Tabu: Suhteessa ilman sen suurempaa rakkautta

Moni on suhteessa vaikkei niin palavasti rakastaisi. Ihan sama mitä toinen tekee

Aikuisten oikeesti, ettekö tiedä että rakastuminen ja rakastaminen on eri asioita!!

Ei rakastuminen aina johda rakastamiseen eikä rakastaminen aina vaadi sitä että ensin rakastuu.

Minkäikäinen olet? Jos olet, sanotaan viisissäkymmenissä, varmaan ihan ok. Mutta jos olet nuori niin mitäs sitten kun olette olleet vaikka 7 vuotta yhdessä ja rakastut johonkuhun? Inhottavaa nykyistä miestäsi kohtaan.

Mutta noin muuten, mitä se rakkaus sitten on edes? Intohimohan on tunnetusti se joka parin ekan vuoden jälkeen laantuu. Tutkimuksien mukaan 7 vuoden yhdessä olon jälkeen sopimusavioliitot menevät onnellisuudessa romanttisten avioliittojen ohi. Kumppanuus ja kunnioitus kantaa pidemmälle kuin himo ja hekuma.

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 09:45"]

Ajattelinkin aiheen olevan av:lla tabu. Eihän se nyt ole mahdollista, että joku on suhteessa eikä ole koskaan ollut rakastunut. En itse asiassa tajua miten ihmiset ihastuvat saati rakastuvat niin helposti.

Ap

[/quote]

MIkä tabu tämä muka on? Suurin osa ihmisistä elä parisuhteessa, jossa ei ole hurjaa tunteen paloa vaan turvallista yhdessäoloa.

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 10:42"]Ap, tuli mieleen sellainenkin, että oletko varmasti hetero? Joskushan sitä ei itsekään oikein tiedosta, vaan seksuaali-identiteetti selkiytyy myöhemmin. Voisko sulla olla kyseessä tällainen asia?

[/quote]

Olen hetero.

Ap

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 11:09"][quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 09:45"]

Ajattelinkin aiheen olevan av:lla tabu. Eihän se nyt ole mahdollista, että joku on suhteessa eikä ole koskaan ollut rakastunut. En itse asiassa tajua miten ihmiset ihastuvat saati rakastuvat niin helposti.

Ap

[/quote]

MIkä tabu tämä muka on? Suurin osa ihmisistä elä parisuhteessa, jossa ei ole hurjaa tunteen paloa vaan turvallista yhdessäoloa.

[/quote]

Niinkö? Tämä on huojentava tieto. Minä kun olen ymmärtänyt, että ihmiset ovat suhteissa vain jos ovat tunteneet jotain järjetöntä hullaantumista sitä pariaan kohtaan. Kiva tietää että muiden suhteet ei olekaan kuin leffoissa.

Ap

Tunsin exääni kohtaan siurta intohimoa, mutta en ollut rakastunut. Ajan kanssa aloin kyllä rakastaa häntä. Sitten hän jätti minut "koska löysi sen oikean". Tosin sen jälkeen niitä oikeita on löytynyt useampia, hän jättää kaikki parin vuoden välein, kun löytää uuden.

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 11:08"]Minkäikäinen olet? Jos olet, sanotaan viisissäkymmenissä, varmaan ihan ok. Mutta jos olet nuori niin mitäs sitten kun olette olleet vaikka 7 vuotta yhdessä ja rakastut johonkuhun? Inhottavaa nykyistä miestäsi kohtaan.

Mutta noin muuten, mitä se rakkaus sitten on edes? Intohimohan on tunnetusti se joka parin ekan vuoden jälkeen laantuu. Tutkimuksien mukaan 7 vuoden yhdessä olon jälkeen sopimusavioliitot menevät onnellisuudessa romanttisten avioliittojen ohi. Kumppanuus ja kunnioitus kantaa pidemmälle kuin himo ja hekuma.

[/quote]

Olen 27-vuotias. En oikeasti usko, että rakastun kehenkään.

Ap

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 11:07"]

Aikuisten oikeesti, ettekö tiedä että rakastuminen ja rakastaminen on eri asioita!!

Ei rakastuminen aina johda rakastamiseen eikä rakastaminen aina vaadi sitä että ensin rakastuu.

[/quote]

Näinhän se on, mutta eikös jokaisella ole oikeus olla rakastunut ja rakastaa, jos niin haluaa?

Itse ainakin pohdin paljonkin sitä, voiko palavalle huumalle perustaa kestävän suhteen, tai voiko suhde olla kestävä ilman alun paloa. Onnekas on se ihminen, joka löytää samasta suhteesta kummatkin :)

Olen ollut suhteessa mieheen, johon en ollut yhtään rakastunut. Miehessä oli kaikki kunnossa "paperilla" ja hän oli vallan rakastunut minuun. Suhde kesti muutaman kuukauden, lopetin sen, koska en tuntenut kaveruutta kummempaa ja villi seksi alkoi tuntua siksi kiusaannuttavalta. 

Nykyiseen mieheeni en ole koskaan ollut hullun rakastunut ja siksi luulinkin, että hän on minulle väärä. Yhdessä on kuitenkin oltu tosi kauan ja mukana on niin ystävyyttä, kiintymystä, kumppanuutta, rakkautta kuin seksuaalista haluakin. Ainoastaan se hullu rakastuminen siitä alusta puuttui. Uskon löytäneeni oikean kumppanin.

Ap:lle sanoisin, että jos mies tuntuu jatkuvasti todella tylsältä ja suhde pääosin rasittavalta, eroa. Jos taas tunnet yhteenkuuluvuutta ja rakkautta, vaikkei rakkauden palo roihuakaan kuin vanhoissa iskelmissä, pysy suhteessa ja vaali sitä. 

Minäkin ihmettelen, että mikä tabu tämä nyt on? Tämä on hyvin uusi hömpötys, että pitäisi mennä naimisiin jonkun tunnekuohujen vallassa ja että se jatkuuko suhde, pitäisi riippua sellaisista ailahtelevaisista asioista. 

Itse menin naimisiin vahinkoraskauden takia, miehen kanssa jota en tuntenut ja jonka kanssa ei ollut edes yhteistä kieltä. Ei kumpikaan odottanut mitään rakkauden ruusutarhaa, vaan oli realistiset odotukset, että jos tuo toinen ei nyt kovin häijy luonne olisi ja arki sujuisi niin olisi hieno juttu.

Nyt 14 vuoden naimisissaolon jälkeen tuntuu, että monella tapaa tuollainen on parempi lähtökohta suhteelle kuin valtava rakastumisen alkuhuuma. Ensinnäkään ei ole mitään ruusunpunaisten lasien läpi nähtyjä, ihastumisen värittämiä epärealistisia kuvitelmia kumppanista, kuvitelmia, jotka sitten parin vuoden päästä rapisevat. Ei ole myöskään suuria odotuksia ikuisesta tunnehuumasta, eikä tule sitten myöskään pettymyksiä. Päinvastoin, kaikki hyvä on iloinen yllätys mitä suhteesta ja kumppanista löytyy. Tällaisista lähtökohdista myös lähtee sillä asenteella, että tämä homma pitää laittaa toimimaan, tehdä työtä suhteen eteen, eikä niin että luulisi että joku mystinen sielunyhteys tai tunne ihan itsestään pitäisi parin tyytyväisenä yhdessä. 

Meillä ainakin on hyvin onnellista näin. On ollut yksi vaikeampi kausi tosin jossain 3-4 vuoden välillä. Alussa kaikki oli jännittävää ja siksi hienoa. Mutta sitten tuli sellainen kausi missä toisen erilaisuus ja ominaispiirteet alkoi ärsyttää molempia. Mutta koska meille ero ei ole vaihtoehto muuta kuin aivan pakottavasta syystä, niin kyllähän siinä sitten sopeutui taas ja erilaisuudesta tuli vahvuus. Sen jälkeen yhä syvempi kiintymys ja rakkaus on kasvanut välillemme, ja arvostus toinen toistamme kohtaan. Ei se ole sellaista valtavan kiihkeää rakkautta, vaan sellaista lempeää rakkautta, vähän kuin omaa lasta kohtaan. SIlti meillä on, ja on aina ollut, myös erittäin hyvä seksielämä, vaikkei tunnetason huumaa toista kohtaan ole ollutkaan.

Minä rakastan miestäni "järkiperäisesti" ja hän minua "intohimoisesti". Joskus olen miettinyt, etten kykene itse tuntemaan tiettyjä tunteita vaikka pystyn esim. elokuvan tai kirjan tai tarinan perusteella tuntemaan sivusta seuraajan osassa romanttisia tunteita. En vaan itse osaa omassa pikkuelämässäni tuntemaan sellaisia tunteita. En tiedä mistä johtuu, ehkä eriskummallisesta lapsuudesta tai jostain...vasta jälkikäteen olen osannut tajuta edellisen suhteen loistavat puitteet, mutta siinä hetkessä eläessäni en ottanut siitä ns. mehuja irti. Nykyisessä suhteessa (aviossa jo 7 vuotta) koitan aina muistaa nämä loistavat puitteet, ja sen pohjalta tuntea. Ja tunnenkin, mutten sellaista romanttista rakkautta.

Mielenkiintoinen ketju, mutta voisitteko te (ap ja muut samalla lailla ajattelevat) määritellä, mitä rakastaminen teidän milelstänne on? Mistä tiedätte, ettette rakasta? Mitä luulette, mitä rakastaminen sitten on? 

Eiköhän tuo ole aika yleistä. Harvan pariskunnan välillä tuntuu olevan aitoa kemiaa. Olen itsekin ollut vain tunteettomissa suhteissa.

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 11:20"]

Mielenkiintoinen ketju, mutta voisitteko te (ap ja muut samalla lailla ajattelevat) määritellä, mitä rakastaminen teidän milelstänne on? Mistä tiedätte, ettette rakasta? Mitä luulette, mitä rakastaminen sitten on? 

[/quote]

Olen rakastanut kahdesti:

-ensimmäinen oli palavaa rakkautta, intohimoa, naurua, yhteenkuuluvuutta ja raastavaa kaipuuta

-toinen oli lempeää yhteenkuuluvuuden tunnetta, kunnioitusta ja ihailua ilman repivää huumaa

Jos näistä saisin valita miehen takaisin, ottaisin jälkimmäisen.

Ymmärrän, jos yli kolmekymppiset tekevät näin. Mutta ikäisiäni parikymppisiä en todellakaan ymmärrä. Suhteessa on minun silmääni paljon enemmän huonoja puolia kuin sinkkuudessa. Kaksikymppisenä vapaus on parempaa kuin ok suhde. Toisaalta kai se sitten vain on niin, että kaikki eivät ajattele samalla tavalla.

Vanhempi sukulainen oli neiti-ihminen, koska ei ollut rakastunut sanojensa mukaan koskaan. Sitten yli 50v. löysi elämänsä rakkauden.

Surullista että he ehtivät olla naimisissa vain muutaman vuoden, kun mies kuoli äkillisesti.

Mutta ehkä kuitenkin kannatti odottaa niin kauan ja kokea aito tunne, kuin elää puolivillaisesti " ihan hyvässä liitossa".

Minä olen yksin juuri siksi, että en rakastu kehenkään. Yritin suhdetta ilman rakastumista ja se oli virhe.

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 11:30"]

Minä olen yksin juuri siksi, että en rakastu kehenkään. Yritin suhdetta ilman rakastumista ja se oli virhe.

[/quote]

minäkin kannatan tätä vaihtoehtoa.

miksi haluaisin miehen kaveriksi? Minulla on kavereita omasta takaakin. Kyllä sen miehen pitää jotain lisäarvoa antaa, eikä vain olla kaveri kavreiden joukossa.

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 11:20"]

Mielenkiintoinen ketju, mutta voisitteko te (ap ja muut samalla lailla ajattelevat) määritellä, mitä rakastaminen teidän milelstänne on? Mistä tiedätte, ettette rakasta? Mitä luulette, mitä rakastaminen sitten on? 

[/quote]

En ole ap, mutta voinen vastata silti. Minusta rakastaminen on sitä, että toinen on tärkeä ja hänen lähellään on hyvä olla. Suuttua ja ärsyyntyä voi sekä kokea, että toinen on ihan typerä välillä, mutta siinä vaiheessa, kun toivoo, ettei toinen olisi (koskaan) kotona, ei ikävöi koskaan poissaollessa eikä välitä, mitä toinen tekee, silloin on todennäköisesti lakannut rakastamasta. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys.