Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten pitkäaikainen sinkkuna eläminen vaikuttaa ihmiseen?
23.07.2021 |
Miten sinkut itse koette? Miten muut näkevät sinkut?
Minulla ei ole tällaisia ystäviä kuin yksi, mies, mutta hänkin on tällä hetkellä parisuhteessa. Hän on vähän sen tyylinen kuin täältäkin voi bongata eli varallisuutta löytyy, mutta luonteeltaan melkoisen pihi. Muuten sivistynyt ja kiva ihminen kyllä.
Palstan perusteella vaikuttaa siltä, että sinkkuutta ajatellaan aika paljon, etsitään syytä, kehitetään erilaisia teorioita ja selitysmalleja. Naisilla on omat teoriansa myös kuten se, että "miehet eivät pidä liian älykkäistä naisista" eli olen ollut huomaavinani, että naisten kohdalla myös päädytään usein miesten arvostelukyvyn ja älykkyyden aliarvioimiseen aivan niin kuin tasoteoriassakin aliarvioidaan naisten älykkyyttä ja arvostelukykyä.
Jollain tapaa sinkkuuden pohtiminen siis voi johtaa siihen, että vastakkainen sukupuoli koetaan entistä kaukaisemmaksi ja hänet nähdään negatiivisessa ja yksinkertaistavassa valossa. Päädytään sinkkukuplaan, jossa sinkkuus määrittää elämää turhan paljon? Sen sijaan, että keskittyisi muihin tärkeisiin asioihin elämässä?
En sano tätä moittiakseni ja havainto voi olla täysin väärä. Kunhan tässä pohdin. Miksi tämä palsta muuten on niin valtavan negatiivinen? Pidän sarkasmista, kelpo sarkasmia ja hyviä kirjoittajia täällä on paljon, mutta myös turhaa ja vahingollista aggressiota, ilkeilyä.
Kommentit (212)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ainakin helppo elämä,paitsi jotkut mihinkään mieheen liittymättömät asiat stressaa. Jos olisi ukko taloudessa, ahdistus olisi sietämätöntä. Olen ollut pitkässä avioliitossa ja se oli erään bändin sanoista tuttu viiden tähden hel vetti. Ja pitkä parisuhde oli tuossa taannoin,useamman vuoden ja se myös ahdisti. koen että minua vaan ei ole tehty suhteisiin? Nyt en kaipaa mitään , työ on ja sitten jotain sukuun liittyvää stressiä. Minulla siis ei ole kaipuuta yhteenkään mieheen. Tiedän jo nyt että ahdistuisin. Muutamat treffit käyny ja huomasin heti että jos seura on siinä yli 2 tuntia haluan omaan rauhaan. Lienen introverttikin vähän. Yksi hyvä ystävä mulla on ja se riittää.
Itselleni pitkähkökään sinkkuus ei ole tuonut boostia itsetuntoon eikä tehnyt aiempaa pärjäävää saati jotain pelotonta -olen ollut ihan yhtä osaava, kykenevä ja pystyvä siviilisäädystä riippumatta. Ja toisaalta olen edelleen ihan yhtälailla heikkokin joissakin asioissa kuten ennenkin enkä aina haluaisi olla se joka pystyy ja tekee kaiken (itse).
Sen sijaan sen olen huomannut, etten enää siedä lainkaan mitään joutavaa länkytystä, hekottelua, kälätystä tai kikattelua vaan ihmisten aikaansaama älämölö saa raivon valtaan. Ja se sellainen päätön koikkelehtiminen ja säntäily! Toki tämä voi olla ihan iän tuomaakin hiljaisuuden ja rauhallisuuden kaipuuta eikä johdu ainakaan ainoastaan pitkästä yksinelämisestä.
Lisäksi yksineläminen on opettanut tietynlaisen pahimpaan varautumisen merkityksen kun tosiaan on yksin vastuussa itsestään kaikilla tavoilla eikä missään asiassa voi laskea muiden varaan mitään.
En jaksa lukea näin pitkää ketjua, mutta osallistun silti.
Olen melkein kuusikymppinen ikisinkku. Vuosia sitten jäin työttömäksi ja loukkasin itseni liikuntarajoitteiseksi, joten olen täysin eristyksissä ihmisistä.
En tiedä, millä tavalla ja miten "pahasti" olen erilainen kuin ne, joilla on ihmiskontakteja eli juttuseuraa ja se yksi tietty ihminen, jonka kanssa jakaa elämänsä. En oikeastaan edes ajattele ihmisten sukupuolta enää, koska sillä ei ole edes teoreettista merkitystä juuri minulle. Erotan toki puoleensavetävät piirteet, mutta ne eivät säväytä millään tavalla.
Kun on riittävän kauan yksin, muut ihmiset menettävät syvemmän merkityksensä. He ovat olemassa pyörittämässä yhteiskuntaa, jonka sisällä minä elän yksikseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkän suhteen jälkeen ensimmäiset sinkkuvuodet oli hyvinkin villejä ja irtosuhteita oli jonkun verran, jossain kohtaa yritin etsiä sitä kumppania deittisovelluksista, niistä ei löytynyt kun vaan pinnallisia seksinvonkaajia, joten poistin moiset sovellukset. Ja nyt tuntuu etten oikeen enää edes kiinnostu kenestäkään, enkä varmaan jaksaisi asua kenenkään kanssa. On kyllä miehet osoittanut kiinnostustaan irl, mutta jotenkin en vaan jaksa innostua. Oli tuossa joku parin vuoden on/off suhde alkoholistimiehen kanssa joka oli vähän narsistinen. Tiedä sitten onko se tehnyt jotain vahinkoa psyykkeelle. Tällä hetkellä tuntuu että ei kukaan mies sopisi tähän minun arkeeni, jossa on tarkat rutiinit, treenaan paljon ja pelkään että vakavan parisuhteen myötä, treenaaminen vähenisi huomattavasti ja alkaisin jälleen herkutella ja kokisin ettei tarvitsisi enää pitää huolta ulkomuodostaan. Nykyään tulee liikuttua paljon pyörällä kaupassa ja töissä, pysyy hyvässä kunnossa kun hoitaa kaiken itse eikä ole riippuvainen kenestäkään. Jos joskus joku kunnon mies löytyy, tuskin muuttaisin siltikään saman katon alle, en jaksa toisten jälkiä siivota. Ja kai minä introverttikin olen. Läheisyys on joskus ihan jees, mutta ei se että joku on tossa vieressä 24/7 jota pitäs miellyttää ja huomioida. Tykkään usein tehdä jotain tiettyä asiaa kotona josta olen tosi innostunut, en siis silloin halua että kukaan häiritsee, eli mies olisi aika turha minun elämässäni.
Olen lähes nelikymppinen nainen, aina ollut sinkku. Vaikka joitain epämääräisiä haaveita rakkaudesta onkin, en osaa mitenkään kuvitella itseäni parisuhteeseen. Tuntuu täysin vieraalta ilmiöltä. Että olis täällä samassa tilassa jatkuvasti joku toinen, jonka kanssa pitäis jutella ja tehdä asioita. 🤨
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkäaikainen vastentahtoinen sinkkuus on tuhonnut itsetuntoni.
Olen katsonut vierestä, kuinka jokainen ystäväni on deittaillut aikansa, tavannut loppujen lopuksi kumppaninsa, ja perustanut perheen. Ja vaikka kuinka olen yrittänyt ja yrittänyt, niin en vaan pysty samaan: Miehet eivät yksinkertaisesti halua minua.
Sen myöntäminen itselleni, että en ole yhtä hyvä kuin muut, että en kelpaa, on ollut kova pala purtavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta on ainakin tullut jo lähes epätoivoinen
Yksin on naisena mukavaa. Saa sisustaa ja tehdä mitä haluaa. Ei tarvitse siivota kenenkään takia tai palvella ketään. On mukavaa, kun voi vaan istua niin kauan tietokoneella kuin huvittaa tai tehdä mitä haluaa eikä kukaan tule räkättämään. Parisuhde on kompromisseja ja miksi tekisin kompromisseja, jos voin tehdä mitä haluan. Aika harvalla miehellä on edes mitään annettavaa naiselle, vaan nainen on se ilmainen kokki ja palvelija.
Alue: Aihe vapaa
Mulla ainakin sinkkuna tosi hyvä olla. Erosta 13vuotta enkä ole suhteisiin alkanut. Joitain lempimisiä toki ollut;)