Ei tämä painajainen koskaan lopu

Kaikki on yhtä mustaa ja tuntuu siltä ettei enää tunnelin päässä ole ollenkaa valoa :( viime marraskuussa kun täytin 30 niin en olisi ikinä uskonut kuinka seuraava kevät/kesä tulee olemaan yhtä raskasta painajaista josta ei irti pääse vaikka kuinka yrittäisi riuhtoa itseään irti. En näe enää mitään syytä elää. Koska kaikki jatkuu yhä edelleen silti. Ei se mihkään pääty.

Yksi tapaaminen, yksi suun avaaminen johti tähän kaikkeen. Yksi aamu jolloin kuvittelin vielä kaiken muuttuvan mutta väärin luulin. Tuli ero pitkästä suhteesta. Yks kaks joudut heittää kaiken menneen roskiin tai unohtaa hetkessä ihan kaiken menneen. Ykskaks joudut tottuu siihen ettet saa hakea lasta tarhasta etkä saa edes käydä kaksin puistossa sen kanssa. Ykskaks kaikki muuttuu hetkessä. Yritin tottua. Yritin nousta. Mutta aina kun nousin ylös ja pääsin jaloilleni, tuli tapaaminen jossa taas kaikki romuttui uudestaan. En päässyt hetkeen ylös.
Päässä vaan soi samat lauseet. "ette voi palata yhteen" "saat nähdä lastasi valvotusti" "silloin tapahtui sitä tätä ja tota" vaikkei niistä mikään pitänyt edes paikkaansa. Yritä siinä sitten avata suusi hiljaisena, ujona ja arkana. Vaikka suututti niin paljon sisällä. Myöntelet vaan hiljaisena kaikille.

Olo on voimaton ja sisältä täysin rikki. Et saa aikaiseksi juuri mitään. Päivät makaat omassa sängyssä yksin. Miettien kaikkea mennyttä. Viime syksyä ja talvea kun kaikki oli vielä hyvin. Ei huvita syödä eikä juoda. Silmät turvoksista pelkästä itkusta. Kaikki on pelkkää mustaa eikä valoa tunnelin päässä juuri näy. Joka päivät mietit kuinka puet päällesi ja lähdet ulos ja teet sen. Mikään muu ei pyöri mielessä kuin se. Jos mä teen sen. Jos mä oikeasti teen sen. Kyllä mä pystyn. Niin pysty yksi toinenkin. Ei se ole kuin hetki kun kaikki on silmän räpäyksessä ohitse. Ehkä sitten kaikki lopulta ymmärtää kuinka pahalta tuo minusta tuntui😭

Viime syksynä mietittiin koiran hankintaa, yhteenmuuttoa. Kaikkea sitä kuinka kaikki kääntyisi hyväksi. Ei sen näin pitänyt mennä. Ei yhden oluen vuoksi pitänyt kaiken kaatua. Sain itseni raiteille viime syksynä ja silloin vielä toivoa oli. Meni syksy ja talvi raittiina. Sitten tuli kevät ja yksi korkkaisu. Ja se oli siinä. Sen jälkeen varsinkin eron jälkeen meno on ollut hurjaa. Nyt mä istun kivellä junan radan vieressä ja mietin tosissani päättäväni päiväni lopullisesti.

Miksi kirjoitin tänne on se, että halusin tulla kertomaan miltä minusta tuntuu ja kuinka yksi virhe voi lopullisesti tuhota kaiken. Mikään tässä jutussa ei ole valetta ja tälläkin hetkellä itken ja toivon ettei kukaan lenkkeilijä minua huomaisi minun itkevän tässä kivellä. Koska en halua jäädä kiinni. Koska toteutan sen nyt. Sitten minun ei tarvitse enää kärsiä. Voin lentää kuin lintu taivaalla. Eikä tarvitse murehtia kuin pelkkää ikävää omia läheisiä kohtaan.

ANTEEKSI.