kustantamaan terapiaan. Kolme vuotta siinä kaikkiaan kesti, mutta eipä sen jälkeen ole ollut ahdistuneisuutta eikä paniikkia.
Hae ihmeessä apua ap, elämä paranee! Tsemppiä, älä välitä vähättelijöistä.
[/quote]
Kerroitko kenellekään, että käyt terapiassa? Miten siihen suhtauduttiin, jos kerroit?
-Ap (22 oli myös Ap)
[/quote]
Kerroin, perheelle ja avomiehelle tietysti. Ja ystäville. Terapia ei ole häpeä, eikä oman "heikkouden" ts. avuntarpeen myöntäminenkään ole häpeä. Tuttu tunne kyllä. Itse välttelin terapiaan hakeutumista liian kauan siksi, että koin, etten ole "tarpeeksi sairas". Että mun ongelmat on vähäpätöisiä ja muut tarvii apua enemmän. Nuo jatkuvat paniikkikohtaukset sitten vihdoin pakotti apua hakemaan, vaikka oikeasti olisin tarvinnut terapiaa varmaan melkein kymmenen vuotta aikaisemmin jo... Se on vaan just tän mielenterveysongelman ominaispiirteitä, että omia tunteita ja oloja vähätellään ja koitetaan pitää ne kulissit kunnossa. Se ei kannata!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 23:21"]
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 23:09"]Sori kun täytyy tämä kertoa, mutta jos se on paniikkikohtauksia tai ahdistuneisuushäiriötä, se ei ikinä lähde mihinkään. Asia jonka kanssa täytyy vain pystyä elämään
[/quote]
Samaa mieltä. Ei ne lääkärit sitä pysty parantamaan. Se on vaan ominaisuus jota on siedettävä. Oma sairaus on kestänyt kohta 20 vuotta. Seitsemäs lääkäri oli sellainen että ymmärsi mistä puhun ja sain lääkkeet jotka selättää pahimman tuskan tarvittaessa. Eli ihan turha puhua mitään "hae apua se auttaa" koska se ei ole totta. Kannattaa tehdä ainakin 10-vuotissuunnitelma.
[/quote]
Kyllä mä oon parantunut pahasta yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Se vaati työtä vuosia ja erittäin hyvän terapeutin (kognitiivista psykoterapiaa), mutta ei ole sen jälkeen ollut enää vaikeita ahdistuneisuusoireita eikä yhtään paniikkikohtausta. Ja ongelmia sentään oli yli kymmenen vuoden ajalta. Toki mulla on edelleen taipumusta neuroottisiin ongelmiin ja masennukseenkin (mm. yhden synnytyksenjälkeisen masennuksen oon tuon jälkeen kokenut), mutta ei ole mitään loppuelämän ongelmaa ahdistuneisuuden kanssa.
[quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 20:01"]
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 22:18"]
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 22:09"]
Itse hakeuduin aikoinaan YTHS:n kautta hoitoon. Oli pakko, tuli jo kohtauksia niin usein, etten pystynyt opiskelemaan. Sieltä kautta pääsin oman kunnan kustantamaan terapiaan. Kolme vuotta siinä kaikkiaan kesti, mutta eipä sen jälkeen ole ollut ahdistuneisuutta eikä paniikkia.
Hae ihmeessä apua ap, elämä paranee! Tsemppiä, älä välitä vähättelijöistä.
[/quote]
Kerroitko kenellekään, että käyt terapiassa? Miten siihen suhtauduttiin, jos kerroit?
-Ap (22 oli myös Ap)
[/quote]
Kerroin, perheelle ja avomiehelle tietysti. Ja ystäville. Terapia ei ole häpeä, eikä oman "heikkouden" ts. avuntarpeen myöntäminenkään ole häpeä. Tuttu tunne kyllä. Itse välttelin terapiaan hakeutumista liian kauan siksi, että koin, etten ole "tarpeeksi sairas". Että mun ongelmat on vähäpätöisiä ja muut tarvii apua enemmän. Nuo jatkuvat paniikkikohtaukset sitten vihdoin pakotti apua hakemaan, vaikka oikeasti olisin tarvinnut terapiaa varmaan melkein kymmenen vuotta aikaisemmin jo... Se on vaan just tän mielenterveysongelman ominaispiirteitä, että omia tunteita ja oloja vähätellään ja koitetaan pitää ne kulissit kunnossa. Se ei kannata!
[/quote]
Kiitos vastauksestasi. Toivottavasti mäkin saan tätä mun ajattelutapaa muutettua. Kulissit on vaan ollut ylhäällä niin pitkään, että niistä on vaikea päästää irti. Ja mä pelkään sitä, että jossain vaiheessa kun koen olevani valmis aloittamaan seurustelun niin miehen kiinnostus lopahtaa just siinä kohtaan, kun kerron käyväni aktiivisesti terapiassa ja pahimmassa tapauksessa syöväni lääkkeitä.
Toisaalta mulla on todella helpottunut olo nyt, kun oon tehnyt sen päätöksen että haen apua ja tiedän kyllä, että mä saan sitä. Tästä on suunta vain ylöspäin. Jos edes osan tästä kaikesta ahdistuksesta ja paniikista voin välttää apua hakemalla, on se sen arvoista. En ole ennen tätä ketjua edes tajunnut, kuinka iso osa paniikkikohtauksilla ja ahdistuksella on elämästäni.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se avun pyytäminen ikinä helppoa ole, mutta usko pois, se kannattaa aina.
Itse kärvistelin omien ongelmieni (ei paniikkikohtaukset, mutta sinne päin) ihan turhaan liian pitkään. Ei todellakaan ollut helppoa mennä myöntämään ongelmiaan ja pyytämään apua, mutta onneksi sattui todella empaattinen lääkäri kohdalle ja sain apua, asia on edelleenkin hanskassa. Monet kerrat olen jälkeenpäin ajatellut, että olisi pitänyt mennä aikaisemmin. Kärsin monta vuotta ihan turhaan.
Itse hakeuduin aikoinaan YTHS:n kautta hoitoon. Oli pakko, tuli jo kohtauksia niin usein, etten pystynyt opiskelemaan. Sieltä kautta pääsin oman kunnan kustantamaan terapiaan. Kolme vuotta siinä kaikkiaan kesti, mutta eipä sen jälkeen ole ollut ahdistuneisuutta eikä paniikkia.
Hae ihmeessä apua ap, elämä paranee! Tsemppiä, älä välitä vähättelijöistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 04:21"]
Jumala hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, myös epätäydellisenä! Miljoonien ihmisten elämä on muuttunut Raamattua lukemalla. Omaan uskoontuloonikin vaikutti omalta osaltaan Raamatun lukeminen. Raamatun, Jumalan Sanan lukeminen synnyttää uskoa ja sen lukeminen muuttaa jo uskovan ihmisen elämää.
[/quote]
Jumala auttaa ja usko lohduttaa, mutta uskoontulo ei automaattisesti paranna psyykkisiä tai fyysisiä sairauksia. Ei voi luvata psyykkisistä oireista kärsivälle, että hänen olonsa tulee paranemaan, jos hän tulee uskoon. Välttämättä niin ei käy. ( Et väittänytkään niin, mutta halusin vain tuoda tämän esille).
[quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 12:28"]
Huh heijaa tätä oloa. Olin eilen yöllä fiksuna juomassa pari kaljaa ja taas ihan kamala paniikki. Varmaan 5 tuntia makasin sängyssä paniikissa, en tiedä edes syytä miksi. Oli niin kamala olo ja mitään en voinut tehdä, heilutin sitten jalkaa kuin mikäkin hullu kun johonkin piti keskittyä ettei se paniikki valtaa ihan kokonaan. Sellainen paha paniikki ja ahdistus, oksettaa ja ei pystynyt olla. Vieläkin vähän päällä. Hyi että tätä oloa!
-Ap
[/quote]
Pystyisitkö jättämään alkoholinkäytön kokonaan? Alkoholi pahentaa ongelmaasi.
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 22:09"]
Ei se avun pyytäminen ikinä helppoa ole, mutta usko pois, se kannattaa aina.
Itse kärvistelin omien ongelmieni (ei paniikkikohtaukset, mutta sinne päin) ihan turhaan liian pitkään. Ei todellakaan ollut helppoa mennä myöntämään ongelmiaan ja pyytämään apua, mutta onneksi sattui todella empaattinen lääkäri kohdalle ja sain apua, asia on edelleenkin hanskassa. Monet kerrat olen jälkeenpäin ajatellut, että olisi pitänyt mennä aikaisemmin. Kärsin monta vuotta ihan turhaan.
[/quote]
Mulla on niin kamala kokemus meidän lukion lääkäristä. Huusi ja sai mut itkemään eikä loppupeleissä auttanut mun vaivan kanssa yhtään. Kärsin kamalista mahakivuista ja laihduin kymmenen kiloa. Kuulemma olin kakara kun en syönyt kunnolla (en pystynyt koska sattui) ja ei voida auttaa ennenkuin olen alipainoinen (pari kiloa olin normipainon puolella). Diagnosoi loppupeleissä ärtyneen suolen ja määräsi vahvoja lääkkeitä.
Oon 13 vuotiaasta asti elänyt sillä periaatteella, että en voi valittaa tai tuoda oikeita tunteitani julki. Oon vaan hymyillyt ja pitänyt huolta muista ihmisistä. Oli pakko huolehtia pahasti alkoholisoituneesta äidistä, koska muuten minut olisi otettu huostaan, kun isäni ei minua halunnut (halusi kyllä sisarpuoleni ja veljeni ja uuden lapsen uuden vaimonsa kanssa..). 16 vuotiaana muutin omilleni ja siitä lähtien olenkin sitten huolehtinut itsestäni sekä alkoholisoituneesta avopuolisostani. Sen lisäksi kasasta muita ihmisiä. Ei mulla oo koskaan ollut mahdollisuutta huolehtia itsestäni, saati sitten että joku olis musta pitänyt huolta.
Avautumiseksi meni, mutta pointtina se, että en tunne olevani oikeutettu apuun. Jos jollain on kuitenkin asiat huonommin ja hän tarvitsee sitä apua kipeämmin..
[quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 21:32"]
[quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 20:01"]
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 22:18"]
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 22:09"]
Itse hakeuduin aikoinaan YTHS:n kautta hoitoon. Oli pakko, tuli jo kohtauksia niin usein, etten pystynyt opiskelemaan. Sieltä kautta pääsin oman kunnan kustantamaan terapiaan. Kolme vuotta siinä kaikkiaan kesti, mutta eipä sen jälkeen ole ollut ahdistuneisuutta eikä paniikkia.
Hae ihmeessä apua ap, elämä paranee! Tsemppiä, älä välitä vähättelijöistä.
[/quote]
Kerroitko kenellekään, että käyt terapiassa? Miten siihen suhtauduttiin, jos kerroit?
-Ap (22 oli myös Ap)
[/quote]
Kerroin, perheelle ja avomiehelle tietysti. Ja ystäville. Terapia ei ole häpeä, eikä oman "heikkouden" ts. avuntarpeen myöntäminenkään ole häpeä. Tuttu tunne kyllä. Itse välttelin terapiaan hakeutumista liian kauan siksi, että koin, etten ole "tarpeeksi sairas". Että mun ongelmat on vähäpätöisiä ja muut tarvii apua enemmän. Nuo jatkuvat paniikkikohtaukset sitten vihdoin pakotti apua hakemaan, vaikka oikeasti olisin tarvinnut terapiaa varmaan melkein kymmenen vuotta aikaisemmin jo... Se on vaan just tän mielenterveysongelman ominaispiirteitä, että omia tunteita ja oloja vähätellään ja koitetaan pitää ne kulissit kunnossa. Se ei kannata!
[/quote]
Kiitos vastauksestasi. Toivottavasti mäkin saan tätä mun ajattelutapaa muutettua. Kulissit on vaan ollut ylhäällä niin pitkään, että niistä on vaikea päästää irti. Ja mä pelkään sitä, että jossain vaiheessa kun koen olevani valmis aloittamaan seurustelun niin miehen kiinnostus lopahtaa just siinä kohtaan, kun kerron käyväni aktiivisesti terapiassa ja pahimmassa tapauksessa syöväni lääkkeitä.
Toisaalta mulla on todella helpottunut olo nyt, kun oon tehnyt sen päätöksen että haen apua ja tiedän kyllä, että mä saan sitä. Tästä on suunta vain ylöspäin. Jos edes osan tästä kaikesta ahdistuksesta ja paniikista voin välttää apua hakemalla, on se sen arvoista. En ole ennen tätä ketjua edes tajunnut, kuinka iso osa paniikkikohtauksilla ja ahdistuksella on elämästäni.
-Ap
[/quote]
Jos joku mies sinut jättäisi sen takia, että huolehdit itsestäsi ja haluat pysyä hyvässä kunnossa henkisesti, niin sitten sellainen mies ei ole sinun arvoisesi.
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 22:09"]
Itse hakeuduin aikoinaan YTHS:n kautta hoitoon. Oli pakko, tuli jo kohtauksia niin usein, etten pystynyt opiskelemaan. Sieltä kautta pääsin oman kunnan kustantamaan terapiaan. Kolme vuotta siinä kaikkiaan kesti, mutta eipä sen jälkeen ole ollut ahdistuneisuutta eikä paniikkia.
Hae ihmeessä apua ap, elämä paranee! Tsemppiä, älä välitä vähättelijöistä.
[/quote]
Kerroitko kenellekään, että käyt terapiassa? Miten siihen suhtauduttiin, jos kerroit?
-Ap (22 oli myös Ap)
Jos on aikaisemmin ollut huonoja kokemuksia lääkäreistä, niin kynnys avun hakemiselle on varmasti tosi iso. Iso se on jo muutenkin.. Mutta jokainen on oikeutettu saamaan apua, jos sitä tarvitsee. Ihan turha vertailla, kuka sitä tarvitsee eniten, niin kuin varmasti tiedätkin.
Ihan oikeasti, mene juttelemaan lääkärin kanssa. Kerro kaikki, myös tuo, ettet koe ansaitsevasi apua. Älä jää ajatustesi kanssa yksin.
Apua haet ja heti. Oli sama tilanne. Paniikkihäiriöt iltaisin. En opiskelija. Yksityiselle psykiatrille. Kävin 2 kertaa viikossa, sitten kerran, nyt vuosittain. Lääkitys ensin poistava, muutettiin ehkäiseväksi, lääkitys edelleen. Apua saa ja paniikkikohtaukset loppuvat heti lääkkeen otettuasi. Ekaa lääkettä ei kannata jatkaa kauan, koska teho vaatii lisäpillereitä, siirtyminen ennaltaehkäiseviin. Minulle tuli kahdeksi viikoksi hirveät fyysiset oireet, sitten loppuivat, lääke toimii, elän tavallista arkea.