Miten pitkäaikainen sinkkuna eläminen vaikuttaa ihmiseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisista ainakin huomaa, että seurustelutaidot heikkenevät.

Mitä ovat seurustelutaidot? Ja miksi ne mielestäsi heikkenevät vain naisilla? 

Erittäin hyvä kysymys! Mun kokemuksella, olen 59v, nimenomaan miehet menettävät täysin kykynsä seurustella naisten kanssa, mitä pidempään ovat sinkkuja. Naiset säilyttävät kykynsä, mutta menettävät mielenkiintonsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisista ainakin huomaa, että seurustelutaidot heikkenevät.

Mitä ovat seurustelutaidot? Ja miksi ne mielestäsi heikkenevät vain naisilla? 

Eivät osaa olla onnellisia parisuhteessa ja myös kumppani voi huonosti parisuhteessa. Perusjuttuja.

Eli peruspotaskaa. Tuohan ei liity mitenkään siihen, onko ihminen nainen vai mies. 

En seurustele miesten kanssa, joten miksi komme toisin miehiä. Sen sijaan naisista huomaa hyvin nopeasti kuinka pitkä aika edellisestä suhteesta on. Jos sinkkuutta on kestänyt usean vuoden ajan, niin kyllä se näkyy ja kovaa.

Ei tarvitse seurustella miesten kanssa ymmärtääkseen, että myös on olemassa myös miehiä, jotka eivät osaa olla onnellisia parisuhteessa. Myös se on helppo huomata jopa täysin ilman parisuhdetta eläneenä, että molemmissa sukupuolissa on ihmisiä, joissa pitkäaikainen sinkkuus näkyy huonolla tavalla. Sen huomaamiseen ei tarvitse kuin vähän pitää silmiä auki. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Romuttanut itsetunnon ja luottamuksen miehiin (lopullisesti). Kelpaan muutamaan seksikertaan, jos jollekin itseäni tarjoan, vapaaehtoisesti kiinnostuneita ei ole. En haluaisi enää olla sinkku.

N39

Kenen ajatus se on, että kelpasit vain seksiin? Jostain myrkyllisestä lähteestä nämä ajatukset tulevat. Pidä aina itsesi puolia ja ole itse paras ystäväsi ja rakastajattaresi. Seksiinhän ei tarvita toista ihmistä ollenkaan. Ei ehkä kannata harrastaa seksiä ennen kuin olet pyristellyt eroon siitä ajatuksesta, että seksissä toisen ihmisen kanssa olisi kyse kelpaavuudestasi. Ap

Ei ole ajatus vaan kokemus. Jos olen todella sinnikäs niin voin saada sellaisen "suhteen" muuttumaan parisuhteeksi, mutta nämä kaikki ovat päättyneet siihen, että mies pettää löytäessään jonkun mieluisamman.

N39

Puhutko aivan viimeaikaisista vuosista vai onko näin ollut aina, koko elämäsi ajan?

Tarkoitan kysymykselläni sitä, että monesti kun on hieman alavireinen tai suorastaan masentunut, niin on vaikeampi hahmottaa koko elämänkaarta ja kokonaisuutta, missä on erilaisia vaiheita ja niputtaa kaiken pieneen nippuun johtuen masennuksesta. Masennuksen diagnostinen piirre on perspektiivin kapeutuminen ja lyheneminen niin, että asiat näyttävät hyvin yksiselitteisiltä ja yksinkertaisilta, synkiltä ja itsearvostus on alhaisella tasolla, samaten usko muihin ihmisiin. 

En siis epäile kokemustasi, vaan viittaan siihen, että kyse on ajatuksestasi, jossa kuultaa läpi monenlaista, ei siitä miten moniulotteisia kokemuksesi ja niiden vaikutukset sinuun ovat. Sen takia muiden kanssa asiasta keskustelu olisi hyväksi, ettet jäisi yksinkertaistusten vangiksi. Vähän monimutkaisesti ilmaistu, mutta ehkä toivottavasti sait kiinni mitä tällä haen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskin sinkkuus itsessään muuttaa ihmistä mihinkään suuntaan. Parempi kysymys on miten pitkäaikainen syrjäytyminen vaikuttaa ihmiseen. On sinkkuja jotka silti ovat paljon sosiaalielämässä kiinni ja sitten on yksinäisiä erakoita.

Minulla oli sellainen "tutkimushypoteesi" että sinkkuus kyllä muuttaa ihmistä jotenkin, koska perhe ja parisuhde on eräänlainen normi edelleen. Siihen joutuu ottamaan kantaa niin monin tavoin elämänsä aikana, vaikkei tahtoisi. Ihmisten kysymysten ja ennakkoluulojen kautta jne. Joten vaikka alun perin eroa pariutuneisiin ei olisikaan (luonteenpiirteet ja muu elämä ratkaisevat), niin joutuu rakentamaan itselleen sinkun identiteetin, joka todennäköisesti muuttuu elämän varrella moneen kertaan. Eli selitysmallin sille miksi on sinkku. Näin palstalta päätellen tapahtuu.

Tietääkseni tästä aiheesta ei ole olemassa tutkimuksia, yllättävää kyllä. Ap

Aika monista muistakaan palsamammojen horinoista ei ole tutkimuksia. Kannattaa perustaa näkemyksensä muuhun kuin av-palstaan, jos haluaa tarkastella asioita realistisessa valossa. Jos perustaisi näkemyksensä vain av-juttuihin pitäisi kaikkia työttömiäkin kaljaa kittaavina sossupummeina, joilla ei ole edes halua hakea töitä jne. 

Vierailija kirjoitti:

Paras ystävänikin on mies, ihmisiä tässä kaikki ollaan. Suhtaudun miehiin ihan täyspäisinä yksilöinä joilta voi odottaa samoja asioita kuin naisiltakin. Jotkut näkemäni parisuhteet ovat kyllä sellaisia, että en ymmärrä, mitä naiset niistä saavat. Miesten saamat edut ovat ilmeisiä.

Pitkäaikainen sinkkuus on tehnyt minusta itsekeskeisen, voin sen myöntää. Haluan viettää paljon aikaa yksin ja omilla ehdoillani. Tässä onkin syy, miksi en hae kumppania. Minulla ei ehkä olisi hänelle paljon annettavaa, eikä hänelläkään minulle niin paljon, että ottaisin suhteen negatiivisia seurauksia.

Entä jos suhteella ei olisikaan negatiivisia seurauksia vaan pelkästään positiivisia? Sitähän ei voi tietää ennen kuin suhteen aloittaa miltä se tuntuu.

Sinänsä kuulostat samalta kuin itse olen, vaikka olenkin ollut vuosikymmeniä naimisissa. Parisuhteessa olemiseni ei perustu mihinkään kompromisseihin ja neuvotteluihin, vaan siihen, että parisuhteella on minulle positiivisia seurauksia enkä pysty keksimään yhtäkään negatiivista asiaa. Muuten en olisi parisuhteessa jos näin ei olisi. Parisuhteeni perustuu vain ja ainoastaan sille, että olen naimisissa sopivan ihmisen kanssa, ei parisuhteen halulle sinänsä. Ap

Alkaa ihmetellä aidosti miten jotkut jaksavat palvella,tyynnytellä ja nuoleskella muutenkin sitä narskupuolisooan ja olla sen pauloissa ja sääntöviidakossa tossun alla ihan vaan yksinäisyyden pelossa. Henkensä edestä pelkääminen eron jälkeen eri juttu tietty. Mulle on läheiset suoraan sanoneet suhteistaan mm., että onhan tää yhteenmuuttaminen nyt halvempi ratkaisu kuin asua yksin jne. Noo nhan se, jos tollaset taloudelliset syyt on hyvä/ainoa peruste jollekin muuttaa suunnilleen kenen tahansa kanssa saman akton alle.

Yhtienkin suhde tuntuu olevan pelkkää kulissia, hienot urat ja talot jne., mutta välttelevät toisiaan tai no lähinnä se narskumman puoliskon uhri, juoksee kavereillaan hengaamassa ja ryyppäämässä koko ajan jne.ja kettuilevat ja huutavat toisilleen jatkuvasti, en itse katselisi tuollaista menoa enkä kestäisi. Ihmettelee suurinta osaa pari"suhteista". Mut mitäpä mää ikisinkku niistä tietäsin, kärsikööt kukkin miten huvittaa elämänsä läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskin sinkkuus itsessään muuttaa ihmistä mihinkään suuntaan. Parempi kysymys on miten pitkäaikainen syrjäytyminen vaikuttaa ihmiseen. On sinkkuja jotka silti ovat paljon sosiaalielämässä kiinni ja sitten on yksinäisiä erakoita.

Minulla oli sellainen "tutkimushypoteesi" että sinkkuus kyllä muuttaa ihmistä jotenkin, koska perhe ja parisuhde on eräänlainen normi edelleen. Siihen joutuu ottamaan kantaa niin monin tavoin elämänsä aikana, vaikkei tahtoisi. Ihmisten kysymysten ja ennakkoluulojen kautta jne. Joten vaikka alun perin eroa pariutuneisiin ei olisikaan (luonteenpiirteet ja muu elämä ratkaisevat), niin joutuu rakentamaan itselleen sinkun identiteetin, joka todennäköisesti muuttuu elämän varrella moneen kertaan. Eli selitysmallin sille miksi on sinkku. Näin palstalta päätellen tapahtuu.

Tietääkseni tästä aiheesta ei ole olemassa tutkimuksia, yllättävää kyllä. Ap

Aika monista muistakaan palsamammojen horinoista ei ole tutkimuksia. Kannattaa perustaa näkemyksensä muuhun kuin av-palstaan, jos haluaa tarkastella asioita realistisessa valossa. Jos perustaisi näkemyksensä vain av-juttuihin pitäisi kaikkia työttömiäkin kaljaa kittaavina sossupummeina, joilla ei ole edes halua hakea töitä jne. 

Kuten esimerkiksi mihin, jos puhutaan pitkään sinkkuina olleista ihmisistä, joita ystäväpiiriini ei kuulu? Minusta anonyymi keskustelu tarjoaa aika hyvän näköalapaikan, ehkä jopa paremman kuin se että ystävinä olisi sinkkuja, koska "näistä asioista" ei ole helppo puhua rehellisesti edes ystävälle, varsinkaan parisuhteessa elävälle? Ap

Ei se välttämättä mitään vaikuta. Itse oli sinkkuna varmaan 5 vuotta ennen mieheni tapaamista ja hyvin sopeuduin parisuhteeseen, yhdessä asumiseen yms vaikka oli asunut pitkään yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisista ainakin huomaa, että seurustelutaidot heikkenevät.

Mitä ovat seurustelutaidot? Ja miksi ne mielestäsi heikkenevät vain naisilla? 

Erittäin hyvä kysymys! Mun kokemuksella, olen 59v, nimenomaan miehet menettävät täysin kykynsä seurustella naisten kanssa, mitä pidempään ovat sinkkuja. Naiset säilyttävät kykynsä, mutta menettävät mielenkiintonsa.

Mihin tämä perustuu? Naisten mielenkiinnon katoamisen ymmärrän, mutta entäs tuo näkemys miehistä? Ap

Välillä tuntuu, että parisuhteet on lähinnä läheisriippuvaisten juttu nykyään. Mulla on ollut lähellä noita naisia, jotka hylkäävät ystävänsä heti, kun on taas uusi ukko kiikarissa ja suhteessa. Sitten KUN erotaan, alkaa jatkuva pommitus ja pitäisi olla seuraneitinä tyyliin 24/7 heille. Ihan aikuisiässäkin siis. Sit kyllä taas sen ikisinkunkin seura kelpaisi näille. Sinkkuja syrjitään ja halveksutaankin yhä, ja kaikki on ihan helvetin kallista yksineläjälle todellakin! Joku eduskuntapuoluekin voisi joskus kerrankinpuolustaa ja tukea yksineläviäkin.

Olen ollut jo 8 vuotta yksin ja olen tosi vittumainen, kyllästynyt, välinpitämätön, eristäytynyt, sekoamisen partaalla oleva melkein rapajuoppo. Täällä luen tarinoita ja vittuilen kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Olen suurimman osan elämästäni elellyt yksin ja tuli tuossa pitkänpitkän yksinolon jälkeen yritettyä jotain juttua. Päädyin siihen tulokseen, että minkä takia vaikeuttaa elämäänsä tieten tahtoen. Toki siinä oli niitä mukaviakin hetkiä, mutta pääosin järkyttävästihän se vaatii työtä, vaivaa ja kompromissejä että homma toimii. Minulle ainakin on jäänyt vähän epäselväksi, miksi ihmiset parisuhteisiin hakeutuu, nauttiiko ne tuollaisesta? Ehkä olen itse vain liian itsekäs ja itsenäinen.

Tai sitten sopivaa ei ole ainakaan vielä sattunut kohdalla. Siis sellaista, jonka kanssa kaikki osuu yksiin luonnostaan eikä kompromisseja, työtä ja vaivaa tarvita. 

Olen aina ihmetellyt suuresti parisuhdeasiantuntijoita (suurin osa ei muuten edes ole ammatti-ihmisiä mitä nykyisin haastatellaan, vaan itseoppineita konsultteja tms.), jotka korostavat sitä että parisuhde vaati valtavasti työtä. Mitä ihmettä? En olisi suhteessa, joka olisi kuin työpäivä varsinaisen työn päälle. Mitä järkeä siinä olisi? En vain tajua tuollaista metaforaa, vaan se kuulostaa juuri siltä, että parisuhteessa oleminen olisi jokin arvo sinänsä ja siihen on ryhdyttävä ja siinä pysyttävä vaikka hampaat irvessä. Yäk. Ap

Olin sinkku lähes 30-vuotiaaksi asti. Siihen ei ollut mitään ihmeempää syytä, olin ihan tavallinen, sosiaalinen ja menevä nainen, mutta koskaan ei käynyt flaksi niiden miesten kanssa kenestä olin kiinnostunut. Olin sitten ennemmin yksin kuin jonkun "ihan kivan" kanssa. 

Ajan kuluessa mieleeni alkoi iskostua, että kukaan ei tule rakastamaan minua ja tulen olemaan yksin aina, sillä minussa on jotain vikaa. Ajattelin näin jo alle kouluikäisenä, mutta aikuisuudessa se vahvistui. Tiedän, että on typerää ajatella noin, koska minulla oli kyllä vientiä, eikä kosijoissakaan ollut muuta vikaa, kuin ettei kiinnostusta vain syttynyt minun puoleltani. Se oli vain niin vahva tunne, ettei sitä voinut mitenkään järkeillä. 

Kun sitten rupesin tapailemaan nykyistä miestäni, meni todella pitkään, ennen kuin "hyväksyin" sen, että tämä on rakkautta ja hän todellakin pitää minusta. Meillä on onnellinen suhde, mutta edelleen pohjimmiltani ajattelen, että hän on kanssani niin pitkään kuin viitsii ja vaihtaa sitten johonkin parempaan. Enkä edes osaa olla pahoillani siitä, pidän sitä luonnollisena lopputuloksena, sillä eihän minussa ole mitään rakastettavaa.

Mainittakoon, että minulla on traumataustaa ja paljon kaltoinkohtelua varhaislapsuuden ihmissuhteissa, joten tälle ajattelulle voi olla muitakin tekijöitä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut jo 8 vuotta yksin ja olen tosi vittumainen, kyllästynyt, välinpitämätön, eristäytynyt, sekoamisen partaalla oleva melkein rapajuoppo. Täällä luen tarinoita ja vittuilen kaikille.

Ehkei tuo johdu yksinolosta sinänsä, vaan dokaamisesta. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisista ainakin huomaa, että seurustelutaidot heikkenevät.

Mitä ovat seurustelutaidot? Ja miksi ne mielestäsi heikkenevät vain naisilla? 

Eivät osaa olla onnellisia parisuhteessa ja myös kumppani voi huonosti parisuhteessa. Perusjuttuja.

Eli peruspotaskaa. Tuohan ei liity mitenkään siihen, onko ihminen nainen vai mies. 

En seurustele miesten kanssa, joten miksi komme toisin miehiä. Sen sijaan naisista huomaa hyvin nopeasti kuinka pitkä aika edellisestä suhteesta on. Jos sinkkuutta on kestänyt usean vuoden ajan, niin kyllä se näkyy ja kovaa.

Mutta hänhän vain täydensikin sinun kokemuksesi omalla kokemuksellaan. Eli ei liity sukupuoleen vaan vain pitkälliseen sinkkuuteen.

Tässä keskustelussa kun puhutaan sinkuista yleisesti eikä pelkistä naisista.

Olen asunut omillani sinkkuna jo 9 vuotta ja koen, että kyllä tämä sinkkuus on tehnyt minusta erittäin itsenäisen ihmisen, joka ei oikeastaan tarvitse muiden apua tai neuvoa vaan osaan hoitaa lukemattoman määrän asioita elämässä ihan itse. Lisäksi olen päättäväinen ja määrätietoinen, koska sinkkuna voin helposti ottaa itselleni uusia tavoitteita ja sitten koittaa saavuttaa ne kun mitään ulkopuolisia häiriötekijöitä ei ole. 

Pakko myöntää, että ajoittain koen tarvetta pariutua ja jakaa elämääni jonkun toisen kanssa. Tällä hetkellä elelen kuitenkin yksin ja pärjään näin oikein hyvin. Satunnainen deittailu on ollut ihan hauskaa, mutta en toisaalta saa siitä mitään irti kun tunnesidettä ei ole.  Uskon, että olisin oikein pätevä kumppani jollekkin samanlaiselle naiselle, joka on myös elänyt pitkään yksin ja oppinut näin selviytymään arjen haasteista itsenäisesti. Minusta on ihmeellistä, että olen olemassa paljon minun ikäisiä ihmisiä (miehiä), jotka eivät osaa tehdä ruokaa, siivota, käydä kaupassa, matkailla yksin, hoitaa paperiasioita tai ylipäätänsä tehdä mitään itsenäisesti ja ilman jonkun toisen ihmisen komentoja. Ainakin mulle on päivänselvää, että nämä asiat vaan tehdään ilman määräilyjä ja odottaisin ehdottomasti tulevalta kumppaniltani samanlaista aloitekyvykkyyttä arkeen.

M28

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskin sinkkuus itsessään muuttaa ihmistä mihinkään suuntaan. Parempi kysymys on miten pitkäaikainen syrjäytyminen vaikuttaa ihmiseen. On sinkkuja jotka silti ovat paljon sosiaalielämässä kiinni ja sitten on yksinäisiä erakoita.

Minulla oli sellainen "tutkimushypoteesi" että sinkkuus kyllä muuttaa ihmistä jotenkin, koska perhe ja parisuhde on eräänlainen normi edelleen. Siihen joutuu ottamaan kantaa niin monin tavoin elämänsä aikana, vaikkei tahtoisi. Ihmisten kysymysten ja ennakkoluulojen kautta jne. Joten vaikka alun perin eroa pariutuneisiin ei olisikaan (luonteenpiirteet ja muu elämä ratkaisevat), niin joutuu rakentamaan itselleen sinkun identiteetin, joka todennäköisesti muuttuu elämän varrella moneen kertaan. Eli selitysmallin sille miksi on sinkku. Näin palstalta päätellen tapahtuu.

Tietääkseni tästä aiheesta ei ole olemassa tutkimuksia, yllättävää kyllä. Ap

Aika monista muistakaan palsamammojen horinoista ei ole tutkimuksia. Kannattaa perustaa näkemyksensä muuhun kuin av-palstaan, jos haluaa tarkastella asioita realistisessa valossa. Jos perustaisi näkemyksensä vain av-juttuihin pitäisi kaikkia työttömiäkin kaljaa kittaavina sossupummeina, joilla ei ole edes halua hakea töitä jne. 

Kuten esimerkiksi mihin, jos puhutaan pitkään sinkkuina olleista ihmisistä, joita ystäväpiiriini ei kuulu? Minusta anonyymi keskustelu tarjoaa aika hyvän näköalapaikan, ehkä jopa paremman kuin se että ystävinä olisi sinkkuja, koska "näistä asioista" ei ole helppo puhua rehellisesti edes ystävälle, varsinkaan parisuhteessa elävälle? Ap

No voi esimerkiksi lukea juttuja ihan omalla nimellään esiintyvistä sinkuista. Tai voi keskustella asioista niiden kanssa, jotka tuntevat sinkkuja. Tai voi vaikka hankkia sinkkuystäviä. Kasvokkain ihmiset harvemmin suoltavat sontaa samaan malliin kuin täällä. Mistä sinä edes anonyymilla palstalla tiedät kirjoittaako joku omana itsenään? Tai kirjoittaako edes tosissaan, vai provoileeko vain? Juuri siksi, että palsa on anonyymi ja kaikille avoin, se on erittäin huono alusta todellisen kuvan muodostamiseksi yhtään mistään asiasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskin sinkkuus itsessään muuttaa ihmistä mihinkään suuntaan. Parempi kysymys on miten pitkäaikainen syrjäytyminen vaikuttaa ihmiseen. On sinkkuja jotka silti ovat paljon sosiaalielämässä kiinni ja sitten on yksinäisiä erakoita.

Minulla oli sellainen "tutkimushypoteesi" että sinkkuus kyllä muuttaa ihmistä jotenkin, koska perhe ja parisuhde on eräänlainen normi edelleen. Siihen joutuu ottamaan kantaa niin monin tavoin elämänsä aikana, vaikkei tahtoisi. Ihmisten kysymysten ja ennakkoluulojen kautta jne. Joten vaikka alun perin eroa pariutuneisiin ei olisikaan (luonteenpiirteet ja muu elämä ratkaisevat), niin joutuu rakentamaan itselleen sinkun identiteetin, joka todennäköisesti muuttuu elämän varrella moneen kertaan. Eli selitysmallin sille miksi on sinkku. Näin palstalta päätellen tapahtuu.

Tietääkseni tästä aiheesta ei ole olemassa tutkimuksia, yllättävää kyllä. Ap

Aika monista muistakaan palsamammojen horinoista ei ole tutkimuksia. Kannattaa perustaa näkemyksensä muuhun kuin av-palstaan, jos haluaa tarkastella asioita realistisessa valossa. Jos perustaisi näkemyksensä vain av-juttuihin pitäisi kaikkia työttömiäkin kaljaa kittaavina sossupummeina, joilla ei ole edes halua hakea töitä jne. 

Kuten esimerkiksi mihin, jos puhutaan pitkään sinkkuina olleista ihmisistä, joita ystäväpiiriini ei kuulu? Minusta anonyymi keskustelu tarjoaa aika hyvän näköalapaikan, ehkä jopa paremman kuin se että ystävinä olisi sinkkuja, koska "näistä asioista" ei ole helppo puhua rehellisesti edes ystävälle, varsinkaan parisuhteessa elävälle? Ap

Aika naiivia kuvitella, että ihmiset ovat täällä rehellisiä ja kaikki mitä kirjoitetaan on totta. Mitä muuten tarkoitat "näillä asioilla", joista ei sinkkuystävien kanssa voisi puhua rehellisesti?

t. sinkku, jonka kaikki ystävät ovat parisuhteessa

Vierailija kirjoitti:

Olin sinkku lähes 30-vuotiaaksi asti. Siihen ei ollut mitään ihmeempää syytä, olin ihan tavallinen, sosiaalinen ja menevä nainen, mutta koskaan ei käynyt flaksi niiden miesten kanssa kenestä olin kiinnostunut. Olin sitten ennemmin yksin kuin jonkun "ihan kivan" kanssa. 

Ajan kuluessa mieleeni alkoi iskostua, että kukaan ei tule rakastamaan minua ja tulen olemaan yksin aina, sillä minussa on jotain vikaa. Ajattelin näin jo alle kouluikäisenä, mutta aikuisuudessa se vahvistui. Tiedän, että on typerää ajatella noin, koska minulla oli kyllä vientiä, eikä kosijoissakaan ollut muuta vikaa, kuin ettei kiinnostusta vain syttynyt minun puoleltani. Se oli vain niin vahva tunne, ettei sitä voinut mitenkään järkeillä. 

Kun sitten rupesin tapailemaan nykyistä miestäni, meni todella pitkään, ennen kuin "hyväksyin" sen, että tämä on rakkautta ja hän todellakin pitää minusta. Meillä on onnellinen suhde, mutta edelleen pohjimmiltani ajattelen, että hän on kanssani niin pitkään kuin viitsii ja vaihtaa sitten johonkin parempaan. Enkä edes osaa olla pahoillani siitä, pidän sitä luonnollisena lopputuloksena, sillä eihän minussa ole mitään rakastettavaa.

Mainittakoon, että minulla on traumataustaa ja paljon kaltoinkohtelua varhaislapsuuden ihmissuhteissa, joten tälle ajattelulle voi olla muitakin tekijöitä. 

Aika näyttää miten reagoit, jos teille tulee ero, mutta nähdäkseni usein sellaiset suhteet ovat hyviä, missä kaiken jatkumista ei pidetä aivan itsestäänselvänä, vaikka siihen ei liittyisikään tunnetta perimmäisestä kelpaamattomuuden tunteesta niin kuin kuvaat.

Ehkäpä tuo ajatus on peräisin varhaisemmasta kerrostumasta kuin nykyminäsi, parisuhteessa onnellisesti elävä nainen. Voisitko ajatella hylkääväsi tuon ajatuksen jossain vaiheessa vai voisitko ajatella siitä vielä olevan hyötyä sinulle tavalla tai toisella? Kuten vaikkapa siten, että et ajattele kaiken olevan itsestäänselvää. Jolloin tuo olisi muuttunut sinua ja parisuhdetta tukevaksi rakenteeksi. Ap

Vierailija kirjoitti:

Välillä tuntuu, että parisuhteet on lähinnä läheisriippuvaisten juttu nykyään. Mulla on ollut lähellä noita naisia, jotka hylkäävät ystävänsä heti, kun on taas uusi ukko kiikarissa ja suhteessa. Sitten KUN erotaan, alkaa jatkuva pommitus ja pitäisi olla seuraneitinä tyyliin 24/7 heille. Ihan aikuisiässäkin siis. Sit kyllä taas sen ikisinkunkin seura kelpaisi näille. Sinkkuja syrjitään ja halveksutaankin yhä, ja kaikki on ihan helvetin kallista yksineläjälle todellakin! Joku eduskuntapuoluekin voisi joskus kerrankinpuolustaa ja tukea yksineläviäkin.

Minullakin on näitä ystäviä. Aina naureskelenkin heidän seurustelevan minun kanssani miestensä välissä.

Saattaa siis mennä vuosiakin, kun en kuule jostakusta kaverista somepäivityksiä enempää, mutta sitten kun se eroaa, saan siltä jatkuvaa whatsappia öitä myöten ja valokuvia suunnilleen ruokaostoksista lähtien ja koko ajan pitäisi juosta esiliinana ulkona mukana, että se löytäisi jonkun uuden miehen. Ja kun näin käy, kaikki yhteydenpito meidän välillä hiljenee.

ONNEKSI itsellä ei ole mitään varsinaista tarvetta olla parisuhteessa. Olisi ihan älyttömän rankkaa olla joku noista kavereistani! Viihdyn ihan hyvin yksin ja seurustelen vasta sitten jos tulee vastaan ihminen, jonka kanssa haluan olla. Ei ole niin mitään stressiä tai kuumottavaa pakkoa saada ketään.